Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

Patience Murphy elää yksin Länsi-Virginian vuorilla pienen kaivoskylän laitamilla ja toimii kätilönä. Oikeasti hän ei ole kätilö, eikä hän ole Patience Murphy, mutta sitä eivät kyläläiset tiedä.

Patience on päätynyt Hope Riverin kaivoskylään ystävänsä rouva Kellyn mukana, joka muutti sinne perittyään isoäidiltään pikkuisen maatilan. Rouva Kellyn kuoltua kävi ilmi, että hän oli testamentannut sen ystävälleen Patiencelle.

Maatilan lisäksi koulut käynyt kätilö rouva Kelly jätti osaamisensa Patiencelle, joka oli ollut hänen apunaan synnytyksissä ja oppinut työn käytännössä. Kukaan ei kysy Patiencen koulutuksesta vuoden 1929 syrjäseuduilla, eikä Patience puhu siitä, kuten ei puhu muustakaan menneisyydestään.

Hope Riverin kätilö on sympaattinen kirja. Kaivoskylän ihmiset tulevat tutuksi, kun Patience käy auttamassa synnytyksissä. Tarinan edetessä rakentuu kuva myös siitä, mitä ja miksi Patience on paennut.

Yksi mielenkiintoinen osa kirjaa on mustien ja valkoisten rinnakkaiselo. Kaivoksissa miehet työskentelevät rinta rinnan ihonväristä välittämättä, mutta kaivoksen ulkopuolella rotuerottelu on voimissaan siitä huolimatta, että orjien vapauttamisesta on kohta 70 vuotta. Valkoinen tohtori kieltäytyy hoitamasta mustia synnyttäjiä, vaikka mustalta äidiltä menisi henki. Patience ei suostu erottelemaan apua tarvitsevia ihonvärin mukaan, mistä seuraa omat ongelmansa.

Oman lisänsä tarinaan tuo kirjan alussa tapahtuva pörssiromahdus, jota seuraa lama. Maanviljelijöiden ahdinkoa pahentaa kesän 1930 rutikuivuus.

Mutta Patiencelle taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja yhä kurjempana jatkuu. Etenkin näin  marraskuun kuraisessa pimeydessä tarvitaan valoa ja tulevaisuudenuskoa: kyllä se kevät sieltä taas tulee.

LISÄÄ KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA

Hakekaa kätilö ja Kätilönä Karjalassa

LISÄÄ MUSTIEN ELÄMÄSTÄ USAssa

Orjatar

Tuulen viemää ja Piiat 

Kuin surmaisi satakielen

Karin Bojs: Homo Europeus

Tiedetoimittajana työskentelevä ruotsalainen Karin Bojs innostui tutkimaan sukuaan. Työnsä puolesta hän on seurannut, miten dna-tekniikkaa on ryhdytty hyödyntämään arkeologiassa ja historiantutkimuksessa. Karin Bojs solmi yhteen sukunsa historian ja tieteen uusimmat löydöt ja kirjoitti kirjan Homo Europeus.

Arkeologisen ja historiallisen dna-tutkimuksen ytimessä ovat mitokondriot, jotka sijaitsevat solussa tuman ulkopuolella. Ihminen perii mitokondrionsa äidiltään, ja ne siirtyvät muuttumattomina äideiltä lapsille. Siksi niiden kautta voi jäljittää äitilinjan menneisyyteen.

Karin Bojsin oma mitokondrio kertoo, että hän on Eurooppaan jääkaudella saapuneen naisen jälkeläinen, kuten suurin osa eurooppalaisista. Nainen on tutkimuksissa nimetty Ursulaksi.

Jossain kohtaa ennen Ursulan Eurooppaan tuloa joku hänen esiäideistään on saanut lapsen, jonka isä oli neandertalilainen. Neandertalilaiset ja nykyihmiset elivät pitkään samoilla alueilla. Miksi neandertalilaiset sitten katosivat, siitä ei ole varmuutta. Nykyihminen kenties hävitti neandertalinihmisen tappamalla sukupuuttoon tai tuomalla muassaan tauteja tai neandertalilaiset kuolivat, koska eivät kyenneet sopeutumaan ilmastonmuutoksiin.

Tutkimusten mukaan kaikki maailman ihmiset polveutuvat yhdestä naisesta, ihmiskunnan kantaäidistä, jota tutkijat kutsuvat Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Mitokondrio-Eevan jälkeläisillä on lähes identtinen dna, vain pieniä variaatioita. Variaatiot kertovat tutkijoille, miten esivanhempamme alkoivat kansoittaa maapalloa, kun he lähtivät Afrikasta eri suuntiin.

Y-kromosomeja tutkimalla tutkijat ovat löytäneet myös nykyihmisen yhteisen kantaisän, jolle on annettu nimi Aadam. Koska Y-kromosomi periytyy vain isältä pojalle, sen perusteella voidaan jäljittää miespuolinen perintölinja menneisyyteen.

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/kromosomi_aadam_eli_samoihin_aikoihin_kuin_eeva

Alkujaan ihmiset pysyivät hengissä metsästämällä, kalastamalla ja keräämällä luonnosta syötävää. Olen joskus miettinyt, mistä he tiesivät, mitä marjoja, kasveja tai hedelmiä kannattaa syödä ja mitkä olivat myrkyllisiä? Kait se meni yrityksen ja erehdyksen kautta: naapuri söi tuota kasvia ja kuoli vatsakouristuksiin, älkäämme siis syökö sitä…

Myöhemmin osa ihmisistä ryhtyi viljelemään maata. He kesyttivät hevosia, härkiä, koiria ja kissoja. Kaiken tämän Karin Bojs käy läpi kirjassaan. Ilmastonmuutokset vaikuttivat siihen, missä ihmiset asuivat ja mihin he siirtyivät. Esimerkiksi Tanskan ja Skotlannin välinen alue oli aikanaan hedelmällistä, jokien halkomaa maata, Doggermaninmatalikkoa, jossa oli runsaasti riistaa. Tuolloin oli mahdollista kulkea Tanskasta myös Skooneen jalkoja kastelematta. Nykyisin tämä osa Euroopan esihistoriaa on merenpohjassa.

Bojs matkusti kirjaa tehdessään kymmenessä maassa, luki parisataa tutkimusta ja haastatteli seitsemääkymmentä tutkijaa. Voisi kuvitella, että niistä syntynyt kirja on työläslukuinen paketti, mutta ei ollenkaan. Tekstistä näkee, että Bojs on ammattikirjoittaja, joka on tiedetoimittajana kirjoittanut toistakymmentä vuotta muun muassa Dagens Nyheterin lukijoille.

Joskus ajatellaan, että ollakseen painavaa asiaa tekstin tulee olla niin sanottua kapulakieltä, vaikeatajuista virkakieltä. Todellisuudessa vaikeatajuinen teksti on usein osoitus laiskuudesta, ei viitsitä miettiä, miten sanoa tämä selkeästi. Toisinaan se kertoo, että kirjoittaja kuvittelee olevansa sitä fiksumpi, mitä  kapulaisemmin kirjoittaa – puppua sekin. Karin Bojs puhuu asiaa, mutta kirjoittaa niin, että kirjaa lukee osin kuin seikkailukertomusta.

LISÄÄ KIINNOSTAVAA HISTORIAA

Menneiden vuosisatojen Helsinkiä Elämän loiste ja hurjuus

Suomi näki nälkää Nälkävuodet

Tsaarin hovista Lapinjärvelle Sophie

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Kiinassa toteutettiin yhden lapsen politiikkaa 35 vuoden ajan, vuodesta 1980 alkaen.  Avioparit saivat hankkia vain yhden lapsen, jotta väestönkasvu saadaan aisoihin. Aviottomia lapsia ei hyväksytty ollenkaan, ne oli abortoitava ilman vaihtoehtoa.

Perhesuunnitteluviranomaiset vahtivat kylissä ja kaupunginosissa naisten kuukautisia, ehkäisyä ja raskauksia. Luvattomat raskaudet keskeytettiin väkivalloin, jos ei nainen vapaaehtoisesti suostunut aborttiin. Joskus lapsia tapettiin jopa synnytyksen jälkeen. Pakkosteriloinnit olivat arkipäivää.

Jotkut naiset kiersivät määräystä piilottelemalla raskauden ajan ja synnyttämällä lapsen salaa. Muutaman päivän ikäisinä lapsia ei enää tapettu, mutta moni laiton lapsi jäi ilman hukouta, asuinpaikkaoikeutta, jota ilman ihminen ei ole virallisesti olemassa. Silloin hänellä ei ole asiaa sairaalaan, hän ei pääse kouluun, ei saa töitä, eikä voi avioitua.

Tiukassa laissa oli muutama poikkeus. Jos maaseudulla ensimmäinen lapsi oli tyttö, aviopari saattoi saada luvan yrittää uudelleen poikaa. Kaupungissa sitä mahdollisuutta ei ollut. Jos ainut lapsi kuoli, pariskunta sai luvan hankkia toisen lapsen. Jos nainen sai kaksoset, molemmat lapset saivat laillisen aseman. Jotkut perheet hankkivat kaksi lasta peräjälkeen ja kirjasivat heidät sitten kaksosiksi.

Kun yhden lapsen politiikka oli aikansa jatkunut, kiinalaisessa yhteiskunnassa alkoi näkyä sellaisiakin seurauksia, jotka olisivat olleet ennakoitavissa, jos olisi haluttu ajatella etukäteen. Suurin ongelma on se, että nuoria naisia on liian vähän, eivätkä kaikki nuoret miehet pääse naimisiin. Kiinassa poikalasta on perinteisesti arvostettu ja tytöt ovat olleet välttämätön paha. Niinpä tyttölapsia on vuosikymmenten kuluessa abortoitu miljoonittain.

Pekingissä työskentelevä toimittaja Mari Manninen ryhtyi tutkimaan yhden lapsen politiikan toteutusta ja seurauksia ja teki aiheesta kirjan. Vaikka pakollinen syntyvyydensäännöstely aiheutti paljon itkua, pelkoa ja traumoja, sillä oli yllättävä hyväkin puolensa: tyttöjen ja naisten arvostus on noussut huikeasti. Ainoat tytöt pääsevät nyt opiskelemaan, kun aiemmin kallis opiskelu kustannettiin pojille. Nuoret naiset ovat myös arvossaan avioliittomarkkinoilla, heillä on, mistä valita.

Yhden lapsen kansa on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa ylipäänsä tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta.

Nyt Kiinassa on alettu propagoida kahden lapsen puolesta, ja kolmekin on ookoo. Nykypäättäjät ovat alkaneet miettiä, kuka heidän sukupolvensa elättää, kun eläkeikä koittaa, Kiinassa jo päälle viisikymppisenä? Silloin yhden avioparin harteilla on neljä vanhempaa ja jopa kahdeksan isovanhempaa. Kiinalaisen perinteen mukaan lapset vastaavat vanhemmistaan, valtiollinen eläkesysteemi on alkutekijöissä.

Mutta päättäjien harmiksi ainoina lapsina kasvaneet, kouluja käyneet nuoret kiinalaisnaiset ovat tykästyneet itsenäiseen aikuisen naisen elämään. He eivät välttämättä halua yhtään lasta tai korkeintaan yhden, koska ”lapset ovat vaivalloisia ja vievät rahaa”.  Ja naisistahan se on kiinni, sillä miehiä kyllä riittää. Saa nähdä, mitä porkkanoita kiinalaiset päättäjät tähän ongelmaan keksivät.

MUITA LAKIPYKÄLIÄ JA NIIDEN SEURAUKSIA

Barbara Chase-Riboud: Orjatar

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Luin aikanaan John Boynen kirjan Poika raidallisessa pyjamassa, jonka loppu lähes järkytti. Istuin hiljaa kirjan luettuni ja mietin, mitä tässä siis tapahtui. Kirjassa ei koskettanut vain loppuratkaisu, vaan koko tarina, jossa pieni poika kertoo elämästään sota-ajan Saksassa. Näkökulma on lapsen, pohdinnat ja johtopäätökset ovat lapsen. Kirjaa lukeva aikuinen näkee tapahtumat aikuisen näkökulmasta ja osaa koota yhdessä lapsikertojan kanssa tarinan kokonaisuuden.

Poika raidallisessa pyjamassa sai suursuosion, ja siitä tehtiin myös elokuva.

Boynen uutuuskirja Poika vuoren huipulla muistuttaa osin hänen aikaisempaa menestyskirjaansa, mutta ei haittaa. Näkökulma on 7-vuotiaan pojan, joka kasvaa kirjan kuluessa murkkuikään.

Saksalaisen isän ja ranskalaisen äidin poika Pierrot on elänyt koko ikänsä Pariisissa. Kun hän jää orvoksi, Saksassa asuva täti ottaa hänet luokseen.  Täti on taloudenhoitaja vuoren huipulla sijaitsevassa linnassa. Linnan omistaa Merkittävä Mies, jolla on jakaus, pienet viikset ja tiukka katse.

Pojan arki asettuu pian uomiinsa, mutta sota alkaa järisyttää maailmaa hänen ympärillään. Ajan kuluessa nyt Pieteriksi nimetylle pojalle tapahtuu niin sanottu sammakonkeittoefekti: Sanotaan, että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja vettä lämmittää hiljakseen, sammakko ei vaihtolämpöisenä älyä hypätä kattilasta vaan kiehuu lopulta hengiltä. Pieterin itsestäänselvyydet muuttuvat, miellyttämisen halu lisää muutosvauhtia, ja kun hän päätyy valinnan paikalle, hän ei enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Eikä tämä koske vain lapsia. Sananlasku sanoo, että ”jos antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden” – jos lähtee leikkimään asioilla tai aikeilla, jotka eivät ole oikein tai minulle hyväksi, kannattaa lopettaa ajoissa, ettei päädy pettämään tai tappamaan tai orjailemaan sellaista, mitä ei saa enää takaisin, vaikka pyytäisi anteeksi.

Ennen puhuttiin omantunnon paatumisesta, enää ei sellaista ilmaisua juuri kuule. Pieterin omatunto ei ehtinyt paatua, syyllisyys vääristä valinnoista painaa, ja hän haluaa selvittää asian tekemällä julkisen tunnustuksen. Kenen avulla, sekin on osa sovitusta.

LISÄÄ LAPSINÄKÖKULMIA

Peter Franzen: Tumman veden päällä

Affinity Konar: Elävien kirja

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Tatiana de Rosnay: Nimeni on Sarah

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

En tarttunut tähän kirjaan erityisen innostuneesti. Olin lukenut joitakin arvosteluja ja kirjan sisäkansi kertoi lisää juonesta. Arvelin niiden pohjalta, että tämä on genreä perheenhajoamisromaanit, ja niitä lukemisissani on ollut viime aikoina jo riittävästi, alkavat tuntua toistolta. Viimeksi olin lukenut Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, jossa perheenäiti jättää kirjan lopussa lapsensa ja miehensä ja lähtee niin sanotusti etsimään itseään.

Tällä tavalla maailma loppuu -kirjan alkuasetelma on sama kuin Ihanissa naisissa rannalla: Erik ja Julia lähtevät lastensa kanssa kesähuvilalle meren rannalle ja tutustuvat naapurihuvilalle kesäksi muuttaneeseen boheemiin perheeseen. Tarinaa katsotaan myös lasten silmin.

Aluksi etenkään Julia ei ihan tiedä, kuinka suhtautua naapurihuvilan porukkaan. Perheen äiti on tosin hänen lapsuudenaikainen kesälomakaverinsa, mutta niistä ajoista on 25 vuotta. Toisellakin naapurihuvilalla on joku, näyttää olevan yksin lomaileva nainen, mutta hän torjuu jyrkästi kutsun tulla mukaan, kun boheemi perhe järjestää koko yön kestävät juhannusjuhlat.

Teirin kirjan juoni ei etenekään ennalta-arvattavasti. Loppuvaiheessa tulee julki salaisuuksia, jotka tuovat syvyyttä tarinaan - niin eri lailla asiat voi nähdä, jos toinen ei näe kuin pinnan, mutta toinen tuntee myös pinnan alaiset.

Kirjan lukee nopeasti, siinä on vain 287 sivua. Lopusta jää olo, että asiat taitavat lutviutua ja joskus kuvioiden hajoaminen voi olla onnenpotku.

Barbara Chase-Riboud: Orjatar

Orjakauppiaat sieppaavat nuoren naisen Afrikassa ja sullovat hänet valtamerilaivan uumeniin satojen muiden orjiksi rahdattavien kanssa. Musta kaunotar osuu laivan kapteeni Hemingsin silmiin ja hän haetuttaa naisen luokseen. Kun laiva saapui määränpäähänsä Amerikkaan, nainen on raskaana. Muistoksi lapsensa isästä hän ottaa kapteenin sukunimen.

Nainen ostetaan orjaksi Virginiaan puuvillaplantaasille. Tästä eteenpäin hän on laillisesti ja pysyvästi toisen ihmisen omaisuutta samalla tavoin kuin kotieläimet tai työkalut. Eletään 1700-lukua.

Kun synnyttämisen aika tulee, nainen synnyttää tyttären ja antaa tälle nimeksi Elisabeth. Bettystä kasvaa äitinsä veroinen kaunotar, vain vaaleaihoisempi. Plantaasinomistaja ottaa Bettyn jalkavaimokseen, ja tämä synnyttää isännälle monta lasta, joukossa Sally-niminen tytär.

Sallystakin kasvaa kaunotar. Hän on iholtaan vaalea, hänellä on kullanruskeat silmät ja paksut suorat hiukset, jotka ulottuivat ristiselkään. Lain mukaan orjien lapset ovat isännän omaisuutta, ja kun isännän tytär Martha avioituu plantaasinomistaja Thomas Jeffersonin kanssa, isä antaa tyttärelleen myötäjäisiksi muun mukana Sallyn, joka on pikkutyttö. 

 Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa olleet hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi rangaistukseksi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja viimeiseksi pään varoitukseksi muille orjille. Laki sanoi, että orja oli omaisuutta, jolle omistaja sai tehdä, mitä halusi.

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar kertoo Sally Hemingsin tarinan. Kirja itsessään on peruskamaa, luettava kyllä, etenkin koska aihe on kiinnostava, mutta kirjana ei sen enempää. Mutta kirjan avaama sisäpiirinäkökulma amerikkalaiseen orjuuteen hätkähdyttää siitä huolimatta, että asia on tuttu jo koulun historiankirjoista.

Martha Jefferson kuoli alta kolmekymppisenä synnytettyään kuusi lasta, joista kaksi selviytyi aikuisiksi. Marthan kuollessa Sally Hemings oli toisella kymmenellä, eikä mennyt monta vuotta, kun Thomas Jefferson teki hänestä jalkavaimonsa. Se olisi uponnut historian uumeniin lukemattomien samanlaisten kanssa, jollei Thomas Jefferson olisi ollut Amerikan presidentti, järjestyksessä kolmas.

Jefferson ei mennyt uusiin naimisiin vaimonsa kuoltua. Sen sijaan hän alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. 

Marraskuussa 1802 The Recorder -lehti teki Seiska-lehden veroisen jymypaljastuksen: Thomas Jeffersonilla on orja jalkavaimonaan ja hänen kanssaan lukuisia lapsia: 

Sallyn äiti Betty painosti tytärtään pyytämään isännältään vapautta itselleen ja lapsilleen. Vapautettu orja oli itsensä oma. Thomas Jefferson lupasi, että hän vapauttaa lapsensa sitä mukaa, kun nämä tulevat 21-vuotiaiksi. Mutta Sallya hän ei vapauttanut ennen kuin testamentissaan. Syy oli se, että Virginian lain mukaan vapautettujen orjien ei ollut lupa jäädä osavaltion alueelle, vaan heidän oli lähdettävä pohjoisvaltioihin, joissa orjuus ei ollut voimassa, ja Sallynkin olisi pitänyt muuttaa muualle.

Presidentti Thomas Jefferson omisti elämänsä aikana noin 600 orjaa.

Kirjan luettuani vietin tunteja netissä lukien lisää sekä Sallystä ja Jeffersonista että Amerikan orjuudesta.  Vuonna 1865, kun Amerikan sisällissota päättyi, Yhdysvaltain perustuslakiin tehtiin lisäys, joka kielsi orjuuden koko Amerikan Yhdysvaltojen alueella. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut juurikaan helpommaksi. Jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien, näkee, miten vähän oli lopulta muuttunut. 

Iso askel eteenpäin oli Barack Obaman valinta Yhdysvaltain 44. presidentiksi vuonna 2009. Hänen ja Thomas Jeffersonin presidentiksi valitsemisen välillä oli 108 vuotta.

Margaret Mitchell Tuulen viemää

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen

Kathryn Stockett Piiat

Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta, kun afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.

   

Osa Sally Hemingsin lapsista avioitui mustien kanssa, osa otti pohjoisvaltioissa valkoisen identiteetin, mikä onnistui heidän ulkonäkönsä vuoksi. Hänen jälkeläisissään on sekä mustia että valkoisia:

https://www.youtube.com/watch?v=33011JYnTGE

https://www.youtube.com/watch?v=bzZnqXvRSLE

Sally Hemingsillä oli Jeffersonin plantaasilla Monticellossa salainen oma huone, jonne oli sisäänkäynti Thomas Jeffersonin makuuhuoneesta:

http://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-4662350/Archaeologists-Sally-Hemings-room-Monticello.html

https://www.washingtonpost.com/lifestyle/style/for-decades-they-hid-jeffersons-mistress-now-monticello-is-making-room-for-sally-hemings/2017/02/18/d410d660-f222-11e6-8d72-263470bf0401_story.html?utm_term=.247ef3a6e884

Heikki Valkama: Pallokala

Pallokala on Heikki Valkaman esikoisdekkari, kustantajan tarkentamana gastrodekkari. Suomalainen huippukokki Riku Mäki kutsutaan arvostettuun kokkikisaan Japaniin. Kun kilpailu alkaa, tapahtuu murha, ja Riku Mäki huomaa olevansa liemessä.

Image- ja Mondo-lehtien päätoimittajana aiemmin tutuksi tullut Valkama tuntee Japanin, sillä hän on asunut siellä vuosia. Pallokalassa hän kertoo japanilaisesta ruoasta, tavoista ja kulttuurista niin laajalti, että kirja käy ensioppaaksi maahan matkustavalle, jos sellaista tarvitsee.

Japanilaisessa ravintolassa Riku Mäki katsoo, kuinka kokki tuo pöydän viereen elävän kilpikonnan ja katkaisee siltä pään niin, että tilattu kilpikonnakeitto on taatusti tuoretta.

“Ihmiset ovat taitavia näkemään toisissa kulttuureissa vikoja, mutta omien kulttuuristen konventioiden tarkastelu on monille lähes mahdotonta”, Riku ajattelee ja muistaa, kuinka tuli aikanaan lehtihaastattelussa maininneeksi, että oli Kauko-idässä syönyt koiraa. Hän joutui suomalaisen some-raivon kohteeksi “vaikka samat lemmikkien omistajat syöttivät kyseenalaistamatta koirilleen lehmää, intialaisten pyhää eläintä”.

Kirjan yleisesti ottaen sujuvassa kielessä silmä tökkää siellä täällä turhiin sivistyssanoihin. Kun kilpikonnakeitto valmistuu, Riku arvioi, että keiton "sekä maku että tekstuuri olivat miellyttävät”. Suurelle yleisölle kirjoittaessa kannattaisi vaihtaa kulttuuriset konventiot ja tekstuurit paikallisiksi tavoiksi ja rakenteiksi.

Pallokalan alku lähtee liikkeelle hitaasti, mikä johtuu osin laajasta japanipaketista ja osin Riku Mäen turhankin tarkkaan kerrotuista taustoista. Kirjailijalle on tarpeen, että hänen henkilöllään on mietitty historia, mutta lukija ei tarvitse siitä kuin olennaisen tiivistettynä. Mitä on tarpeen lisätä, sen voi tehdä matkan varrella juonen edetessä.

Pallokala ei ole dekkari, jossa päähenkilö tai poliisi ratkaisee vihjeiden avulla, kuka on murhaaja. Kirjan voi määritellä rikosromaaniksi, sillä murha kyllä tapahtuu, mutta ratkaisu lähinnä kävelee vastaan. Murha on Pallokalassa osin väline, jonka avulla kirjailija tutustuttaa lukijaa japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin. Jos se kiinnostaa tai alkaa lukiessa kiinnostaa, niin hyvä. Jos sen sijaan tarttuu kirjaan halutessaan lukea murhamysteeristä ja miten se ratkaistaan, Pallokala ei ole paras valinta.

LISÄÄ JAPANIA

Haruki Murakami 1Q84

Japanilaisen Haruki Murakamin kolmiosainen jättiromaani on yhtä aikaa trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. 

KIINALAINEN DEKKARISARJA

Qiu Xialong Kuolemanjärvi

Ylikomisario Chen Cao tutkii murhia, joista monien taustalla on tapahtumat Maon aikana. Siinä sivussa avataan kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin.

LISÄÄ ENTISTÄ JA NYKYISTÄ KIINAA 

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit  

Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää lapsen isälle, kun poika on alta vuoden. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kun käännän kirjan kannet kiinni, päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut tämän tarinan ennenkin. On poika äveriästä suomenruotsalaista sukua, on toinen poika tavallisesta perheestä ja on tyttö, johon varaton poika rakastuu. Suhde tempoilee, ollaan yhdessä tai ei olla.

Miljöö on varakkaiden helsinkiläisten asuinalue, tällä kertaa Eira. Kolmikon ympärillä on kaveriporukka. Jotakuta dissataan, joku on kovis, joku tahdoton seurailija.

Eletään 1960-lukua, kolmikko on koululaisia. Aika etenee, kolmikko varttuu, tulee rikkaiden hervottomia bileitä viinoineen ja huumeineen, ja valtavassa lukaalissa on tilaa naiskennella milloin missäkin milloin kenenkin kanssa. Tarinaa säestää aikakauden musiikki.

Aikuistuessaan rikas poika käy yhä kovemmaksi. Rahaa täytyy saada lisää ja lisää, ja sitä tulee bisneksistä. Köyhä poika seuraa rikkaan kaverin elämää ja kipuilee naisasioissa.

Kukaan ei ole onnellinen.

Rikinkeltaisen taivaan nimettömäksi jäävä minäkertoja sanoo, että sielussa on reikä. Sisällä on tyhjiö, jota juhliminen, naiminen, musiikki tai taide ei täytä. Ihmiset ovat kuin ihmisenkuoria, jotka etsivät onnea, mutta onni kestää vain hetken ja pakenee taas kulman taakse.

Ystäviin voi luottaa tai sitten ei. Pettämistä ja pettymistä tulee sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi. Kyynärpäillä pääsee eteenpäin, jos ei ole rahaa, ja jos on rahaa, kyynärpäiden avulla sitä saa yhä lisää. Rikkauskaan ei tuo onnea, mutta rahan- ja vallanhimo ajaa silti eteenpäin.

Kjell Westön uusin kirja Rikinkeltainen taivas jättää tyhjän olon, kuin olisin syönyt ison aterian, joka ei pidä nälkää.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja kieli paikoin kaunista: “Hiekkatietä reunustivat korkea männyt, joiden välistä lankesi paljon valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa”.

Mutta kirjan luettuani kysyn, mitä tästä pitäisi jäädä käteen? Taas yksi tarina komeista kuorista, sisältä ontoista, elämästä, joka päätyy alakuloon?

Kuitenkin on ihmisiä, joiden elämä ei ole tyhjää ja tarkoituksetonta. On ihmisiä, jotka ovat onnellisia. Miksi näiden tarinoiden henkilöt eivät missään kohdin katso heitä ja mieti, olisiko elämässä tarjolla jotain muuta, jotain, mistä tyhjyys täyttyy? Onhan niitä esimerkkejä: kuka muuttaa maalle, kuka alkaa tehdä hyviä tekoja, kuka vaihtaa ammattia, kuka löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka antaa tarkoituksen ja tukkii sielun reiän.

Poikkeuksiakin joukossa on, tässä kirjassa Sandrine, 2000-luvun nuori nainen, joka alkaa muuttaa maailmaa tarttumalla epäkohtiin niillä keinoin, mitä hänellä on. Mutta “vanhat pierut” eivät herää edes siinä vaiheessa ajattelemaan, että mitäs jos minäkin tekisin jotain toisin.

Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja on kuuttakymppiä lähestyvä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjallisuushistoriaan jäävän sukupolviromaanin, vähän samantyylisen kuin Leijat Helsingin yllä. Minäkertoja sanoo, että hän kirjoitti menestysromaanissaan mukaellusti nuoruuden kaveripiiristään, mutta nyt tässä kirjassa hän kertoo asiat kuten ne oikeasti olivat, ilman softaamisia.

Toistuva kuvio poika&poika&tyttö ei sinällään haittaa, kun se on puettu riittävän uudenlaisiin vaatteisiin. Kangastus38–kirjassa tätä peruskuviota ei ollut, mutta se sijoittuikin vuoteen 1938, ei Westön oman nuoruuden vuosikymmeniin 60-70-luvuille. Missä kuljimme kerran –kirjassa (lempparini Westön kirjoista) oli taas niin paljon henkilöitä ja niin paljon historiallista tapahtumaa, että niiden sekaan kaikenlaiset ihmissuhteet liukenivat kuin hyvin muhineeseen uunipataan.

Raija Oranen: Puhtaat valkeat lakanat

Etsin lomalukemista kirpputorilta, ja mukaani lähti Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat. Kirja alkoi vetää ensi sivulta, ja kirjan luettuani sen henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä. Tiedättehän: ihmisistä oli tullut niin totta, että tuntui hullulta, ettei heitä oikeasti ollut olemassa.

Kirja alkaa vuodesta 1961. Vaatturi Ensio Raikas ottaa ison pankkilainan ja ostaa miesten vaatteita valmistavan yrityksen. Perheen lapset Katariina, Irene ja Heikki ovat murkkuja. Vaimo Maire ryhtyy hänkin yrittäjäksi ja avaa naistenvaatteita myyvän liikkeen pikkukaupungin keskustaan.

Ension yritys menestyy ja kasvaa. Samaa tahtia kasvavat lapset, kirjoittavat ylioppilaiksi kukin vuorollaan, seurustelevat ja avioituvat. Jokainen päätyy myös vähemmän tai enemmän työskentelemään Raikas Oy:ssä.

Tutustuin Raija Oraseen muutama vuosi sitten, kun nappasin kirjastosta ohimennen hänen Aurora Karamzinista kertovan kirjansa Aurora.  http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/04/raija-oranen-aurora.html

Yllätyin iloisesti, sillä minulla oli ollut mielikuva, että Oranen kirjoittaa kevyitä rakkaustarinoita Nora Roberts –tyyliin. Auroran jälkeen luin muitakin Orasen kirjoja. Hän hallitsee historian ja saa henkilönsä sijoitettua juohevasti aina kyseessä olevaan aikakauteen.

Kun laskin käsistäni Puhtaat valkeat lakanat, ajattelin että tämä on paras tähän asti lukemistani. Kirja on joka lailla osaava.

Ensinnäkin oli hauskaa ja kiinnostavaa sukeltaa 1960- ja 70-luvulle, lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin. Arjen pienet yksityiskohdat täydentävät laajempaa ajankuvaa: meidänkin äidillä oli Suno-pulveria ja kahviin laitettiin Vuokkoa, radiosta kuunneltiin Lauantain toivottuja ja isä puhui Kekkosesta.

Kirjan henkilöt ovat monivivahteisia. Heillä on hyvät puolensa ja puutteensa, he väittelevät, riitelevät ja sopivat, rakastavat ja inhoavat, luottavat ja epäilevät, juonittelevat, voittavat tai häviävät. He ovat eläviä.

Muun hyvän lisäksi kirjan kieli on kaunista. Oranen piirtää sanoillaan kuvia, joita täytyy pysähtyä katsomaan, lukemaan uudelleen.  “…Huudot kaikuivat kauas kirkkaassa pakkasillassa ja avaruus vastasi nielaisemalla ne kaikki syvään siniseen kitaansa”

Ensio Raikkaan vävy Veijo Salmi etenee pitkälle politiikassa. Oranen sujauttaa Veijon uraputken Suomen poliittisen lähihistorian tapahtumiin ja henkilöihin. Veijo Salmen kautta Raikkaan tehdas liittyy noiden vuosikymmenten valtakunnalliseen talouspolitiikkaan.

Kirja päättyy vuoteen 1991. Neuvostoliitto on romahtanut, ja suomalaisten mittava idänkauppa tyrehtyy. Ensio ja Maire ovat jo eläkeiässä, lapsenlapsetkin lukiolaisia. Vielä ei tiedetä, että kohta Suomi putoaa syvään lamaan, mutta merkit näkyvät jo. Miten käy Ension elämäntyön Raikas Oy:n ja miten Ension itsensä?

“Ensio jäi istumaan autoon vielä kun oli sammuttanut moottorin. Pohja, jonka hän oli uskonut tukevaksi, lipui hitaasti hänen altaan. Hän oli kuin keskellä suurta autiota tilaa ja näki rakkaansa etäällä tuon tilan laidoilla. Heillä kaikilla oli oma elämänsä…”

SAMAA AIHETTA

Perjantain 11.8. Helsingin Sanomissa Laura Friman hehkutti Puhtaista valkeista lakanoista tehtyä tv-sarjaa, jota hän ja kaverinsa ovat pitkään odottaneet uusintana tekevisioon. Sarjaa esitettiin vuosina 1993–1996 MTV3:ssä

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2016/09/raija-oranen-ackte.html

Mauno Saari: Kuoleman kello

EU on riekaleina. Kuivuus ajaa epätoivoisia ihmisiä Välimeren yli Eurooppaan.  Ruumislauttoja kelluu rannikoilla, kun osa pakolaisista hukkuu matkalla ja Euroopan puolella heitä otetaan vastaan ampumalla.

Turkki kääntää selkänsä EU:lle, ryhtyy Venäjän liittolaiseksi ja avaa rajansa pakolaisille, jotka jatkavat maan läpi pitemmälle Eurooppaan. Terroristit ovat räjäyttäneet Ranskan ja Englannin välisen kanaalitunnelin, hotelleja suljetaan pommiuhkausten vuoksi, joka puolella on väkivaltaisia mellakoita, lentovuoroja perutaan, Eurooppa on poikkeustilassa ja maat pistävät rajojaan kiinni.

Siinä Mauno Saaren 2020-luvulle sijoittuvan trillerin näyttämö. Suomen ulkoministeriön erikoistutkija Maria Orso-Ranta palaa kaaoksen keskellä Suomeen Euroopan Unionin erikoistehtävistä. Kun hän tulee työpaikalleen, hän ei löydäkään osastoaan, työhuonettaan eikä työkavereitaan. Vahtimestari sanoo, ettei sellaista osastoa ole koskaan ollut.

Orso-Ranta ottaa yhteyttä organisaatiossa yhä ylemmäksi aina ulkoministeriin saakka, mutta kukaan ei ole kuullutkaan hänestä tai hänen tehtävästään. Onko Orso-Ranta seonnut vai mistä on kyse?

Mauno Saari lähtee kuljettamaan Maria Orso-Rantaa Euroopan läpi kohti Sisiliaa, kun tämä on tajunnut, että hänestä halutaan päästä eroon. Mistä maailmankolkasta hän voi löytää paikan, missä vainoajat eivät häntä osuta?

Mauno Saarella on takanaan pitkä ura muun muassa Suomen Kuvalehden,  Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja kustannusjohtajana. Kuoleman kello on hänen esikoistrillerinsä.

Jos tykkää trillereistä kirja on toimiva uutuus. Juoni pysyy koossa, ja vaikkei henkilöistä tule erityisen syvällisiä persoonia, se ei haittaa, kun pääasia on vauhti ja vaaralliset tilanteet.

Oman lisänsä lukukokemuksen tuo Saaren piirtämä tulevaisuudennäkymä. Tänä kesänä Etelä-Eurooppaa ovat kiusanneet yli 40-asteen helteet, kuivuus ja metsäpalot. Mikäli seuraavat vuodet olisivat samaa sorttia, Saaren tulevaisuudennäkymät saattaisivat alkaa todentua, jos lisääntyvä kuivuus alkaa ajaa Afrikasta yhä enemmän väkeä liikkeelle nälkäkuolemaa pakoon.

Nyt on kuitenkin vielä aikaa miettiä, miten välttää suuret nälkä- ja muut katastrofit ja kuinka ratkaista pakolaiskysymykset rauhanomaisesti.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Tämä oli ovela kirja. Sitä luulee lukevansa johdonmukaisesti etenevää tarinaa, kunnes tulee käänne, joka panee kysymään, mitä tässä siis on meneillään? Viimeisen kerran tilanne kippautuu viimeisillä sivuilla.

Kun jää pettää alta on esikoiskirja, mutta siitä puuttuvat monille esikoisille tyypilliset kömpelyydet. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn koota palasista kuvia ilman rautalanganvääntöä. Ainoa miinus on poliisi Peter Lindgren, yksityiselämässään voivoi niin eksyksissä oleva poliisi, koska samanlaisia hahmoja on dekkareissa nykyisin kliseeksi asti. Mutta sellaisenakin Peter Lindgren on toden oloinen.

Tarina kulkee vuoroon nykyhetkessä, vuoroon takaumissa ja eri henkilöiden kertomana. Takaumissa vaatekaupan myyjänä työskentelevä Emma kertoo, kuinka eräänä päivänä kauppaketjun toimitusjohtaja Jesper tuli ostamaan paitaa ja kutsui kaupanteon päätteeksi Emman lounaalle. Heidän välilleen syntyy suhde. Se on kuitenkin pidettävä tiukasti salassa sekä työyhteisön vuoksi että toimittajien takia. Jesper on nimittäin tavoiteltu poikamies, jota juorutoimittajat jahtaavat.

Sitten Jesper katoaa ja hänen asunnostaan löytyy murhattu nainen. Kuka teki mitä, missä ja milloin? Jesper vai joku muu?

Kirjailija avaa juonta luku luvulta, ja lukijan mitä-oikein-tapahtui-kysymykset jatkuvat loppuun asti. Henkilöt ovat taitavasti rakennettuja sivuhenkilöitä myöten, kuten Emman työkaveri Olga, herkullisesti ruotsia sinne päin puhuva nuori nainen tunteettomassa realismissaan.

Yksi taustateema kirjassa on lapsuuden kokemusten jäljet aikuisissa. Kysymykseksi nousee, missä vaiheessa ympäristön tulisi puuttua asiaan, jos on selvää, että tuollaisissa oloissa lapsen ei ole hyvä varttua? Jos kysyt lapselta itseltään kotiasioista, kuinka moni uskaltaa tai haluaa vastata suoraan - tai ylipäänsä ymmärtää, ettei kaikki ole kotona kohdallaan, kun on pienestä asti tottunut, että sellaista elämä on?

Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo poliisitiimin avuksi pyydetyn tutkijan, Hannen, sairaus. Camilla Grebe kuvaa hyvin Hannen ajatuksia ja pelkoja, kun hän miettii, minkälainen tulevaisuus hänellä on sairautensa kanssa.

Ruotsalaisissa dekkareissa viime vuosina valtaa pitänyt sadistisella väkivallalla mässäily on tästä esikoisesta poissa. Rikos on mikä on, mutta tekotavassa ei kieriskellä sen pitempään, vaan päästään asiaan: kuka tällaista tekee?

Camilla Grebe on hyvä tulokas pohjoismaisten dekkarikirjoilijoiden joukkoon.