Risto Isomäki yhdistää
ekojännäreissään faktaa ja fiktiota kerta kerralta sujuvammin. Sarasvatin hiekkaa
oli ensimmäinen hänen kirjansa, jonka luin. Se oli silmiä avaava ja kiinnostava
kertoessaan, mitä Euroopassa tapahtuu, jos mannerjää sulaa, mutta sen
henkilöhahmot olivat yksioikoisia ja ennalta arvattavia. Eivät Kurganin
varjojen henkilötkään mitään annakareninoja ole, mutta eivät enää ihan niin
harlekiinityyliä kuin Sarasvatissa.
Isomäen
kirjat ovat ilkkaremesmäisesti helppolukuisia jännitystarinoita. Se, mikä niissä kiinnostaa, on kaikki se
mielenkiintoinen fakta, jonka Isomäki ymppää tarinaan. Kurganin
varjoissa juoneen nivoutuu maapallon tulevaisuutta, historiaa ja kielitiedettä.
Saattaa kuulostaa ikävystyttävältä, mutta ei ole, päinvastoin, suht kevyen
jännityskertomuksen siivellä saa monenlaista uutta tietoa. Enpä tiennyt esimerkiksi sitä, että jos Välimeri
saastuu liikaa ja käy hapettomaksi, laivat eivät pysy enää sen pinnalla vaan
plumpsahtavat pohjaan.
Kurganin
varjojen loppuosaan ympätty suhdetarina rikkaan laivanomistajan ja maailman
upeimman vartalon omistavan meribiologin välillä on sitten kyllä jo niin
klisee, että menee överiksi. Juonenkäänteenä sillä voi perustella olevan
paikkansa, mutta silloinkin se on turhan pitkitetty. Vaan kun sen osion jättää
omaan arvoonsa, Kurganin varjot on aivan mielenkiintoinen kokonaisuus.
Kurgan
muuten on ikivanha hautakumpu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti