Kirja alkaa
vetävästi. Kahta tarinaa aletaan kuljettaa rinnakkain ja niitä
letitetään hyvin yhteen. Jossain vaiheessa lukija tietää enemmän
taustaa kuin tämän päivän tarinan henkilöt.
Kieli on tuoretta ja
elävää, kivaa lukea. Kirjailijalla on hauskoja vertauksia, joita
täytyy pysähtyä lukemaan toiseen kertaan - ”äidin kirkas
tukholmanruotsi paukkui kuin revolveri”.
Kääntäjällä sen
sijaan on alussa kökköjä lauseita: ”Poliisi on paikalla
runsaslukuisena moottoripyörillä, hälytysajoneuvoissa ja etualalle
kuin voimannäytteeksi pysäköidyissä joukkojenkuljetusautoissa”.
Kirjan edetessä käännös sutjakoituu.
Molemmat
historialliset ajanjaksot ovat kiinnostavia. Sekä Tanskan miehitys
toisen maailmansodan aikana että 1960-luku tavoitetaan aidon
tuntuisesti. Henkilöiden psykologinen kehitys on kuvattu hyvin, ja
etenkin se, miten äitiyden ongelma periytyy sukupolvelta toiselle.
Äitien pahat teot menevät eteenpäin sukupolvesta sukupolveen yhtä
lailla kuin isienkin. Myös Sophien itseinho kuvataan oivaltavasti.
Vain itse tarinaan
tulee pari harmittavaa floppia. Etenkin kaksosten rakastuminen samaan
naiseen tiputtaa kirjan Barbara Cartland -tasolle. Suhteen kehityskin
on ärsyttävän ennalta-arvattava.
Muuten kirja pitää
otteessaan. Salaisuuksia avataan sopivaa tahtia, viimeinen
viimeisillä sivuilla. Jälkimauksi nousee ajatus: yksikin valhe ja
yksikin petos voi suistaa ihmisen elämän ja myös hänen
jälkeläistensä elämän vinoon. Mitä pitemmälle vinoon
kasvetaan, sen vaikeampi enää korjata menneen väärän valinnan
seurauksia. Siitä näkökulmasta kirja on puheenvuoro totuuden ja
rehellisyyden puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti