”Tästähän sukeutui vallan oivallinen romaani”, totesin kun laitoin kirjan kannet kiinni. Johanna Annolan Valkenee kaukainen ranta on uusi lisä viime vuosina ilmestyneisiin suomalaisiin historiallisiin romaaneihin. Annola on historian tutkija ja tuntee erityisesti 1800-luvun, jonka loppuvuosiin kirjan tapahtumat sijoittuvat.
Kirjan alku on samantyyppistä kuin monissa uusissa historiallisissa romaaneissa: Ulrika on virkamiehen vaimo pienessä kaupungissa, hänen poikansa kirjoittaa vuoden päästä ylioppilaaksi ja Ulrikan aika kuluu koristautumisessa, seurustelussa muiden rouvien kanssa, puutarhan hoidossa ja miehen uran tukemisessa. Rahvaan kanssa ollaan tekemisissä suunnilleen sen verran, mitä piian ohjeistaminen vaatii.
Mutta koht’sillään kaikki muuttuu: aviomies löytyy kuolleena. Ulrikan haaveet sortuvat yksi toisensa perään, kun hänelle alkaa selvitä, mikä hänen tilanteensa on.
Tuoreen lesken on ryhdyttävä elättämään itseään ja poikaansa, jotta poika pystyy jatkamaan opiskelua. Ystävätär tuo Ulrikan nähtäväksi paikanhakuilmoituksen, jossa etsitään johtajaa kaukana Hämeessä sijaitsevaan vaivaistaloon. Ei todellakaan Ulrikan mielen mukaista hommaa, mutta kun muutakaan ei ole, hän laittaa hakemuksen postiin ja tulee valituksi.
Johanna Annola rakentaa kiinnostavasti ihmissuhdeverkostoa Ulrikan uuden elämän ympärille. Päällimmäisinä ovat vaivaistalon johtokunnan puheenjohtaja ja vaivaistalon asukkaat, elämän kolhimat naiset, heitteille jätetyt vanhukset ja kunnan vaivaisiksi päätyneet miehet. Alussa he ovat Ulrikalle pelkkää massaa, mutta ajan kuluessa massa alkaa eriytyä ihmisiksi, joilla on jokaisella oma menneisyytensä.
Kun Urika saa hommista otteen, hän rinnastuu Enni Mustosen Kasvattitytär-kirjan Hedda Noraan ja Kaari Utrion Rautaliljan Amelie Ståhliin, jotka kumpikin joutuvat pistämään löysäilyyn tottuneen porukan järjestykseen. Ulrika on kuitenkin elävämpi hyvine ja huonoine puolineen kuin Hedda Nora, joka jää henkilökuvaksi oikeasti eläneestä kartanonrouvasta.
Myös Ulrika on historiallinen henkilö, hänen tarinansa esikuvana on vaivaistalonjohtajatar Hanna Tamminen, leski ja aikuistuvan pojan yh-äiti. Esikuva kerrotaan kirjan lopussa ja se lisää vielä kiinnostusta tarinaan. Kun historiallisten romaanien faktat ovat kohdallaan, niiden kautta pääsee katsomaan, miten ennen elettiin, mitä ajateltiin, miten ihmisiä arvioitiin ja kohdeltiin. Ei vain köyhää kansaa, vaan myös ns. paremman väen piirissä arvoasteikot olivat tiukat.
Kirjan lopun tunnelmassa on samaa kuin yhdessä lempparissani, Eira Pättikankaan kirjassa Talvella päivät ovat pitkiä. Molemmista jää olo, että olisin lukenut pitempäänkin, miten päähenkilön elämä tästä etenee. Kenties Johanna Annola kirjoittaa Ulrikalle jatkoa.
Sellaisia terveisiä kustantajalle, että kirjan takakannesta ei ole kiva lukea liian pitkälle menevää juoniselostusta. Mieluummin luen tarinan kirjasta kuin referaattina takakannesta, mikä pilaa osin lukukokemusta.
SAMAN TYYPPISIÄ
Mikaela Strömberg Sophie
Kaari Utrion Helsinki-romaanit
Eira Pättikangas Talvella päivät ovat pitkiä
Paula Nivukoski Nopeasti piirretyt pilvet
Patricia Harman Hoper Riverin kätilö
Elisabet Aho Sisar
Enni Mustonen Kasvattitytär
Pirjo Tuominen Itkevät syvät vedet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti