Elisabet Aho: Sisar

Helsinki on sisällissodassa huhtikuussa 1918. Josafatinlaakson kyljessä Kalliossa sijaitsevalle Diakonissalaitokselle tulvii avuntarvitsijoita, langanlaihoja suurisilmäisiä lapsia, nälästä horjuvia aikuisia ja haavoittuneita. Kaikkia autetaan. Kun ei enää löydy muuta ruokaa, diakonissat eli sisaret keräävät nokkosia ja keittävät siitä soppaa.

Yhtenä päivänä sisaret löytävät portin pielestä tajuttoman nuoren naisen, jolla on haavoja ja ruhjeita ylt’ympäri ja korkea kuume. Sisarten hoidossa nainen toipuu. Hän muistaa nimensä, Ellen, mutta kaikki viime aikojen tapahtumat ovat pimeyden peitossa. Mitä hänelle on käynyt?

Siinä alkutilanne Elisabet Ahon romaanissa Sisar. Kirja on kiinnostava ja monipolvinen romaani ja kansalaissodan kuvaus Helsingin näkövinkkelistä. Päänäyttämönä on Diakonissalaitos ja sen ympäristö, Kallion ja Sörnäisten hatarat, kylmät hellahuoneet ja niiden rutiköyhät asukkaat.

Josafatin laakso on kaunis lehto. Siellä on myös diakonissojen iso perunamaa ja vihannesviljelmät. Laakso on Diakonissalaitoksen rakennusten, Josafatin kallioiden ja Vesilinnanmäen välissä - Vesilinnankalliolla on nykyisin Linnanmäen huvipuisto.

Euroopan rikkaimman naisen, suomalaissyntyisen kaunottaren Aurora Karamzinin perustama Diakonissalaitos toimi ensi alkuun Katajanokalla, köyhien kaupunginosassa sielläkin. Kun tilat kävivät ahtaaksi, kaupunki järjesti Diakonissalaitokselle maata laitakaupungilta, Töölönlahden perukasta.

Diakonissoille on järkytys, kun kaupungin virkamiehet ilmoittavat, että perunamaan päälle rakennetaan uusi katu, jolla yhdistetään Itäinen Viertotie ja Läntinen Viertotie – nykyisin puhuaan Hämeentiestä ja Mannerheimintiestä. Yhdistävän kadun nimeksi tulee Helsinginkatu.

Koska diakonissat ruokkivat perunamaansa ja vihannesviljelmiensä sadolla ilmaiseksi köyhiä, kaupunki järjestää heille korvaavan maapalan Pitäjänmäestä, Espoon rajalta. Sinne on matkaa, mutta maata annetaan sitten sen verran enemmän. Diakonissalaitokselle jätetään rakennusten pihapiiri, sama joka siellä on edelleen.

Elisabet Ahon romaani kertoo myös punaisten ja valkoisten viimeisistä taisteluista ja punaisten häviöstä. Hävinneiden kohtelu on vihan täyttämää ja summittaista kuten muuallakin Suomessa. Vankileirille saattoi joutua vain, koska oli väärään aikaan väärässä paikassa, kuten kirjan pikkutyttöjen Kristiinan ja Lempin äiti. Ilman diakonissoja tytöt olisivat nääntyneet nälkään, kun he jäivät kahden ja odottavat turhaan äitiä kotiin.

Muistinsa menettäneen Ellenin tarinakin selviää. Elsabet Aho punoo sen hyvin muun juonen joukkoon ja avaa Ellenin kautta yhden näkökulman kaupungin viimeisiin taisteluihin ennen punaisten antautumista. Linnanmäen kalliolla on oma kansalaissotaan liittyvä historiansa.

Kokonaisuutena hyvä romaani.

LISÄÄ AIHEESTA

Raija Orasen Aurora kertoo Aurora Karamzinin kiinnostavan elämäntarinan

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on hämäläisen pikkukylän näkökulma kansalaissotaan

Kjell Westön Missä kuljimme kerran kuvaa kansalaissotaa helsinkiläisten ruotsinkielisten näkövinkkelistä

Ilkka Malmbergin 1917 - samaan aikaan toisaalla katsoo ajanjaksoa kansaivälisesti

Helsinkiläiset diakonissat hoitivat niin punaisia kuin valkoisiakin kantaa ottamatta