Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Eipä etukäteen uskoisi, että leukemiasta kertovaa kirjaa lukiessa purskahtelee tuon tuosta hihittämään. Kristiina Hanhirova on ollut miehensä Timo Laukkion omaishoitaja kahdeksan vuotta, siitä saakka kun Timo sairastui. Vuosien varrella mies on käynyt monta kertaa kuoleman rajalla, mutta on noussut aina uudelleen jaloilleen.

Kristiina ei vähättele tai lyö leikiksi rankkaa sairastamista, mutta hänellä on taito nähdä korneimmissakin tilanteissa huumoria. Huumori ei muuta sitä, että vahvatkaan naiset eivät aina jaksa. On aikoja, jolloin roskapussi on vietävä monta kertaa päivässä, koska kotona ei voi miehen nähden romahtaa, mutta roskiskatoksessa voi itkeä ja taas koota itsensä.  

Romahduksiin riittää syitä, sillä vaikka se on ihme, että mies on yhä hengissä, takapakkeja tulee. Kristiina puhuu sopimusten pikkupränteistä, joita ei tule ottaneeksi huomioon, ennen kuin pahin mahdollinen  toteutuu. Se on kuin ostoskanavalisä: ”Eikä tässä vielä kaikki!”

Sairaalan huonetoverit muodostavat oman yhteisönsä. Sen kokoonpano muuttuu koko ajan. Kun Kristiina näkee naapurisängyn hulvattoman miehen kuolinilmoituksen Hesarissa, rintaa kouristaa. Hän ei siis selvinnyt. Kuolemaan ei totu, vaikka siihen törmää vähän väliä.

Omaiset kohtaavat pikkuriikkisessä omaisten huoneesta. Pitempään taistelurintamalla olleet tsemppaavat ja neuvovat uusia tulokkaita. Toisinaan joku sanoo, että me ei nyt sitten enää tulla tänne... Taistelu on loppunut, sotilas siirtynyt tuonpuoleisiin.

Henkilökuntaa on moneen lähtöön, miten ei olisi, kun ihmisiä ollaan. Valtaosin lääkärit ja hoitajat ovat empaattisia, kannustavia ja kaikkensa antavia, vaikka tämä on heille vain työtä, ei koko elämä. Mutta aina on poikkeuksia. Hematologi painottaa luuydinsiirrosta kertoessaan, että joka viides potilas menehtyy. ”Et sitten voinut sanoa, että kahdeksankymmentä prosenttia selviää! Nyt näen mielessäni vain rivin miehiä, joista joka viides kaatuu”, Kristiina puuskahtaa itku kurkussa tapaamisen jälkeen.

Kuten kirjan nimi kertoo, Kristiina käy myös tiukkoja keskusteluja Jumalan kanssa. Ne ovat enemmän lisäväri tarinassa, mikään henkisen kasvun kirja tämä ei ole, jos ei sellaiseksi lasketa, että periksi ei anneta niin kauan kuin henki pihisee.

Kirja ei ole selviytymistarina, jos sillä tarkoitetaan, että vaikeudet voitetaan ja elämä palaa entisiin uomiinsa. Sen sijaan se sisältää koettelemuksia, iloa, itkua, naurua, pelkoa ja rauhaa. Kirja on tarina siitä, miten ihminen muuttuu, kun elämä menee raiteiltaan. Se on tarina siitä, että vaikka elämä menee raiteiltaan, se ei tarkoita, että elämällä ei olisi enää mieltä tai että elämää ei kannata enää elää. Se on tarina voitosta, kun voitto on sitä, että kaikkien turpiintulojen jälkeenkin elämässä on rakkautta, onnea, huumoria ja luottamusta. Oikein hyvä kirja.