Laura Lähteenmäki:Ikkunat yöhön

Elsi on vähän päälle kahdenkymmenen ja odottaa kolmatta lastaan. Hän on tamperelaisen kauppiasperheen tytär ja on päätynyt vastentahtoisesti Niityn metsätilan emännäksi. Miehen vanhempi veli on kuollut sodassa saamiinsa vammoihin, ja tila olisi jäänyt muuten isännättä. Taakse jäivät kivitalo kaupungissa ja nykyajan mukavuudet, taakse jäivät kaupungin valot ja menot, ystävät, vanhemmat ja sisko.

 

Juoni etenee kolmessa aikatasossa. Kirjailija pitää palat hyvin koossa ja rakentaa taitavasti niistä muodostuvaa tarinaa. Elsin tyttäristä Asta jää aikuisena pitämään kotitilaa. Arja lähtee opiskelemaan ja tekemään uraa. Kolmas polvi on Arjan ja Astan lapset. 

Kertomus herättää monta kysymystä ja antaa niihin vastauksia juonen edetessä. Kirjan lopussa viimeisetkin salaisuudet selviävät, ja lukija näkee kokonaisuuden.

Jokaisella henkilöllä on historiansa, traumansa, vahvuutensa ja heikkoutensa. Aikakausia kuvataan hyvin niin sodan jälkeen kuin 80-luvulla, lukija ui vaivatta mukaan. Kirjan kieli on elävää ja rikasta.

Kiinnostava tarina pistää pohtimaan syitä ja seurauksia. Mikä on Elsin vastuu, ketjun alkajan? Hän ei voi syyttää miestään, joka on hyvä mies. Eino ymmärtää vaimon masennusta, yrittää auttaa, hoitaa töiden ohessa lapsia minkä ehtii, ei moiti, ei syytä.

Elsi ei voi syyttää myöskään anoppiaan. Anoppi ei motkota, ei valita, vaan hoitaa navettatyöt, huushollin, lapsia, kehottaa Elsiä lepäämään.

Elsi ei voi syyttää vanhempiaan. Hänellä on lämmin, rakastava isä ja äiti. Ketä hän sitten voi syyttää? Itseäänkö? Mutta ei hän tätä tilannetta valinnut. Hän teki ensimmäisen valinnan, lähti miehen mukaan ja tuli raskaaksi, mutta sen jälkeen.

Elsin tytär Arja kehuu, ettei hänen olisi pakko luoda uraa, mutta äitiys ei sytytä häntä, hän ei viihdy lastensa kanssa. Koulun lomien alkaessa hän lähettää tyttärensä Hannan ja Riikan maalle, jossa heidän on oltava loman viimeiseen päivään asti. Aikuisena Hanna puolestaan väsyy 11-vuotiaan poikansa kanssa jo ensimmäisenä kesälomapäivänä. Hän on kiukkuinen miehelleen, joka pääsee työmatkalle, ja Hannan täytyy vääntää lapselle joku kiva lomapäivä. Samaan aikaan Hanna muistelee omaa lapsuuttaan, ihmettelee eikä ymmärrä, miksi äiti lähetti heidät aina koko kesäksi pois kotoa.

Toinen tytär Riikka on katkera sinkku, joka kirjoittaa hyökkääviä runoja naisille, äidille ja mummolle: ne, joihin piti voida luottaa, pettivät. Miesystävä kysyy, mitä sinulle on tapahtunut? Miksi luulet kaikkien haluavan sinulle vain pahaa?

Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.

Riikka skannaa aikuisena koko ajan, mitä muut minusta ajattelevat. Hän ei osaa olla oma itsensä, ei tiedä, kuka lopulta on, kun on liian kauan yrittänyt kelvata. Samaan aikaan hän torjuu, katsoo ohi, ei päästä ketään lähelle. Mutta kun työkaverit eivät kutsu mukaan jatkoille, Riikka tuntee tulevansa taas hylätyksi.

Hän on kierteessä näkemättä sitä itse. Jos sen näkisi, voisi ainakin yrittää astua hylkäämisenpelon kehästä. Mutta kun ei näe, jää siihen ja saa käytöksellään ihmiset kääntämään selkänsä yhä uudelleen. Harva jaksaa olla pitempään ihmisen kanssa, joka ajattelee kaikkea siitä käsin, mitä minulta puuttuu, ja velkoo ympäristöltään vajaaksi jääneen tunneakkunsa täyttämistä.

Hylätyksi tulemisen ytimessä on viha.

Kun näen, että minua ei haluta, että äiti on mieluummin muualla, minä pelkään ja minä vihaan. Pelko on selviytymisen pelkoa. Olen lapsi, en selviä hengissä, jos ei kukaan pidä minusta huolta, en selviä, jos ei kukaan rakasta minua.

Äiti voi sanoa, että rakastaa, mutta teot puhuvat äänekkäämmin. Lapsi täytyy ottaa syliin tänään, lasta täytyy katsoa silmiin tänään, katsoa ja kuunnella. ”Käännä katseesi minun puoleeni ja anna minulle rauha” pyydetään Herran siunauksessakin. Siinä on ihmisen ydintarve, tulla nähdyksi, olla olemassa toiselle.

Pelko tuntuu hätänä, ja sen tunnistaa. Viha on piilossa pelon alla. Sitä ei voi päästää pintaan, sillä jos ei minua rakasteta, kun yritän olla kiltti, vielä vähemmän, jos olen vihainen. Viha on silti siellä, vaikuttamassa, viha siitä, että minua on kohdeltu väärin. En ole halunnut tulla olevaiseksi, muut ovat minut tänne kutsuneet, ja sen jälkeen hylkäävät. Se on väärin. Jos kutsuu esiin, on pidettävä myös kutsumastaan huoli.

Kiltteydestä kipeät -kirjan kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara sanoo, että kiltit ihmiset ovat täynnä vihaa. Kirjasta on otettu toistakymmentä painosta. Kertooko se jotain suomalaisista?

Isillä on oma osansa, mutta tässä kirjassa ei puhuta heistä. Isät ovat poissa, paitsi Eino, muut ovat työmatkoilla. Ikkunat yöhön nostaa esiin äitien ketjun.

Sanotaan, että äitien ja isien teot menevät eteenpäin sukupolvelta toiselle. Tämä ketju alkoi Elsistä. Mutta entä kun ei pysty enempään? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Lukija jää kysymään, kuka Elsin jälkeläisistä osaa katkaista ketjun? Mitä siihen tarvitaan?

Ikkunat yöhön on hyvä kirja ja se on myös hyvä lukupiirikirja. Siinä on paljon näkökulmia, joita pohtia ja joista keskustella