Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa Etelä-Suomesta Enontekiölle sodan jälkeen. Hän kertoo ryhtyvänsä kirjoittamaan lehtijuttuja sodasta toipuvasta Lapista. Se, mitä Inkeri ei kerro, on hänen aikomuksensa selvittää, mitä tapahtui hänen sota-aikana kadonneelle miehelleen.

Kolme vuotta aiemmin Väinö Remes piti päiväkirjaa saksalaisten vankileirillä, johon hänet oli lähetetty tulkiksi ja vartijaksi. Saksalaisilla oli sota-aikana lukuisia vankileirejä Pohjois-Suomessa. Niistä ei ole juuri puhuttu, eikä asiaa ole kovin paljon tutkittukaan. Ennen Suomesta lähtöä saksalaiset hävittivät vankileirit, samoin niihin liittyvät asiakirjat. 

 

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on jäntevä ja historiallisesti mielenkiintoinen romaani toisen maailmansodan viimeisistä vuosista ja sitä seuranneesta ajasta Pohjois-Lapissa. Rautiainen kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, vankileirillä ja muutaman vuoden päästä Enontekiöllä. Molemmissa esiintyy samoja nimiä, ja vähä vähältä Inkerille alkaa selvitä, mitä hänen miehelleen tapahtui.

 

On oikeastaan yllättävää, että toisesta maailmansodasta ilmestyy edelleen niin paljon kirjoja, vaikka aikaa on kulunut jo 80 vuotta. Onko niin, että vasta nyt niitä on kirjoittamassa sukupolvi, joka pystyy käsittelemään sellaisiakin asioita, joista aiemmin on pyritty vaikenemaan? Kirjan luettuani googlasin lisää pohjoisen vankileireistä, mutta niistä löytyi vähän tietoa, joskin jonkin verran sentään: https://yle.fi/uutiset/3-9766670 .

 

Rautiaisen kirja pysyy hyvin koossa alusta loppuun. Viimeinen salaisuus selviää vasta loppusivuilla. Kieli on sutjakkaa, sitä on mukava lukea. Hyvä esikoisromaani.

 

Helena Immonen: Punainen kettu

 

Helena Immosen Operaatio Punaisessa ketussa historia on käännetty toisin päin: Se olikin Saksa, joka voitti toisen maailmansodan. Niinpä Immosen kirjassa Neuvostoliiton sijaan sanotaan Saksa ja kommunistin sijaan natsi. Neukkuajat muistavalle asetelma tuntuu hätkähdyttävältä, sillä ylösalaisuus piirtää kirkkaan kartan, tuolleenhan Suomi oli silloin talutushihnassa.

 

Juoni etenee sisä- ja ulkopoliittisten mutkien osalta todenoloisesti. Henkilöt sen sijaan olisivat tarvinneet lihaa luurangon päälle. Höttöisen rakkausromaanin puolelle mennään muun muassa silloin, kun reservin luutnantti Riina kiukuttelee pääesikunnassa työskentelevälle miehelleen, että tämä menee töihin eikä ole kotona vaimonsa kanssa, vaikka Suomea uhkaa vihollishyökkäys. Hyökkäyksen torjunta voi odottaa, kun tarttee viettää vaimon kanssa laatuaikaa. - Helena Immonen on itse reservin upseeri ja työskentelee puolustusvoimissa.

 

SAMAA AIHEALUETTA

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/08/tommi-kinnunen-ei-kertonut-katuvansa.html

Terhi Rannela Frau

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/terhi-rannela-frau.html

Anna Jansson Hämärän lapset ynnä muita

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/anna-jansson-hamaran-lapset-william.html

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

  

Juoni on yksinkertainen: viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea ja kotia. Jokainen heistä on lähtenyt jostain syystä saksalaisten mukaan, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan. 

 

Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen. 

 

Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.

 

Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

 

Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.

 

Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.

 

Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.

 

Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille. 

 

Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

 

Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Katarina Baer: He olivat natseja 

Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

 

Imbi Paju: Torjutut muistot 

Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.

 

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet

Sain vinkin: ”Sinähän tykkäät historiallisista romaaneista. Oletko lukenut Pirjo Tuomisen Satakunta-sarjaa”. Tuominen oli minulle vieras nimi, ja nappasin sarjan neljä kirjaa mukaan kirjastosta: Itkevät syvät vedet, Silta joen yli, Kultavainiot ja Maan nälkä.

 

Kirjoissa seurataan sahanomistajan tyttären Linda Huovin, torpparinpojan Joel Knaapin ja heidän perheidensä vaiheita 1900-luvun alusta 1940-luvun lopulle. Alussa Joel on Huovin sahan arvostettu ammattimies, tyvipääsahuri. Linda työskentelee aikansa kuluksi sahan konttorissa isänsä apuna ja oppii huomaamattaan sahabisneksen perusasiat. Päähenkilöiden kautta eletään todeksi Suomen historiaa kansalaissodasta lamavuosiin ja edelleen yli talvi- ja jatkosodan.

 

Huovin saha sijaitsee Satakunnassa, lähin kaupunki on Pori. Tuominen tuo matkan varrella esiin satakuntalaisten ominaispiirteitä ja paikallisia tapoja, kuinka kuuluu käyttäytyä ja mitä ylipäänsä pidetään sopivana, mitä ei. 

Joskus aikanaan ajattelin, että Suomessa heimopiirteet ovat mennyttä maailmaa, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä ne edelleen vaikuttavat. Sen huomaa viimeistään, jos muuttaa esimerkiksi Lappeenrannasta Pohjanmaalle tai Espoosta Savoon. Tästä viime vuosina hulvaton ja samalla osuva esimerkki on Veera Niemisen mainio Avioliittosimulaattori. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/veera-nieminen-avioliittosimulaattori.html

 

Pirjo Tuomisen Satakunta-sarja rinnastuu rakenteeltaan Eeva Joenpellon Lohja -sarjaan, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan ja Enni Mustosen historiallisiin kirjasarjoihin. Tuomisen henkilöt eivät elävyydessään nouse Linnan tai Joenpellon levelille, mutta riittävän eläviä he kuitenkin ovat, ettei sarja litisty pelkästään tapahtumien kuvaamiseksi. Matkan varrella henkilöt vanhenevat ja heistä tulee tuttuja vähän kuin naapureita.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Eeva Joenpellon Lohja-sarja 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

Väino Linnan Täällä pohjantähden alla 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Kjell Westön Missä kuljimme kerran 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html

Sally Salmisen Katriina 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

Raija Orasen historialliset kirjat 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2015/04/raija-oranen-aurora.html

Enni Mustosen Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinat
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina 

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

 

 

 

Kjell Westö: Tritonus

Kjell Westön Tritonus lähtee liikkeelle hitaasti. Menossa on sivu 47, kun minulta kysytään, onko hyvä kirja - en tiedä vielä.

Sadan sivun kohdalla ajattelen, että musiikin maailmaan mennään syvälle, mutta elämä jää ulkokohtaiseksi. On kuin kuuntelisin työkaverin kertovan naapuristaan, jota en ole tavannut. 

 

Vaikuttaako siihen kirjoitustapa? Valtaosa on kertojan sanoja, ei suoria repliikkejä tai henkilön omia ajatuksia: ”Brander huomasi olevansa pahoillaan, ettei Annette ollut kouluttanut ääntään”. 

 

Myös kertojan tapa puhua päähenkilöistä sukunimillä etäännyttää, ei Thomas vaan Brander. Sivuhenkilöt ovat etunimillään, Krista, Jonas, Bigi, Annette…

 

Vai onko Branderin elämä niin kapeaa, että siihen väsähtää? Mies ajattelee musiikkia, uraansa ja viimeisintä naistaan. On hänellä aikuinen poikakin, mutta hänet valtaosin vain mainitaan. Ex-vaimotkin mainitaan - kun Branderin silmät aikanaan osuivat Kristaan, kertoja kertoo, että "Branderin mieleen nousi, oliko avioliitto Elenan kanssa sittenkään niin onnellinen". Miksi ei olisi ollut onnellinen, sitä ei sen enempää analysoida eikä Elenaa edeltävää liittoakaan. 

 

Pääsyy on kait ollut se, että Brander iski silmänsä aina seuraavaan naiseen ja useampaankin samaan aikaan. No, kun aikansa vaihtaa naisia, saattaa jäädä niin sanotusti luu jakajan käteen, etenkin kun mies on jo lähemmäs kuusikymppinen ja vahtaa aina vain 30plussia. Kirjan henkilöissä ei ylipäänsä ole yhtään viehättävää viisikymppistä naista, viisvitosia miehiä kyllä parveksi asti.

 

Onneksi kirjan edetessä tarinasta alkaa tiivistyä juonta. Pääjuoneksi vahvistuu naapurusten ystävystyminen, ja mitä siitä seuraa.

 

Thomas Brander on kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, mutta ura on kääntynyt laskuun. Hän on rakennuttanut komean huvilan saaristoon, ja tutustuu siellä naapuriinsa, saman ikäiseen leskeksi jääneeseen Reidar Lindelliin, aikuisuutensa saaristossa eläneeseen koulupsykologiin, joka soittaa paikallisessa bändissä. Kaksi yksin asuvaa miestä. Reidarillakin on aikuinen lapsi, kolmekymppinen tytär, joka on kadonnut maailmalle ja antaa kuulua itsestään harvakseltaan. 

 

Juonia on muitakin, yksi sisään punottu ja loppuvaiheessa ääneen sanottu on elämän tarkoitus. Mitä on hyvä elämä? Nainen ei voi olla elämän tarkoitus, vaikka moni etenkin nuorempana niin luulee, Branderkin.  

 

Nainen tai mies ei voi myöskään olla se, jonka harteilla on minun onnellisuuteni. Toki rakkaus ja ihmissuhteet ovat iso tekijä siinä, kokeeko ihminen itsensä onnelliseksi. Mutta onnellisuuden ydin on jokaisen löydettävä itse, sitä ei voi vaatia muilta: Sun on tehtävä mut onnelliseksi.

Loppuvaiheen mielenkiintoisia sivujuonia on se, miten eri tavoin ihmiset voivat nähdä tapahtumat, joita ovat olleet elämässä. Siinä voi oma mielikuva omasta historiasta mennä säröille, kun toinen sanoo, mitä hän näki – kun vaikkapa kuulee, että uusi suhde, jonka kanssa tehdyn reissun piti olla molemminpuoleinen rakkausmatka, vokotteli kumppanin silmän välttäessä toista tyyppiä.

 

Tritonuksen henkilöitä leimaa elämänpettymys. Vain muutamalla kolmekymppisellä on elämä hanskassa, he ovat löytäneet oman tavan elää ja kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus. Mielenkiintoista, että jokainen heistä on ryhtynyt edistämään lähimmäisten hyvää: lääkäri on lähtenyt Punaisen Ristin hommiin kehitysmaihin, tutkija haluaa keskittyä tutkimaan asioita, joita petraamalla voi tehdä maailmasta paremman paikan ihmisille.

 

Viiskasilla Thomas Branderilla on siinä kohtaa miettimisen paikka: Jos lopettaisin oman navan kiertämisen ja katsoisin, mitä voin tehdä muille ihmisille, olisinko sitten onnellinen?

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä. Sama työpaikka iät ajat, samat työkaverit ja työkaverien samat vanhat jutut. Kotona vaimo, joka haluaa viettää sosiaalista elämää, käydä kutsuilla ja järjestää päivällisiä. Valdemar Roosia ei voisi vähempää kiinnostaa puhuminen yhdentekevistä asioista yhdentekevien ihmisten kanssa, vaikka hän tilanteisiin kiltisti suostuukin. 

Sitten Valdemaria lykästää: hän saa yllättäen niin ison summan rahaa, ettei hänen tarvitse koskaan enää mennä töihin ja rahaa riittää silti tuhlattavaksi asti. Vaimo ei asiasta tiedä, ja asiaa pohdittuaan Valdemar päättää, ettei kerrokaan, vaan hän tekee kaikessa hiljaisuudessa jotain omaa, sellaista, missä hänen sielunsa ja ruumiinsa lepää. 

Valdemar ostaa metsän keskellä sijaitsevan vanhan torpan, sanoo itsensä irti ja lähtee joka aamu työpaikan sijaan torpalleen viettämään omaa aikaa. Hän palaa kotiin samaan kellonlyömään kuin ennenkin, eikä kukaan aavistaisi mitään, jollei Valdemarin tielle osuisi yllätysvieras. 

Håkan Nesserin kirja Herra Roosin tarina on dekkari, mutta dekkariosuus alkaa vasta puolessa välissä. Kirja on myös romaani elämästä ja ihmissuhteista ja omalla laillaan lempeä tarina yllättävän kohtaamisen seurauksista. 

Kirja osui silmiini kirjaston palautushyllystä ja otin sen muiden kirjojen päälle. Jostain syystä olen viime aikoina pitkästynyt monien kirjojen kanssa, mutta tämä piti kiinni. Herra Roosin tarina kuuluu Håkan Nesserin rikoskonstaapeli Barbarotti -sarjaan. Myös Gunnar Barbarotti tuo tarinaan elämänpohdintaa ja näkökulmia rikostutkinnan ohessa. Dekkarien ystävät juoni ottaa mukaansa, kun lukija seuraa, miten Valdemar selviää tilanteesta, johon tahtomattaan joutui - vai selviääkö?

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Tartuin kiinnostuneena Paula Nivukosken uutuuskirjaan Mainingin varjo, sillä pidin paljon hänen esikoisestaan Nopeasti piirretyt pilvet. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/06/paula-nivukoski-nopeasti-piirretyt.html

Ensimmäisten lukujen jälkeen ajattelin, että Mainingin varjo kuuluu niihin nykykirjoihin, joissa menneiden aikojen ihmiset laitetaan tekemään valintoja, joita nykypäivän naiset tekisivät. Ettäkö pappilan lähinnä lapasta muistuttava tytär, kurissa ja nuhteessa tottelevaiseksi kasvatettu, karkaisi vuonna 1911 köyhän kalastajan kanssa kaukaiselle luodolle elämään avoliitossa? Sellaisen isän sellainen tyttö ei sellaista tee, ja jos laitetaan tekemään, pitäisi perustella, millä lihaksilla. Mutta tuleehan se syy sieltä esiin, kun pitemmälle lukee. 

 

Seuraavaksi mietin, kuinka pitkälle yhteiselämässä kantavat rakkaus ja pappilan neidon omaksi saaminen, kun mies joutuu tekemään kaiken, hankkimaan elannon ja tekemään ruoat sun muun. Tyttö ei osaa mitään, ei edes tulta sytyttää, laittaa ruokaa tai perata kalaa – kuinka osaisi, kun on kasvanut palvelijan passaamana. 

 

Entä kun tulevat ensimmäiset riidat ja neidon tapa riidellä on pitää mykkäkoulua, mitä mies silloin miettii? Miehen mietteitä kirjailija ei kerro, tarina kulkee päähenkilön, Evalinan, pään sisällä.

 

Ajassa sinne tänne poukkoilevat tarinat ovat toimivia, kun ajanjaksot on eroteltu niin, että lukija tajuaa, missä nyt mennään. Mainingin varjossa olin alussa aika lailla hukassa ja vasta kahlattuani tarpeeksi eteenpäin, sain kiinni, miten tarina loogisesti kulkee. Kirjan luvut seuraavat toisiaan siksakaten ajassa ilman selitystä, missä kohtaa nyt mennään. Sukeltaisiko tarinaan paremmin, jos ei joutuisi kokoamaan kertomuksen kaarta rosollista, jollaiseksi kirjailija on pilkkonut sen? 

 

Mainingin varjon osien suhde on myös ontuva. Loppuhuipennus, jos niin voi sanoa, tapahtuu jo puolivälin jälkeen, ja sen jälkeen (takaumat pois lukien) tarina kelaa päivästä ja viikosta toiseen samaa olotilaa. Loppua olisi voinut reippaasti tiivistää ja vaikka sitten alkupuolta syventää ja monipuolistaa.

 

Nivukoski kirjoittaa sujuvasti ja kaunista kieltä. Mainingin varjon kanssa tulee kuitenkin olo, että hän on yrittänyt tehdä erilaista kuin ensimmäinen. Ei olisi haitannut tehdä samanlaista lukuromaania tästä kakkosestakin, sillä hyville lukuromaaneille on paljon lukijoita.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

 

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.

 

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

 

 

 

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset

Kun Aleksin isä Tapani Luoto saapuu lapsenlapsen synttärijuhliin, hän ottaa tilanteen sen tien itselleen. Lasten isät kerääntyvät pihalla Tapanin viimeistä mallia olevan Teslan ympärille kuuntelemaan esitelmää auton ominaisuuksista. Naisvieraat hiljenevät, kun ympäristötieteen professori Tapani alkaa selvittää heille näkemyksiään ilmastonmuutoksesta, mitä hän höystää kevyellä flirtillä.

Juhlien isäntä Aleksi jää jälleen isänsä varjoon. Hänen äitinsä, Tapanin ensimmäinen ex-vaimo, hymyilee vinosti nojatuolissa olohuoneen nurkassa, kuvio on kyllästymiseen asti tuttu.

 

Kaikki naisvieraat eivät sentään hiljene kuuntelemaan. Aleksin vaimo Julia aloittaa jälleen tiukan vastaan väittämisen, mutta lopettaa kesken. Ei viitsi pilata lapsen synttärijuhlia, ja sitä paitsi menneisyydessä toista vuotta kestäneen välirikon jälkeen Julia on luvannut itselleen ja muille, ettei enää provosoidu appiukostaan - viisas on se joka lopettaa ensin.

 

Vaan kuinkas sitten käykään. Juuri kun Tapani on astumassa uransa huipputehtävään, iltapäivälehti julkaisee uutisen, joka pudottaa hänet huipulta kerta heitolla. Jokainen perheenjäsen joutuu miettimään suhteensa Tapaniin uudelleen.

 

Aleksi on päätynyt aikuisessa elämässään samanlaiseen asemaan kuin lapsuudenkodissaan – vai onko hakeutunut, kuka psyyken poluista tietää. Suvereenin isän hallitsemasta huushollista hän siirtyy suvereenin vaimon mieheksi. Vaimo on kaikkea, kaunis, älykäs, sanavalmis, sosiaalinen, uraa tekevä ja vielä hyvä äitikin. Aleksi on paikallislehden yt:ssä potkut saanut toimittaja, joka ei ota löytääkseen uutta duunia. Ja nyt sitten vielä tämä: isä, jonka nimi on herättänyt aina arvostavaa huomiota, kääntyykin taakaksi.

 

Kolmas säie Pasi Pekkolan romaanissa on Alma, Aleksin isosisko, joka on ratkaissut lapsuudenkodin kuviot etäisyydellä, häntä ei näy eikä hänestä kuulu. Mutta onko sekään oikea ratkaisu, ainakaan äitiä kohtaan, joka oli hyvä äiti vaikkakin aviomiehensä varjossa? 

 

Kaikki isäni naiset on teemoiltaan tähän päivään sijoittuva romaani. Teemoja käsitellään eri henkilöiden silmin, kuten nykyisin on tapana. Rakenne toimii, tapahtumista ja henkilöistä syntyy laaja kuva. Lukija näkee henkilön motiivit hänen omista ajatuksistaan käsin, ulkopuolisille ne näyttäytyvät toisenlaisilta.

 

Romaanina Kaikki isäni naiset on toimivaa perustasoa. Kieli kulkee, tarina etenee, taustoja avataan. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä edes Aleksin kohdalla, ja vielä kevyemmäksi jää hänen vaimonsa Julia.

 

Miksi Aleksi on niin jumissa edelleen kohta nelikymppisenä? Toimittajan peruskykyihin kuuluu analysointi, mutta omaa historiaansa Aleksi ei osaa analysoida eikä pääse eteenpäin lapsuuden lukoista. Yritys kirjoittaa kirja on kuva hänen koko tilanteestaan: hän ryhtyy tekemään sitä, mitä auktoriteetti hänelle ehdottaa (käskee), eikä toimittajuudesta huolimatta kirjoita sitä omalla tavallaan vaan näyttää alistuvan sanelukoneeksi. 

 

Ajatuksia Kaikki isäni naiset silti herättää, mikä on aina hyvä juttu kirjassa. Ja toisaalta näinä koronasyksyn raskaina viikkoina voi olla hyväkin lukea asia-asioita kevyemmällä kädellä kirjoitettuina, ettei vaivu liian synkkiin mietteisiin.

 

SAMAA AIHEALUETTA

Suvi Vaarla: Westend

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

Colm Toibin: Nora Webster

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu

Nappasin mökin kirjahyllystä aikani kuluksi Mari Jungstedtin vanhan dekkarin Kesän kylmyydessä. Se oli hyvä perusdekkari: rikos, ihmissuhdevyyhti ja pala palalta syyllistä selvittävä poliisi. Syyllinen löytyi, ratkaisu oli johdonmukainen, henkilötkin tuntuivat eläviltä.

Niinpä kun muutama päivä myöhemmin sain luettavaksi Jungstedtin uusimman Kun taivas tummuu, tartuin siihen kiinnostuneena.

Olipa pettymys.

Kirjan kannessa lukee ”Yksi parhaista pohjoismaisista rikoskirjailijoista”. Ehkä joskus, mutta nyt ainakin väite on huttua.

Jungstedt on sijoittanut uusimpansa Espanjassa asuvien ruotsalaisten joukkoon. Varttunutta väkeä, vast’ikään eläkkeelle jäänyttä tai rahaa tehneenä niin, että on viisikymppisenä vara asettua vakituisesti etelään. 

Juoni on yksinkertainen, epäuskottava ja naiivi. Toinen päähenkilöistä, Espanjaan äskettäin muuttanut Lisa, tupsahtaa kummasti paikalle aina, kun uusi rikos tapahtuu, ja tulee ihan sattumalta jututtaneeksi just sellaisia paikallisia, joilla on avaintietoa ratkaisun selviämiseksi. Ne hän sitten soittaa poliisille, jonka kanssa, kuinka ollakaan, sattuu törmäilemään muutenkin.

Kuulostaa Harlekiineiltä, joita joskus hamassa nuoruudessani luin.

 

Taustatarinassa nuori äiti itkee vielä 30 vuoden jälkeen joka päivä kuollutta vauvaansa (joka ei ollut hänen ainoansa) ja on ihan varma, että ei se vauva oikeesti kuollut ”minä tunnen sen!”.

Kirjan jälkeen mietin, onko kirjailijalla ollut kiire pykätä tarina vai onko hän kyllästynyt kirjoittamaan, mutta teki kuitenkin kustantajan pyynnöstä uuden kirjan? Mari Jungstedt on aiempien ansioidensa vuoksi edelleen kirjailija, jota ostetaan nimen perusteella. Sisälievekin lupailee kirjaa, jonka ”edessä lukija ei voi kuin ihastuneena antautua!”. Kaikki lupaukset eivät vain aina täyty.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Maria Adolfsson: Harha-askel

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Soppahan siitä syntyy, kun kukaan ei koe olevansa hyväksytty omana itsenään. Mutta että näin rankka soppa. 

Ja lisää soppaa syntyy, jos ei kerro, mitä haluaa ja mitä ei halua. Tai kun kertoo, ei tule kuulluksi, ja alistuu elämään toisenlaista elämää kuin mihin olisi hengenpalo.

Ja kun siinä sopassa elämäänsä pettynyt vanhempi alkaa tuputtaa omaa unelmaansa lapsen toteutettavaksi, tulee katastrofi. 

Eikä sillä toisellakaan lapsella ole helppoa, jonka kasvuvuosien nöyryyttävät tilanteet muistuttavat vanhempaa tämän omista nuoruuden aikaisista nöyryytyksistä. Voisi luulla sen herättävän empatiaa, ”tiedän miltä sinusta tuntuu, ja tästä selvitään kyllä”, mutta sen sijaan se saa vanhemman ärsyyntymään ja ottamaan etäisyyttä lapseen. Siinä ei auta, että vanhempi on huippuälykäs, aikanaan opintojensa priimuksena valmistunut, kun tässä tarvittaisiin toisenlaisia avuja.

Entäpä sitten ne valat, joita ihminen vannoo itsensä kanssa: Koskaan en enää... Tästä eteenpäin minä aina... Niitä tekevät aikuisetkin, mutta lapsi liittää valoihinsa pelon, että jos en pidä kiinni itselleni tekemästä lupauksesta, tapahtuu jotain kauheaa. Hän päätyy valheiden sumaan, ja miten siitä sumasta pääsee pois?

Celeste Ngn romaani Olisi jotain kerrottavaa alkaa tilanteesta, jossa kolmilapsisen perheen 16-vuotias tytär on kadonnut. Onko kyseessä sieppaus vai murha vai onko tyttö vain lähtenyt omille teilleen? Muutaman päivän päästä kadonnut löydetään hukkuneena läheisestä järvestä. Miten hän päätyi sinne, tyttö joka pelkäsi vettä niin, ettei oppinut koskaan uimaan?

Aluksi luulee lukevansa perinteistä dekkaria, jossa on rikos, syyllisen etsintä ja loppuratkaisu. Mutta juoni kääntyy pian ihmissuhteisiin ja taustoihin. Loppuratkaisu tulee, mutta toisin kuin alussa rutiininomaisesti olettaa. Ihmisten välit ovat kirjassa se mielenkiintoisin osuus: miten valinnat vievät aina johonkin suuntaan ja samalla jostain suunnasta poispäin ja miten sokea voi olla itselleen ja lapselleen, jota kuitenkin suuresti rakastaa. Kun päädytään umpikujaan, onko siitä enää paluuta aiempaan tai edes jollain lailla parempaan kuin nykyhetki?

Tarina etenee taitavasti eri näkökulmista. Amerikkalainen aasialaistaustaisiin kohdistuva rasismi yllättää, tosin vuonna 2014 kirjoitettu kirja on sijoitettu 1970-luvulle, liekö tilanne sama tänään?

Pennsylvaniassa syntynyt kirjailija Celeste Ng on itse Japanista siirtolaisiksi Amerikkaan muuttaneiden esivanhempien jälkeläinen.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Jhumpa Lahiri: Kaima

Elif Shafak: Kunnia

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goljat

Helena Liikanen: Maman finlandaise

Kim Thúy: Ru

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Amgashin pikkukaupungissa ihmiset tietävät toistensa asiat - tai luulevat tietävänsä. Moni yllättyisi, jos näkisi naapurinsa julkisivun taakse, kuten näkee Elizabeth Stroutin kirjan lukija.

Stroutin kirjassa Kaikki on mahdollista on mielenkiintoinen rakenne. Se on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa samojen ihmisten kautta. Edellisen novellin päähenkilö vilahtaa seuraavan novellin taustalla ja joku toinen sivuhenkilöistä on  seuraavan novellin päähenkilö. Kirjan edetessä lukijalle muodostuu moninäkökulmainen kuva pikkukaupungin elämästä ja ihmissuhteista.

Henkilöissä on säröjä ja särmiä, kenellä mitäkin. Niin kai se täytyy olla, perusonnellisesta perhe-elämästä ei löytyne riittävästi aihetta napakkaan novelliin... No, ensimmäinen novelli kertoo kuitenkin, että on mahdollista niin sanotusti nähdä synkissäkin pilvissä auringon kultaa, kun ei jää roikkumaan menneisiin vaan suostuu elämään sitä elämää, mihin on päätynyt.

Pienessä kaupungissa on porukkaa moneen lähtöön. Strout katsoo kaikkia ymmärtäväisesti: ihmiset ovat ihmisiä, he väsyvät ja eksyvät, tekevät virheitä ja vääryyksiä ja aiheuttavat valinnoillaan tuskaa läheisilleen. Mutta ihmisissä on myös lämpöä, armoa ja auttavaisuutta, mikä pehmentää iskuja, nostaa alas painuneita ja lohduttaa kolhiintuneita.

Kaikki on mahdollista on itsenäinen rinnakkaisteos Stroutin aiemman kirjan Nimeni on Lucy Barton kanssa. Lucy on lähtöisin samaisesta Amgashin kaupungista, köyhistä oloista noussut kirjailija. Luin kirjan puolitoista vuotta sitten ja ajattelin, että no joo, kyllä tämän luki, mutta ei mitenkään erityinen. Kaikki on mahdollista on paljon kiinnostavampi, ei yksittäisten novellien vuoksi vaan kokonaisuutena.

Samaa novelleista koostuvan kokonaisuuden rakennetta on käyttänyt Tuula-Liina Varis kirjassaan Että tuntisin eläväni ja Merete Mazzarella novellikokoelmassaan Marraskuu. Samantyyppistä keskilännen pikkukaupunkia kuvaa myös Edgar Lee Masters proosarunokokoelmassaan Spoon Rover antologia, joskin sata vuotta aiempaa aikaa.

Näissäkin eletään amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Marilynne Robinson Kotiin, Gilead, Lila

Patricia Harman Hope Riverin kätilö