torstai 18. huhtikuuta 2024

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa, WSOY


 

Leena on 14-vuotias ja Seppo muutama vuoden vanhempi, kun vanhemmat jättävät Pohjois-Karjalan Loukkuvaarassa olevan pientilan sille sijoilleen ja lähtevät töihin Ruotsiin. 

Leena innostuu uudesta maasta, opettelee nopeasti kielen ja saa kavereita. Loukkuvaara ihmisineen ja maisemineen tuntuu mitättömältä ja köyhältä – maalaiselta.  Seppo ei haluaisi lähteä, eikä sopeudu Göteborgiin lainkaan. Kun perhe vuoden päästä tulee uudella Volvolla kesälomalle tyhjään kotitaloon, Seppo kieltäytyy palaamasta takaisin.  Muut menevät, Seppo saa töitä paikallisesta pajasta ja ryhtyy asumaan yksin peltojen ja metsän keskellä. 


Leenaa kesäloma Suomessa tympäisee. Vanhat kaverit yrittävät tulla tapaamaan, mutta Leena on lyhytsanainen ja yrmeä. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa tällainen tuppukylä. Ruotsiin paluun jälkeen vanhemmat eivät saa häneen enää otetta, vaan Leena tekee mitä haluaa.

 

Maritta Lintusen kirja 100 auringonkiertoa on kiinnostava romaani ajalta, jolloin sodan jälkeiset suuren ikäluokat olivat varttuneet nuoriksi aikuisiksi ja totesivat, ettei syrjäseuduilla ollut heille töitä, eikä paljon muuallakaan Suomessa. Pitää lähteä rajan taakse. Myös moni pientilallinen jätti kituliaat pellot ja lähti lapsineen etsimään parempaa elämää Ruotsista. Löytyikö parempi elämä, on sitten toinen kysymys. Töitä oli kyllä niin paljon kuin jaksoi tehdä ja palkat olivat hyvät. Kaikkiaan yli 500 000 suomalaista teki saman 1960- ja 70-luvuilla. 

 

Suomalaisia oli Ruotsissa niin paljon, että monet jäivät kielitaidottomiksi. Arjen välttämättömät sanat osattiin ruotsiksi, mutta muuten suomalaiset seurustelivat omissa piireissä, kävivät Suomi-seuran talolla tansseissa ja matkasivat kesälomilla entiseen kotimaahan näyttämään entisille naapureille, miten hyvin meillä nyt menee. Toisilla meni hyvin, mutta toiset jäivät loppuiäkseen häilymään kahden maan välille. Kaikista sodan jälkeen Ruotsiin muuttaneista suomalaisista noin puolet palasi ennemmin tai myöhemmin takaisin.

 

Ja sitten olivat ne, kuten Seppo, jotka jäivät Suomen syrjäseuduille ja kokivat olevansa huonompia suomalaisia, hitaita, tyhmiä maalaisia, joiden murteille naurettiin television sketseissä. 

 

Maritta Lintunen tavoittaa hyvin seitsemänkymmenluvun ihmisten ajatusmaailman ja toiveen paremmasta elämästä, mutta myös sen, mitä se maksoi. Seppo miettii kirjassa, kuinka isän ryhti koheni ratin takana ja ääni nuoreni, kun kotiseudun ensimmäiset siniharmaat vaarat alkoivat siintää taivaanrannassa. Äiti oppi arkikielen, mutta sulki sisäänsä sen, miten ruotsalainen esinainen työmaaruokalassa syrjii ja pompottaa häntä, pitää tyhmänä ”finnenä”. 

 

Kirja kertoo myös, mitä Leenasta, Seposta ja heidän vanhemmistaan sittemmin tuli. Millaista oli elää ja vanheta, kun suomalaiset olivat Ruotsissa toisen luokan kansalaisia, joita katsottiin alaspäin ja tuhahdeltiin ”en finne igen”. 

 

Leenan tytär on sen sijaan ylpeä eksoottisista juuristaan ja haluaa elvyttää vajavaisen suomen kielen taitonsa. Hän alkaa myös tutkia vanhempiensa menneisyyttä, ja siinä kohtaa kirjaan tulee perhesalaisuuksia. Ne eivät kuitenkaan ole kummoisia, eivätkä kantaisi juonta yksinään. 

 

Maritta Lintunen on kotoisin Nurmeksesta, Pohjois-Karjalasta. Hän on syntynyt vuonna 1961, ja nähnyt lapsuudessaan muuttoaallon naapuruston pientiloilta Ruotsiin.


SAMAA AIHEALUETTA

 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet 


Miia Apukka: Itään ja takaisin 

 

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin 


Gunilla Boethius: Elämänmittainen salaisuus 

tiistai 2. huhtikuuta 2024

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala

Hiuksista kiskomista, ranstakalla lyömistä, päälle käymistä, raapimista. Ja henkistä pahoinpitelyä: mitätöimistä, nolaamista, syyllistämistä – ”vahinko sinä olit”, ”ei sinusta mitään tule”... Mummo kysyy, mitenkä teillä siellä kotona menee. Lapsi ei uskalla sanoa mitään. Mummo huokaa: Koeta jaksaa sen äetis kanssa.


Sirpa Kähkösen äiti oli jo perusluonteeltaan vahva ja temperamenttinen. Tullut isäänsä, joka lapsesta asti päätyi konflikteihin auktoriteettien kanssa. Hän ei suostunut alistumaan, ei edes vakaumuksellisena kommunistina Venäjälle mentyään, vaan mieluummin karkasi metsiä pitkin takaisin Suomeen, kun liikaa määräiltiin. Ja pelastui kuolemasta toisin kuin kaksi veljeään, jotka katosivat Stalinin 1930-luvun vainoissa.

 

Kun Kähkösen äiti joutui 16-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, hän sai aivovamman, joka teki käytöksestä täysin hallitsematonta. Lapsena Sirpa pelkäsi monta kertaa, että äiti tappaa hänet. Lapsesta tuli hiljainen, vetäytyvä, osa tapettia. Eikä sekään ollut äidin mielestä hyvä – mikään ei ollut.

 

Aivovammaa ei diagnosoitu, kiiteltiin vain, että onneksi ei mennyt luita poikki ja että pään haava parani niin hyvin. Jossain vaiheessa sukulaiset alkoivat katsoa, että nyt ei ole asiat oikein, mutta mitä siinä voi tehdä... Viisi vuotta nuoremman pikkusiskon syntymän jälkeen Sirpan vanhemmille tuli avioero, mikä vain mainitaan kirjassa. Ylipäänsä isästä ei puhuta kuin muutamassa kohtaa. Miltä pienestä tytöstä tuntui, kun isä jätti lapset äidin väkivallan armoille? Kirjassa ei mainita edes sitä, tapasiko Sirpa enää lainkaan isäänsä. 

 

Mummolta ja ukilta Sirpa sai hellyyttä, lämpöä ja huolenpitoa. Eletyt vuodetko olivat heidät viisastuttaneet, sillä oman tyttärensä, Sirpan äidin, he olivat kasvattaneet mitätöimällä, nolaamalla ja väkivallalla, kuten tytär vuorostaan omaa lastaan.  Hänellä se vain yltyi rajattomaksi. Ja kun Sirpan äiti näki, että lapsenlapselle hänen vanhempansa antoivat sen, mitä vaille hän itse oli jäänyt, hän kosti senkin lapselleen.

Sirpa Kähkösen Finlandia-palkittu 36 uurnaa tuo monessa kohtaa mieleen Tuula-Liina Variksen kirjan Maan päällä paikka yksi on. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.

 

Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa tavoista on omien elämänvaiheiden ja -valintojen vahvistamia.



Variksen kirjassa kysymykseksi nousee, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on mennyt tällaiseksi? Perheen äiti ei kysy sitä edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljen vaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat, kun täti tulee. Eikö siinä jo havahdu pohtimaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?

 

Sanotaan, että jos perheessä on edes yksi lapsesta huolta pitävä, rakastava aikuinen, sekin riittää, että lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Kähkösen kirja ja siihen tässä kohtaa rinnastuva Peter Franzenin Tumman veden päällä kertovat, että isovanhemmatkin voivat olla ne, jotka pelastavat lapselle vähintään kohtuullisen tasapainoisen aikuisuuden. 

 

Se voi riittää myös siihen, että aikuisena on voimia katsoa taaksepäin, kuten Sirpa Kähkönen tekee kirjassaan. Nähdä syyt ja seuraukset, ymmärtää kenties vanhempiaankin ja tarvittaessa hakea apua menneisyyden käsittelyyn.

Kähkösen kirja on kirjoitettu kiintoisasti, ei perinteisenä juoniromaanina vaan kerien muistoja alkaen siitä, kun Sirpan äiti kuolee vuonna 2022. Eräänlainen perunkirjoitus. 

 

Kähkösen aiemmin ilmestynyt Mustat morsiamet kertoo tämän kirjan isovanhempien tarinan.

 

SAMANTYYPPISIÄ 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

 

Peter Franzén: Tumman veden päällä


Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän


Ida Pimenoff: Kutsu minut