maanantai 19. lokakuuta 2020

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu



Nappasin mökin kirjahyllystä aikani kuluksi Mari Jungstedtin vanhan dekkarin Kesän kylmyydessä. Se oli hyvä perusdekkari: rikos, ihmissuhdevyyhti ja pala palalta syyllistä selvittävä poliisi. Syyllinen löytyi, ratkaisu oli johdonmukainen, henkilötkin tuntuivat eläviltä.


Niinpä kun muutama päivä myöhemmin sain luettavaksi Jungstedtin uusimman Kun taivas tummuu, tartuin siihen kiinnostuneena.

Olipa pettymys.

Kirjan kannessa lukee ”Yksi parhaista pohjoismaisista rikoskirjailijoista”. Ehkä joskus, mutta nyt ainakin väite on huttua.

Jungstedt on sijoittanut uusimpansa Espanjassa asuvien ruotsalaisten joukkoon. Varttunutta väkeä, vast’ikään eläkkeelle jäänyttä tai rahaa tehneenä niin, että on viisikymppisenä vara asettua vakituisesti etelään. 

Juoni on yksinkertainen, epäuskottava ja naiivi. Toinen päähenkilöistä, Espanjaan äskettäin muuttanut Lisa, tupsahtaa kummasti paikalle aina, kun uusi rikos tapahtuu, ja tulee ihan sattumalta jututtaneeksi just sellaisia paikallisia, joilla on avaintietoa ratkaisun selviämiseksi. Ne hän sitten soittaa poliisille, jonka kanssa, kuinka ollakaan, sattuu törmäilemään muutenkin.

Kuulostaa Harlekiineiltä, joita joskus hamassa nuoruudessani luin.

 

Taustatarinassa nuori äiti itkee vielä 30 vuoden jälkeen joka päivä kuollutta vauvaansa (joka ei ollut hänen ainoansa) ja on ihan varma, että ei se vauva oikeesti kuollut ”minä tunnen sen!”.

Kirjan jälkeen mietin, onko kirjailijalla ollut kiire pykätä tarina vai onko hän kyllästynyt kirjoittamaan, mutta teki kuitenkin kustantajan pyynnöstä uuden kirjan? Mari Jungstedt on aiempien ansioidensa vuoksi edelleen kirjailija, jota ostetaan nimen perusteella. Sisälievekin lupailee kirjaa, jonka ”edessä lukija ei voi kuin ihastuneena antautua!”. Kaikki lupaukset eivät vain aina täyty.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Maria Adolfsson: Harha-askel

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

torstai 8. lokakuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

  
Juoni on yksinkertainen: viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea ja kotia. Jokainen heistä on lähtenyt jostain syystä saksalaisten mukaan, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan. 

 

Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen. 

 

Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.

 

Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

 

Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.

 

Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.

 

Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.

 

Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille. 

 

Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

 

Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Katarina Baer: He olivat natseja 

Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

 

Imbi Paju: Torjutut muistot 

Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.