tiistai 24. marraskuuta 2020

Paula Nivukoski: Mainingin varjo


Tartuin kiinnostuneena Paula Nivukosken uutuuskirjaan Mainingin varjo, sillä pidin paljon hänen esikoisestaan Nopeasti piirretyt pilvet. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/06/paula-nivukoski-nopeasti-piirretyt.html

Ensimmäisten lukujen jälkeen ajattelin, että Mainingin varjo kuuluu niihin nykykirjoihin, joissa menneiden aikojen ihmiset laitetaan tekemään valintoja, joita nykypäivän naiset tekisivät. Ettäkö pappilan lähinnä lapasta muistuttava tytär, kurissa ja nuhteessa tottelevaiseksi kasvatettu, karkaisi vuonna 1911 köyhän kalastajan kanssa kaukaiselle luodolle elämään avoliitossa? Sellaisen isän sellainen tyttö ei sellaista tee, ja jos laitetaan tekemään, pitäisi perustella, millä lihaksilla. Mutta tuleehan se syy sieltä esiin, kun pitemmälle lukee. 

 

Seuraavaksi mietin, kuinka pitkälle yhteiselämässä kantavat rakkaus ja pappilan neidon omaksi saaminen, kun mies joutuu tekemään kaiken, hankkimaan elannon ja tekemään ruoat sun muun. Tyttö ei osaa mitään, ei edes tulta sytyttää, laittaa ruokaa tai perata kalaa – kuinka osaisi, kun on kasvanut palvelijan passaamana. 

 

Entä kun tulevat ensimmäiset riidat ja neidon tapa riidellä on pitää mykkäkoulua, mitä mies silloin miettii? Miehen mietteitä kirjailija ei kerro, tarina kulkee päähenkilön, Evalinan, pään sisällä.

 

Ajassa sinne tänne poukkoilevat tarinat ovat toimivia, kun ajanjaksot on eroteltu niin, että lukija tajuaa, missä nyt mennään. Mainingin varjossa olin alussa aika lailla hukassa ja vasta kahlattuani tarpeeksi eteenpäin, sain kiinni, miten tarina loogisesti kulkee. Kirjan luvut seuraavat toisiaan siksakaten ajassa ilman selitystä, missä kohtaa nyt mennään. Sukeltaisiko tarinaan paremmin, jos ei joutuisi kokoamaan kertomuksen kaarta rosollista, jollaiseksi kirjailija on pilkkonut sen? 

 

Mainingin varjon osien suhde on myös ontuva. Loppuhuipennus, jos niin voi sanoa, tapahtuu jo puolivälin jälkeen, ja sen jälkeen (takaumat pois lukien) tarina kelaa päivästä ja viikosta toiseen samaa olotilaa. Loppua olisi voinut reippaasti tiivistää ja vaikka sitten alkupuolta syventää ja monipuolistaa.

 

Nivukoski kirjoittaa sujuvasti ja kaunista kieltä. Mainingin varjon kanssa tulee kuitenkin olo, että hän on yrittänyt tehdä erilaista kuin ensimmäinen. Ei olisi haitannut tehdä samanlaista lukuromaania tästä kakkosestakin, sillä hyville lukuromaaneille on paljon lukijoita.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

 

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.

 

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

 

 

 

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Suvi Vaarla: Westend

Elinan isä on rakennusyrittäjä, pienestä aloittanut mutta nyt menee lujaa. Kunnes kaikki muuttuu: Suomeen iskee lama. Lama on suurin sitten 1930-luvun, siinä kaatuu yrittäjä toisensa perään ja lopulta pankkejakin. Asuntokauppa loppuu muutamassa kuukaudessa kuin seinään. Myynnissä olevien asuntojen hinnat romahtavat, ja epäonniset jäävät kahden asunnon loukkuun. 

Siihen syöveriin putoaa Elinan isäkin. Hulppea omakotitalo Westendissä muuttuu vuokrakolmioksi betonielementtitalossa, sillä kaikki omaisuus on ollut isän firman lainojen vakuuksina.

90-luvun lama on Suomen historian traumakohtia. Romaaneja siitä on kirjoitettu toistaiseksi vähän, vaikka lamavuodet ovat jokaisen tuolloin eläneen muistissa lopun ikää. Jos itsellä säilyi työpaikka, jokainen tietää niitä, jotka jäivät työttömiksi. Jos oma asunnonvaihto ei osunut vuosikymmenen taitteeseen, jokainen tietää jonkun, joka osti isomman asunnon, vaikka entinen oli myymättä kuten tapana oli, ja menetti molemmat. Jäljelle jäi iso asuntolaina, jota maksoi vuosikausia senkin jälkeen, kun lama viimein 1995 seutuvilla alkoi kääntyä nousuun.

Ehkä traumaattiset ajat vaativat riittävästi etäisyyttä, ennen kuin niistä tulee laajemmalti romaanin aiheita?

Suvi Vaarla on ollut 90-luvun taitteessa 13-vuotias, saman ikäinen kuin Westendin päähenkilö Elina on laman iskiessä. Vaarla on kertonut lehtijutussa, miltä tuntui, kun joutui muuttamaan Kruunuhaan kodistaan Suvelan lähiöön. Kruunuhaan asunto jouduttiin myymään pilkkahinnalla, sillä se oli äidin yritystä varten otetun lainan vakuutena ja yritys kaatui lamaan. 

Westendiä on kiinnostava lukea jo ajankuvankin vuoksi. 90-luvun tv-ohjelmat, musiikki, vaatteet, sisustus, ruoat ja puheenaiheet ovat tuttuja ja herättävät aijuu-olon. Mutta romaani kertoo myös lapsen silmin katsottuna lamavuosille tyypillisen tarinan nousukauden huumasta ja sitä seuraavasta putoamisesta. Niin totta ja niin surullista.

Westend rinnastuu sukupolviromaanina Laura Honkasalon menestysromaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka kertoo lapsuudesta 70-luvun taistolaisaikoina ja mitä sitten tapahtui, kun taistolaisuus hiipui. Molemmissa on myös kiva isä, jonka kanssa rakennetaan pienoismalleja ja pohditaan maailmaa, mutta joka muuttuu ja katoaa häntä jumaloivan tyttären elämästä, joko kokonaan tai henkisesti.

Kertomusta viedään molemmissa eteenpäin kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä kun tyttäret ovat nuoria aikuisia ja lapsuudessa. Honkasalon kirja on kuitenkin mittavampi ja laajempi jo pelkästään sivumäärältään, ja molemmat kertovat täysin oman tarinansa.

Westendin aikuinen Elina on ohuempi kuin lapsi-Elina. Häntä olisi kannattanut lihottaa ja syventää, ei vain kertoa, mitä tapahtui sitten ja sitten. Nyt aikuisen Elinan vaiheet lukee, jotta pääsee taas takaisin 90-luvulle, joka on kaikin puolin elävää. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava kirja.
SAMANTYYPPISIÄ






maanantai 2. marraskuuta 2020

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset


Kun Aleksin isä Tapani Luoto saapuu lapsenlapsen synttärijuhliin, hän ottaa tilanteen sen tien itselleen. Lasten isät kerääntyvät pihalla Tapanin viimeistä mallia olevan Teslan ympärille kuuntelemaan esitelmää auton ominaisuuksista. Naisvieraat hiljenevät, kun ympäristötieteen professori Tapani alkaa selvittää heille näkemyksiään ilmastonmuutoksesta, mitä hän höystää kevyellä flirtillä.


Juhlien isäntä Aleksi jää jälleen isänsä varjoon. Hänen äitinsä, Tapanin ensimmäinen ex-vaimo, hymyilee vinosti nojatuolissa olohuoneen nurkassa, kuvio on kyllästymiseen asti tuttu.

 

Kaikki naisvieraat eivät sentään hiljene kuuntelemaan. Aleksin vaimo Julia aloittaa jälleen tiukan vastaan väittämisen, mutta lopettaa kesken. Ei viitsi pilata lapsen synttärijuhlia, ja sitä paitsi menneisyydessä toista vuotta kestäneen välirikon jälkeen Julia on luvannut itselleen ja muille, ettei enää provosoidu appiukostaan - viisas on se joka lopettaa ensin.

 

Vaan kuinkas sitten käykään. Juuri kun Tapani on astumassa uransa huipputehtävään, iltapäivälehti julkaisee uutisen, joka pudottaa hänet huipulta kerta heitolla. Jokainen perheenjäsen joutuu miettimään suhteensa Tapaniin uudelleen.

 

Aleksi on päätynyt aikuisessa elämässään samanlaiseen asemaan kuin lapsuudenkodissaan – vai onko hakeutunut, kuka psyyken poluista tietää. Suvereenin isän hallitsemasta huushollista hän siirtyy suvereenin vaimon mieheksi. Vaimo on kaikkea, kaunis, älykäs, sanavalmis, sosiaalinen, uraa tekevä ja vielä hyvä äitikin. Aleksi on paikallislehden yt:ssä potkut saanut toimittaja, joka ei ota löytääkseen uutta duunia. Ja nyt sitten vielä tämä: isä, jonka nimi on herättänyt aina arvostavaa huomiota, kääntyykin taakaksi.

 

Kolmas säie Pasi Pekkolan romaanissa on Alma, Aleksin isosisko, joka on ratkaissut lapsuudenkodin kuviot etäisyydellä, häntä ei näy eikä hänestä kuulu. Mutta onko sekään oikea ratkaisu, ainakaan äitiä kohtaan, joka oli hyvä äiti vaikkakin aviomiehensä varjossa? 

 

Kaikki isäni naiset on teemoiltaan tähän päivään sijoittuva romaani. Teemoja käsitellään eri henkilöiden silmin, kuten nykyisin on tapana. Rakenne toimii, tapahtumista ja henkilöistä syntyy laaja kuva. Lukija näkee henkilön motiivit hänen omista ajatuksistaan käsin, ulkopuolisille ne näyttäytyvät toisenlaisilta.

 

Romaanina Kaikki isäni naiset on toimivaa perustasoa. Kieli kulkee, tarina etenee, taustoja avataan. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä edes Aleksin kohdalla, ja vielä kevyemmäksi jää hänen vaimonsa Julia.

 

Miksi Aleksi on niin jumissa edelleen kohta nelikymppisenä? Toimittajan peruskykyihin kuuluu analysointi, mutta omaa historiaansa Aleksi ei osaa analysoida eikä pääse eteenpäin lapsuuden lukoista. Yritys kirjoittaa kirja on kuva hänen koko tilanteestaan: hän ryhtyy tekemään sitä, mitä auktoriteetti hänelle ehdottaa (käskee), eikä toimittajuudesta huolimatta kirjoita sitä omalla tavallaan vaan näyttää alistuvan sanelukoneeksi. 

 

Ajatuksia Kaikki isäni naiset silti herättää, mikä on aina hyvä juttu kirjassa. Ja toisaalta näinä koronasyksyn raskaina viikkoina voi olla hyväkin lukea asia-asioita kevyemmällä kädellä kirjoitettuina, ettei vaivu liian synkkiin mietteisiin.

 

SAMAA AIHEALUETTA


Suvi Vaarla: Westend

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Colm Toibin: Nora Webster

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön