keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Patricia Harman: Kätilön koettelemukset


Pidin kovasti Patricia Harmanin kirjasta Hope Riverin kätilö (linkki alla), ja ilahduin, kun näin kirjakaupassa Harmanin uuden kirjan Kätilön koettelemukset. Se jatkaa aiemman kirjan tapahtumia, mutta on itsenäinen romaani, jonka voi hyvin lukea, vaikka ei olisi aiempaa lukenutkaan. 

Ollaan 1930-luvun Länsi-Virginiassa. Lama on iskenyt koko maahan, kaivoksia suljetaan, kuivuus koettelee maanviljelystä ja nälkiintyneiden työttömien laumat käyvät yhä suuremmiksi.

Sairaanhoitaja Becky Myers palaa Hope Riveriin oltuaan pois joitakin vuosia. Aikansa töitä etsittyään Becky päätyy kätilö Patience Murphyn apulaiseksi. 


Kuvaukset 30-luvun lamasta Amerikassa ovat pysäyttäviä. Kätilöiden kautta lukija pääsee käymään monenlaisissa perheessä, mustissa ja valkoisissa. Perheitä yhdistää se, että kaikesta on pulaa. ”Kun keinot loppuu niin konstit alkaa”, sanotaan vanhassa hokemassa, ja se pätee tässäkin. Ruokaa löytyy jopa rikkaruohoista, jotka aiemmin on heitetty pois, ja vaatteita ommellaan käyttämällä vanhojen risojen ehjiä kohtia.

 

Ihmisiä yhdistää myös periksiantamattomuus. Luin tämän kirjan perään Tommi Kinnusen Pimeät kuut (linkki alla), ja kirjoissa on paljon samaa: pula-aika ja köyhien ihmisten sitkeys. Periksi ei anneta, vaikka tulisi isojakin vastoinkäymisiä, vaan uskotaan että tästäkin mennään läpi ja vielä asiat järjestyvät.


Onko niin, että kun niukoissa olosuhteissa joutuu taistelemaan kirjaimellisesti jopa jokapäiväisestä leivästä, ihmisissä vahvistuu sitkeys ja usko huomiseen? Ja onko niin, että parempina aikoina vastoinkäymiset lannistavat ja annetaan helpommin periksi? Jos, niin miksi?

Kätilön koettelemukset -kirjassa on yhtenä säikeenä myös ihmissuhdetarina, joka ei päätykään ihan niin, kuin matkan varrella on ounastellut.

 

Sujuvassa käännöksessä on siellä täällä harmittavia lapsuksia tyyliin:

…puolet asukkaista pitävät itseään liiton kannattajina… = pitää itseään

…rouva juttelee pitkälle miehelle pukeutuneena CCC-uniformuun… = miehelle, joka on pukeutunut

 

Yleisesti ottaen Kätilön koettelemukset on ihan ookoo lukukokemus, joskaan ei aivan Hope Riverin kätilön veroinen.



PATRICIA HARMAN Hope Riverin kätilö

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/11/patricia-harman-hope-riverin-katilo.html

 

TOMMI KINNUNEN Pimeät kuut

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/12/tommi-kinnunen-pimeat-kuut.html

 

MUITA KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA Hakekaa kätilö ja Kätilönä Karjalassa

 


Tommi Kinnunen: Pimeät kuut


Tommi Kinnusen uusinta kirjaa on kiitetty laajasti. Niinpä tartuin siihen kiinnostuneena.

Pimeät kuut kertoo kuusikymppisen opettajan lukuvuodesta elokuusta kesäkuuhun
. Hän opettaa pohjoissuomalaisen syrjäkylän lapsia pienellä koululla lähellä itärajaa. Pesti on sijaisuus. Opettajaa, Elnaa, kalvaa paheneva tauti, joka aiheuttaa liikkumis- ja näköongelmia, joten Elna ei tiedä, mitä tämän lukuvuoden jälkeen.

Eletään vuotta 1947. Sota on vasta päättynyt, ja lapsetkin ovat osaltaan sodan vammauttamia: keneltä on kuollut isä, kuka on kauhuissaan juossut pommikoneita karkuun tai pelännyt desantteja, kenen perhe on joutunut lähtemään evakkoon. Jos kotona on isä, hän ei ole sama mies, joka sotaan lähti. Äiti on väsynyt, hän on raatanut vuosikaudet yksin pientilalla, ja on pettynyt, kun ei kenties saakaan sodasta palaavalta mieheltä apua, koska mies on mielessään yhä keskellä pommituksia ja kuolemaa.


Lapset ovat oppineet olemaan hiljaa, varomaan aikuisten reaktioita ja juoksemaan tarvittaessa karkuun. Kun joku heistä yrittää saada opettajalta huomiota tai edes kiitosta hyvin tehdystä tehtävästä, sitä ei tipu. Opettaja on asiallinen mutta niukka, jopa tyly. 

Kirja etenee pääosin Elnan kertomana kuukausi kerrallaan. Kun laitan kirjan kannet kiinni, olen vähän pettynyt. Ei tämä huono kirja ole, mutta etenkin loppuvaiheista jää tympeä maku Elnan tylyyden vuoksi. Elna tietää sen itsekin ja puolustautuu mielessään sillä, että hän on hyvä opettaja, vaikka ei pidä lapsista. 

 

Lukiessani ajattelen ensin, että opettajalla on omia pettymyksiä taustalla, mikä on tehnyt hänestä tunnekylmän. Mutta onko niin? Kirjan loppuvaiheessa selviävät opiskeluaikaiset tapahtumat, joissa niissäkin hän on tehnyt tunnekylmän ratkaisun, vaikka toinen vaihtoehto olisi ollut olemassa. Toisaalta senkin ratkaisun taustalla voivat olla hänen lapsuudenperheensä ongelmat. Mene ja tiedä – mutta kun Elna kuitenkin tajuaa, miten tyly hän opettajana on, luulisi, että sille voisi järjen tasolla tehdä jotain ja tietoisesti päättää ainakin joissain kohdin toimia toisin. 


Kirjan parasta antia on kuvaus sodan jälkeisistä vuosista pohjoisen syrjäkylillä. Kaikesta on pulaa, ruoasta, vaatteista, rakkaudesta, mutta kuitenkin mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Sieltä on tultu tähän päivään, jossa aineellista on yltäkyllin ja lapset ovat monissa perheissä päähenkilöitä. Kouluissa puhutaan lapsilähtöisestä oppimisesta. Tunteita analysoidaan ja pohditaan ja niiden mukaan tehdään ratkaisuja. Elnan opettaja-aikaan ratkaisut oli tehtävä sen mukaan, miten säilyi hengissä.

Siinä kohtaa ihailin Elnaa, kun hän pisti reippaasti kampoihin koulun johtokunnalle sen yrittäessä sisällyttää hänelle kaikenlaista muutakin hommaa kuin opettaminen. 

 

Ja jos hyvän kirjan merkki on se, että se laittaa ajattelemaan, silloin tämä kyllä oli ihan hyvä kirja.

 

OPETTAJASTA TÄMÄKIN

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa

Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Mutta mitenkäs sitten käy.

  

KIINNOSTAVA KIRJA TOMMI KINNUSELTA

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea. Jokainen heistä on jostain syystä lähtenyt saksalaisten mukaan siinä vaiheessa, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan.  Juoni on yksinkertainen, mutta silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 


lauantai 3. joulukuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Kun Vaasan kaupunki palaa vuonna 1852, palo vie paitsi talot ja tavarat, myös työpaikat. Piiat joutuvat lähtemään, kun ei ole enää töitä, koska ei ole huushollejakaan. Se koskee myös Bittiä, jonka täytyy palata pieneen kotimökkiin Vöyriin. 


Mökki on täynnä pikkusisaruksia ja Bittin on mietittävä, mihin lähteä ansaitsemaan oma leipänsä. Muutaman kylän tytön kanssa hän suuntaa Helsinkiin, siellä on varmaankin töitä ahkerille nuorille naisille. 

 

Siinä alkutilanne Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Liekinkantajat. Bitt, joka vaihtaa nimensä pääkaupunkiin paremmin istuvaksi Bettyksi, löytää koht’sillään töitä ja samalla kertaa Valentinin, josta tulee hänen aviomiehensä ja lastensa isä.

 

Bettyn ja Valentinin esikoinen Olga avioituu Robertin kanssa, joka päätyy kansanopiston rehtoriksi. Olgan tytär Karin on kolmas nainen siinä sukupolvien ketjussa, jota Lundberg kirjassaan kuvaa. 

 

Kirja on monella lailla kiinnostava. Historia tulee eläväksi niiden ihmisten kautta, joiden arkeen se konkreettisesti vaikuttaa. Yksi kirjan näkökulma on äidin ja tyttären suhde sukupolvesta toiseen. Miten erilaisia he voivat olla - kuinka minun tyttäreni on tuollainen, en ymmärrä häntä ollenkaan? Eikä tytär tee mitään auttaakseen asiaa, päinvastoin provosoi ja uhittelee, koska äidin tavat, toiveet ja asenteet ovat niin ärsyttäviä (vaikka siihen aikaan sitä ei sanottu äidille ääneen).

 

Isillä on oma osansa tarinassa, ja jos tytär kiinnittyy isäänsä, äiti jää yhä enemmän yksin.

Mutta jos ovat nämä naiset keskenään erilaisia, niin ovat myös heidän aviomiehensä.

 

”Että sinä olet uppiniskainen ja jääräpäinen”, sanoo yksi näistä aviomiehistä, kun vaimo yrittää olla eri mieltä hänen kanssaan. Olipa aihe mikä tahansa, verbaalinen aviomies saa ongelman käännettyä vaimon syyksi. Vaimon tulee myötäillä kaikessa miestään, jos haluaa, että kotona säilyy sopu. 

 

”Kuinkahan ilkeä hänestä olisi vanhemmiten tullut”, vaimo ajattelee leskeksi jäätyään. Mutta silloinkaan hän ei ajattele, että olisi itse voinut pitää paremmin puolensa.

 

Ulla-Lena Lundberg on taitava psykologinen kuvaajia. Parhaiten se näkyy hänen tähän asti parhaimmassa kirjassaan Jää. Ei Liekinkantajatkaan huono ole ollenkaan, mutta tavaraa on niin paljon, että jossain kohti tulee olo, että mennään vähän juoksemalla. Ei kuitenkaan haitaksi asti. 

 

Mielenkiintoisen lisän kirjaan tuo se, että Karinin ja Gunnarin esikoisesta Monasta tulee Jää-romaanin pastorin vaimo. Liekinkantajat luettuani piti ottaa esiin Jää ja katsoa, mitä siellä sanottiinkaan Monan vanhemmista. Kyllä, siellä ovat nämä samat Karin ja Gunnar, vain varttuneempina. 

 

Liekinkantajat ja Jää heijastelevat Ulla-Lena Lundbergin oman suvun vaiheita. Valentinin sotakokemukset Krimillä pohjautuvat kirjailijan äidinäidin äidinisän päiväkirjoihin. Niin ikään Robertilla ja Olgalla on esikuvansa kirjailijan esivanhemmissa. Jään päähenkilöissä Monassa ja Petterissä on piirteitä Lundbergin omista vanhemmista mukaan lukien se, että Ulla-Lenan isä oli Kökarin pappi ja kuoli kun tytär oli pieni. 

 

 

JÄÄ

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/07/ulla-lena-lundberg-jaa.html

 

LISÄÄ LIEKINKANTAJISTA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008997820.html

tiistai 29. marraskuuta 2022

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Neljä kolmevitosta. Kukin kertomus liittyy muihin ja vie vuorollaan tarinaa eteenpäin. On lapsuudenperheet, jokaisella omanlaisensa. On aikuisen elämän ihmissuhteet, ne muutamat, jotka kestävät, ja ne, jotka tulevat ja menevät. On kännykkäriippuvuus. Ala-asteikäiselle määrätään kännykkäpeliaika, mutta aikuisten kännyaikaa ei kukaan rajoita, jos ei itse.


Päähenkilöt eivät kerro itse vaiheistaan, sen tekee kertoja: ”Juuri mysteeri oli Lassea kiinnostanut. Siksi hän oli hakeutunut alalle…”. Senkö vuoksi lukija jää katsomaan tapahtumia ulkopuolelta, kuin lasin takaa? 

 

Pidin Suvi Vaarlan esikoiskirjasta Westend (linkki arvioon alla). Olin sisällä tarinassa, elin 13-vuotiaan Elinan kanssa laman lähestymisen ja miten se keikautti elämän päälaelleen. Osansa oli varmaan sillä, että olin itse elänyt nuo vaiheet ja muistin, miten ne etenivät ja millaisiin tilanteisiin monet ihmiset joutuivat. Ja varmasti osansa oli myös sillä, että Suvi Vaarlan lapsuudenperheelle kävi lamavuosina samoin kuin hänen kirjansa Elinalle. Hän kirjoitti, mitä oli itse kokenut.

 

Nyt kun kertoja kertoo, että ”Iiris yritti katsoa televisiota, kuvat virtasivat etäällä, hän ei saanut niihin kosketusta”, lukija ei istu Iiriksen kanssa sohvalla ja yritä katsoa televisiota vaan lukee kertojan kuvausta tilanteesta. Se jättää kirjan henkilöt litteiksi, he eivät ole oikeita ihmisiä, joiden silmin lukija seuraisi tapahtumia ja tuntisi heidän tunteitaan. 

 

Se ei tarkoita, että Kadonnut aika olisi huono kirja, ei toki. Kieli sujuu ja rakenne toimii, se on tuttu viime vuosien romaaneista ja dekkareista. On kiinnostava nähdä, miten Iiris kokee yhteiselämän Oton kanssa, kun on ensin lukenut 60 sivun verran siitä, mitä Otto ajattelee ja miksi hän teki mitä teki. Tapahtumiin tulee kaksoisvalaistus, ja sen perään vielä kaksi näkökulmaa lisää. 

 

Mutta Kadonnut aika ei ole kirja, joka jää pyörimään mieleen, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. Ei se haittaa, kirjoja tulee ja menee koko ajan. Kadonnut aika on ihan toimivaa ajankulua, jos tarvitsee kuluttaa aikaa.

 

SUVI VAARLA WESTEND 

Kirjabrunssi/ Suvi Vaarla Westend

torstai 17. marraskuuta 2022

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie


Harvoin osuu eteen kirja, jota en pysty ahmimaan yhteen menoon, vaikka muilta hommilta joutaisin. Nyt osui.

Maanalainen rautatie kertoo Amerikan mustista orjista 1800-luvun alkukymmeninä. Orjien kohtelu vaihtelee eri isäntien vallan alla, on jopa paikkoja, joissa orja saa elää lähes inhimillisesti. Mutta useimmiten orjia kohdellaan huonommin kuin huonekaluja, jotka lain mukaan ovat samalla tavalla isännän ja emännän omaisuutta kuin orjatkin.

Kirja on fiktiota, eikä sellaista maanalaista rautatietä ollut olemassa, jonka kautta orjat saattoivat karata Amerikan pohjoisvaltioihin ja vapauteen. Myös henkilöt ovat fiktiota, mutta heidän kohtalonsa perustuvat 1930-luvulla kerättyihin entisten orjien elämäntarinoihin, heitä oli tuolloin vielä hengissä.

Se että en lukenut kirjaa yhtä putkea, ei tarkoita, että kirja olisi huono tai että sitä ei kannattaisi lukea. Päinvastoin, kannattaa kyllä. Tapahtumat ovat vain niin painavia, että niitä täytyi välillä sulatella. 

 

Se, mikä on ällistyttävää jälleen kerran, kun Amerikan orjien vaiheista lukee, on se, että maan perustivat ihmiset, jotka olivat lähteneet Euroopasta pakoon vainoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikkien ihmisten tasa-arvo kirjattiin Yhdysvaltojen perustuslakiin, mutta kas kummaa, se ei koskenutkaan intiaaneja eikä mustia, vain valkoisia. Eurooppalaiset tulokkaat ryöstivät sumeilematta intiaanien maat omaan käyttöönsä ja hävittivät alkuperäiskansaa tai ajoivat heidät jonnekin pois. Yhtä sumeilematta he ostivat Afrikasta rahdattuja mustia ihmisiä orjiksi.


Tosin ei saa unohtaa sitä, että Afrikassa mustia metsästivät orjiksi toiset mustat. Eipä ollut veljeyttä niissäkään porukoissa.

Yhtä lailla on myös muistettava se, että Amerikassa oli enenevässä määrin ihmisiä, jotka nousivat vastustamaan orjuutta. Lopputulema oli Amerikan sisällissota 1861-65, jonka etelävaltiot hävisivät. Sen myötä orjuus lakkautettiin. Matka siihen, että mustista olisi tullut tasavertaisia kansalaisia valkoisten kanssa, alkoi siitä ja jatkuu yhä. 


Kathryn Stockettin kirja Piiat sijoittuu Amerikan etelävaltioihin 1960-luvulle, sata vuotta sisällissodan jälkeen. Sitä 
lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän suhtautuminen mustiin oli muuttunut sisällissodasta. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan. Ja kun koiralle rakennetaan koirankoppi, mustalle palvelijalle rakennetaan pihanperälle puusee, jotta hän ei vain yrittäisi käyttää isäntäväen kanssa samaa vessaa. 


SAMAA AIHETTA

 

Margaret Mitchellin kirja Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on yhtä paljon historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajaa esittänyt Hattie McDaniel ei päässyt elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. 


Harper Leen kirja Kuin surmaisi satakielen 

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
  

Kathryn Stockettin kirja Piiat 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä 1960-luvulla. 

 

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar 

kertoo USAn presidentti Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sallyn tarinan. Jefferson oli se presidentti 1700-luvulla, joka allekirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Kun Thomas Jefferson jäi leskeksi, hän ei avioitunut uudelleen, vaan alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. Kirja itsessään ei ole kummoinen, mutta sen lukee, koska aihe on kiinnostava ja tarina on historiallisesti tosi.


Patricia Harmanin kirja Hope Riverin kätilö kertoo Länsi-Virginian vuorilla työskentelevästä kätilöstä. Sympaattinen kirja monella lailla. Tarinan kulkuun vaikuttaa osaltaan mustien ja valkoisten välit: kätilö joutuu ongelmiin, kun alkaa auttaa synnytyksissä myös köyhiä mustia äitejä.

 



lauantai 12. marraskuuta 2022

Eira Pättikangas: Talvella päivät ovat pitkiä


Enpä olisi uskonut, kun ohimennen aloitin Eira Pättikankaan kirjan Talvella päivät ovat pitkiä, että sen loppuratkaisu niin yllättää  - silleenkö se olikin.

Pättikangas on minulle kuluneen vuoden uusi tuttavuus, johon tutustuin sattumoisin napatessani kirjaston palautushyllystä yhden hänen kirjansa muiden päälle. Kun myöhemmin etsin tietoa kirjailijasta, kävi ilmi, että hän on omalla sarallaan varsin luettu. Se sarka on Pohjanmaa, jonne kaikki hänen kirjansa sijoittuvat.  

Päähenkilöt puhuvat vankkaa pohjalaista murretta. En tiedä kuinka paljon repliikeistä olisi mennyt ohi, jollei minulla olisi 25 vuoden kokemusta pohjalaisista. Osa sanoista jäi oudoksi, mutta tarkoituksen ymmärsi, ja oudommatkin sanat tulivat tutuiksi, sellaiset kuin jouki (ainakin), kynttää (pystyy) ja tryykää (ajaa).

Se mikä Pättikankaan kirjoissa varsinaisesti kiinnostaa, ovat hänen naisensa. Päähenkilö on yleensä napakka nainen, joka pärjää pohjalaisessa äijäympäristössä satakunta vuotta sitten. Pättikankaan parhaat kirjat sijoittuvat nimittäin historiaan, 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Lähimmät kaupungit ovat Vaasa ja Seinäjoki, jota kutsutaan nimellä Östermyyra. Rautatie ulottuu jo niihin, ja lisää on paraikaa rakenteilla. 

 

Osa tapahtumista sijoittuu kirjasta riippuen kaupunkiin, mutta valtaosa maaseudulle, kyliin ja kirkonkyliin. Voi kuulostaa tylsältä, maalaiselämää sata vuotta sitten, mutta itse luen kiinnostuneena täällä vesijohdon, sisävessan, jääkaapin ja sähköhellan vieressä, mitä kaikkea tarvittiin arjen pyöritykseen. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset ja ihmissuhteet – ihminen on aika samanlainen, elipä hän kantoveden tai vesikraanan kanssa.

Talvella päivät ovat pitkiä kertoo kulahtaneessa mökissä keskellä metsää kasvaneesta Sessistä, joka pääsee piiaksi kylän keskustaan isoon maataloon. Sessi ei viivy siellä kauan, sillä naapuriin muuttaa Vaasasta synnyinseudulleen palaava Laima, joka perustaa kylään hattukaupan. Näppäräkätinen Sessi pääsee hänen apulaisekseen.

Kotimökkiin jäivät vielä äiti ja kaksi pikkusiskoa, joita Sessi ryhtyy järjestämään uuteen kansakouluun, rahat vain tarvitsee saada siihen. Sessi on ulkoisesti hento, mutta sisäisesti jämäkkää tekoa, mikä tarinan edetessä käy mainiosti ilmi. ”Kova akka näyt olevan”, sanoo ison talon isäntä, kun Sessi laittaa häntä tilille menneistä, ja äänessä kajahtaa ärsytyksen takaa ihailu.


Pättikankaan romaanit ovat mielenkiintoista ajankuvaa, eläviä henkilöitä ja monissa on mukaansa ottava juoni (no, nyt kyseessä oleva alkaa hieman hitaasti, mutta lähtee pian vauhtiin). Hyvää ajankulua siis, kun sellaista haluaa. 

 

Pättikankaan parhaimpia ovat: Talvella päivät ovat pitkiä, Jäljet veräjällä, Vuodet kuin unta, Punainen silkkinauha. Kaikkiaan kirjoja on parikymmentä.


 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Sally Salminen: Katriina


 

torstai 18. elokuuta 2022

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot on kirja, jota ei voi määritellä yhdellä sanalla. Se on romaani, jossa on filosofinen loimilanka. Se on vankasti kiinni tässä maailmassa, mutta ylittää samalla itsestään selvästi realismin ja maagisen rajan.

Jotain outoa tapahtuu Helsingissä. Töölössä kipunoi kummallisesti, Haagassa on nähty karhu, Ruskeasuolla outo kissa, yksi väittää, että se on varis ja se lensi Kaisaniemeen. Herttoniemessä kulkee koira, joka ei pelkää mitään, ja sen mukana on pieni poika. 


Reaalimaailmassa kolme varttuneeseen ikään ehtinyttä veljestä miettii kukin tykönään, missä kummassa neljäs veli on töissä, kun hän ei koskaan puhu siitä mitään. Veljeksistä Olavi on Harmajalla luotsina, Antero professori yliopistolla ja Juhani Kannelmäen seurakunnan pappi, mutta mitä tekee Samuel? Veljesnelikon äiti on hänkin huolissaan nuorimmasta pojastaan, mutta luottaa siihen, että järkevä poika tietää itse mitä tekee.

 

Vanhin veli Juhani on pettynyt työhönsä ja elämään. Yllättävä kohtaaminen Kannelmäen kirkkopuistossa vie hänet matkalle tuntemattomiin ja samalla tuttuihin maisemiin. Samaan aikaan Antero avaa työhuoneessaan Helsingin yliopistossa kummallisen kirjan ja muuttaa sen myötä oman että muutaman muunkin elämän.

Harmajan luotsiasemalla työskentelevä Olavi kokee puolestaan elämänsä suurimman katastrofin, kun hänen seitsemänvuotias poikansa jää auton alle ja kuolee. Tapaaminen shanghailaisen kollegan kanssa muuttaa tilanteen. 


Kirjan edetessä hahmot solmiutuvat toisiinsa ja kysymykseksi jää, mikä on yön kissa? Romaanin kieli on sujuvasti etenevää, kepeää lukea ja samalla omaperäistä ja kaunista. 

Topias Haikala on kolmekymppinen toimittaja, joka viimeisteli romaaninsa 8 kuukauden vanhempainvapaalla, kun lapset nukkuivat. 

https://enostone.fi/…/haikala-topias-pimean-jalkeen…/

Kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja äänikirjana.

 

lauantai 6. elokuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kun kirjastot menivät kiinni koronapandemian alussa, ryhdyin lukemaan omasta hyllystä kirjoja, joista olin tykännyt joskus vuosia sitten. Oli kiinnostavaa, kuinka erilaisia ajatuksia ja näkökulmia niistä nousi uudella lukukerralla verrattuna siihen, mitä oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen kauan sitten luetusta.


Hyllyyn jäi uusintalukematta vielä muutama, joita olin katsonut sillä silmällä. Nyt tartuin Ulla-Lena Lundbergin Jäähän.

 

Luin Jään ensimmäisen kerran, kun se voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten. Muistikuva oli, että kieli oli kaunista ja tarina koskettava, pappi oli sympaattinen ja papin vaimo tiukkis. 

 

Toisella lukemisella ymmärsin papin rouvaa toisella tavalla: mies on tyyppiä kiltti, jolta riittää aikaa kaikille vastaan tuleville ja joka niin ollen tulee kauppareissultakin kotiin tunteja myöhässä. Saaristolaiset rakastavat nuorta, iloista ja empaattista pappiaan ja uskoutuvat hänelle huolineen. Siinä mielessä oikea mies oikealla paikalla. Mutta vaimo alkaa väsyä, kun kaikki arjen pyörittäminen jää hänen vastuulleen.

 

Sodan jälkeen saariston pappilassa eletään vielä pitkälti omavaraisesti. On lehmät ja possu ja kanoja, on keittiöpuutarha ja niitty, josta täytyy saada karjalle talveksi heinät. Elintarvikkeet ovat osin vielä kortilla, isännän pitäisi kalastaa ruuanlisää, mutta ei hän tahdo ehtiä, vaikka tykkääkin kalastamisesta, koska aikataulut pettävät koko ajan. 

 

Pappi lähtee myös silloin tällöin naapurikunnan papin luokse koko päiväksi, mikä on toki ymmärrettävää, sillä uusi saa neuvoja ja vinkkejä pitempään saaristossa olleelta kollegalta. Mutta kaiken sen ajan vaimo pyörittää taloutta ja hoitaa lapsen. Alkaisi varmaan joillain muillakin vaimoilla jossain vaiheessa ohimoita kiristää. Siitä saa lapsikin osansa: hän kasvaa kurissa, joka tiukkenee äidin väsymyksen ja ärtymyksen myötä, ja niitä sääntöjä ei pappikaan uskalla rikkoa, vaikka sydäntä särkee lapsen itkun kuunteleminen.


Pappi ihailee ja rakastaa vaimoaan ja on sitä mieltä, että hänen elämänsä olisi paljon huonommin ilman asioihin tarttuvaa ja osaavaa Monaa. Monan rakkauteen tuo ravintoa intohimo, joka onneksi hehkuu avioparin välillä edelleen. Harmi, että on pidettävä taukoa, ettei tule liian aikaisin toista lasta, kun ehkäisyyn ei ole muuta konstia. 

 

Avioparin persoonat ja keskinäiset välit on kuvattu taiten, siinä ymmärtää molempia. Sivusta heidän elämäänsä seuratessa lukija näkee myös enemmän syitä ja seurauksia, kuin mitä he näkevät, jotka elävät sitä päivä kerrallaan tulevaisuus verhon takana. Myös kyläyhteisö on osuvasti kuvattu, elinolot, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. 

 

Kieli on kaunista, paikoin viipyilevää mutta ei liian. Pappi ja hänen vaimonsa ovat tosia kaikkine puolineen. Kirjan loppu nostaa vaimossa pintaan selviytymistavan, joka tuntuu ympäristöstä oudolta, mutta on jatkumo hänen persoonalleen. Sitä jää miettimään, miten perheen elämä jatkui kirjan jälkeen – tarina mukailee Ulla-Lena Lundbergin omia lapsuudenkokemuksia.

 

 

NÄMÄKIN OLEN LUKENUT UUDELLEEN JA TÄLTÄ NE  MAISTUIVAT

 

Täällä Pohjantähden alla

Missä kuljimme kerran


 

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon valkeaksi kalkitut seinät ovat odottaneet vuosien ajan maalauksia. Niistä on ollut kyllä puhetta, mutta mitään ei tapahdu, ennen kuin kirkkoväärti tarttuu lopulta asiaan. Maalaukset ovat tärkeitä sillä kansa ei osaa lukea, ja seinien kuvista ihmiset voivat katsella Raamatun tapahtumia. Eletään 1500-luvun alkua.

Seinämaalauksia tekemään on saatu Ruotsista kuuluisat kirkkomaalarit, mestarit Andreas ja Martinus. Eräänä varhaiskevään päivänä he sitten saapuvat, kaksi miestä ja oppipoika Vilppu, joka taitaa myös kummallista Itämaan kieltä ja voi toimia tulkkina, kun kaikki eivät ole niin sivistyneitä, että puhuisivat ruotsia.

Vaikka historia kiinnostaakin, ei välttämättä ajattele, että keskiaikaisen kirkon seinien kuvittamisesta saisi vetävän romaanin. Anneli Kanto onnistuu kuitenkin hyvin. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat osin totta, osin kirjailijan fiktiota. Kylän asukkaiden ja kirkkomaalareiden väliset suhteet alkavat kehittyä ja sen myötä muotoutuu juoni, joka on loppuvaiheessa lähes dekkarityylinen: Kuka on varastanut kirkon kallisarvoisimman aarteen?

 
Päähenkilöiden joukkoon nousee Pelliina, kyläläisten hyljeksimä nuori nainen, joka on liian isokokoinen naiseksi ja väärän värinen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Miksi linnanherra Åke Tott ja hänen vaimonsa kunnia-arvoinen Märta ovat niin kiinnostuneita Pelliinasta, ihmettelee kirkkoväärti. Pelliina on oivallinen piirtäjä, ja Märta tuputtaa hänet  kirkkomaalarien aputytöksi seinämaalausten tekoon.

Anneli Kanto on toimittaja ja kirjailija, ja se näkyy hänen tekstissään.  Kieli on kaunista ja sujuvaa. Hän tavoittaa myös hyvin keskiaikaisten ihmisten ajatuksenjuoksua ja sen, miten he näkevät maailman, elämän ja kuoleman. Hyvä juttu on se, että juoni ei lopu klassisesti, kuten jo matkan varrella kuvittelee, vaan Kanto kääntää sen uuteen suuntaan ja toisenlaiseen loppuun. 

 

Kesken lukemisen piti  googlata Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalauksia, ja siellä ne ovat edelleen nähtävissä alusta loppuun eli maailman luomisesta viimeiseen tuomioon. Seuraavaksi pitää lähteä retkelle katsomaan kirkon maalauksia livenä.

 

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Ritva Hellsten: Lea


Vanha mies pyytää anteeksi aikuisilta lapsiltaan, että oli aikanaan niin ankara kasvattaja, tukisti ja antoi piiskaa. ”Mutta siihen aikaan ajateltiin, että lapset pitää kasvattaa kurissa, jotta heistä tulee kunnon ihmisiä.” 


Kuusikymppinen Lea ei ole päässyt niin pitkälle, että pyytäisi anteeksi. Mutta kun hän saa tietää sairastavansa syöpää ja tajuaa, että elämä on loppusuoralla, katse kääntyy taaksepäin. Pintaan nousevat takaraivossa pitkään pyörineet kysymykset: Miksi lapseni karttavat minua? Miksi tyttäreni ei puhu minulle asioistaan? Miksi lapsenlapset tuntuvat vierailta? Mitä olen tehnyt väärin?

 

Lea menestyi koulussa, hänellä oli kavereita ja poikaystäviä ja hän oli työpaikalla osaava ja tykätty. Mihin se kaikki jää, kun hänestä tulee äiti? Hänellä on hyvä mies, lapset ovat terveitä, on koti ja on puutarha. Miksi Lea kokee silti, että elämä ei suju niin kuin hän haluaisi, vaan koko ajan pitää olla ojentamassa ja neuvomassa ja sanomassa ja silti perheenjäsenet eivät opi?

 

Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sen enemmän he tekevät oman päänsä mukaan. Mies vetäytyy verstaaseensa – ja mitä mies tarkoittaa, kun sanoo Lean ehdottaessa automatkaa Eurooppaan, että ei se tältä porukalta onnistu? Silloin Lea ei kysynyt sitä, vaikka miehen sanat vihlaisivat. Nyt hän kysyy, mutta mies on kuollut ja hän ei voi kysyä kuin itseltään.

 

Ritva Hellstenin Lea on on romaani nykyisyydestä ja menneisyydestä, peräjälkeen ja samaan aikaan. Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan loppupuolella. Muistoista alkaa piirtyä kuva lapsesta, joka pärjäämisensä takana pelkää. 


Ritva Hellsten rakentaa taitavasti kuvaa Lean elämästä, syistä ja seurauksista. Hän ei osoita sormella, ei piirrä yhtälöitä, vaan jättää oivaltamisen lukijalle. Teksti soljuu, se on helppolukuista mutta ei kevyttä. Kotkan seudun murre, elämänpiiri ja tapojen muuttuminen vuosikymmenien varrella piirtyvät taustalla kiinnostavasti.

 

Kysymykseksi jää, mitä on tehtävissä enää, vai onko mitään? Miten Lean pitäisi edetä nyt, kun hän pysähtyy ja näkee, että vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, toteutus ja keinot eivät pelittäneet sen kanssa yhteen?

 

Kirjastossa eteen osunut Ritva Hellsten on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta varasin Lean jälkeen luettavaksi myös hänen aiemman romaaninsa Orvot.

 

SAMAA AIHEALUETTA


Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/04/tuula-liina-varis-maan-paalla-paikka.html

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/laura-lahteenmaki-ikkunat-yohon.html?m=1

 

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/03/elisabeth-strout-olive-kitteridge.html

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

 

Sally Salminen: Katrina

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

 

Kati Tervo: Sukupuu

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/02/kati-tervo-sukupuu.html

 

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/majgull-axelsson-kuiskausten-talo.html

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Claudie Gallay: Tyrskyt


Naisen elämä on päätynyt tyrmäykseen. Päästyään jotenkuten jaloilleen hän ottaa työpaikan pienestä kylästä Normandian uloimmalla niemenkärjellä ja yrittää unohtaa taakse jääneen. 


Kylä on, kuten pienet kylät usein, vähäisten asukkaiden tiivis yhteisö. Kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet, nekin salaisuudet, joista ei puhuta. Menneet tapahtumat vaikuttavat yhä vaikenemisen takaa.

 

Eräänä päivänä kylään saapuu keski-ikäinen mies. Hänellä on avain vanhaan taloon, joka on ollut pitkään tyhjillään. Mies on tullut etsimään vastauksia menneisyydestä jääneisiin kysymyksiin. Mitä tapahtui aikanaan hänen vanhemmilleen ja veljelleen? 

 

Kaiken taustalla tyrskyää meri. Rantakalliolla pesivät kirkuvat linnut, kalastajien veneet kolahtelevat laitureihin öisin kun tuuli nousee, ja majakan valokeila pyyhkii rantoja tasaista tahtia. 

 

Claudie Gallayn Tyrskyt on kaunis ja surumielinen kirja ja samalla yhdenlainen dekkari. Suru nousee menetyksistä: keneltä on meri vienyt rakkaat, keneltä sairaus, kuka on kadottanut rakkaansa muulla tavoin. Suru ei laske koskaan tyystin otettaan irti, mutta se voi muuttua omanlaisekseen vahvuudeksi: elän tässä, mikä on läsnä nyt.

 

Tai sitten ei. Menetys voi kääntyä myös katkeruudeksi, ”koskaan en anna anteeksi”. Kauna jumittaa kaunan kantajan niille sijoilleen. Eteenpäin ei pääse, jos ei suostu kääntämään katsettaan menneistä tähän päivään ja tulevaan. 

 

Tarinan edetessä keriytyy auki vanhoja tapahtumia. Miten hyvänä purjehtijana tunnettu isä saattoi ajaa tutuilla vesillä karille? Ja missä on se veljeksistä, jonka ruumista ei koskaan löydetty, ei elävänä eikä kuolleen?

 

Loppua kohti kirja tuo mieleen Patricia Harmanin kirjan Hope Riverin kätilöMolempien päähenkilöille taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja jatkuu yhtä kurjana tai vielä kurjempana. Nyt taas, kun kevät tuntuu viipyvän yhä uudelleen satavan lumen ja pakkasten vuoksi, tällaiset kirjat vahvistavat oloa, että kyllä tässä lämpö ja vihreys vielä koittaa!


Runollisen kaunis kieli, pieni kyläyhteisö ja meri tuovat mieleen myös Ulla Lena Lundbergin Jään. Siinä kirja, joka pitäisi varmaan lukea vuosien jälkeen uudelleen.

- - - 


SAMANTYYPPINEN

 

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö  


 

 

lauantai 7. toukokuuta 2022

Hanna Kivisalo: Hyvän jälki


Ei mennyt pitkään sen jälkeen, kun korona oli vallannut Suomen, kun alettiin muistella, miten tavallinen arki on parasta elämää. Se arki, mikä yhtäkkiä oli rajoitusten saartama. 


Tavallinen arki oli sitä, jossa oli tarpeen kehottaa ”count your blessings”, tee lista asioista, jotka elämässäsi ovat hyvin. Ne kävivät itsestäänselviksi, eikä niitä osannut enää arvostaa, ja katse hakeutui siihen, mitä minulta puuttuu tai mikä on muuten huonosti. Kunnes itsestäänselvyydet katosivat.

Hanna Kivisalon Hyvän jälki koostuu lyhyistä kirjoituksista, sivun tai kahden mittaisista, joissa katsotaan tavallista arkea uusista näkökulmista. Kirjoituksia yhdistää se, että elämä on hyvää silloinkin, kun siinä on ongelmansa ja vaivansa, väsymystä ja hermostusta. Hyvä täytyy vain huomata.

 

Kirjoittaja on kolmilapsisen perheen äiti, ja monet ajatukset ja huomiot liittyvät lapsiperheen arkeen. Mutta valtaosin ne ovat myös yleispäteviä, uutta näkökulmaa antavia, olipa arjessa pieniä lapsia tai ei, tai olipa niitä ollut tai ei. Niitä voi verrata myös omaan lapsuuteensa, miten minun kanssani aikanaan toimittiin. Tekstejä voisi lukea lukupiirissä ja jatkaa ajatuksia yhdessä keskustelemalla.

 

Hyvän jälki myös paranee edetessään. Jos ensi alkuun kaikki ajatukset eivät tuo erityistä uutta, loppupuolella teemat laajenevat ja huomasin pysähtyväni pitempään jokaisen tekstin kohdalle. Osa näkökulmista oli jo tuttuja, mutta tuoreentuivat lukiessa. Kuten:

 

”Ihmisessä on taitekohta, jossa jaksaminen tulee päätökseensä. Taitekohta on siinä, kun hiljainen ääni huokaa sisällä ja sanoo, että nyt en enää jaksa, nyt en enää pysty pisaraakaan. Taitekohtaa ei ole pakko kunnioittaa. Sen ohi voi puskea päättäväisyydellä, viis veisata vapisevasta väsymyksestä ja kehon kierroksista, mutta ylityksellä on hintansa. Kun yhden päivän voimat on käytetty, tulevien päivien varastot alkavat kulua. - - Taitekohta on taitekohta, ja yhtenä päivänä varastotkin loppuvat.”


 

OMAA AJATTELUA TÄSSÄKIN:


Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa


tiistai 3. toukokuuta 2022

Ida Pimenoff: Kutsu minut


Tämä on rankka kirja. Jos käyttäisi kliseistä ilmaisua, sanoisi, että tämä on kirjoitettu sydänverellä. En tiedä kuinka paljon romaanissa on kirjailijan omia kokemuksia, mutta tuntuu kuin mukana olisi tunnevyöryjen keskellä tehtyjä päiväkirjamerkintöjä, niin todentuntuisia ne osin ovat.

Eihän se ole uutta, että vanhempi lähtee. Pois muuttava saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain sinut, koska en halua elää enää sinun kanssasi vaan sen uuden. Mutta ei se niin mene. Lapselle voi puhua mitä vain, mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, se, mitä lapselle tapahtuu. 


Tai jos lapsi kuulee varttuessaan, että sun isäs ei halunnut sua, se vaati että sut pitää abortoida, onhan se tieto, joka kyseenalaistaa koko olemassaolon oikeutuksen. Isäni ei halunnut minua, hänen mielestään olisi parempi että olisin kuollut. Tuntuu tosi pahalta silloinkin, vaikka äiti olisi kuinka rakastava ja turvallinen. Silti se on huimasti parempi tilanne kuin se, että myös äiti huutaa suutuspäissään, että en minä sinua olisi halunnut.

Ida Pimenoffin esikoisromaanin päähenkilölle, Veralle, elämä tuo eteen hylkäämisen ja sitten toisen. Pahimmalta tuntuu, kun lapsi itkee isänsä perään ja purkaa pettymystä ja surua raivoamalla äidille ja huutamalla ilkeitä sanoja, jotka oikeasti kuuluisivat isälle. Mutta kun isä suostuu tapaamaan, silloin lapsi on kuin enkeli, ettei isä vain suutu ja jätä näitäkin vähiä tapaamisia.

Samaa tarinaa on esimerkiksi Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Se kuten myös Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun ovat erinomaisia sekä kirjoina että psykologisesti.

Hyvä on myös tämä Ida Pimenoffin Kutsu minut. Sitä lukee toivoen, että kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi tai ainakin paremmaksi. Onneksi elämä ei ole pelkkiä pettymyksiä vaan myös iloisia yllätyksiä, jopa onnea. Lopputulemana kirjasta jää valoisa olo, vaikka samalla miettii, minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka kantaa arvottomuuden kokemusta ytimessään ja ajattelee: jos minä olisin ollut toisenlainen, isä tai äiti ei olisi muuttanut pois kotoa ja jättänyt minua. Miten siitä kokemuksesta pääsee eteenpäin, miten sen saa muutettua vahvuudeksi ja elämänviisaudeksi?

Pimenoffin kirjassa pois muuttaneen vanhemman kuvaus on myös hätkähdyttävä. Kuinka hyvä vanhempi voi muuttua niin toiseksi? Oliko se aiempi näytelmää? Mutta kuka voisi näytellä vuosia niin hyvin? Vai onko kyse uudesta kumppanista, joka haluaa kahdenkeskistä aikaa, johon ei mahdu vanhasta liitosta muistuttava lapsi? Tai onko kyse syyllisyydestä, että kun on riittävän paha olla siitä, mitä tietää rikkoneensa, paha olo täytyy kääntää pois itsestä ja alkaa syyttää muita, kun sinä olet sellainen?

Aikuiset selviävät lopulta, paremmin tai huonommin, mutta selviävät. Lapset kantavat kokemuksia mukanaan. Sitten voi käydä kuten kirjassa Sinun lapsesi eivät ole sinun: aikuinen tytär alkaa tentata äidiltään, mitä silloin oikein tapahtui, kun te erositte, ja äiti huokaa, että mitä sinä niitä enää muistelet, vanhoja asioita, enhän minäkään niitä ole muistanut vuosiin. 

 

Mutta monta kertaa vasta aikuisena lapsi pystyy ottamaan asiat esille. Siksi kysymyksiin on vastattava, vaikka olisi epämukavaa palauttaa mieliin vanhoja. Parasta olisi, jos aikanaan perheen jättänyt vanhempi ottaisi itse asiat esiin aikuisen lapsensa kanssa ja kysyisi, mitä ajattelet, mitä tunnet, mitä haluat kysyä minulta ja sanoa minulle – sano kaikki, mikä sinua painaa, mistä olet vihainen, mistä olet loukkaantunut ja pettynyt. Kuoren alle jääneet paiseet puhkeavat auki puhumalla, ja siitä voi lähteä lopullinen parantuminen.

 

Kaikki vanhemmat eivät siihen kuitenkaan pysty. Ida Pimenoffin kirjassa aikusein lapsen kysymykset kilpistyvät torjuntaan, puhutaan tästä joskus toiste, ja käännetään puhe muihin aiheisiin. Pahimmillaan keskusteluun haastettu vanhempi sulkee oven kokonaan, mikä on yksi hylkääminen lisää. Sen verran täytyisi kuitenkin jokaisessa olla miestä tai naista, että katsoisi suoraan silmiin valintojaan, asiassa kuin asiassa. Jos ei heti kun ne ovat tapahtuneet niin ainakin ajan päästä. 

 

SAMAN TYYPPISIÄ OMALLA LAILLAAN NÄMÄKIN

 

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär 

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö


Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

 

Majgull Axelsson Kuiskausten talo

 

Peter Franzén Tumman veden päällä

 

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on


keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Suvi Vaarla: Westend

Elinan isä on rakennusyrittäjä, pienestä aloittanut mutta nyt menee lujaa. Kunnes kaikki muuttuu: Suomeen iskee lama. Lama on suurin sitten 1930-luvun, siinä kaatuu yrittäjä toisensa perään ja lopulta pankkejakin. Asuntokauppa loppuu muutamassa kuukaudessa kuin seinään. Myynnissä olevien asuntojen hinnat romahtavat, ja epäonniset jäävät kahden asunnon loukkuun. 

Siihen syöveriin putoaa Elinan isäkin. Hulppea omakotitalo Westendissä muuttuu vuokrakolmioksi betonielementtitalossa, sillä kaikki omaisuus on ollut isän firman lainojen vakuuksina.

90-luvun lama on Suomen historian traumakohtia. Romaaneja siitä on kirjoitettu toistaiseksi vähän, vaikka lamavuodet ovat jokaisen tuolloin eläneen muistissa lopun ikää. Jos itsellä säilyi työpaikka, jokainen tietää niitä, jotka jäivät työttömiksi. Jos oma asunnonvaihto ei osunut vuosikymmenen taitteeseen, jokainen tietää jonkun, joka osti isomman asunnon, vaikka entinen oli myymättä kuten tapana oli, ja menetti molemmat. Jäljelle jäi iso asuntolaina, jota maksoi vuosikausia senkin jälkeen, kun lama viimein 1995 seutuvilla alkoi kääntyä nousuun.

Ehkä traumaattiset ajat vaativat riittävästi etäisyyttä, ennen kuin niistä tulee laajemmalti romaanin aiheita?

Suvi Vaarla on ollut 90-luvun taitteessa 13-vuotias, saman ikäinen kuin Westendin päähenkilö Elina on laman iskiessä. Vaarla on kertonut lehtijutussa, miltä tuntui, kun joutui muuttamaan Kruunuhaan kodistaan Suvelan lähiöön. Kruunuhaan asunto jouduttiin myymään pilkkahinnalla, sillä se oli äidin yritystä varten otetun lainan vakuutena ja yritys kaatui lamaan. 

Westendiä on kiinnostava lukea jo ajankuvankin vuoksi. 90-luvun tv-ohjelmat, musiikki, vaatteet, sisustus, ruoat ja puheenaiheet ovat tuttuja ja herättävät aijuu-olon. Mutta romaani kertoo myös lapsen silmin katsottuna lamavuosille tyypillisen tarinan nousukauden huumasta ja sitä seuraavasta putoamisesta. Niin totta ja niin surullista.

Westend rinnastuu sukupolviromaanina Laura Honkasalon menestysromaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka kertoo lapsuudesta 70-luvun taistolaisaikoina ja mitä sitten tapahtui, kun taistolaisuus hiipui. Molemmissa on myös kiva isä, jonka kanssa rakennetaan pienoismalleja ja pohditaan maailmaa, mutta joka muuttuu ja katoaa häntä jumaloivan tyttären elämästä, joko kokonaan tai henkisesti.

Kertomusta viedään molemmissa eteenpäin kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä kun tyttäret ovat nuoria aikuisia ja lapsuudessa. Honkasalon kirja on kuitenkin mittavampi ja laajempi jo pelkästään sivumäärältään, ja molemmat kertovat täysin oman tarinansa.

Westendin aikuinen Elina on ohuempi kuin lapsi-Elina. Häntä olisi kannattanut lihottaa ja syventää, ei vain kertoa, mitä tapahtui sitten ja sitten. Nyt aikuisen Elinan vaiheet lukee, jotta pääsee taas takaisin 90-luvulle, joka on kaikin puolin elävää. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava kirja.
SAMANTYYPPISIÄ






torstai 3. helmikuuta 2022

Merja Mäki: Ennen lintuja


Kun on koko lapsuutensa saanut kuulla, että on haaveilija, joka ei saa mitään kunnollista aikaan, niin ei ihme, että tuntee häpeää siitä mitä on ja mitä tekee - teet niin tai näin, aina löytyy moitittavaa.

Siihen vielä se, että on kiinnostunut vääristä asioista. Kotiseudulla on tarkka jako miesten töihin ja naisten töihin, ja sitä rajaa ei sovi ylittää. On siis kaikella lailla epäsopiva ja huono.

Kun sitten alkaakin kuulla, miten hyvin hoitaa asiat, miten oivaltaa ja osaa, eihän sitä usko. Ajattelee, että ne eivät näe, minkälainen oikeasti olen, mutta kohta ne huomaavat ja nolostuvat, kun ovat kehuneet tällaista.

 

Vaan entä jos kehuja vain tulee, kerta toisensa jälkeen? Milloin kiitokset alkavat vaikuttaa siihen, miten itse näkee itsensä? Viimeistään silloin, kun taas moitetta äidiltä kuullessaan ei käännäkään katsettaan maahan vaan katsoo äitiä takaisin silmiin ja sanoo, että äiti on väärässä. Se tuntuu hyvältä, sittenkin, vaikka siitä joutuu saman tien maksamaan.


Alli on päälle kaksikymppinen, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotitilan Laatokan saaressa. Alue luovutetaan Neuvostoliitolle talvisodan päättävässä rauhansopimuksessa. Perhe muuttaa toiselle puolelle Suomea, Pohjanmaalle isän sukulaisiin. Vie tovin, että oppii paikalliset tavat ja oikeat sanat. Sitten alkaa huomata hämmästyksekseen, että toisella puolella Suomea naisen elämänrajat eivät olekaan samat kuin kotiseudulla. Elämä avartuu.

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on mielenkiintoinen lukupaketti. Se on kertomus perhedynamiikan muutoksesta uusissa oloissa ja Allin kasvusta omilla jaloillaan seisovaksi naiseksi. Se on myös kertomus rankasta evakkomatkasta. Toki Suomessa tiedetään, että karjalaiset joutuivat lähtemään kotiseuduiltaan ja kulkemaan eri puolille Suomea osin härkävaunuissa, osin reellä, osin jalkaisin. Mutta mitä konkreettisesti oli kulkea 500 kilometriä päivä päivän jälkeen hevosta ja lehmää paimentaen halki Suomen, yöpyä olkien päällä lottien järjestämissä hätämajoituksissa, palella, sairastaa, olla nälissään ja likainen ja lopulta päästä perille vieraisiin oloihin vieraiden ihmisten keskelle, jonne pitäisi asettua. 

 

Päätin vain vilkaista kirjastosta mukaan ottamaani pikalainaa, kun olin lukenut kirjasta lehtijutun, mutta se veikin mukanaan. Lopulta urakoin 400 sivua lähes yhteen menoon, ja sen jälkeen elin vielä kirjan tapahtumissa. Tarinankerrontaa parhaimmillaan: kiinnostavaa, puhuttelevaa, ajatuksia herättävää ja mukaansa vievää.