Puoliväkisin toisille hyvää
tekevät ihmiset ovat rasittavia, sellaiset jotka vievät mummon yli senkin tien,
mitä mummo ei ollut ollenkaan ylittämässä.
Mutta joskus voi käydä niin, että vastentahtoisesti tien yli viety näkee
toisella puolella maiseman, jota ei osannut etsiä, ja se alkaa vetää puoleensa.
Niin käy Nora Websterille,
nelikymppisenä leskeksi jääneelle irlantilaiselle kotirouvalle. Eletään
1960-lukua.
Colm Tóibínin romaani alkaa Noran
miehen kuolemasta. Hänellä on neljä lasta ja rahasta tekee tiukkaa. Kuinka
jatkaa elämää?
Ennen kotirouvaksi jäämistään
Nora oli töissä paikallisessa firmassa. Kun siellä kuullaan, että Nora on
jäänyt leskeksi, hänelle tarjotaan töitä.
Muutakaan työtä ei löydy, joten Noran ei auta kuin ottaa nöyrästi vastaan työpaikka,
jonne ei haluaisi, mutta jonka saa.
Samaan syssyyn uuteen arkeen
tulee muitakin muutoksia, pakkorakoja, joihin on suostuttava. Lapsilla on
ongelmansa, ja kaiken yllä on suru, joka haalistaa värit.
Töihin mentyään Nora huomaa
muuttuvansa. Hän ei tyydy nielemään suu supussa epäreiluja tilanteita ja yllätyksekseen ei joudukaan vaikeuksiin. Se rohkaisee ylittämään
muitakin omia rajoja.
Tapahtumien edetessä päivien
tasaharmaaseen alkaa ilmestyä rakoja, joista näkyy valoa. Colm Tóibínin romaani
kertoo pienieleisesti siitä, että elämä jatkuu.
Ei sellaisena kuin Nora kuvitteli elämänsä jatkuvan hamaan vanhuuteen,
vaan toisenlaisena – ei ehkä parempana, ei ehkä huonompana mutta uudenlaisena.
Aluksi vähän tasapaksulta tuntuva kirja ottikin otteeseensa. Hyvä kirja.
LISÄÄ PERHE- JA SUKUTARINOITA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti