Patricia Harman: Kätilön koettelemukset

Pidin kovasti Patricia Harmanin kirjasta Hope Riverin kätilö (linkki alla), ja ilahduin, kun näin kirjakaupassa Harmanin uuden kirjan Kätilön koettelemukset. Se jatkaa aiemman kirjan tapahtumia, mutta on itsenäinen romaani, jonka voi hyvin lukea, vaikka ei olisi aiempaa lukenutkaan. 

Ollaan 1930-luvun Länsi-Virginiassa. Lama on iskenyt koko maahan, kaivoksia suljetaan, kuivuus koettelee maanviljelystä ja nälkiintyneiden työttömien laumat käyvät yhä suuremmiksi.

Sairaanhoitaja Becky Myers palaa Hope Riveriin oltuaan pois joitakin vuosia. Aikansa töitä etsittyään Becky päätyy kätilö Patience Murphyn apulaiseksi. 

Kuvaukset 30-luvun lamasta Amerikassa ovat pysäyttäviä. Kätilöiden kautta lukija pääsee käymään monenlaisissa perheessä, mustissa ja valkoisissa. Perheitä yhdistää se, että kaikesta on pulaa. ”Kun keinot loppuu niin konstit alkaa”, sanotaan vanhassa hokemassa, ja se pätee tässäkin. Ruokaa löytyy jopa rikkaruohoista, jotka aiemmin on heitetty pois, ja vaatteita ommellaan käyttämällä vanhojen risojen ehjiä kohtia.

 

Ihmisiä yhdistää myös periksiantamattomuus. Luin tämän kirjan perään Tommi Kinnusen Pimeät kuut (linkki alla), ja kirjoissa on paljon samaa: pula-aika ja köyhien ihmisten sitkeys. Periksi ei anneta, vaikka tulisi isojakin vastoinkäymisiä, vaan uskotaan että tästäkin mennään läpi ja vielä asiat järjestyvät.

Onko niin, että kun niukoissa olosuhteissa joutuu taistelemaan kirjaimellisesti jopa jokapäiväisestä leivästä, ihmisissä vahvistuu sitkeys ja usko huomiseen? Ja onko niin, että parempina aikoina vastoinkäymiset lannistavat ja annetaan helpommin periksi? Jos, niin miksi?

Kätilön koettelemukset -kirjassa on yhtenä säikeenä myös ihmissuhdetarina, joka ei päätykään ihan niin, kuin matkan varrella on ounastellut.

 

Sujuvassa käännöksessä on siellä täällä harmittavia lapsuksia tyyliin:

…puolet asukkaista pitävät itseään liiton kannattajina… = pitää itseään

…rouva juttelee pitkälle miehelle pukeutuneena CCC-uniformuun… = miehelle, joka on pukeutunut

 

Yleisesti ottaen Kätilön koettelemukset on ihan ookoo lukukokemus, joskaan ei aivan Hope Riverin kätilön veroinen.

PATRICIA HARMAN Hope Riverin kätilö

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/11/patricia-harman-hope-riverin-katilo.html

 

TOMMI KINNUNEN Pimeät kuut

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/12/tommi-kinnunen-pimeat-kuut.html

 

MUITA KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA Hakekaa kätilö ja Kätilönä Karjalassa

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnusen uusinta kirjaa on kiitetty laajasti. Niinpä tartuin siihen kiinnostuneena.

Pimeät kuut kertoo kuusikymppisen opettajan lukuvuodesta elokuusta kesäkuuhun. Hän opettaa pohjoissuomalaisen syrjäkylän lapsia pienellä koululla lähellä itärajaa. Pesti on sijaisuus. Opettajaa, Elnaa, kalvaa paheneva tauti, joka aiheuttaa liikkumis- ja näköongelmia, joten Elna ei tiedä, mitä tämän lukuvuoden jälkeen.

Eletään vuotta 1947. Sota on vasta päättynyt, ja lapsetkin ovat osaltaan sodan vammauttamia: keneltä on kuollut isä, kuka on kauhuissaan juossut pommikoneita karkuun tai pelännyt desantteja, kenen perhe on joutunut lähtemään evakkoon. Jos kotona on isä, hän ei ole sama mies, joka sotaan lähti. Äiti on väsynyt, hän on raatanut vuosikaudet yksin pientilalla, ja on pettynyt, kun ei kenties saakaan sodasta palaavalta mieheltä apua, koska mies on mielessään yhä keskellä pommituksia ja kuolemaa.

Lapset ovat oppineet olemaan hiljaa, varomaan aikuisten reaktioita ja juoksemaan tarvittaessa karkuun. Kun joku heistä yrittää saada opettajalta huomiota tai edes kiitosta hyvin tehdystä tehtävästä, sitä ei tipu. Opettaja on asiallinen mutta niukka, jopa tyly. 

Kirja etenee pääosin Elnan kertomana kuukausi kerrallaan. Kun laitan kirjan kannet kiinni, olen vähän pettynyt. Ei tämä huono kirja ole, mutta etenkin loppuvaiheista jää tympeä maku Elnan tylyyden vuoksi. Elna tietää sen itsekin ja puolustautuu mielessään sillä, että hän on hyvä opettaja, vaikka ei pidä lapsista. 

 

Lukiessani ajattelen ensin, että opettajalla on omia pettymyksiä taustalla, mikä on tehnyt hänestä tunnekylmän. Mutta onko niin? Kirjan loppuvaiheessa selviävät opiskeluaikaiset tapahtumat, joissa niissäkin hän on tehnyt tunnekylmän ratkaisun, vaikka toinen vaihtoehto olisi ollut olemassa. Toisaalta senkin ratkaisun taustalla voivat olla hänen lapsuudenperheensä ongelmat. Mene ja tiedä – mutta kun Elna kuitenkin tajuaa, miten tyly hän opettajana on, luulisi, että sille voisi järjen tasolla tehdä jotain ja tietoisesti päättää ainakin joissain kohdin toimia toisin. 

Kirjan parasta antia on kuvaus sodan jälkeisistä vuosista pohjoisen syrjäkylillä. Kaikesta on pulaa, ruoasta, vaatteista, rakkaudesta, mutta kuitenkin mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Sieltä on tultu tähän päivään, jossa aineellista on yltäkyllin ja lapset ovat monissa perheissä päähenkilöitä. Kouluissa puhutaan lapsilähtöisestä oppimisesta. Tunteita analysoidaan ja pohditaan ja niiden mukaan tehdään ratkaisuja. Elnan opettaja-aikaan ratkaisut oli tehtävä sen mukaan, miten säilyi hengissä.

Siinä kohtaa ihailin Elnaa, kun hän pisti reippaasti kampoihin koulun johtokunnalle sen yrittäessä sisällyttää hänelle kaikenlaista muutakin hommaa kuin opettaminen. 

 

Ja jos hyvän kirjan merkki on se, että se laittaa ajattelemaan, silloin tämä kyllä oli ihan hyvä kirja.

 

OPETTAJASTA TÄMÄKIN

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa

Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Mutta mitenkäs sitten käy.

  

KIINNOSTAVA KIRJA TOMMI KINNUSELTA

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea. Jokainen heistä on jostain syystä lähtenyt saksalaisten mukaan siinä vaiheessa, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan.  Juoni on yksinkertainen, mutta silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Kun Vaasan kaupunki palaa vuonna 1852, palo vie paitsi talot ja tavarat, myös työpaikat. Piiat joutuvat lähtemään, kun ei ole enää töitä, koska ei ole huushollejakaan. Se koskee myös Bittiä, jonka täytyy palata pieneen kotimökkiin Vöyriin. 

Mökki on täynnä pikkusisaruksia ja Bittin on mietittävä, mihin lähteä ansaitsemaan oma leipänsä. Muutaman kylän tytön kanssa hän suuntaa Helsinkiin, siellä on varmaankin töitä ahkerille nuorille naisille. 

 

Siinä alkutilanne Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Liekinkantajat. Bitt, joka vaihtaa nimensä pääkaupunkiin paremmin istuvaksi Bettyksi, löytää koht’sillään töitä ja samalla kertaa Valentinin, josta tulee hänen aviomiehensä ja lastensa isä.

 

Bettyn ja Valentinin esikoinen Olga avioituu Robertin kanssa, joka päätyy kansanopiston rehtoriksi. Olgan tytär Karin on kolmas nainen siinä sukupolvien ketjussa, jota Lundberg kirjassaan kuvaa. 

 

Kirja on monella lailla kiinnostava. Historia tulee eläväksi niiden ihmisten kautta, joiden arkeen se konkreettisesti vaikuttaa. Yksi kirjan näkökulma on äidin ja tyttären suhde sukupolvesta toiseen. Miten erilaisia he voivat olla - kuinka minun tyttäreni on tuollainen, en ymmärrä häntä ollenkaan? Eikä tytär tee mitään auttaakseen asiaa, päinvastoin provosoi ja uhittelee, koska äidin tavat, toiveet ja asenteet ovat niin ärsyttäviä (vaikka siihen aikaan sitä ei sanottu äidille ääneen).

 

Isillä on oma osansa tarinassa, ja jos tytär kiinnittyy isäänsä, äiti jää yhä enemmän yksin.

Mutta jos ovat nämä naiset keskenään erilaisia, niin ovat myös heidän aviomiehensä.

 

”Että sinä olet uppiniskainen ja jääräpäinen”, sanoo yksi näistä aviomiehistä, kun vaimo yrittää olla eri mieltä hänen kanssaan. Olipa aihe mikä tahansa, verbaalinen aviomies saa ongelman käännettyä vaimon syyksi. Vaimon tulee myötäillä kaikessa miestään, jos haluaa, että kotona säilyy sopu. 

 

”Kuinkahan ilkeä hänestä olisi vanhemmiten tullut”, vaimo ajattelee leskeksi jäätyään. Mutta silloinkaan hän ei ajattele, että olisi itse voinut pitää paremmin puolensa.

 

Ulla-Lena Lundberg on taitava psykologinen kuvaajia. Parhaiten se näkyy hänen tähän asti parhaimmassa kirjassaan Jää. Ei Liekinkantajatkaan huono ole ollenkaan, mutta tavaraa on niin paljon, että jossain kohti tulee olo, että mennään vähän juoksemalla. Ei kuitenkaan haitaksi asti. 

 

Mielenkiintoisen lisän kirjaan tuo se, että Karinin ja Gunnarin esikoisesta Monasta tulee Jää-romaanin pastorin vaimo. Liekinkantajat luettuani piti ottaa esiin Jää ja katsoa, mitä siellä sanottiinkaan Monan vanhemmista. Kyllä, siellä ovat nämä samat Karin ja Gunnar, vain varttuneempina. 

 

Liekinkantajat ja Jää heijastelevat Ulla-Lena Lundbergin oman suvun vaiheita. Valentinin sotakokemukset Krimillä pohjautuvat kirjailijan äidinäidin äidinisän päiväkirjoihin. Niin ikään Robertilla ja Olgalla on esikuvansa kirjailijan esivanhemmissa. Jään päähenkilöissä Monassa ja Petterissä on piirteitä Lundbergin omista vanhemmista mukaan lukien se, että Ulla-Lenan isä oli Kökarin pappi ja kuoli kun tytär oli pieni. 

 

 

JÄÄ

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/07/ulla-lena-lundberg-jaa.html

 

LISÄÄ LIEKINKANTAJISTA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008997820.html