keskiviikko 10. elokuuta 2022

Birgitta Björn: Onnellisesti perille


Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.


Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

lauantai 6. elokuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kun kirjastot menivät kiinni koronapandemian alussa, ryhdyin lukemaan omasta hyllystä kirjoja, joista olin tykännyt joskus vuosia sitten. Oli kiinnostavaa, kuinka erilaisia ajatuksia ja näkökulmia niistä nousi uudella lukukerralla verrattuna siihen, mitä oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen kauan sitten luetusta.


Hyllyyn jäi uusintalukematta vielä muutama, joita olin katsonut sillä silmällä. Nyt tartuin Ulla-Lena Lundbergin Jäähän.

 

Luin Jään ensimmäisen kerran, kun se voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten. Muistikuva oli, että kieli oli kaunista ja tarina koskettava, pappi oli sympaattinen ja papin vaimo tiukkis. 

 

Toisella lukemisella ymmärsin papin rouvaa toisella tavalla: mies on tyyppiä kiltti, jolta riittää aikaa kaikille vastaan tuleville ja joka niin ollen tulee kauppareissultakin kotiin tunteja myöhässä. Saaristolaiset rakastavat nuorta, iloista ja empaattista pappiaan ja uskoutuvat hänelle huolineen. Siinä mielessä oikea mies oikealla paikalla. Mutta vaimo alkaa väsyä, kun kaikki arjen pyörittäminen jää hänen vastuulleen.

 

Sodan jälkeen saariston pappilassa eletään vielä pitkälti omavaraisesti. On lehmät ja possu ja kanoja, on keittiöpuutarha ja niitty, josta täytyy saada karjalle talveksi heinät. Elintarvikkeet ovat osin vielä kortilla, isännän pitäisi kalastaa ruuanlisää, mutta ei hän tahdo ehtiä, vaikka tykkääkin kalastamisesta, koska aikataulut pettävät koko ajan. 

 

Pappi lähtee myös silloin tällöin naapurikunnan papin luokse koko päiväksi, mikä on toki ymmärrettävää, sillä uusi saa neuvoja ja vinkkejä pitempään saaristossa olleelta kollegalta. Mutta kaiken sen ajan vaimo pyörittää taloutta ja hoitaa lapsen. Alkaisi varmaan joillain muillakin vaimoilla jossain vaiheessa ohimoita kiristää. Siitä saa lapsikin osansa: hän kasvaa kurissa, joka tiukkenee äidin väsymyksen ja ärtymyksen myötä, ja niitä sääntöjä ei pappikaan uskalla rikkoa, vaikka sydäntä särkee lapsen itkun kuunteleminen.


Pappi ihailee ja rakastaa vaimoaan ja on sitä mieltä, että hänen elämänsä olisi paljon huonommin ilman asioihin tarttuvaa ja osaavaa Monaa. Monan rakkauteen tuo ravintoa intohimo, joka onneksi hehkuu avioparin välillä edelleen. Harmi, että on pidettävä taukoa, ettei tule liian aikaisin toista lasta, kun ehkäisyyn ei ole muuta konstia. 

 

Avioparin persoonat ja keskinäiset välit on kuvattu taiten, siinä ymmärtää molempia. Sivusta heidän elämäänsä seuratessa lukija näkee myös enemmän syitä ja seurauksia, kuin mitä he näkevät, jotka elävät sitä päivä kerrallaan tulevaisuus verhon takana. Myös kyläyhteisö on osuvasti kuvattu, elinolot, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. 

 

Kieli on kaunista, paikoin viipyilevää mutta ei liian. Pappi ja hänen vaimonsa ovat tosia kaikkine puolineen. Kirjan loppu nostaa vaimossa pintaan selviytymistavan, joka tuntuu ympäristöstä oudolta, mutta on jatkumo hänen persoonalleen. Sitä jää miettimään, miten perheen elämä jatkui kirjan jälkeen – tarina mukailee Ulla-Lena Lundbergin omia lapsuudenkokemuksia.

 

 

NÄMÄKIN OLEN LUKENUT UUDELLEEN JA TÄLTÄ NE  MAISTUIVAT

 

Täällä Pohjantähden alla

Missä kuljimme kerran


 

maanantai 1. elokuuta 2022

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie


Harvoin osuu eteen kirja, jota en pysty ahmimaan yhteen menoon, vaikka muilta hommilta joutaisin. Nyt osui.

Maanalainen rautatie kertoo Amerikan mustista orjista 1800-luvun alkukymmeninä. Orjien kohtelu vaihtelee eri isäntien vallan alla, on jopa paikkoja, joissa orja saa elää lähes inhimillisesti. Mutta useimmiten orjia kohdellaan huonommin kuin huonekaluja, jotka lain mukaan ovat samalla tavalla isännän ja emännän omaisuutta kuin orjatkin.

Kirja on fiktiota, eikä sellaista maanalaista rautatietä ollut olemassa, jonka kautta orjat saattoivat karata Amerikan pohjoisvaltioihin ja vapauteen. Myös henkilöt ovat fiktiota, mutta heidän kohtalonsa perustuvat 1930-luvulla kerättyihin entisten orjien elämäntarinoihin, heitä oli tuolloin vielä hengissä.

Se että en lukenut kirjaa yhtä putkea, ei tarkoita, että kirja olisi huono tai että sitä ei kannattaisi lukea. Päinvastoin, kannattaa kyllä. Tapahtumat ovat vain niin painavia, että niitä täytyi välillä sulatella. 

 

Se, mikä on ällistyttävää jälleen kerran, kun Amerikan orjien vaiheista lukee, on se, että maan perustivat ihmiset, jotka olivat lähteneet Euroopasta pakoon vainoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikkien ihmisten tasa-arvo kirjattiin Yhdysvaltojen perustuslakiin, mutta kas kummaa, se ei koskenutkaan intiaaneja eikä mustia, vain valkoisia. Eurooppalaiset tulokkaat ryöstivät sumeilematta intiaanien maat omaan käyttöönsä ja hävittivät alkuperäiskansaa tai ajoivat heidät jonnekin pois. Yhtä sumeilematta he ostivat Afrikasta rahdattuja mustia ihmisiä orjiksi.


Tosin ei saa unohtaa sitä, että Afrikassa mustia metsästivät orjiksi toiset mustat. Eipä ollut veljeyttä niissäkään porukoissa.

Yhtä lailla on myös muistettava se, että Amerikassa oli enenevässä määrin ihmisiä, jotka nousivat vastustamaan orjuutta. Lopputulema oli Amerikan sisällissota 1861-65, jonka etelävaltiot hävisivät. Sen myötä orjuus lakkautettiin. Matka siihen, että mustista olisi tullut tasavertaisia kansalaisia valkoisten kanssa, alkoi siitä ja jatkuu yhä. 


Kathryn Stockettin kirja Piiat sijoittuu Amerikan etelävaltioihin 1960-luvulle, sata vuotta sisällissodan jälkeen. Sitä 
lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän suhtautuminen mustiin oli muuttunut sisällissodasta. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan. Ja kun koiralle rakennetaan koirankoppi, mustalle palvelijalle rakennetaan pihanperälle puusee, jotta hän ei vain yrittäisi käyttää isäntäväen kanssa samaa vessaa. 


SAMAA AIHETTA

 

Margaret Mitchellin kirja Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on yhtä paljon historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajaa esittänyt Hattie McDaniel ei päässyt elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. 


Harper Leen kirja Kuin surmaisi satakielen 

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
  

Kathryn Stockettin kirja Piiat 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä 1960-luvulla. 

 

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar 

kertoo USAn presidentti Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sallyn tarinan. Jefferson oli se presidentti 1700-luvulla, joka allekirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Kun Thomas Jefferson jäi leskeksi, hän ei avioitunut uudelleen, vaan alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. Kirja itsessään ei ole kummoinen, mutta sen lukee, koska aihe on kiinnostava ja tarina on historiallisesti tosi.


Patricia Harmanin kirja Hope Riverin kätilö kertoo Länsi-Virginian vuorilla työskentelevästä kätilöstä. Sympaattinen kirja monella lailla. Tarinan kulkuun vaikuttaa osaltaan mustien ja valkoisten välit: kätilö joutuu ongelmiin, kun alkaa auttaa synnytyksissä myös köyhiä mustia äitejä.