perjantai 26. tammikuuta 2024

Topias Haikala: Varjokäärme


Helsingissä sataa lunta viikosta toiseen, ja kaupunki alkaa hautautua nietoksiin. Aleksi tekee väitöskirjaa seuranaan vain koira, muu perhe on reissussa. Päivät ovat yhtä yksitoikkoista puurtamista kuin jatkuva lumisade, kunnes yhtenä iltana koira katoaa. Sitä etsiessään Aleksi osuu porttikongissa olevalle ovelle, jonka takana on jotain outoa.

Varjokäärme on kirja, josta alussa ei osaa oikein hahmottaa, mistä on kyse. Viimeisissä luvuissa tulee selitys kaikille kummallisuuksille. Lumentulollekin.  Siinä kohtaa tekee mieli aloittaa uudelleen alusta, kun tietää, mistä on kyse. 

Kirjassa kulkee pitkään rinnakkain kaksi juonta, jotka  solmiutuvat viimeisissä luvuissa. Toinen juoni on toden ja fantasian rajan ylittävä maailma, jossa on pieniä sinisiä eroosiopölyn syöjiä, puhuva varis ja vainoojiaan paennut robotti. 

Toinen juoni on kertomus Aleksin perheestä, vaimosta ja kolmevuotiaasta tyttärestä. Tähän osioon kuuluu myös Aleksin yläkerrassa asuva isotäti Josefiina Kurki, yliopistolla elämäntyönsä tehnyt vanha viisas nainen, jonka kotona on kirjahylly jopa vessassa. 


Isotädin kanssa Aleksi käy keskusteluja, jotka päätyvät hetkittäin arjen askareista eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ne ovat mauste tarinassa, mutta eivät liian pitkiä niin, että pysäyttäisivät päätarinan etenemisen.

Kirja on tavallaan kahdensorttisten lukijoiden kirja: Niiden, jotka pitävät maagisesta realismista, ja niiden, jotka uppoutuvat mielellään ihmissuhdekertomuksiin. 


Jos toinen juoni menee ohi omimmasta, kirjan loppuluvut palkitsevat molemmat. Tarinat yhdistyvät tavalla, joka jää mieleen pohdituttamaan vielä, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. 


Varjokäärme sijoittuu Helsingin Töölöön.




tiistai 23. tammikuuta 2024

Sinikka Paavilainen: Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista


Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista on kirjoitettu kirjoja vaikka mistä näkökulmasta. Ei Sinikka Paavilaisen kirjan näkökulmakaan ole uusi, mutta vähemmän on kuitenkin romaaneja, jotka sijoittuvat Leningradiin, kun saksalaiset piirittivät kaupunkia lähes 900 päivää. 


Piiritys ei ollut aivan 100-prosenttinen, mutta niin tiukka, että ruokaa kaupunkiin saatiin hyvin vähän ja satojatuhansia ihmisiä kuoli nälkään. Viranomaiset pienensivät ihmisten päivittäistä ruoka-annosta kerta toisensa jälkeen. Tuli aika, jolloin elintarvikekorttia vastaan sai enää satunnaisesti jotain plus yhden leipäviipaleen päivässä, ja leipään oli sekoitettu ties mitä sahajauhosta alkaen. Nälkään nääntyvässä ja pakkasissa jäätyvässä Leningradissa syötiin mitä vain, kissoja, koiria, rottia, tapettia, kengänpohjia, vöitä, jopa ihmisiä. 


Paavilaisen kirjan päähenkilö, leningradilainen näyttelijä Innokenti Lukov kieltäytyy omantunnon syistä lähtemästä rintamalle. Hän piileskelee kaupungissa ja pitää päiväkirjaa, jossa toistaa toistamistaan, että hänen omatuntonsa ei salli hänen tappaa ketään. Lukov vaihtaa olinpaikkaa, yöpyy milloin missäkin, jopa hautausmaalle kaivetussa haudassa.

 

Kirjan edetessä herää kysymys, eikö sekin ole tappamista, jos vie nälkää näkevän vähäistäkin vähäisemmistä eväistä osan? Rintamakarkurina Innokenti ei saa elintarvikekortteja, ja hän käy syömässä milloin äitinsä, milloin ystäviensä yhä pikkuruisempia ruokia? Missä kohtaa menee itsekkyyden raja? Ja toisaalta, mitä vaihtoehtoja Innokentilla on? Tuliko tämä kysymys missään kohtaa Innokentille itselleen mieleen?


Luettuani kirjaa jonkin matkaa, alan etsiä tietoa, perustuuko se tositapahtumiin vai onko kyseessä fiktio. Itse kirjasta sitä tietoa ei löydy. Muualta luen, että tämä on  fiktiota, mutta kirjailija on lukenut kymmeniä piirityksestä kertovia kirjoja, jotka sisältävät aikalaisten päiväkirjamerkintöjä, haastatteluja ja faktatietoa piirityksen vaiheista. Historiallisten tapahtumien peruskuvio menee kirjassa siis siten, kuin se oikeastikin eteni.

Siltä osin Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista rinnastuu Victor Klempererin kirjaan Haluan todistaa.

 

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän piti sieltä alkaen sodan loppuun asti päiväkirjaa, jossa kulkee lomittain arkielämän muuttuminen, maailmantapahtumat ja Saksan politiikka. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen sota-ajan päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuu rauhantekoon vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotuskompaniassa.

 

J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on ranskalainen juutalaistyttö Ester.

 

 

 

 

perjantai 12. tammikuuta 2024

Brit Bennet: Äidit

Sellaistahan sattuu. 17-vuotias Nadia huomaa olevansa raskaana poikaystävälleen Lukelle. Nadialla on tarkat suunnitelmat, mitä aikoo lähteä opiskelemaan, eikä vauva sovi suunnitelmiin ollenkaan. Luke ehdottaa, että jos kuitenkin pidettäisiin se vauva ja mentäisiin yksiin, mutta Nadia sano ehdottoman ein. Hän haluaa abortin, ja Luke hankkii rahat, sillä Amerikassa se maksaa paljon. Mutta Luke ei kerro Nadialle, mistä hän rahat saa.

Siinä Brit Bennetin kirjan alku. Nadia rauhoittelee itseään, että se nyt oli sitten sellainen tapahtuma, joka saa jäädä menneisyyteen, hän ei sitä enää mieti. Luken kanssa välit tyssäävät sen tien, ja Luke jää kotikonnuille, kun Nadia lähtee. 

Menneisyyttään ei kuitenkaan voi noin vain jättää päättämällä, Nadia huomaa myöhemmin. Opiskelut kyllä sujuvat ja muukin elämä, mutta vuosien mittaan hän havahtuu kerta toisensa jälkeen siihen, että miettii, minkä ikäinen ”pieni” nyt olisi ja minkä näköinen. Olisiko hänellä ollut Luken kiharat? 


Britt Bennett rakentaa kirjansa juonta taitavasti. Alun tilanne laajenee lopulta koko romaanin kantavaksi teemaksi. Osansa tarinassa on Upper Roomin seurakunnalla, johon sekä Nadian että Luken vanhemmat kuuluvat, kuten suurin osa kaupunkilaisista. Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa muutenkin, ja seurakunnan toiminta tapaamisineen ja tapahtumineen on oleellinen osa kaupungin sosiaalisia kuvioita. 

Kirjan lukuisten henkilöiden tiet solmiutuvat yhä uudelleen. Jokainen aikuistuu ja vanhenee ja jokainen kantaa omalla tavallaan mukanaan sitä, mitä on aiemmin tapahtunut. Sanotaan, että elämä ei ole jana vaan se on malja, joka pikkuhiljaa täyttyy ja pitää kaiken menneen sisällään. Sen totesivat jo muinaiset roomalaiset: Omnia mea mecum porto. Bennetin kirja toteaa siitä, että menneet eivät jätä rauhaan, jos ei niitä käy läpi. Toisaalta miten käydä läpi tapahtumia, joita ei enää voi muuttaa? 

 

Hyvä kirja jättää pohdittavaa monelta kantilta. Äidit olisi hyvä lukupiirikirja, olisi kiinnostava kuulla, minkälaisia mietteitä se muissa herättää.


Suomentanut Maria Lyytinen
Tammi

 

SAMANTYYLISIÄ

 

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

 

Claudie Gallay: Tyrskyt