keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Suvi Vaarla: Westend

Elinan isä on rakennusyrittäjä, pienestä aloittanut mutta nyt menee lujaa. Kunnes kaikki muuttuu: Suomeen iskee lama. Lama on suurin sitten 1930-luvun, siinä kaatuu yrittäjä toisensa perään ja lopulta pankkejakin. Asuntokauppa loppuu muutamassa kuukaudessa kuin seinään. Myynnissä olevien asuntojen hinnat romahtavat, ja epäonniset jäävät kahden asunnon loukkuun. 

Siihen syöveriin putoaa Elinan isäkin. Hulppea omakotitalo Westendissä muuttuu vuokrakolmioksi betonielementtitalossa, sillä kaikki omaisuus on ollut isän firman lainojen vakuuksina.

90-luvun lama on Suomen historian traumakohtia. Romaaneja siitä on kirjoitettu toistaiseksi vähän, vaikka lamavuodet ovat jokaisen tuolloin eläneen muistissa lopun ikää. Jos itsellä säilyi työpaikka, jokainen tietää niitä, jotka jäivät työttömiksi. Jos oma asunnonvaihto ei osunut vuosikymmenen taitteeseen, jokainen tietää jonkun, joka osti isomman asunnon, vaikka entinen oli myymättä kuten tapana oli, ja menetti molemmat. Jäljelle jäi iso asuntolaina, jota maksoi vuosikausia senkin jälkeen, kun lama viimein 1995 seutuvilla alkoi kääntyä nousuun.

Ehkä traumaattiset ajat vaativat riittävästi etäisyyttä, ennen kuin niistä tulee laajemmalti romaanin aiheita?

Suvi Vaarla on ollut 90-luvun taitteessa 13-vuotias, saman ikäinen kuin Westendin päähenkilö Elina on laman iskiessä. Vaarla on kertonut lehtijutussa, miltä tuntui, kun joutui muuttamaan Kruunuhaan kodistaan Suvelan lähiöön. Kruunuhaan asunto jouduttiin myymään pilkkahinnalla, sillä se oli äidin yritystä varten otetun lainan vakuutena ja yritys kaatui lamaan. 

Westendiä on kiinnostava lukea jo ajankuvankin vuoksi. 90-luvun tv-ohjelmat, musiikki, vaatteet, sisustus, ruoat ja puheenaiheet ovat tuttuja ja herättävät aijuu-olon. Mutta romaani kertoo myös lapsen silmin katsottuna lamavuosille tyypillisen tarinan nousukauden huumasta ja sitä seuraavasta putoamisesta. Niin totta ja niin surullista.

Westend rinnastuu sukupolviromaanina Laura Honkasalon menestysromaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka kertoo lapsuudesta 70-luvun taistolaisaikoina ja mitä sitten tapahtui, kun taistolaisuus hiipui. Molemmissa on myös kiva isä, jonka kanssa rakennetaan pienoismalleja ja pohditaan maailmaa, mutta joka muuttuu ja katoaa häntä jumaloivan tyttären elämästä, joko kokonaan tai henkisesti.

Kertomusta viedään molemmissa eteenpäin kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä kun tyttäret ovat nuoria aikuisia ja lapsuudessa. Honkasalon kirja on kuitenkin mittavampi ja laajempi jo pelkästään sivumäärältään, ja molemmat kertovat täysin oman tarinansa.

Westendin aikuinen Elina on ohuempi kuin lapsi-Elina. Häntä olisi kannattanut lihottaa ja syventää, ei vain kertoa, mitä tapahtui sitten ja sitten. Nyt aikuisen Elinan vaiheet lukee, jotta pääsee taas takaisin 90-luvulle, joka on kaikin puolin elävää. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava kirja.
SAMANTYYPPISIÄ






lauantai 5. maaliskuuta 2022

Eira Pättikangas: Talvella päivät ovat pitkiä


Enpä olisi uskonut, kun ohimennen aloitin Eira Pättikankaan kirjan Talvella päivät ovat pitkiä, että sen loppuratkaisu niin yllättää  - silleenkö se olikin.

Pättikangas on minulle kuluneen vuoden uusi tuttavuus, johon tutustuin sattumoisin napatessani kirjaston palautushyllystä yhden hänen kirjansa muiden päälle. Kun myöhemmin etsin tietoa kirjailijasta, kävi ilmi, että hän on omalla sarallaan varsin luettu. Se sarka on Pohjanmaa, jonne kaikki hänen kirjansa sijoittuvat.  

Päähenkilöt puhuvat vankkaa pohjalaista murretta. En tiedä kuinka paljon repliikeistä olisi mennyt ohi, jollei minulla olisi 25 vuoden kokemusta pohjalaisista. Osa sanoista jäi oudoksi, mutta tarkoituksen ymmärsi, ja oudommatkin sanat tulivat tutuiksi, sellaiset kuin jouki (ainakin), kynttää (pystyy) ja tryykää (ajaa).

Se mikä Pättikankaan kirjoissa varsinaisesti kiinnostaa, ovat hänen naisensa. Päähenkilö on yleensä napakka nainen, joka pärjää pohjalaisessa äijäympäristössä satakunta vuotta sitten. Pättikankaan parhaat kirjat sijoittuvat nimittäin historiaan, 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Lähimmät kaupungit ovat Vaasa ja Seinäjoki, jota kutsutaan nimellä Östermyyra. Rautatie ulottuu jo niihin, ja lisää on paraikaa rakenteilla. 

 

Osa tapahtumista sijoittuu kirjasta riippuen kaupunkiin, mutta valtaosa maaseudulle, kyliin ja kirkonkyliin. Voi kuulostaa tylsältä, maalaiselämää sata vuotta sitten, mutta itse luen kiinnostuneena täällä vesijohdon, sisävessan, jääkaapin ja sähköhellan vieressä, mitä kaikkea tarvittiin arjen pyöritykseen. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset ja ihmissuhteet – ihminen on aika samanlainen, elipä hän kantoveden tai vesikraanan kanssa.

Talvella päivät ovat pitkiä kertoo kulahtaneessa mökissä keskellä metsää kasvaneesta Sessistä, joka pääsee piiaksi kylän keskustaan isoon maataloon. Sessi ei viivy siellä kauan, sillä naapuriin muuttaa Vaasasta synnyinseudulleen palaava Laima, joka perustaa kylään hattukaupan. Näppäräkätinen Sessi pääsee hänen apulaisekseen.

Kotimökkiin jäivät vielä äiti ja kaksi pikkusiskoa, joita Sessi ryhtyy järjestämään uuteen kansakouluun, rahat vain tarvitsee saada siihen. Sessi on ulkoisesti hento, mutta sisäisesti jämäkkää tekoa, mikä tarinan edetessä käy mainiosti ilmi. ”Kova akka näyt olevan”, sanoo ison talon isäntä, kun Sessi laittaa häntä tilille menneistä, ja äänessä kajahtaa ärsytyksen takaa ihailu.


Pättikankaan romaanit ovat mielenkiintoista ajankuvaa, eläviä henkilöitä ja monissa on mukaansa ottava juoni (no, nyt kyseessä oleva alkaa hieman hitaasti, mutta lähtee pian vauhtiin). Hyvää ajankulua siis, kun sellaista haluaa. 

 

Pättikankaan parhaimpia ovat: Talvella päivät ovat pitkiä, Jäljet veräjällä, Vuodet kuin unta, Punainen silkkinauha. Kaikkiaan kirjoja on parikymmentä.


 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Sally Salminen: Katriina