maanantai 30. lokakuuta 2023

Brit Bennet: Äidit

Sellaistahan sattuu. 17-vuotias Nadia huomaa olevansa raskaana poikaystävälleen Lukelle. Nadialla on tarkat suunnitelmat, mitä aikoo lähteä opiskelemaan, eikä vauva sovi suunnitelmiin ollenkaan. Luke ehdottaa, että jos kuitenkin pidettäisiin se vauva ja mentäisiin yksiin, mutta Nadia sano ehdottoman ein. Hän haluaa abortin, ja Luke hankkii rahat, sillä Amerikassa se maksaa paljon. Mutta Luke ei kerro Nadialle, mistä hän rahat saa.

Siinä Brit Bennetin kirjan alku. Nadia rauhoittelee itseään, että se nyt oli sitten sellainen tapahtuma, joka saa jäädä menneisyyteen, hän ei sitä enää mieti. Luken kanssa välit tyssäävät sen tien, ja Luke jää kotikonnuille, kun Nadia lähtee. 

Menneisyyttään ei kuitenkaan voi noin vain jättää päättämällä, Nadia huomaa myöhemmin. Opiskelut kyllä sujuvat ja muukin elämä, mutta vuosien mittaan hän havahtuu kerta toisensa jälkeen siihen, että miettii, minkä ikäinen ”pieni” nyt olisi ja minkä näköinen. Olisiko hänellä ollut Luken kiharat? 


Britt Bennett rakentaa kirjansa juonta taitavasti. Alun tilanne laajenee lopulta koko romaanin kantavaksi teemaksi. Osansa tarinassa on Upper Roomin seurakunnalla, johon sekä Nadian että Luken vanhemmat kuuluvat, kuten suurin osa kaupunkilaisista. Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa muutenkin, ja seurakunnan toiminta tapaamisineen ja tapahtumineen on oleellinen osa kaupungin sosiaalisia kuvioita. 

Kirjan lukuisten henkilöiden tiet solmiutuvat yhä uudelleen. Jokainen aikuistuu ja vanhenee ja jokainen kantaa omalla tavallaan mukanaan sitä, mitä on aiemmin tapahtunut. Sanotaan, että elämä ei ole jana vaan se on malja, joka pikkuhiljaa täyttyy ja pitää kaiken menneen sisällään. Sen totesivat jo muinaiset roomalaiset: Omnia mea mecum porto. Bennetin kirja toteaa siitä, että menneet eivät jätä rauhaan, jos ei niitä käy läpi. Toisaalta miten käydä läpi tapahtumia, joita ei enää voi muuttaa? 

 

Hyvä kirja jättää pohdittavaa monelta kantilta. Äidit olisi hyvä lukupiirikirja, olisi kiinnostava kuulla, minkälaisia mietteitä se muissa herättää.


Suomentanut Maria Lyytinen
Tammi

 

SAMANTYYLISIÄ

 

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

 

Claudie Gallay: Tyrskyt


 

lauantai 21. lokakuuta 2023

Gunilla Boëthius: Elämänmittainen salaisuus


Viime vuosina yleistyneet dna-testit ovat saaneet aikaan yllätyksiä siellä ja täällä.  Yksi yllättynyt on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Gunilla Boëthius. Hän aloittaa kirjansa Elämänmittainen salaisuus viiden vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin hän vietti iltaa ystäviensä kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Toisessa päässä oli sukututkijaystävä, joka kertoi saaneensa Gunillan dna-testin tulokset. Niiden mukaan Gunillan isä ei ollut hänen isänsä.

Tieto on shokki, sillä Gunilla oli ollut läheisissä väleissä erityisesti isänsä kanssa, paljon paremmissa kuin Suomesta kotoisin olevan äitinsä kanssa. Kohta vahvistuu, että biologinen isä on suomalainen kenraali Paavo Talvela, jonka sihteerinä Gunillan äiti työskenteli ennen sotaa ja osin sota-aikanakin.


Gunilla on vihainen, pettynyt ja huijattu. Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän lähtee kerimään tilannetta auki ja aloittaa äidistään. Mitä äidille oli tapahtunut, ennen kuin hän muutti Ruotsiin? Miksi hän meni naimisiin Carl Gustaf Boëthiuksen kanssa, josta tuli myöhemmin tunnettu ruotsalainen kansanvalistaja ja yhteiskunnallinen keskustelija.

 

Entä Gunillan isäkseen luulema Carl Gustaf, mikä on hänen taustansa? Missä hän ja äiti tutustuivat? Tiesikö isä, että äiti oli vast’ikään tullut raskaaksi entiselle pomolleen, kun suostuu Carl Gustafin kosintaan? 

 

Sen jälkeen täytyy lähteä etsimään myös miestä nimen takana: Kuka ja mikä oli Paavo Talvela, Gunillan biologinen isä, jota hän ei koskaan tavannut?

Gunilla, joka on luullut kuuluvansa professoreja ja pappeja vilisevään sivistyssukuun, saa tietää, että vaikka biologinen isä oli kohonnut kenraaliksi, hänen vanhempansa olivat renki ja karjakko. Siis Gunillan oikeat isovanhemmat. Isän puolelta Gunillalla on Suomessa myös melkoinen määrä sukulaisia, joihin hän alkaa tutkimuksensa edetessä ottaa yhteyttä.

Kirja on taiten kirjoitettu, kuten voi toimittajalta ja kirjailijalta odottaakin. Gunilla päästää lukijat niihin tunnemyrskyihin, joita uusi tilanne saa aikaan. Mielenkiintoista on myös se, miten pikkuhiljaa lapsuuskodin tietyt tilanteet, tunteet ja toimintatavat alkavat avautua uudesta näkökulmasta – äiti kantoi salaisuutta, joka väistämättä vaikutti hänen käyttäytymiseensä.


Yksi kiinnostava näkymä päätarinan ohessa on se, miltä suomalaisuus ja Suomen historia näyttää Ruotsista katsottuna. Gunilla tajuaa olevansa 100-prosenttisesti suomalainen, koska molemmat biologiset vanhemmat ovat Suomesta. Gunillan suomenruotsalainen äiti oli täysin kaksikielinen, mutta lapsilleen hän ei suostunut puhumaan suomea, vaan totesi sen olevan maailman vaikein kieli. ”Hän muka teki minulle palveluksen, kun ei tuputtanut minulle tuota mystistä kieltä. Hän vei minulta isäni äidinkielen ja teki minusta pysyvästi vajavaisen todellisessa kotimaassani.”

Kustantaja Siltala

Suomennos Veli-Pekka Ketola

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

 

Pauliina Aminoff Äiti meidän


Ritva Hellsten Lea


Ida Pimenoff Kutsu minut


Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on


Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär


  

 

torstai 12. lokakuuta 2023

Sinikka Paavilainen: Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista


Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista on kirjoitettu kirjoja vaikka mistä näkökulmasta. Ei Sinikka Paavilaisen kirjan näkökulmakaan ole uusi, mutta vähemmän on kuitenkin romaaneja, jotka sijoittuvat Leningradiin, kun saksalaiset piirittivät kaupunkia lähes 900 päivää. 


Piiritys ei ollut aivan 100-prosenttinen, mutta niin tiukka, että ruokaa kaupunkiin saatiin hyvin vähän ja satojatuhansia ihmisiä kuoli nälkään. Viranomaiset pienensivät ihmisten päivittäistä ruoka-annosta kerta toisensa jälkeen. Tuli aika, jolloin elintarvikekorttia vastaan sai enää satunnaisesti jotain plus yhden leipäviipaleen päivässä, ja leipään oli sekoitettu ties mitä sahajauhosta alkaen. Nälkään nääntyvässä ja pakkasissa jäätyvässä Leningradissa syötiin mitä vain, kissoja, koiria, rottia, tapettia, kengänpohjia, vöitä, jopa ihmisiä. 


Paavilaisen kirjan päähenkilö, leningradilainen näyttelijä Innokenti Lukov kieltäytyy omantunnon syistä lähtemästä rintamalle. Hän piileskelee kaupungissa ja pitää päiväkirjaa, jossa toistaa toistamistaan, että hänen omatuntonsa ei salli hänen tappaa ketään. Lukov vaihtaa olinpaikkaa, yöpyy milloin missäkin, jopa hautausmaalle kaivetussa haudassa.

 

Kirjan edetessä herää kysymys, eikö sekin ole tappamista, jos vie nälkää näkevän vähäistäkin vähäisemmistä eväistä osan? Rintamakarkurina Innokenti ei saa elintarvikekortteja, ja hän käy syömässä milloin äitinsä, milloin ystäviensä yhä pikkuruisempia ruokia? Missä kohtaa menee itsekkyyden raja? Ja toisaalta, mitä vaihtoehtoja Innokentilla on? Tuliko tämä kysymys missään kohtaa Innokentille itselleen mieleen?


Luettuani kirjaa jonkin matkaa, alan etsiä tietoa, perustuuko se tositapahtumiin vai onko kyseessä fiktio. Itse kirjasta sitä tietoa ei löydy. Muualta luen, että tämä on  fiktiota, mutta kirjailija on lukenut kymmeniä piirityksestä kertovia kirjoja, jotka sisältävät aikalaisten päiväkirjamerkintöjä, haastatteluja ja faktatietoa piirityksen vaiheista. Historiallisten tapahtumien peruskuvio menee kirjassa siis siten, kuin se oikeastikin eteni.

Siltä osin Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista rinnastuu Victor Klempererin kirjaan Haluan todistaa.

 

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän piti sieltä alkaen sodan loppuun asti päiväkirjaa, jossa kulkee lomittain arkielämän muuttuminen, maailmantapahtumat ja Saksan politiikka. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen sota-ajan päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuu rauhantekoon vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotuskompaniassa.

 

J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on ranskalainen juutalaistyttö Ester.

 

 

 

 

sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Birgitta Björn: Onnellisesti perille


Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.


Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

perjantai 6. lokakuuta 2023

Topias Haikala: Varjokäärme


Helsingissä sataa lunta viikosta toiseen, ja kaupunki alkaa hautautua nietoksiin. Aleksi tekee väitöskirjaa seuranaan vain koira, muu perhe on reissussa. Päivät ovat yhtä yksitoikkoista puurtamista kuin jatkuva lumisade, kunnes yhtenä iltana koira katoaa. Sitä etsiessään Aleksi osuu porttikongissa olevalle ovelle, jonka takana on jotain kummallista.

Varjokäärme on kirja, jossa kulkee pitkään kaksi juonta rinnakkain. Ne solmiutuvat vasta viimeisissä luvuissa. Toinen on toden ja fantasian rajan ylittävä maailma, jossa on pieniä sinisiä eroosiopölyn syöjiä, puhuva varis ja vainoojiaan paennut robotti. 

 

Toinen juoni on kertomus Aleksin perheestä, vaimosta ja kolmevuotiaasta tyttärestä. Tähän osioon kuuluu myös Aleksin yläkerrassa asuva isotäti Josefiina Kurki, yliopistolla elämäntyönsä tehnyt vanha viisas nainen, jonka kotona on kirjahylly jopa vessassa. Isotädin kanssa Aleksi käy keskusteluja, jotka päätyvät hetkittäin arjen askareista eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ne ovat mauste tarinassa, mutta eivät liian pitkiä niin, että pysäyttäisivät päätarinan etenemisen.

Kirja on tavallaan kahdensorttisten lukijoiden kirja: Niiden, jotka pitävät maagisesta realismista, ja niiden, jotka uppoutuvat mielellään ihmissuhdekertomuksiin. 


Jos toinen juoni menee ohi omimmasta, kirjan loppuluvut palkitsevat molemmat. Tarinat yhdistyvät tavalla, joka jää mieleen pohdituttamaan vielä, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. Loppuluvuissa tulee myös selitys niille kummallisuuksille, joita matkan varrella tulee vastaan. Lumentulollekin. 


Varjokäärme on Topias Haikalan toinen kirja. Se sijoittuu Helsingin Töölöön.


Kustantaja Enostone Kustannus

keskiviikko 4. lokakuuta 2023

Kjell Westö: Molly&Henry

Kirja lähtee liikkeelle kuin juna, yksitoikkoisesti, vain maisemat vaihtuvat. Talvisodan syttyminen on erottanut Mollyn ja Henryn. Molly on näyttelijä, joka lähtee kiertueelle Ruotsiin keräämään tukea Suomelle. Henry on toimittaja, joka seuraa sotaa rintamalla kirjeenvaihtajana. Näkökulma on ensin Mollyn. Henry jatkaa, ja sitten taas vie Molly tarinaa eteenpäin, kertoo kiertueen päivistä ja viikoista. 

Alkutilanne on kyllä kiinnostava. Mutta henkilöt eivät ole eläviä, eivät edes päähenkilöt. Iso syy siihen on kertomisen tapa, se sama, mitä vierastin Westön aiemmassa kirjassa Tritonuksessa. On kertoja, joka kertoo, että nyt Mollylle käy niin ja nyt hän sanoo noin ja ajattelee näin ja tekee tuolla tavoin. Henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi, ikään kuin niitä katselisi lasin läpi. 


Edes sitaatit eivät tuo rytmiä tekstin junamaisuuteen. Niitä ei eroteta sitaattimerkeillä tai repliikkiviivalla, vaan teksti etenee pötkössä tyyliin ”Molly yritti uudelleen. Eikö sinulla ole mitään? Kaikki kelpaa, mahorkkakin. Nitsevo, Venho sanoi. Minulla ei ole yhtään.”

 

Sota loppuu, tulee välirauha, arki. Kummankin elämässä toistuvat samanlaiset tilanteet, ongelmia töissä, ryyppäämistä kavereiden kanssa, ruokapulaa. Välillä  ollaan rakastavaisia, sitten taas riidellään. Pinnan alla on pelko, että sota alkaa uudelleen. 

 

Mutta ei tämä kirja huono ole, joskaan ei loistava. 


Helsingin historiasta kerrotaan kiinnostavia arjen yksityiskohtia kuten kuinka välirauhan talvena pitkin kaupunkia pinottiin hurjat määrät polttopuita Rautatieasemaa myöten. Varustauduttiin seuraavaan talveen, jos Saksasta koksikuljetukset loppuu. Westö on tehnyt hyvin taustatyön, kuten aina. 

 

Loppua kohti kirja monipuolistuu. Tarinaan tulee syvyyttä, päähenkilöt heräävät eloon ja tekstiin tulee kauneutta. Etenkin kun jatkosota alkaa, eteen tulee lauseita, joiden kohdalla täytyy pysähtyä ja lukea uudelleen. Kertomukseen tulee myös selkeä loppu, se ei vain katkea. 


Kiinnostava yksityiskohta on myös Henryn tiukka ateismi, jota hän tuo siellä täällä esille. Sitten vanha tuttu palauttaa hänen mieleensä kansalaissodan ajalta tilanteen, jonka Henry on sulkenut alitajuntansa kellariin tiukasti oven taakse. Syyllisyys tunkee taas esiin, ja siitä hänelle ainoa pääsy on kieltää se mahdollisuus, että joskus hän joutuisi "Korkeimman" käsiin ja tilille tekosistaan, kuten äiti aikanaan opetti. Henryn mieleen ei juolahda, että hän voisi ymmärtää nuorta minäänsä ja antaa itselleen anteeksi, olla sille nuorelle miehelle armollinen. Ei, syyllisyys pitää tunkea takaisin kellarin oven taa ja yrittää olla välittämättä, kun se siellä aika ajoin meuhkaa.


Samalla lailla kantaa Eccu lopun ikänsä elämäänsä vammauttavaa syyllisyyttä kirjassa Missä kuljimme kerran. Se on edelleen Westön paras, ja sen olen lukenut useampaan kertaan. Nämä muutkin kyllä lukee, mutta en välttämättä enää toista kertaa.

  

KJELL WESTÖN AIEMPIA

 

Missä kuljimme kerran

Tritonus

Rikinkeltainen taivas


 

 

perjantai 22. syyskuuta 2023

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies & Rikas ja kunniallinen

Eeva Joenpellon Lohja-sarja on pitkälti jäänyt unohduksiin, vaikka esimerkiksi Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa pidetään edelleen kiinnostavana. Lohja-sarjaan kuuluu neljä kirjaa, tarkemmin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html. 

Nyt olen käynyt läpi muita hyllyssä olevia Eeva Joenpellon kirjoja, jotka päätyivät meille tätini perintönä. Lohja-kirjat ovat selvästi Joenpellon tuotannon huippu. Muista kirjoista kiinnostavin on Tuomari Müller, hieno mies. Joenpelto rakentaa tarinan rehellisestä tuomarista, jota ryhdytään raivaamaan pois tieltä, kun hän ei suostu pikkukaupungin johtoklikin kimppaan junailemaan asioita lain vieritse. 


Kirja alkaa, kun leskirouva Müller saa yhteydenoton pikkukaupungista, jonka jätti miehensä kuoltua taakseen päättäen, ettei ikinä enää astu sinne jalallaan. Kyse on leskirouvan omistukseen jääneestä kuivasta nummesta, jota kaupunki ei aikanaan halunnut ostaa. Nyt maapläntti onkin tärkeä, sillä päättäjät kaavailevat siihen vaivihkaa isoa valtakunnallista jätelaitosta. 

 

Kirja etenee luku kerrallaan, ja luvuista muodostuu kuva siitä, mitä aikanaan tapahtui. Mitä aikoo nyt leskirouva, elämän koulima kuusikymppinen nainen, joka alkaa pyörittää kunnanmiehiä oman suunnitelmansa mukaan?

 

Toinen hyllyyni edelleen jäävä on Rikas ja kunniallinen. Se sijoittuu bisnesmaailmaan, mutta mukana on samoja elementtejä kuin Tuomari Müllerissä: suhmurointia ja välistä vetoa. 

 

Rikas ja kunniallinen on alkutilanteeltaan aika tavanomainen: isoisä on perustanut firman, joka menestyi, ja hänen poikansa jatkoi firman johtajana. Nyt hän on kuusikymppinen, ja sukuyritykselle pitäisi löytyä jatkaja. Mutta johtajan ainoa poika ei voisi vähempää välittää firman johtamisesta. Koulunkäyntikin takkuaa, sen sijaan poika tekee innolla verstaassa puutöitä ja korjaa kelloja, polkupyöriä ja vaikka mitä. Isälle vaan ei käy, että poika ottaisi ammatikseen jotain, jossa voi tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. 


Johtajalla on toki kaksi aikuista tytärtä, mutta kumpaakaan ei liikkeenjohto kiinnosta, eikä isäkään pidä heitä vaihtoehtoina. Ja on vävyt, joiden kummankin kanssa on omat ongelmat. Joenpelto alkaa viedä tarinaa eteenpäin kierrellen sen verran, että lopputulema on yllätys.

 

Sekä Tuomari Müller että Rikas ja kunniallinen ovat ilmestyneet 1990-luvulla. 

 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla



perjantai 15. syyskuuta 2023

Leena Lander: Jumalattoman kova tinki


”Elämä on jumalattoman kova tinki”, miettii nainen vanhoilla päivillään kotonaan Vartsalan kylässä. 

Kylä sijaitsee Salon lähellä, Halikonlahden perukassa, ja sinne rakennettiin saha vuonna 1883. Sadan vuoden päästä jäljellä on sahan autioituneet rakennukset, vanhojen kyläläisten nauhalle otetut haastattelut ja yhden sahatyöläisen ruutuvihko, päiväkirja, johon hän oli merkinnyt tärkeät tapahtumat vuosi toisensa perään.

Jumalattoman kova tinki on Leena Landerin kirja, joka ilmestyi vuonna 1987. Vartsalan saha oli lähellä hänen lapsuuden kotiaan, ja 80-luvun alussa Landerille tuotiin sahalaisten haastattelut ja päiväkirja. Tuojat kysyivät, josko hän haluaisi kirjoittaa sahan historiikin.

Ei syntynyt historiikkiä vaan syntyi romaani kylän elämästä vuosilta 1903-1929. Sinä aikana tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, myös naisille, Suomi itsenäistyi, syttyi kansalaissota ja oli ensimmäiset presidentinvaalit.

 

Romaani on sisäpiirinäkymä tuolloin eläneiden ihmisten elämään. Kylän asukkaat tulevat tutuksi: he ovat ensin lapsia, sitten nuoria miehiä ja naisia, he kuhertelevat, avioituvat, saavat omia lapsia ja vanhenevat – ne, jotka vanhenevat. Kaikki eivät, sillä moni vaimo kuolee synnytykseen tai lentävään keuhkotautiin.

 

Yksi nuorista miehistä lähtee Amerikkaan ja tulee parinkymmenen vuoden päästä takaisin jalassaan punaiset kengät! Kansalaissodassa kyläläiset kuuluvat punaisiin, ja iso osa miehistä joutuu vankileirille. Osa ammutaan, jotkut meinataan ampua, mutta viime hetken sattuma lykkää ampumisen myöhemmäksi, eikä se toteudukaan. Kun sellainen mies palaa kotiin, hän on säikky loppuikänsä.

Kirja on hyvin kirjoitettu, paikallinen murre on hersyvän osuvaa, tapahtumat ottavat mukaansa. Se mikä koskettaa erityisesti on, että kaikki nämä ihmiset ovat olleet oikeasti olemassa ja kaikki nämä tapahtumat ovat tapahtuneet heille.

Landerin kirja osui käteeni, kun otin asiakseni käydä läpi kirjahyllyn vanhoja kirjoja sillä silmällä, mitkä niistä haluan säilyttää ja mitkä pistän pois. Kaikki kirjat ovat aikanaan tuntuneet säilyttämisen arvoisilta ajatuksella "voisin lukea joskus uudelleen". Kaikki eivät kuitenkaan enää puhuttele - joidenkin kohdalla jopa miettii, miksi minä tästä aikanaan tykkäsin?

 

Jumalattoman kova tinki on edelleen lukukokemus, joka jää mieleen. Jotkut henkilöt tulevat ajatuksiin vielä seuraavana päivänäkin. Se on minulle hyvän kirjan merkki, samoin kuin se, että kirjassa näkee asioita toisista näkökulmista, saa elää mukana toisten ihmisten elämässä toisessa ajassa ja paikassa.

AIKAA KESTÄVIÄ OVAT OLLEET MYÖS ESIMERKIKSI 


Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää


Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

 

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (paljon enemmän kuin elokuva!)


Sally Salminen: Katrina


 

 

lauantai 9. syyskuuta 2023

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät


Luin pari viikkoa sitten Miia Apukan isoisän kokemuksiin perustuvan kirjan Itään ja takaisin (linkki lopussa). Eelis oli niitä suomalaisia, jotka lähtivät 1920- ja 30-luvulla itärajan yli rakentamaan työläisten omaa maata ja joista iso osa päätyi vankileirille tai teloitettiin 1930-luvun lopun vainoissa. 

Anna Soudakovan kirjasta Mitä männyt näkevät näin vinkin facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Kirja  kertoo Leningradissa syntyneen Jurin tarinan. Juri oli Annan isoisä.


Stalinin 1930-luvun vainot eivät kohdistuneet vain muualta tulleisiin vaan myös oman maan kansalaisiin. Kateus ja vainoharhaisuus olivat voimissaan, ja kun ne lyödään yhteen, ei tarvita kuin kateellisen naapurin ilmianto niin mustapukuiset miehet tulevat ja vievät vanhemmat. Ilmiannosta palkittu naapuri saa asuttavakseen kansanvihollisina vangittujen asunnon. Lapset karkotetaan isovanhempien kanssa Uzbekistaniin, kauas pois. Sillä ei ole väliä, onko ilmiannossa perää. Vainoharha vie jokaisen, jota syytetään.

 

Juri on viisivuotias, isosisko Maria jonkun vuoden vanhempi, eivätkä he näe vanhempiaan enää. Kansanvihollisten lasten kohtalo on muutenkin karu. Opiskelupaikat sulkeutuvat, kun tulee eteen kysymys, mitä vanhempanne tekevät. Eikä kansanvihollisten poika ole myöskään suositeltava seurustelukumppani kunniallisten kansalaisten tyttärille. Juri on kuitenkin sitkeää tekoa, hän pääsee eteenpäin, ei sinne, minne olisi lahjoja ja mihin haluaisi, mutta eteenpäin yhtä kaikki.

Vuosikymmenten jälkeen Juri pääsee käymään Suomessa, jonne hänellä on sukujuuria inkeriläisten esivanhempien kautta. Hän hämmästelee kaupungin ja asuntojen siisteyttä: rappukäytävässä lamput palavat, hississä ei haise pissa, nurmikot siistitään säännöllisesti ja kukkapenkit saavat olla rauhassa. Tällaistako on lännessä, josta heitä aina varoitettiin? Kaupoissa on tavaraa, ettei tiedä, mitä valita, ja bussit ja ratikat kulkevat aikataulun mukaan. Valhetta oli siis sekin, että ihmiset elävät länsimaissa kurjina ja kapitalistien sorron alla.

 

Anna Soudakova on syntynyt Pietarissa ja muuttanut 8-vuotiaana vanhempiensa mukana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoiskirjansa. Viime vuonna häneltä tuli toinen kirja, Varjele varjoani, joka peilaa hänen omaa tarinaansa kahden kulttuurin välissä. Rajavyöhykkeellä on omat paineensa, mutta myös se puoli, että voi ottaa molemmista sen, mikä on hyvää. 

 

Kiinnostavinta Soudakovan kakkoskirjassa on kuvaus kommuunielämästä Leningradissa: entisajan isot asunnot on pilkottu monen perheen kesken, ja kaikki jakavat ainokaisen keittiön ja kylpyhuoneen. Sopeutumisen kanssa on ongelmaa, mutta toisaalta naapurit pitävät toistensa puolta, ainakin useimmiten ja tosipaikan tullen. 

 

Soudakova kirjoittaa elävää, paikoin lähes runollista kieltä, ja saa tapahtumat ja henkilöt elämään. Hieman haittaa hänen tapansa hyppiä ajassa turhan paljon edestakaisin, mutta meneehän se, kun huomaa panna merkille lukujen otsikoissa pienellä olevan vuosiluvun. Itse tarina molemmissa kirjoissa pysäyttää senkin vuoksi, että niiden taustalla on tositapahtumat.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Miia Apukka Itään ja takaisin

Kirjan nimi kertoo tarinan alun ja lopun. Lapin Sattasessa olot olivat 1930-luvun alussa köyhät, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten omaa maata. Mutta vastaanotto on karu, eikä jatko sen parempi. Muutaman vuoden päästä Eelis ryhtyy uhkayritykseen kävellä Itä-Karjalan lumisten metsien läpi rajalle ja takaisin kotiin. Perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin.

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/04/miia-apukka-itaan-ja-takaisin.html

 

Sirpa Kähkönen Graniittimies

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton? 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

 

 

keskiviikko 6. syyskuuta 2023

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa


”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.


Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi!
 


Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.

perjantai 1. syyskuuta 2023

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä


Jenna Kostetin kirjassa Kuuden Katariinan jäljillä on kiinnostava lähtöidea. Kostet törmää työssään Turun linnassa asuneisiin Katariina-nimisiin naisiin ja alkaa tutkia heitä tarkemmin. Jotkut ovat ennestään tuttuja kuten Katariina Maununtytär, jotkut tuntemattomia kuten ensimmäisenä listassa oleva Katariina Stenbock.

Katariinoja esitellään aikajärjestyksessä 1500-luvulta lähtien niin, että viimeisenä päädytään 1900-luvulle. Kuuden Katariinan mukana pääsee sukeltamaan siihen, miten menneillä vuosisadoilla on eletty. Kirjailija on vain turhan päiten kirjoittanut paljon itseään mukaan kirjaan, se löystää osaltaan muutenkin löysää kokonaisuutta. Kun kirjailija kertoo, että Katariina Stenbock tykkäsi erityisesti aniksen mausta, hän lisää että minäkin tykkään aniskarkeista. Miksi se pitää kertoa? Tai kirjailija kirjoittaa: "En oikein pidä Katariina Jagellonicasta, vaikka meillä molemmilla onkin ruskeat silmät". Aha. 

 

Viime vuosina on ollut yhä enemmän tapana etenkin lehtijutuissa mutta joissain kirjoissakin, että juttu kirjoitetaan minä ja mun fiilikset -näkökulmasta.  Aluksi se tuntui tuoreelta ja esimerkiksi Anna Kortelaisen kirjassa Virginie minäkommentit veivät tarinaa eteenpäin, kun Kortelainen kertoi salapoliisitapaan, kuinka pääsi eteenpäin etsiessään tietoa Albert Edelfeltin Pariisin aikaisesta avovaimosta. Mutta tässä kirjassa minäpuheet eivät tuo mitään uutta itse tarinaan.

 

Kirja sisältää myös paljon mielenkiintoista asiaa.  Harmi että kustannustoimittaja ei ole tehnyt hommiaan, sillä kirjassa on paljon toistoa. Samaa asiaa kerrotaan useaan kertaan vähän eri sanoin kuten esimerkiksi, että 16-vuotias Katariina Stenbock päätyi Kustaa Vaasan kolmanneksi vaimoksi eikä tuohon aikaan aatelisneidiltä kysytty, tykkäiskö hän naimakaupasta. Tai moneen otteeseen parin sivun välein kuinka Katariina onnistui pysymään väleissä hankalien poikapuoliensa Erikin ja Juhanan kanssa, joista Erik oli häntä jopa vanhempi. 


Tulee olo, että materiaalista olisi ollut tulossa maistuva pullakranssi, mutta se laskettiin markkinoille taikinana, ei vaivattu eikä paistettu. Vielä kirjan lopussakin veivataan Turun linnan jatkosodan aikaisista tuhoista ja sen korjauksista moneen kertaan vähän eri sanoin. Kun asiat olisi voinut kertoa kerralla napakasti ja mennä sen jälkeen seuraavaan asiaan eikä seilata eestaas.

 

Mutta kuten jo totesin, aina on toki kiinnostava lukea menneiden vuosisatojen elämästä, miten asuttiin ja pukeuduttiin, mitä syötiin ja ajateltiin, minkälaiset olivat ihmissuhteet, avioliitot, vanhemmuus. Lukija voi verrata menneitä aikoja nykyiseen elämään ja miettiä, mikä kaikki meillä on paremmin ja mitä sellaista menneisyydessä oli, mitä meillä ei ole, mutta voisi olla kiva, jos olisi.

 

MENNEISTÄ AJOISTA KERTOVAT MYÖS

 

Paananen, Linna: ELÄMÄN LOISTE JA HURJUUS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/marjo-pauliina-paananen-vesa-linna.html

 

Lundberg: LIEKINKANTAJAT 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/11/ulla-lena-lundberg-liekinkantajat.html


Kanto: ROTTIEN PYHIMYS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/05/anneli-kanto-rottien-pyhimys.html


Strömberg: SOPHIE 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/mikaela-stromberg-sophie.html


Ollikainen: NÄLKÄVUOSI 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/09/aki-ollikainen-nalkavuosi-mirka.html


Mazzarella: FREDRIKA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/merete-mazzarella-fredrika.html


Topelius: VÄLSKÄRIN KERTOMUKSET 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/10/sakari-topelius-valskarin-kertomukset.html


Bojs: HOMO EUROPEUS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/10/karin-bojs-homo-europeus.html


Hargla: APTEEKKARI MELCHIOR 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html


Mitchell: TUULEN VIEMÄÄ 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/03/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html


Sansom: ITSEVALTIAS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/06/cj-sansom-itsevaltias.html


Jalonen: TAIVAANPALLO 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/01/olli-jalonen-taivaanpallo.html


Hirvisaari: MINÄ KATARIINA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/03/laila-hirvisaari-mina-katariina.html


Tolstoi: ANNA KARENINA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/leo-tolstoi-anna-karenina_11.html

 

 



 

 

 

 

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Enni Mustonen: Kasvattitytär


Enni Mustonen on aloittanut uuden kirjasarjan, jonka ensimmäinen osa on Kasvattitytär. Sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle Mäntsälän ja lähialueiden kartanoihin.

Kasvattitytär on sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa historialliset faktat ovat kohdallaan. Niiden vuoksi on aina kiinnostava sukeltaa Enni Mustosen kirjoihin. Siinä pääsee sisäpiirikatsojaksi entisajan arkeen, olipa päähenkilönä Kasvattityttären Hedda Noora, Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida, Järjen ja tunteen tarinoiden Hilma ja Anna Sofia tai Koskivuori-sarjan naiset (linkit näihin lopussa). Hyvin erilaista on kaikkien naisten arki entisaikaan ollut, olivatpa he palkollisia, sivistyneistöä tai aatelisia. 


Mustosen päähenkilöt ovat aina naisia ja useimmat napakoita ja puolensa pitäviä. Niin myös uusin, Hedda Noora, 17-vuotias aatelisneiti. Hänet on tuotu kuusivuotiaana enonsa perheeseen kasvattityttäreksi, kun eno ja hänen vaimonsa eivät saaneet omaa lasta ja Hedda Nooran perheessä taas lapsia riitti ja lisää tuli.

 

Kasvattitytär on kuitenkin selvästi jatko-osien äiti, jolle jälkeläisiä on tulossa myöhemmin. Kirjan alussa menee melkoinen tovi näyttämön rakentamiseen: henkilöiden ja miljöiden esittelyyn. Kartanoita on monta, ja kun yksi henkilö voi omistaan useamman kartanon, joiden välillä reissataan, ja henkilöiden nimetkin ovat samantyyppisiä, menee aikaa hahmottaa kokonaisuus. 

 

Tässä tapauksessa kartanoiden määrä lienee kuitenkin tarpeellinen, koska ne ovat oikeasti olleet olemassa. Myös päähenkilö, avionimeltään Hedvig Eleonora Nordenskiöld, on historiallinen henkilö, joka eli 1756-1833. Hänen pojanpojastaan tuli kuuluisa tutkimusmatkailija Nordenskiöld, jolla on oma nimikkokatunsakin Helsingin Töölössä.

Siinä mielessä Kasvattitytär on enemmän perusromanttinen romaani kuin Mustosen aiemmat sarjat, että alussa jo arvaa kuka lopulta saa kenet. Se tuo kirjaan yksioikoisuutta. Oikeastaan vain itse päähenkilö herää kirjassa kunnolla eloon, ja etenkin herrat ovat enemmän tyyppejä kuin ihmisiä. Mutta huumoria on, naurahtelen lukiessani tilanteille, joissa napakka nainen pistää aisoihin omapäisiä ja epäluotettavia emäntäpiikoja ja vouteja. 

Kovin paljon muuta tästä kirjasta ei voi sanoa, koska tarina lähtee vauhtiin vasta, kun alkuasetelmat on saatu kohdalleen. Sen vuoksi kirjaa olisi voinut jatkaa vähän pitempään, koska tarina jää ilmiselvästi odottamaan jatkoa. Niin luvataan kirjan kannessakin: "Uusi sarja alkaa". 

 

Ihan ookoo ajanvietettä Kasvattitytär kuitenkin on, edellä mainituin historiallisin maustein. Jos haluaa sukeltaa historiallisissa kertomuksissa alusta alkaen syvemmälle, kannattaa lukea vaikkapa Järjen ja tunteen tarinat, joka omasta mielestäni on Mustosen paras sarja. Tosin jokainen Mustosen tähän mennessä ilmestynyt sarja vaisuuntuu, kun edetään 1950-60-luvulle. Esimerkiksi Syrjästäkatsojan päähenkilön Idan lapsenlapsi Viena jää ohueksi, kun Ida ja vielä tyttärensä Kirstikin ovat kiinnostavasti oikean tuntuisia ihmisiä. Kauempi historia on ilmiselvästi Enni Mustosen parasta aluetta.

 

Kasvattityttären kanssa voi todeta, että jatkoa odotellessa.

Enni Mustonen on perustanut Kasvattityttärestä alkavalle sarjalle Facebook-sivun Rouvankartanon tarinoita. Siellä kerrotaan lisää kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja tavoista. Ensimmäisenä esitellään Hedda Nooran kasvatusäiti Hedvig Juliana Nordenskiöld, joka eli vuosina 1734-1811.


Myös Syrjästäkatsoja tarinoista on oma Facebook-sivu, jossa on paljon kiinnostavaa asiaa kirjoissa mukana olevista aikanaan eläneistä henkilöistä ja tapahtumista.

 

LISÄÄ

 

Hedda Noorasta, tutkimusmatkailija Nordenskiöldin isoäidistä, muun muassa  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003147698.html

 

Järjen ja tunteen tarinoistahttp://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/05/enni-mustonen-jarjen-ja-tunteen.html

 

Syrjästäkatsojan tarinastahttp://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

Koskivuori-sarjastahttp://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/02/enni-mustonen-koskivuori-sarja.html

 


sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Miia Apukka: Itään ja takaisin


Ystävä toi lainaksi kirjan, lue tämä. Ajattelin, että näitä olen jo lukenut, ensimmäisenä kauan sitten Taisto Huuskosen Laps' Suomen, joka ilmestyi 1979. Muistan kun isä luki sitä ja päivitteli. Julkisuutta kirja ei juuri saanut, suomettumisen aikaan ei naapurimaahan kadonneista suomalaisista puhuttu. 

Myöhemmin muun muassa Antti Tuurin Ikitie, Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsittelivät samaa aihetta. Tuurin kirjasta on tehty elokuvakin. 


Tartuin kuitenkin Apukan kirjaan ajatellen, että voin ainakin silmäillä sen. Kirja ottikin matkaansa, eikä vähiten erinomaisen kielen vuoksi. Apukka kirjoittaa mehevää murretta, jota on eteläsuomalaisenkin kiva lukea, vaikka se ei ole ennestään tuttua. Kerronta on sujuvaa ja elävää, uppouduin tapahtumiin päähenkilön Eelis Apukan kanssa.

Kuten kirjan nimi kertoo, Eelis Apukka ylitti itärajan, pettyi raskaasti ja pääsi vuosien jälkeen pakenemaan takaisin Suomeen. Apukka oli kommunisti, aatteen mies, ja oli kärsinyt siitä tuomion Tammisaaren vankilassa. Kun hän palasi sieltä kotiin Lapin Sattaseen elettiin 1930-luvun alkua ja olot olivat niukat. Ruoasta ja vaatteista oli suuri pula, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä veljensä ja kaverinsa kanssa rajan yli Neuvostoliittoon. He ovat nuoria ja vahvoja ja haluavat antaa intonsa ja voimansa työläisten oman maan rakentamiseen yhteistyössä tovereiden kanssa.

Vastaanotto on karu. Kuulustelut, vankila ja viimein kuljetus metsätyömaalle, jossa ei olla ihan vankeja mutta vankasti valvottuja. Ilman passia ei pääse mihinkään. Eeliksen onneksi häntä ei kuitenkaan lähetetty Uralille tai Siperiaan, vaan hän saa jäädä Itä-Karjalaan, Äänisestä itään valtavien metsien keskelle.

Nopeasti Eelis alkaa nähdä, että ihanne ja käytäntö ovat kaukana toisistaan. Aate on loistava, pois nälkä, sorto ja orjuus, tästä eteenpäin kaikki ovat veljiä keskenään. Mutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sijaan vallitseekin vankileirit, veljesviha ja harvainvalta, kuten hänen ajatuksiinsa putkahtaa.  


Suomalaismiehet tajuavat nopeasti, että kehenkään ei voi luottaa, eikä kenellekään saa puhua mitään ylimääräistä. Erityisen varovainen pitää olla, jos joku alkaa kysellä, sillä kuka vain voi olla urkkija. Mutta entä sitten, kun haetaan kuulusteluun ja ruvetaan tenttaamaan työkavereista, minkälaisia sosialismin vastaisia ajatuksia heillä on? Kun niitä ei ole, kuulustelija ilmoittaa, että otamme yhteyttä vähän ajan päästä ja pitäkää huoli, että teillä on sitten jotain kerrottavaa tästä henkilöstä.

 

Joukosta ei saa myöskään erottua olemalla osaavampi kuin muut. Kateus kukoistaa, ja liian hyvin pärjäävät niistetään nopeasti. Keino on helppo: ei tarvitse kuin ilmiantaa kateuden kohde jostain. Sillä ei ole merkitystä, onko väite totta, sillä epäilyksen ilmapiirissä kaikki ilmiannot otetaan todesta. "Ei väliä, pitääkö se paikkansa, aina me jotain löydetään", sanoo tsekan upseeri.

Pikkuhiljaa Eeliksessä kypsyy päätös lähteä pyrkimään takaisin Suomeen. Erinäisten vaiheiden kautta hän lähtee ystävänsä kanssa tarpomaan pakkasessa synkän laajan metsän halki kohti Suomen rajaa. He onnistuvat, mutta hilkulla se on. 


Mielenkiintoista on, että Suomeen päästyään Eelis Apukka ei luopunut uskostaan kommunismiin. Kirjan lopussa hän pohtii, miksi ei luopunut, kuten moni olisi odottanut. Sen vuoksi, että jos ihmiset pilaavat hyvän aatteen huonolla toteutuksella, se ei tarkoita, että aate itsessään on huono. Samaa ajatusta voi soveltaa useampiinkin aatteisiin, ihmisillä kun on taipumus saada niin sanotusti viljan sekaan kasvamaan rikkaruohoja. 

Itään ja takaisin perustuu tositapahtumiin. Kirjoittaja Miia Apukka on Eeliksen pojan tytär.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies 

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja, kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton?

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä 1920-luvun Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.