lauantai 7. toukokuuta 2022

Hanna Kivisalo: Hyvän jälki


Ei mennyt pitkään sen jälkeen, kun korona oli vallannut Suomen, kun alettiin muistella, miten tavallinen arki on parasta elämää. Se arki, mikä yhtäkkiä oli rajoitusten saartama. 


Tavallinen arki oli sitä, jossa oli tarpeen kehottaa ”count your blessings”, tee lista asioista, jotka elämässäsi ovat hyvin. Ne kävivät itsestäänselviksi, eikä niitä osannut enää arvostaa, ja katse hakeutui siihen, mitä minulta puuttuu tai mikä on muuten huonosti. Kunnes itsestäänselvyydet katosivat.

Hanna Kivisalon Hyvän jälki koostuu lyhyistä kirjoituksista, sivun tai kahden mittaisista, joissa katsotaan tavallista arkea uusista näkökulmista. Kirjoituksia yhdistää se, että elämä on hyvää silloinkin, kun siinä on ongelmansa ja vaivansa, väsymystä ja hermostusta. Hyvä täytyy vain huomata.

 

Kirjoittaja on kolmilapsisen perheen äiti, ja monet ajatukset ja huomiot liittyvät lapsiperheen arkeen. Mutta valtaosin ne ovat myös yleispäteviä, uutta näkökulmaa antavia, olipa arjessa pieniä lapsia tai ei, tai olipa niitä ollut tai ei. Niitä voi verrata myös omaan lapsuuteensa, miten minun kanssani aikanaan toimittiin. Tekstejä voisi lukea lukupiirissä ja jatkaa ajatuksia yhdessä keskustelemalla.

 

Hyvän jälki myös paranee edetessään. Jos ensi alkuun kaikki ajatukset eivät tuo erityistä uutta, loppupuolella teemat laajenevat ja huomasin pysähtyväni pitempään jokaisen tekstin kohdalle. Osa näkökulmista oli jo tuttuja, mutta tuoreentuivat lukiessa. Kuten:

 

”Ihmisessä on taitekohta, jossa jaksaminen tulee päätökseensä. Taitekohta on siinä, kun hiljainen ääni huokaa sisällä ja sanoo, että nyt en enää jaksa, nyt en enää pysty pisaraakaan. Taitekohtaa ei ole pakko kunnioittaa. Sen ohi voi puskea päättäväisyydellä, viis veisata vapisevasta väsymyksestä ja kehon kierroksista, mutta ylityksellä on hintansa. Kun yhden päivän voimat on käytetty, tulevien päivien varastot alkavat kulua. - - Taitekohta on taitekohta, ja yhtenä päivänä varastotkin loppuvat.”


 

OMAA AJATTELUA TÄSSÄKIN:


Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa


torstai 5. toukokuuta 2022

Claudie Gallay: Tyrskyt


Naisen elämä on päätynyt tyrmäykseen. Päästyään jotenkuten jaloilleen hän ottaa työpaikan pienestä kylästä Normandian uloimmalla niemenkärjellä ja yrittää unohtaa taakse jääneen. 


Kylä on, kuten pienet kylät usein, vähäisten asukkaiden tiivis yhteisö. Kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet, nekin salaisuudet, joista ei puhuta. Menneet tapahtumat vaikuttavat yhä vaikenemisen takaa.

 

Eräänä päivänä kylään saapuu keski-ikäinen mies. Hänellä on avain vanhaan taloon, joka on ollut pitkään tyhjillään. Mies on tullut etsimään vastauksia menneisyydestä jääneisiin kysymyksiin. Mitä tapahtui aikanaan hänen vanhemmilleen ja veljelleen? 

 

Kaiken taustalla tyrskyää meri. Rantakalliolla pesivät kirkuvat linnut, kalastajien veneet kolahtelevat laitureihin öisin kun tuuli nousee, ja majakan valokeila pyyhkii rantoja tasaista tahtia. 

 

Claudie Gallayn Tyrskyt on kaunis ja surumielinen kirja ja samalla yhdenlainen dekkari. Suru nousee menetyksistä: keneltä on meri vienyt rakkaat, keneltä sairaus, kuka on kadottanut rakkaansa muulla tavoin. Suru ei laske koskaan tyystin otettaan irti, mutta se voi muuttua omanlaisekseen vahvuudeksi: elän tässä, mikä on läsnä nyt.

 

Tai sitten ei. Menetys voi kääntyä myös katkeruudeksi, ”koskaan en anna anteeksi”. Kauna jumittaa kaunan kantajan niille sijoilleen. Eteenpäin ei pääse, jos ei suostu kääntämään katsettaan menneistä tähän päivään ja tulevaan. 

 

Tarinan edetessä keriytyy auki vanhoja tapahtumia. Miten hyvänä purjehtijana tunnettu isä saattoi ajaa tutuilla vesillä karille? Ja missä on se veljeksistä, jonka ruumista ei koskaan löydetty, ei elävänä eikä kuolleen?

 

Loppua kohti kirja tuo mieleen Patricia Harmanin kirjan Hope Riverin kätilöMolempien päähenkilöille taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja jatkuu yhtä kurjana tai vielä kurjempana. Nyt taas, kun kevät tuntuu viipyvän yhä uudelleen satavan lumen ja pakkasten vuoksi, tällaiset kirjat vahvistavat oloa, että kyllä tässä lämpö ja vihreys vielä koittaa!


Runollisen kaunis kieli, pieni kyläyhteisö ja meri tuovat mieleen myös Ulla Lena Lundbergin Jään. Siinä kirja, joka pitäisi varmaan lukea vuosien jälkeen uudelleen.

- - - 


SAMANTYYPPINEN

 

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö  


 

 

tiistai 3. toukokuuta 2022

Ida Pimenoff: Kutsu minut


Tämä on rankka kirja. Jos käyttäisi kliseistä ilmaisua, sanoisi, että tämä on kirjoitettu sydänverellä. En tiedä kuinka paljon romaanissa on kirjailijan omia kokemuksia, mutta tuntuu kuin mukana olisi tunnevyöryjen keskellä tehtyjä päiväkirjamerkintöjä, niin todentuntuisia ne osin ovat.

Eihän se ole uutta, että vanhempi lähtee. Pois muuttava saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain sinut, koska en halua elää enää sinun kanssasi vaan sen uuden. Mutta ei se niin mene. Lapselle voi puhua mitä vain, mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, se, mitä lapselle tapahtuu. 


Tai jos lapsi kuulee varttuessaan, että sun isäs ei halunnut sua, se vaati että sut pitää abortoida, onhan se tieto, joka kyseenalaistaa koko olemassaolon oikeutuksen. Isäni ei halunnut minua, hänen mielestään olisi parempi että olisin kuollut. Tuntuu tosi pahalta silloinkin, vaikka äiti olisi kuinka rakastava ja turvallinen. Silti se on huimasti parempi tilanne kuin se, että myös äiti huutaa suutuspäissään, että en minä sinua olisi halunnut.

Ida Pimenoffin esikoisromaanin päähenkilölle, Veralle, elämä tuo eteen hylkäämisen ja sitten toisen. Pahimmalta tuntuu, kun lapsi itkee isänsä perään ja purkaa pettymystä ja surua raivoamalla äidille ja huutamalla ilkeitä sanoja, jotka oikeasti kuuluisivat isälle. Mutta kun isä suostuu tapaamaan, silloin lapsi on kuin enkeli, ettei isä vain suutu ja jätä näitäkin vähiä tapaamisia.

Samaa tarinaa on esimerkiksi Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Se kuten myös Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun ovat erinomaisia sekä kirjoina että psykologisesti.

Hyvä on myös tämä Ida Pimenoffin Kutsu minut. Sitä lukee toivoen, että kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi tai ainakin paremmaksi. Onneksi elämä ei ole pelkkiä pettymyksiä vaan myös iloisia yllätyksiä, jopa onnea. Lopputulemana kirjasta jää valoisa olo, vaikka samalla miettii, minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka kantaa arvottomuuden kokemusta ytimessään ja ajattelee: jos minä olisin ollut toisenlainen, isä tai äiti ei olisi muuttanut pois kotoa ja jättänyt minua. Miten siitä kokemuksesta pääsee eteenpäin, miten sen saa muutettua vahvuudeksi ja elämänviisaudeksi?

Pimenoffin kirjassa pois muuttaneen vanhemman kuvaus on myös hätkähdyttävä. Kuinka hyvä vanhempi voi muuttua niin toiseksi? Oliko se aiempi näytelmää? Mutta kuka voisi näytellä vuosia niin hyvin? Vai onko kyse uudesta kumppanista, joka haluaa kahdenkeskistä aikaa, johon ei mahdu vanhasta liitosta muistuttava lapsi? Tai onko kyse syyllisyydestä, että kun on riittävän paha olla siitä, mitä tietää rikkoneensa, paha olo täytyy kääntää pois itsestä ja alkaa syyttää muita, kun sinä olet sellainen?

Aikuiset selviävät lopulta, paremmin tai huonommin, mutta selviävät. Lapset kantavat kokemuksia mukanaan. Sitten voi käydä kuten kirjassa Sinun lapsesi eivät ole sinun: aikuinen tytär alkaa tentata äidiltään, mitä silloin oikein tapahtui, kun te erositte, ja äiti huokaa, että mitä sinä niitä enää muistelet, vanhoja asioita, enhän minäkään niitä ole muistanut vuosiin. 

 

Mutta monta kertaa vasta aikuisena lapsi pystyy ottamaan asiat esille. Siksi kysymyksiin on vastattava, vaikka olisi epämukavaa palauttaa mieliin vanhoja. Parasta olisi, jos aikanaan perheen jättänyt vanhempi ottaisi itse asiat esiin aikuisen lapsensa kanssa ja kysyisi, mitä ajattelet, mitä tunnet, mitä haluat kysyä minulta ja sanoa minulle – sano kaikki, mikä sinua painaa, mistä olet vihainen, mistä olet loukkaantunut ja pettynyt. Kuoren alle jääneet paiseet puhkeavat auki puhumalla, ja siitä voi lähteä lopullinen parantuminen.

 

Kaikki vanhemmat eivät siihen kuitenkaan pysty. Ida Pimenoffin kirjassa aikusein lapsen kysymykset kilpistyvät torjuntaan, puhutaan tästä joskus toiste, ja käännetään puhe muihin aiheisiin. Pahimmillaan keskusteluun haastettu vanhempi sulkee oven kokonaan, mikä on yksi hylkääminen lisää. Sen verran täytyisi kuitenkin jokaisessa olla miestä tai naista, että katsoisi suoraan silmiin valintojaan, asiassa kuin asiassa. Jos ei heti kun ne ovat tapahtuneet niin ainakin ajan päästä. 

 

SAMAN TYYPPISIÄ OMALLA LAILLAAN NÄMÄKIN

 

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär 

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö


Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

 

Majgull Axelsson Kuiskausten talo

 

Peter Franzén Tumman veden päällä

 

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on