Anneli Vainio: Kohtaamattomuus

Anneli Vainion kirjan nimi Kohtaamattomuus voisi olla yhtä hyvin kohtaamisia. Vainio on lääkäri, joka on tehnyt ison osan elämäntyöstään kivuista kärsivien ja kuolevien parissa, ajoittain myös ulkomailla.

Kirja on eräänlainen elämäkerta, joka etenee Anneli Vainion työelämän eri vaiheiden mukaan. Työ on kuitenkin vain pohjarakenne, jonka myötä päästään monenlaisiin aiheisiin. 

 

Työskentelyjaksot ulkomailla toimivat peilinä sille, miten Suomessa eletään ja toimitaan. Suomalaiset itsestäänselvyydet eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä alkaen hygieniasta, työkaverien kohtelusta ja suhtautumisesta suruun. Jos maan kulttuuriin kuuluu, että koskaan ei saa menettää kasvojaan, potilaan purskahtaminen itkuun saa hoitohenkilökunnan karkaamaan nopeasti paikalta. Potilaalle on liian noloa, jos muut näkevät hänen surunsa, vaikka se johtuisi siitä, että hän on juuri kuullut sairautensa olevan parantumaton.

Kirjassa on paljon ajatuksia, joita jää miettimään ja joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa. Siinä mielessä kirja toimisi vaikka pienryhmämateriaalina, jos pienryhmää kiinnostavat ajatukset ihmissuhteista, elämästä ja kuolemasta, sairaudesta ja terveydestä aina kysymyksiin elämän tarkoituksesta.

 

Vainio ei julista mitään oppia tai ajatussuuntaa, vaan pohtii asioita ja muuttaa myös näkemyksiään vuosien kuluessa kokemustensa myötä. 

SAMAN TAPAISIA

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät

Erik Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

 

Hanna Arvela: Ihmeperhe

Kehitysvammainen tyttö käy neljättä luokkaa. Hän on viimein oppinut tavaamaan. Tyttö on jonottanut ensimmäisestä luokasta kehitysvammaisten kouluun, mutta paikkoja ei ole ollut vapaana. Niin hänet dumpattiin erityisluokalle ja, kuinka ollakaan, unohdettiin. Luokassa muut ovat poikia, joilla on käytöshäiriöitä ja vaikeuksia tunteiden hallinnassa. 

 

”Entä jos se tappaa meidät”, tyttö kysyy itkien opettajalta, kun yksi luokkakavereista on saanut raivarin ja heittelee saksilla luokkatovereita, jotka väistelevät pulpettien alle.

Luokalla on jälleen uusi opettaja, nelikymppinen mies, joka otti vastaan vuoden viransijaisuuden. Sitä ei tiedä, pysyykö hän kuukauttakaan, aiemmista opettajista joku on lähtenyt jopa parin päivän jälkeen. Luokan ainoa pysyvä aikuinen on ollut Marge, opintoavustaja, joka tekee osaltaan opettajan töitä vaikka ei saa opettajan palkkaa.

Käsiini on osunut viime aikoina useampi kirja, joka kertoo koulun arjesta, uusimpana Hanna Arvelan Ihmeperhe. Tarkistin ja kyllä, kaikki ovat opettajina työskennelleiden kirjoittamia. Hurjaa on meno ja monenlaisiin joutuvat opettajat nykykoulussa vääntäytymään. 

 

Sanomalehdessä kasvatustieteen professori selitti joku viikko sitten, että avoimet oppimistilat, inkluusiot, digitalisoituminen sun muut ovat erinomaisia asioita kouluuudistuksessa, ne on vain ymmärretty väärin. Koulun pitää osata soveltaa niitä oikein.

 

No, tälle luokalle ei anneta enää digilaitteita, kun ne hajosivat sen tien. Eikä heille riitä paperisia kirjojakaan. Ne oli kyllä tilattu, mutta naapuriluokkien opettajat kävivät hakemassa ne luokan kaapista omille oppilailleen, joille koulu oli tilannut kirjoja liian vähän. Kun ei silloin vielä ollut uutta opea, kukaan ei pitänyt erityisluokan puolta, ja nyt rehtori kohottele olkiaan, että ei voi mitään kun rahat loppuivat. Onko ajatuksena, ettei näiden oppilaiden tarvitse edes yrittää oppia mitään, kunhan saadaan ne tiedostoissa koulun läpi?

Jäin miettimään kirjan luettuani, lukevatko päättäjät näitä? Ja koulu-uudistajat konsultteineen? 

 

Entä sitten opettaja, joka ottaa vain sijaisuuksia. Hän hanskaa tilanteet valtaosin hyvin, mutta joutuu omaan prosessiin syksyn kuluessa muutaman oppilaan kohti käyvien kysymysten vuoksi. Miksi hän ei halua kuin pätkätöitä? Mitä hänen taustallaan on?

 

Kirjan mittaan oppilaat erottuvat persoonina alun kaaoksesta. Jokaisella on taustansa ja omasta kulmastaan syynsä käyttäytymiseen. Kirjan lopussa jää miettimään, mitä heistä tulee isona? Jokaisella on unelmia, mutta moniko heistä lopulta saavuttaa niitä edes joiltain osin? 

 

Entä jos he saisivat sen avun, mikä heille lakipykälien mukaan kuuluu, kuinka paljon se auttaisi unelmien saavuttamisessa? Ja mistä he silloin olisivat isoina vastaavasti pois, kadulta?

  

 

KOULUSTA KERTOO TÄMÄKIN

 

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat 

 

 

 

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Jos ei takakannen teksti olisi herättänyt kiinnostustani, olisin ehkä laittanut kirjan pois ensimmäisen luvun jälkeen. Siinä kerrotaan pitkään, kuinka koulutyttö kivittää pikkulinnun kuoliaaksi.

Seuraavakaan luku ei oikein ottanut kyytiinsä, kun aikuiseksi kasvanut tyttö kertoo elämästään. Mutta siitä se lähti etenemään, ja hyvä, että jatkoin.

Elina Annolan Kaikki lokakuun taivaat -kirjan pääkertoja on reilu viisikymppinen opettaja, Kaisu. Matkan varrella ääneen pääsee moni hänen kolmasluokkalaisista oppilaistaan ja osa oppilaiden vanhemmista. Syntyy monitahoinen kuva nykypäivästä.

 

Viime aikoina on ruodittu, mikä on pielessä, kun oppilaat pääsevät koulun läpi jopa osaamatta lukea, kirjoittaa tai laskea. Annolan kirja valottaa asiaa omalla laillaan, mutta avaa myös laajemmin kuvaa siitä, missä koululaiset ja opettajat elävät. Arkea kirjovat digitaaliset portfoliot, monialaiset oppimiskokonaisuudet, itseohjautuvuus, inkluusio, voimavarat, hyvinvointiprofiilit, luokkatasoyhteistyö sun muut.

 

Luokka tulee lukijalle tutuksi. Sieltä nousee esiin muun muassa Sagal, Somaliasta tullut tyttö, jonka äiti ei osaa suomea eikä halua opetellakaan vaan jättää kurssin kesken selittämättä syytä asiasta huolestuneelle Sagalille. Opettaja lähettää äidille wilma-viestien sijaan paperilappuja, joihin on kirjoittanut asiat englanniksi, eikä Sagal saa sanotuksi, ettei äiti ymmärrä englantia yhtään sen enempää kuin suomeakaan. 

On Alina, joka on uppoutunut pelimaailmaan ja ampuu zombeja yömyöhään. On Alinan äiti, joka haluaa toisenlaisen elämän, ja isä, joka on tyytyväinen paitsi siihen, että äiti ei ole tyytyväinen. 

 

On Mikael, joka inkluusion nimissä on siirretty pienryhmästä isoon luokkaan, ja hänen isänsä Tommi. Mikaelin äiti on lähtenyt muille maille, ja Tommi on kantaa huolta pojastaan, joka hermostuu ison luokan metelissä. Opettaja ei tee tarpeeksi, vaikka Tommi luettelee hänelle lakipykäliä.

 

Rehtorin tulisi järjestää opettajille aggressiivisen lapsen kiinnipitokoulutus. Opettaja tietää jo nyt, että kiinnipitotilanteessa täytyy olla läsnä kaksi opettajaa siltä varalta, että tilanteesta joutuu oikeuteen. Ongelma on vain se, että mistä sen toisen opettajan siihen ottaa, kun aggressiivinen lapsi täytyy sekunnissa erottaa tilanteesta, jossa hän on lyönyt luokkatoveriaan pahasti päähän.

 

On Sagalin, Alinan ja Mikaelin luokkakavereita ja heidän vanhempiaan, ja tarina laajenee opettajainhuoneeseen, kollegoihin. Opettajista valtaosa on jo Kaisua nuorempia, vaikka Kaisullakin on vielä monta vuotta eläkeikään. 

Kaisu on ajatellut olevansa hyvä opettaja, sellainen joka välittää oppilaistaan, haluaa tukea heitä, olla läsnä ja avata maailmaa. Onko hän ollut aivan hakoteillä? Onko kaikki, mitä hän on ajatellut, sanonut ja tehnyt ollutkin vääränlaista, näkevätkö muut sen aivan toisin kuin Kaisu itse?

 

Pääseekö sellaisesta tilanteesta eteenpäin vai onko jätettävä kaikki, lähdettävä pakoon? Kuka on lopulta oikeassa, minä ja oma kokemukseni omasta elämästäni vai toiset ihmiset ja se, mitä luulen heidän ajattelevan? Sillä jos kukaan ei sano suoraan, mitä ajattelee, niin se jää luuloksi, jossa yrittää lukea toisten katseita, eleitä ja ilmeitä sanojen välistä. Entä jos tulkitseekin väärin? Kun vain tietäisi!

Elina Annolan romaani jättää mieleen monia ajatuksia. Se toimisi hyvin lukupiirikirjana, sillä siinä on monta teemaa, joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa.

MUITA KIINNOSTAVIA KOULUKUVAUKSIA

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut  

 

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa  

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kirjahyllyssäni on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa luetaan ja arvostetaan edelleen?

Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin. 

Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.

Kertomuksen alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa. Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan  parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte” on kuollut vankileirillä.

Tiltan serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.

Vaimoaan kauppias kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.

Kun laitan viimeisen kirjan kannet kiinni, ajattelen, että harvoin tapaa kirjoissa näin eläviä ihmisiä. Neljän kirjan aikana kukaan ei ole pysynyt samanlaisena, vaan he muuttuvat kuten oikeat ihmiset. Kuka viisastuu, kuka kyynistyy, yksi käy lempeämmäksi, toinen tiukemmaksi. Joenpelto kuvaa henkilöiden kehitystä tekojen, ajatusten ja keskustelujen kautta , ja tuo etenkin Tiltan ja Salmen keskusteluissa esiin kokemuksista kiteytynyttä elämänviisautta.

Kauppias Hännisen käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.

Loppua kohti sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite hajoaa?

Palavien kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin, mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.

Osa kirjan henkilöistä puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.

Jossain mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja kielen.

Muita samantyyppisiä

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sally Salminen: Katrina

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.

Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi! 

Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.

Patricia Harman: Kätilön koettelemukset

Pidin kovasti Patricia Harmanin kirjasta Hope Riverin kätilö (linkki alla), ja ilahduin, kun näin kirjakaupassa Harmanin uuden kirjan Kätilön koettelemukset. Se jatkaa aiemman kirjan tapahtumia, mutta on itsenäinen romaani, jonka voi hyvin lukea, vaikka ei olisi aiempaa lukenutkaan. 

Ollaan 1930-luvun Länsi-Virginiassa. Lama on iskenyt koko maahan, kaivoksia suljetaan, kuivuus koettelee maanviljelystä ja nälkiintyneiden työttömien laumat käyvät yhä suuremmiksi.

Sairaanhoitaja Becky Myers palaa Hope Riveriin oltuaan pois joitakin vuosia. Aikansa töitä etsittyään Becky päätyy kätilö Patience Murphyn apulaiseksi. 

Kuvaukset 30-luvun lamasta Amerikassa ovat pysäyttäviä. Kätilöiden kautta lukija pääsee käymään monenlaisissa perheessä, mustissa ja valkoisissa. Perheitä yhdistää se, että kaikesta on pulaa. ”Kun keinot loppuu niin konstit alkaa”, sanotaan vanhassa hokemassa, ja se pätee tässäkin. Ruokaa löytyy jopa rikkaruohoista, jotka aiemmin on heitetty pois, ja vaatteita ommellaan käyttämällä vanhojen risojen ehjiä kohtia.

 

Ihmisiä yhdistää myös periksiantamattomuus. Luin tämän kirjan perään Tommi Kinnusen Pimeät kuut (linkki alla), ja kirjoissa on paljon samaa: pula-aika ja köyhien ihmisten sitkeys. Periksi ei anneta, vaikka tulisi isojakin vastoinkäymisiä, vaan uskotaan että tästäkin mennään läpi ja vielä asiat järjestyvät.

Onko niin, että kun niukoissa olosuhteissa joutuu taistelemaan kirjaimellisesti jopa jokapäiväisestä leivästä, ihmisissä vahvistuu sitkeys ja usko huomiseen? Ja onko niin, että parempina aikoina vastoinkäymiset lannistavat ja annetaan helpommin periksi? Jos, niin miksi?

Kätilön koettelemukset -kirjassa on yhtenä säikeenä myös ihmissuhdetarina, joka ei päätykään ihan niin, kuin matkan varrella on ounastellut.

 

Sujuvassa käännöksessä on siellä täällä harmittavia lapsuksia tyyliin:

…puolet asukkaista pitävät itseään liiton kannattajina… = pitää itseään

…rouva juttelee pitkälle miehelle pukeutuneena CCC-uniformuun… = miehelle, joka on pukeutunut

 

Yleisesti ottaen Kätilön koettelemukset on ihan ookoo lukukokemus, joskaan ei aivan Hope Riverin kätilön veroinen.

PATRICIA HARMAN Hope Riverin kätilö

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/11/patricia-harman-hope-riverin-katilo.html

 

TOMMI KINNUNEN Pimeät kuut

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/12/tommi-kinnunen-pimeat-kuut.html

 

MUITA KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA Hakekaa kätilö ja Kätilönä Karjalassa

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnusen uusinta kirjaa on kiitetty laajasti. Niinpä tartuin siihen kiinnostuneena.

Pimeät kuut kertoo kuusikymppisen opettajan lukuvuodesta elokuusta kesäkuuhun. Hän opettaa pohjoissuomalaisen syrjäkylän lapsia pienellä koululla lähellä itärajaa. Pesti on sijaisuus. Opettajaa, Elnaa, kalvaa paheneva tauti, joka aiheuttaa liikkumis- ja näköongelmia, joten Elna ei tiedä, mitä tämän lukuvuoden jälkeen.

Eletään vuotta 1947. Sota on vasta päättynyt, ja lapsetkin ovat osaltaan sodan vammauttamia: keneltä on kuollut isä, kuka on kauhuissaan juossut pommikoneita karkuun tai pelännyt desantteja, kenen perhe on joutunut lähtemään evakkoon. Jos kotona on isä, hän ei ole sama mies, joka sotaan lähti. Äiti on väsynyt, hän on raatanut vuosikaudet yksin pientilalla, ja on pettynyt, kun ei kenties saakaan sodasta palaavalta mieheltä apua, koska mies on mielessään yhä keskellä pommituksia ja kuolemaa.

Lapset ovat oppineet olemaan hiljaa, varomaan aikuisten reaktioita ja juoksemaan tarvittaessa karkuun. Kun joku heistä yrittää saada opettajalta huomiota tai edes kiitosta hyvin tehdystä tehtävästä, sitä ei tipu. Opettaja on asiallinen mutta niukka, jopa tyly. 

Kirja etenee pääosin Elnan kertomana kuukausi kerrallaan. Kun laitan kirjan kannet kiinni, olen vähän pettynyt. Ei tämä huono kirja ole, mutta etenkin loppuvaiheista jää tympeä maku Elnan tylyyden vuoksi. Elna tietää sen itsekin ja puolustautuu mielessään sillä, että hän on hyvä opettaja, vaikka ei pidä lapsista. 

 

Lukiessani ajattelen ensin, että opettajalla on omia pettymyksiä taustalla, mikä on tehnyt hänestä tunnekylmän. Mutta onko niin? Kirjan loppuvaiheessa selviävät opiskeluaikaiset tapahtumat, joissa niissäkin hän on tehnyt tunnekylmän ratkaisun, vaikka toinen vaihtoehto olisi ollut olemassa. Toisaalta senkin ratkaisun taustalla voivat olla hänen lapsuudenperheensä ongelmat. Mene ja tiedä – mutta kun Elna kuitenkin tajuaa, miten tyly hän opettajana on, luulisi, että sille voisi järjen tasolla tehdä jotain ja tietoisesti päättää ainakin joissain kohdin toimia toisin. 

Kirjan parasta antia on kuvaus sodan jälkeisistä vuosista pohjoisen syrjäkylillä. Kaikesta on pulaa, ruoasta, vaatteista, rakkaudesta, mutta kuitenkin mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Sieltä on tultu tähän päivään, jossa aineellista on yltäkyllin ja lapset ovat monissa perheissä päähenkilöitä. Kouluissa puhutaan lapsilähtöisestä oppimisesta. Tunteita analysoidaan ja pohditaan ja niiden mukaan tehdään ratkaisuja. Elnan opettaja-aikaan ratkaisut oli tehtävä sen mukaan, miten säilyi hengissä.

Siinä kohtaa ihailin Elnaa, kun hän pisti reippaasti kampoihin koulun johtokunnalle sen yrittäessä sisällyttää hänelle kaikenlaista muutakin hommaa kuin opettaminen. 

 

Ja jos hyvän kirjan merkki on se, että se laittaa ajattelemaan, silloin tämä kyllä oli ihan hyvä kirja.

 

OPETTAJASTA TÄMÄKIN

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa

Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Mutta mitenkäs sitten käy.

  

KIINNOSTAVA KIRJA TOMMI KINNUSELTA

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea. Jokainen heistä on jostain syystä lähtenyt saksalaisten mukaan siinä vaiheessa, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan.  Juoni on yksinkertainen, mutta silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Kun Vaasan kaupunki palaa vuonna 1852, palo vie paitsi talot ja tavarat, myös työpaikat. Piiat joutuvat lähtemään, kun ei ole enää töitä, koska ei ole huushollejakaan. Se koskee myös Bittiä, jonka täytyy palata pieneen kotimökkiin Vöyriin. 

Mökki on täynnä pikkusisaruksia ja Bittin on mietittävä, mihin lähteä ansaitsemaan oma leipänsä. Muutaman kylän tytön kanssa hän suuntaa Helsinkiin, siellä on varmaankin töitä ahkerille nuorille naisille. 

 

Siinä alkutilanne Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Liekinkantajat. Bitt, joka vaihtaa nimensä pääkaupunkiin paremmin istuvaksi Bettyksi, löytää koht’sillään töitä ja samalla kertaa Valentinin, josta tulee hänen aviomiehensä ja lastensa isä.

 

Bettyn ja Valentinin esikoinen Olga avioituu Robertin kanssa, joka päätyy kansanopiston rehtoriksi. Olgan tytär Karin on kolmas nainen siinä sukupolvien ketjussa, jota Lundberg kirjassaan kuvaa. 

 

Kirja on monella lailla kiinnostava. Historia tulee eläväksi niiden ihmisten kautta, joiden arkeen se konkreettisesti vaikuttaa. Yksi kirjan näkökulma on äidin ja tyttären suhde sukupolvesta toiseen. Miten erilaisia he voivat olla - kuinka minun tyttäreni on tuollainen, en ymmärrä häntä ollenkaan? Eikä tytär tee mitään auttaakseen asiaa, päinvastoin provosoi ja uhittelee, koska äidin tavat, toiveet ja asenteet ovat niin ärsyttäviä (vaikka siihen aikaan sitä ei sanottu äidille ääneen).

 

Isillä on oma osansa tarinassa, ja jos tytär kiinnittyy isäänsä, äiti jää yhä enemmän yksin.

Mutta jos ovat nämä naiset keskenään erilaisia, niin ovat myös heidän aviomiehensä.

 

”Että sinä olet uppiniskainen ja jääräpäinen”, sanoo yksi näistä aviomiehistä, kun vaimo yrittää olla eri mieltä hänen kanssaan. Olipa aihe mikä tahansa, verbaalinen aviomies saa ongelman käännettyä vaimon syyksi. Vaimon tulee myötäillä kaikessa miestään, jos haluaa, että kotona säilyy sopu. 

 

”Kuinkahan ilkeä hänestä olisi vanhemmiten tullut”, vaimo ajattelee leskeksi jäätyään. Mutta silloinkaan hän ei ajattele, että olisi itse voinut pitää paremmin puolensa.

 

Ulla-Lena Lundberg on taitava psykologinen kuvaajia. Parhaiten se näkyy hänen tähän asti parhaimmassa kirjassaan Jää. Ei Liekinkantajatkaan huono ole ollenkaan, mutta tavaraa on niin paljon, että jossain kohti tulee olo, että mennään vähän juoksemalla. Ei kuitenkaan haitaksi asti. 

 

Mielenkiintoisen lisän kirjaan tuo se, että Karinin ja Gunnarin esikoisesta Monasta tulee Jää-romaanin pastorin vaimo. Liekinkantajat luettuani piti ottaa esiin Jää ja katsoa, mitä siellä sanottiinkaan Monan vanhemmista. Kyllä, siellä ovat nämä samat Karin ja Gunnar, vain varttuneempina. 

 

Liekinkantajat ja Jää heijastelevat Ulla-Lena Lundbergin oman suvun vaiheita. Valentinin sotakokemukset Krimillä pohjautuvat kirjailijan äidinäidin äidinisän päiväkirjoihin. Niin ikään Robertilla ja Olgalla on esikuvansa kirjailijan esivanhemmissa. Jään päähenkilöissä Monassa ja Petterissä on piirteitä Lundbergin omista vanhemmista mukaan lukien se, että Ulla-Lenan isä oli Kökarin pappi ja kuoli kun tytär oli pieni. 

 

 

JÄÄ

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/07/ulla-lena-lundberg-jaa.html

 

LISÄÄ LIEKINKANTAJISTA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008997820.html

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.

Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Neljä kolmevitosta. Kukin kertomus liittyy muihin ja vie vuorollaan tarinaa eteenpäin. On lapsuudenperheet, jokaisella omanlaisensa. On aikuisen elämän ihmissuhteet, ne muutamat, jotka kestävät, ja ne, jotka tulevat ja menevät. On kännykkäriippuvuus. Ala-asteikäiselle määrätään kännykkäpeliaika, mutta aikuisten kännyaikaa ei kukaan rajoita, jos ei itse.

Päähenkilöt eivät kerro itse vaiheistaan, sen tekee kertoja: ”Juuri mysteeri oli Lassea kiinnostanut. Siksi hän oli hakeutunut alalle…”. Senkö vuoksi lukija jää katsomaan tapahtumia ulkopuolelta, kuin lasin takaa? 

 

Pidin Suvi Vaarlan esikoiskirjasta Westend (linkki arvioon alla). Olin sisällä tarinassa, elin 13-vuotiaan Elinan kanssa laman lähestymisen ja miten se keikautti elämän päälaelleen. Osansa oli varmaan sillä, että olin itse elänyt nuo vaiheet ja muistin, miten ne etenivät ja millaisiin tilanteisiin monet ihmiset joutuivat. Ja varmasti osansa oli myös sillä, että Suvi Vaarlan lapsuudenperheelle kävi lamavuosina samoin kuin hänen kirjansa Elinalle. Hän kirjoitti, mitä oli itse kokenut.

 

Nyt kun kertoja kertoo, että ”Iiris yritti katsoa televisiota, kuvat virtasivat etäällä, hän ei saanut niihin kosketusta”, lukija ei istu Iiriksen kanssa sohvalla ja yritä katsoa televisiota vaan lukee kertojan kuvausta tilanteesta. Se jättää kirjan henkilöt litteiksi, he eivät ole oikeita ihmisiä, joiden silmin lukija seuraisi tapahtumia ja tuntisi heidän tunteitaan. 

 

Se ei tarkoita, että Kadonnut aika olisi huono kirja, ei toki. Kieli sujuu ja rakenne toimii, se on tuttu viime vuosien romaaneista ja dekkareista. On kiinnostava nähdä, miten Iiris kokee yhteiselämän Oton kanssa, kun on ensin lukenut 60 sivun verran siitä, mitä Otto ajattelee ja miksi hän teki mitä teki. Tapahtumiin tulee kaksoisvalaistus, ja sen perään vielä kaksi näkökulmaa lisää. 

 

Mutta Kadonnut aika ei ole kirja, joka jää pyörimään mieleen, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. Ei se haittaa, kirjoja tulee ja menee koko ajan. Kadonnut aika on ihan toimivaa ajankulua, jos tarvitsee kuluttaa aikaa.

 

SUVI VAARLA WESTEND 

Kirjabrunssi/ Suvi Vaarla Westend