Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Luin pari viikkoa sitten Miia Apukan isoisän kokemuksiin perustuvan kirjan Itään ja takaisin (linkki lopussa). Eelis oli niitä suomalaisia, jotka lähtivät 1920- ja 30-luvulla itärajan yli rakentamaan työläisten omaa maata ja joista iso osa päätyi vankileirille tai teloitettiin 1930-luvun lopun vainoissa. 

Anna Soudakovan kirjasta Mitä männyt näkevät näin vinkin facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Kirja  kertoo Leningradissa syntyneen Jurin tarinan. Juri oli Annan isoisä.

Stalinin 1930-luvun vainot eivät kohdistuneet vain muualta tulleisiin vaan myös oman maan kansalaisiin. Kateus ja vainoharhaisuus olivat voimissaan, ja kun ne lyödään yhteen, ei tarvita kuin kateellisen naapurin ilmianto niin mustapukuiset miehet tulevat ja vievät vanhemmat. Ilmiannosta palkittu naapuri saa asuttavakseen kansanvihollisina vangittujen asunnon. Lapset karkotetaan isovanhempien kanssa Uzbekistaniin, kauas pois. Sillä ei ole väliä, onko ilmiannossa perää. Vainoharha vie jokaisen, jota syytetään.

 

Juri on viisivuotias, isosisko Maria jonkun vuoden vanhempi, eivätkä he näe vanhempiaan enää. Kansanvihollisten lasten kohtalo on muutenkin karu. Opiskelupaikat sulkeutuvat, kun tulee eteen kysymys, mitä vanhempanne tekevät. Eikä kansanvihollisten poika ole myöskään suositeltava seurustelukumppani kunniallisten kansalaisten tyttärille. Juri on kuitenkin sitkeää tekoa, hän pääsee eteenpäin, ei sinne, minne olisi lahjoja ja mihin haluaisi, mutta eteenpäin yhtä kaikki.

Vuosikymmenten jälkeen Juri pääsee käymään Suomessa, jonne hänellä on sukujuuria inkeriläisten esivanhempien kautta. Hän hämmästelee kaupungin ja asuntojen siisteyttä: rappukäytävässä lamput palavat, hississä ei haise pissa, nurmikot siistitään säännöllisesti ja kukkapenkit saavat olla rauhassa. Tällaistako on lännessä, josta heitä aina varoitettiin? Kaupoissa on tavaraa, ettei tiedä, mitä valita, ja bussit ja ratikat kulkevat aikataulun mukaan. Valhetta oli siis sekin, että ihmiset elävät länsimaissa kurjina ja kapitalistien sorron alla.

 

Anna Soudakova on syntynyt Pietarissa ja muuttanut 8-vuotiaana vanhempiensa mukana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoiskirjansa. Viime vuonna häneltä tuli toinen kirja, Varjele varjoani, joka peilaa hänen omaa tarinaansa kahden kulttuurin välissä. Rajavyöhykkeellä on omat paineensa, mutta myös se puoli, että voi ottaa molemmista sen, mikä on hyvää. 

 

Kiinnostavinta Soudakovan kakkoskirjassa on kuvaus kommuunielämästä Leningradissa: entisajan isot asunnot on pilkottu monen perheen kesken, ja kaikki jakavat ainokaisen keittiön ja kylpyhuoneen. Sopeutumisen kanssa on ongelmaa, mutta toisaalta naapurit pitävät toistensa puolta, ainakin useimmiten ja tosipaikan tullen. 

 

Soudakova kirjoittaa elävää, paikoin lähes runollista kieltä, ja saa tapahtumat ja henkilöt elämään. Hieman haittaa hänen tapansa hyppiä ajassa turhan paljon edestakaisin, mutta meneehän se, kun huomaa panna merkille lukujen otsikoissa pienellä olevan vuosiluvun. Itse tarina molemmissa kirjoissa pysäyttää senkin vuoksi, että niiden taustalla on tositapahtumat.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Miia Apukka Itään ja takaisin

Kirjan nimi kertoo tarinan alun ja lopun. Lapin Sattasessa olot olivat 1930-luvun alussa köyhät, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten omaa maata. Mutta vastaanotto on karu, eikä jatko sen parempi. Muutaman vuoden päästä Eelis ryhtyy uhkayritykseen kävellä Itä-Karjalan lumisten metsien läpi rajalle ja takaisin kotiin. Perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin.

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/04/miia-apukka-itaan-ja-takaisin.html

 

Sirpa Kähkönen Graniittimies

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton? 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

 

 

Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen on aloittanut uuden kirjasarjan, jonka ensimmäinen osa on Kasvattitytär. Sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle Mäntsälän ja lähialueiden kartanoihin.

Kasvattitytär on sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa historialliset faktat ovat kohdallaan. Niiden vuoksi on aina kiinnostava sukeltaa Enni Mustosen kirjoihin. Siinä pääsee sisäpiirikatsojaksi entisajan arkeen, olipa päähenkilönä Kasvattityttären Hedda Noora, Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida, Järjen ja tunteen tarinoiden Hilma ja Anna Sofia tai Koskivuori-sarjan naiset (linkit näihin lopussa). Hyvin erilaista on kaikkien naisten arki entisaikaan ollut, olivatpa he palkollisia, sivistyneistöä tai aatelisia. 

Mustosen päähenkilöt ovat aina naisia ja useimmat napakoita ja puolensa pitäviä. Niin myös uusin, Hedda Noora, 17-vuotias aatelisneiti. Hänet on tuotu kuusivuotiaana enonsa perheeseen kasvattityttäreksi, kun eno ja hänen vaimonsa eivät saaneet omaa lasta ja Hedda Nooran perheessä taas lapsia riitti ja lisää tuli.

 

Kasvattitytär on kuitenkin selvästi jatko-osien äiti, jolle jälkeläisiä on tulossa myöhemmin. Kirjan alussa menee melkoinen tovi näyttämön rakentamiseen: henkilöiden ja miljöiden esittelyyn. Kartanoita on monta, ja kun yksi henkilö voi omistaan useamman kartanon, joiden välillä reissataan, ja henkilöiden nimetkin ovat samantyyppisiä, menee aikaa hahmottaa kokonaisuus. 

 

Tässä tapauksessa kartanoiden määrä lienee kuitenkin tarpeellinen, koska ne ovat oikeasti olleet olemassa. Myös päähenkilö, avionimeltään Hedvig Eleonora Nordenskiöld, on historiallinen henkilö, joka eli 1756-1833. Hänen pojanpojastaan tuli kuuluisa tutkimusmatkailija Nordenskiöld, jolla on oma nimikkokatunsakin Helsingin Töölössä.

Siinä mielessä Kasvattitytär on enemmän perusromanttinen romaani kuin Mustosen aiemmat sarjat, että alussa jo arvaa kuka lopulta saa kenet. Se tuo kirjaan yksioikoisuutta. Oikeastaan vain itse päähenkilö herää kirjassa kunnolla eloon, ja etenkin herrat ovat enemmän tyyppejä kuin ihmisiä. Mutta huumoria on, naurahtelen lukiessani tilanteille, joissa napakka nainen pistää aisoihin omapäisiä ja epäluotettavia emäntäpiikoja ja vouteja. 

Kovin paljon muuta tästä kirjasta ei voi sanoa, koska tarina lähtee vauhtiin vasta, kun alkuasetelmat on saatu kohdalleen. Sen vuoksi kirjaa olisi voinut jatkaa vähän pitempään, koska tarina jää ilmiselvästi odottamaan jatkoa. Niin luvataan kirjan kannessakin: "Uusi sarja alkaa". 

 

Ihan ookoo ajanvietettä Kasvattitytär kuitenkin on, edellä mainituin historiallisin maustein. Jos haluaa sukeltaa historiallisissa kertomuksissa alusta alkaen syvemmälle, kannattaa lukea vaikkapa Järjen ja tunteen tarinat, joka omasta mielestäni on Mustosen paras sarja. Tosin jokainen Mustosen tähän mennessä ilmestynyt sarja vaisuuntuu, kun edetään 1950-60-luvulle. Esimerkiksi Syrjästäkatsojan päähenkilön Idan lapsenlapsi Viena jää ohueksi, kun Ida ja vielä tyttärensä Kirstikin ovat kiinnostavasti oikean tuntuisia ihmisiä. Kauempi historia on ilmiselvästi Enni Mustosen parasta aluetta.

 

Kasvattityttären kanssa voi todeta, että jatkoa odotellessa.

Enni Mustonen on perustanut Kasvattityttärestä alkavalle sarjalle Facebook-sivun Rouvankartanon tarinoita. Siellä kerrotaan lisää kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja tavoista. Ensimmäisenä esitellään Hedda Nooran kasvatusäiti Hedvig Juliana Nordenskiöld, joka eli vuosina 1734-1811.

Myös Syrjästäkatsoja tarinoista on oma Facebook-sivu, jossa on paljon kiinnostavaa asiaa kirjoissa mukana olevista aikanaan eläneistä henkilöistä ja tapahtumista.

 

LISÄÄ

 

…Hedda Noorasta, tutkimusmatkailija Nordenskiöldin isoäidistä, muun muassa  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003147698.html

 

…Järjen ja tunteen tarinoista: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/05/enni-mustonen-jarjen-ja-tunteen.html

 

…Syrjästäkatsojan tarinasta: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

…Koskivuori-sarjasta: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/02/enni-mustonen-koskivuori-sarja.html

 

Miia Apukka: Itään ja takaisin

Ystävä toi lainaksi kirjan, lue tämä. Ajattelin, että näitä olen jo lukenut, ensimmäisenä kauan sitten Taisto Huuskosen Laps' Suomen, joka ilmestyi 1979. Muistan kun isä luki sitä ja päivitteli. Julkisuutta kirja ei juuri saanut, suomettumisen aikaan ei naapurimaahan kadonneista suomalaisista puhuttu. 

Myöhemmin muun muassa Antti Tuurin Ikitie, Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsittelivät samaa aihetta. Tuurin kirjasta on tehty elokuvakin. 

Tartuin kuitenkin Apukan kirjaan ajatellen, että voin ainakin silmäillä sen. Kirja ottikin matkaansa, eikä vähiten erinomaisen kielen vuoksi. Apukka kirjoittaa mehevää murretta, jota on eteläsuomalaisenkin kiva lukea, vaikka se ei ole ennestään tuttua. Kerronta on sujuvaa ja elävää, uppouduin tapahtumiin päähenkilön Eelis Apukan kanssa.

Kuten kirjan nimi kertoo, Eelis Apukka ylitti itärajan, pettyi raskaasti ja pääsi vuosien jälkeen pakenemaan takaisin Suomeen. Apukka oli kommunisti, aatteen mies, ja oli kärsinyt siitä tuomion Tammisaaren vankilassa. Kun hän palasi sieltä kotiin Lapin Sattaseen elettiin 1930-luvun alkua ja olot olivat niukat. Ruoasta ja vaatteista oli suuri pula, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä veljensä ja kaverinsa kanssa rajan yli Neuvostoliittoon. He ovat nuoria ja vahvoja ja haluavat antaa intonsa ja voimansa työläisten oman maan rakentamiseen yhteistyössä tovereiden kanssa.

Vastaanotto on karu. Kuulustelut, vankila ja viimein kuljetus metsätyömaalle, jossa ei olla ihan vankeja mutta vankasti valvottuja. Ilman passia ei pääse mihinkään. Eeliksen onneksi häntä ei kuitenkaan lähetetty Uralille tai Siperiaan, vaan hän saa jäädä Itä-Karjalaan, Äänisestä itään valtavien metsien keskelle.

Nopeasti Eelis alkaa nähdä, että ihanne ja käytäntö ovat kaukana toisistaan. Aate on loistava, pois nälkä, sorto ja orjuus, tästä eteenpäin kaikki ovat veljiä keskenään. Mutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sijaan vallitseekin vankileirit, veljesviha ja harvainvalta, kuten hänen ajatuksiinsa putkahtaa.  

Suomalaismiehet tajuavat nopeasti, että kehenkään ei voi luottaa, eikä kenellekään saa puhua mitään ylimääräistä. Erityisen varovainen pitää olla, jos joku alkaa kysellä, sillä kuka vain voi olla urkkija. Mutta entä sitten, kun haetaan kuulusteluun ja ruvetaan tenttaamaan työkavereista, minkälaisia sosialismin vastaisia ajatuksia heillä on? Kun niitä ei ole, kuulustelija ilmoittaa, että otamme yhteyttä vähän ajan päästä ja pitäkää huoli, että teillä on sitten jotain kerrottavaa tästä henkilöstä.

 

Joukosta ei saa myöskään erottua olemalla osaavampi kuin muut. Kateus kukoistaa, ja liian hyvin pärjäävät niistetään nopeasti. Keino on helppo: ei tarvitse kuin ilmiantaa kateuden kohde jostain. Sillä ei ole merkitystä, onko väite totta, sillä epäilyksen ilmapiirissä kaikki ilmiannot otetaan todesta. "Ei väliä, pitääkö se paikkansa, aina me jotain löydetään", sanoo tsekan upseeri.

Pikkuhiljaa Eeliksessä kypsyy päätös lähteä pyrkimään takaisin Suomeen. Erinäisten vaiheiden kautta hän lähtee ystävänsä kanssa tarpomaan pakkasessa synkän laajan metsän halki kohti Suomen rajaa. He onnistuvat, mutta hilkulla se on. 

Mielenkiintoista on, että Suomeen päästyään Eelis Apukka ei luopunut uskostaan kommunismiin. Kirjan lopussa hän pohtii, miksi ei luopunut, kuten moni olisi odottanut. Sen vuoksi, että jos ihmiset pilaavat hyvän aatteen huonolla toteutuksella, se ei tarkoita, että aate itsessään on huono. Samaa ajatusta voi soveltaa useampiinkin aatteisiin, ihmisillä kun on taipumus saada niin sanotusti viljan sekaan kasvamaan rikkaruohoja. 

Itään ja takaisin perustuu tositapahtumiin. Kirjoittaja Miia Apukka on Eeliksen pojan tytär.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies 

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja, kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton?

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä 1920-luvun Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

 

 

Antti Hurskainen: Suntio

Antti Hurskaisen Suntio alkaa lyhyillä työhön liittyvien askareiden kuvauksilla. Kuka niitä tekee, se jää aluksi auki. 

Askareiden väliin tulee kahden henkilön keskusteluja, joista selviää vähitellen, että toinen on pienen maalaisseurakunnan suntio, toinen osoittautuu kirkkoherraksi. Keskustelut kulkevat ajankohtaisista tapahtumista elokuviin, kirjoihin ja teologisiin kysymyksiin. Monessa kohtaa kaksi vastakkaista näkemystä käy dialogi, ja lukija pääsee mukaan, jos jää miettimään, mitä minä tuosta ajattelen.

Samalla etenee suntioksi osoittautuvan henkilön arki. Hän hakee viisivuotiasta tytärtään päiväkodista, ruokkii, juttelee, laittaa nukkumaan ja vie aamulla taas päiväkotiin. Miten tähän on tultu, se selviää vasta kirjan toisessa osassa – kirja jakautuu osiin I ja II.

 
Takakansiteksti olisi selvittänyt alkutilanteen heti, mutta yllättäen se löytyy vasta, kun huomaa avata kirjan takakannen ja katsoa sivuista viimeistä.

Suntio on muutenkin ulkoasultaan poikkeava: yksiväriset viininpunaiset kannet, joihin on tussilla kirjoitettu kirjailijan nimi ja kustantaja. Kyllä, ne on painettu siihen, vaikka näyttää, että joku olisi käynyt salaa sutaisemassa ne kanteen. Ulkoasusta syntyy oletus, että kirjassa olisi ollut irtonaiset paperikannet, jotka on otettu pois, mutta sellaisia ei ole. 

Kirja etenee kahta kaistaa. Toisaalta on keskustelut suntion ja kirkkoherran välillä, ja toisaalta suntion työ ja etenkin yksinhuoltajaisän arki. Suntion ja viisivuotiaan tyttären suhde on lämmin. Hekin käyvät keskusteluja, joissa yleensä tytär kysyy ja isä miettii, mitä tuohon tulisi vastata. Sitten arkeen tulee muutos, äkkipysähdys, jota en tässä avaa, jotta juoni säilyy yllättävänä.

Kokonaisuus jättää mietittävää. Ymmärränkö suntiota vai en? Mitä itse tekisin? Entä kirkkoherra kirjan toisessa osassa, toimisinko samoin vai toisella tavalla? Kirja sopii tältä osin lukupiirikirjaksi. Ja jos keskustelut kirkkoherran ja suntion välillä menevät  ohi, ne voi halutessaan silmäillä ja lukea silti sen toisen tarinan. 

SAMANTYYPPISIÄ

Anneli Vainio KOHTAAMATTOMUUS

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/03/anneli-vainio-kohtaamattomuus.html

Birgitta Björn ONNELLISESTI PERILLE

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/08/birgitta-bjorn-onnellisesti-perille.html

Hanna Kivisalo HYVÄN JÄLKI

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/05/hanna-kivisalo-hyvan-jalki.html

Hannu-Pekka Björman VALKOISTA VALOA

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/06/hannu-pekka-bjorkman-valkoista-valoa.html

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

Stella ja Desiree ovat kaksoset, jotka elävät teini-ikää 1950-luvulla amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Heidän hipiänsä on vaalea ja silmät vaaleanruskeat, mutta papereissa lukee värillinen.

Sillä näet ei ollut väliä, minkä värinen iho oli. Se saattoi olla vaalea kuin elovenatytöllä, mutta jos esivanhemmista joku oli merkitty värilliseksi, jälkeläiset kirjattiin värillisiksi sukupolvesta toiseen.

Vartuttuaan tytöt karkaavat kotoa, ja kohta heidän tiensä eroavat. Stella muuttaa kauas ja päättää ryhtyä valkoiseksi. Desiree jää elämään värillisen elämää: käy värillisten kaupoissa, käyttää värillisten ovia ja antaa nöyrästi tietä valkoisille, jos heitä on tunkemassa eteen.

Paljon ei kaksosten aikaan tultaessa ollut muuttunut siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson 1700-luvulla leskeksi jäätyään otti nykytermein avovaimokseen orjattarensa Sallyn. Sally oli vaalea kaunotar, ja hän alkoi synnyttää miehelle lapsia. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia. Mustaa perimää heissä oli äitinsä kautta enää 1/8. 

 

Myös osa Jeffersonin ja Sallyn lapsista muutti aikuistuttuaan pohjoisvaltioihin ja alkoi elää valkoisena. Koko ajan oli oltava varuillaan, sillä jos siitä jäi kiinni, seuraukset olivat pahat. Sallyn ja presidentti Jeffersonin jälkeläisissä on sekä mustia että valkoisia, kuten näkyy, kun he kokoontuivat sukutapaamiseen vuonna 2013: https://www.youtube.com/watch?v=33011JYnTGE , https://www.youtube.com/watch?v=bzZnqXvRSLE

 

Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1865. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut helpommaksi. Asiassa ei juuri auttanut aikakaan: sen huomaa, jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien.

 

Brit Bennetin kiinnostavassa ja eri osioista taiten rakennetussa kirjassa Stella elää vuosikymmenestä toiseen jatkuvassa pelossa, että joku tunnistaa ja paljastaa hänet värilliseksi. Hänen koko aikuisikänsä rakentama elämä sortuisi siihen paikkaan. Olisiko lopulta helpotus kohdata silmästä silmään tilanne, jota joutuu koko ajan pelkäämään? 

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Barbara Chase Riboud Orjatar 

Margaret Mitchell Tuulen viemää

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen

Kathryn Stockett Piiat

Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta: afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.

Anneli Vainio: Kohtaamattomuus

Anneli Vainion kirjan nimi Kohtaamattomuus voisi olla yhtä hyvin kohtaamisia. Vainio on lääkäri, joka on tehnyt ison osan elämäntyöstään kivuista kärsivien ja kuolevien parissa, ajoittain myös ulkomailla.

Kirja on eräänlainen elämäkerta, joka etenee Anneli Vainion työelämän eri vaiheiden mukaan. Työ on kuitenkin vain pohjarakenne, jonka myötä päästään monenlaisiin aiheisiin. 

 

Työskentelyjaksot ulkomailla toimivat peilinä sille, miten Suomessa eletään ja toimitaan. Suomalaiset itsestäänselvyydet eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä alkaen hygieniasta, työkaverien kohtelusta ja suhtautumisesta suruun. Jos maan kulttuuriin kuuluu, että koskaan ei saa menettää kasvojaan, potilaan purskahtaminen itkuun saa hoitohenkilökunnan karkaamaan nopeasti paikalta. Potilaalle on liian noloa, jos muut näkevät hänen surunsa, vaikka se johtuisi siitä, että hän on juuri kuullut sairautensa olevan parantumaton.

Kirjassa on paljon ajatuksia, joita jää miettimään ja joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa. Siinä mielessä kirja toimisi vaikka pienryhmämateriaalina, jos pienryhmää kiinnostavat ajatukset ihmissuhteista, elämästä ja kuolemasta, sairaudesta ja terveydestä aina kysymyksiin elämän tarkoituksesta.

 

Vainio ei julista mitään oppia tai ajatussuuntaa, vaan pohtii asioita ja muuttaa myös näkemyksiään vuosien kuluessa kokemustensa myötä. 

SAMAN TAPAISIA

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät

Erik Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

 

Hanna Arvela: Ihmeperhe

Kehitysvammainen tyttö käy neljättä luokkaa. Hän on viimein oppinut tavaamaan. Tyttö on jonottanut ensimmäisestä luokasta kehitysvammaisten kouluun, mutta paikkoja ei ole ollut vapaana. Niin hänet dumpattiin erityisluokalle ja, kuinka ollakaan, unohdettiin. Luokassa muut ovat poikia, joilla on käytöshäiriöitä ja vaikeuksia tunteiden hallinnassa. 

 

”Entä jos se tappaa meidät”, tyttö kysyy itkien opettajalta, kun yksi luokkakavereista on saanut raivarin ja heittelee saksilla luokkatovereita, jotka väistelevät pulpettien alle.

Luokalla on jälleen uusi opettaja, nelikymppinen mies, joka otti vastaan vuoden viransijaisuuden. Sitä ei tiedä, pysyykö hän kuukauttakaan, aiemmista opettajista joku on lähtenyt jopa parin päivän jälkeen. Luokan ainoa pysyvä aikuinen on ollut Marge, opintoavustaja, joka tekee osaltaan opettajan töitä vaikka ei saa opettajan palkkaa.

Käsiini on osunut viime aikoina useampi kirja, joka kertoo koulun arjesta, uusimpana Hanna Arvelan Ihmeperhe. Tarkistin ja kyllä, kaikki ovat opettajina työskennelleiden kirjoittamia. Hurjaa on meno ja monenlaisiin joutuvat opettajat nykykoulussa vääntäytymään. 

 

Sanomalehdessä kasvatustieteen professori selitti joku viikko sitten, että avoimet oppimistilat, inkluusiot, digitalisoituminen sun muut ovat erinomaisia asioita kouluuudistuksessa, ne on vain ymmärretty väärin. Koulun pitää osata soveltaa niitä oikein.

 

No, tälle luokalle ei anneta enää digilaitteita, kun ne hajosivat sen tien. Eikä heille riitä paperisia kirjojakaan. Ne oli kyllä tilattu, mutta naapuriluokkien opettajat kävivät hakemassa ne luokan kaapista omille oppilailleen, joille koulu oli tilannut kirjoja liian vähän. Kun ei silloin vielä ollut uutta opea, kukaan ei pitänyt erityisluokan puolta, ja nyt rehtori kohottele olkiaan, että ei voi mitään kun rahat loppuivat. Onko ajatuksena, ettei näiden oppilaiden tarvitse edes yrittää oppia mitään, kunhan saadaan ne tiedostoissa koulun läpi?

Jäin miettimään kirjan luettuani, lukevatko päättäjät näitä? Ja koulu-uudistajat konsultteineen? 

 

Entä sitten opettaja, joka ottaa vain sijaisuuksia. Hän hanskaa tilanteet valtaosin hyvin, mutta joutuu omaan prosessiin syksyn kuluessa muutaman oppilaan kohti käyvien kysymysten vuoksi. Miksi hän ei halua kuin pätkätöitä? Mitä hänen taustallaan on?

 

Kirjan mittaan oppilaat erottuvat persoonina alun kaaoksesta. Jokaisella on taustansa ja omasta kulmastaan syynsä käyttäytymiseen. Kirjan lopussa jää miettimään, mitä heistä tulee isona? Jokaisella on unelmia, mutta moniko heistä lopulta saavuttaa niitä edes joiltain osin? 

 

Entä jos he saisivat sen avun, mikä heille lakipykälien mukaan kuuluu, kuinka paljon se auttaisi unelmien saavuttamisessa? Ja mistä he silloin olisivat isoina vastaavasti pois, kadulta?

  

 

KOULUSTA KERTOO TÄMÄKIN

 

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat 

 

 

 

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Jos ei takakannen teksti olisi herättänyt kiinnostustani, olisin ehkä laittanut kirjan pois ensimmäisen luvun jälkeen. Siinä kerrotaan pitkään, kuinka koulutyttö kivittää pikkulinnun kuoliaaksi.

Seuraavakaan luku ei oikein ottanut kyytiinsä, kun aikuiseksi kasvanut tyttö kertoo elämästään. Mutta siitä se lähti etenemään, ja hyvä, että jatkoin.

Elina Annolan Kaikki lokakuun taivaat -kirjan pääkertoja on reilu viisikymppinen opettaja, Kaisu. Matkan varrella ääneen pääsee moni hänen kolmasluokkalaisista oppilaistaan ja osa oppilaiden vanhemmista. Syntyy monitahoinen kuva nykypäivästä.

 

Viime aikoina on ruodittu, mikä on pielessä, kun oppilaat pääsevät koulun läpi jopa osaamatta lukea, kirjoittaa tai laskea. Annolan kirja valottaa asiaa omalla laillaan, mutta avaa myös laajemmin kuvaa siitä, missä koululaiset ja opettajat elävät. Arkea kirjovat digitaaliset portfoliot, monialaiset oppimiskokonaisuudet, itseohjautuvuus, inkluusio, voimavarat, hyvinvointiprofiilit, luokkatasoyhteistyö sun muut.

 

Luokka tulee lukijalle tutuksi. Sieltä nousee esiin muun muassa Sagal, Somaliasta tullut tyttö, jonka äiti ei osaa suomea eikä halua opetellakaan vaan jättää kurssin kesken selittämättä syytä asiasta huolestuneelle Sagalille. Opettaja lähettää äidille wilma-viestien sijaan paperilappuja, joihin on kirjoittanut asiat englanniksi, eikä Sagal saa sanotuksi, ettei äiti ymmärrä englantia yhtään sen enempää kuin suomeakaan. 

On Alina, joka on uppoutunut pelimaailmaan ja ampuu zombeja yömyöhään. On Alinan äiti, joka haluaa toisenlaisen elämän, ja isä, joka on tyytyväinen paitsi siihen, että äiti ei ole tyytyväinen. 

 

On Mikael, joka inkluusion nimissä on siirretty pienryhmästä isoon luokkaan, ja hänen isänsä Tommi. Mikaelin äiti on lähtenyt muille maille, ja Tommi on kantaa huolta pojastaan, joka hermostuu ison luokan metelissä. Opettaja ei tee tarpeeksi, vaikka Tommi luettelee hänelle lakipykäliä.

 

Rehtorin tulisi järjestää opettajille aggressiivisen lapsen kiinnipitokoulutus. Opettaja tietää jo nyt, että kiinnipitotilanteessa täytyy olla läsnä kaksi opettajaa siltä varalta, että tilanteesta joutuu oikeuteen. Ongelma on vain se, että mistä sen toisen opettajan siihen ottaa, kun aggressiivinen lapsi täytyy sekunnissa erottaa tilanteesta, jossa hän on lyönyt luokkatoveriaan pahasti päähän.

 

On Sagalin, Alinan ja Mikaelin luokkakavereita ja heidän vanhempiaan, ja tarina laajenee opettajainhuoneeseen, kollegoihin. Opettajista valtaosa on jo Kaisua nuorempia, vaikka Kaisullakin on vielä monta vuotta eläkeikään. 

Kaisu on ajatellut olevansa hyvä opettaja, sellainen joka välittää oppilaistaan, haluaa tukea heitä, olla läsnä ja avata maailmaa. Onko hän ollut aivan hakoteillä? Onko kaikki, mitä hän on ajatellut, sanonut ja tehnyt ollutkin vääränlaista, näkevätkö muut sen aivan toisin kuin Kaisu itse?

 

Pääseekö sellaisesta tilanteesta eteenpäin vai onko jätettävä kaikki, lähdettävä pakoon? Kuka on lopulta oikeassa, minä ja oma kokemukseni omasta elämästäni vai toiset ihmiset ja se, mitä luulen heidän ajattelevan? Sillä jos kukaan ei sano suoraan, mitä ajattelee, niin se jää luuloksi, jossa yrittää lukea toisten katseita, eleitä ja ilmeitä sanojen välistä. Entä jos tulkitseekin väärin? Kun vain tietäisi!

Elina Annolan romaani jättää mieleen monia ajatuksia. Se toimisi hyvin lukupiirikirjana, sillä siinä on monta teemaa, joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa.

MUITA KIINNOSTAVIA KOULUKUVAUKSIA

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut  

 

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa  

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kirjahyllyssäni on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa luetaan ja arvostetaan edelleen?

Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin. 

Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.

Kertomuksen alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa. Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan  parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte” on kuollut vankileirillä.

Tiltan serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.

Vaimoaan kauppias kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.

Kun laitan viimeisen kirjan kannet kiinni, ajattelen, että harvoin tapaa kirjoissa näin eläviä ihmisiä. Neljän kirjan aikana kukaan ei ole pysynyt samanlaisena, vaan he muuttuvat kuten oikeat ihmiset. Kuka viisastuu, kuka kyynistyy, yksi käy lempeämmäksi, toinen tiukemmaksi. Joenpelto kuvaa henkilöiden kehitystä tekojen, ajatusten ja keskustelujen kautta , ja tuo etenkin Tiltan ja Salmen keskusteluissa esiin kokemuksista kiteytynyttä elämänviisautta.

Kauppias Hännisen käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.

Loppua kohti sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite hajoaa?

Palavien kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin, mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.

Osa kirjan henkilöistä puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.

Jossain mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja kielen.

Muita samantyyppisiä

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sally Salminen: Katrina

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.

Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi! 

Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.