Brit Bennet: Äidit

Sellaistahan sattuu. 17-vuotias Nadia huomaa olevansa raskaana poikaystävälleen Lukelle. Nadialla on tarkat suunnitelmat, mitä aikoo lähteä opiskelemaan, eikä vauva sovi suunnitelmiin ollenkaan. Luke ehdottaa, että jos kuitenkin pidettäisiin se vauva ja mentäisiin yksiin, mutta Nadia sano ehdottoman ein. Hän haluaa abortin, ja Luke hankkii rahat, sillä Amerikassa se maksaa paljon. Mutta Luke ei kerro Nadialle, mistä hän rahat saa.

Siinä Brit Bennetin kirjan alku. Nadia rauhoittelee itseään, että se nyt oli sitten sellainen tapahtuma, joka saa jäädä menneisyyteen, hän ei sitä enää mieti. Luken kanssa välit tyssäävät sen tien, ja Luke jää kotikonnuille, kun Nadia lähtee. 

Menneisyyttään ei kuitenkaan voi noin vain jättää päättämällä, Nadia huomaa myöhemmin. Opiskelut kyllä sujuvat ja muukin elämä, mutta vuosien mittaan hän havahtuu kerta toisensa jälkeen siihen, että miettii, minkä ikäinen ”pieni” nyt olisi ja minkä näköinen. Olisiko hänellä ollut Luken kiharat? 

Britt Bennett rakentaa kirjansa juonta taitavasti. Alun tilanne laajenee lopulta koko romaanin kantavaksi teemaksi. Osansa tarinassa on Upper Roomin seurakunnalla, johon sekä Nadian että Luken vanhemmat kuuluvat, kuten suurin osa kaupunkilaisista. Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa muutenkin, ja seurakunnan toiminta tapaamisineen ja tapahtumineen on oleellinen osa kaupungin sosiaalisia kuvioita. 

Kirjan lukuisten henkilöiden tiet solmiutuvat yhä uudelleen. Jokainen aikuistuu ja vanhenee ja jokainen kantaa omalla tavallaan mukanaan sitä, mitä on aiemmin tapahtunut. Sanotaan, että elämä ei ole jana vaan se on malja, joka pikkuhiljaa täyttyy ja pitää kaiken menneen sisällään. Sen totesivat jo muinaiset roomalaiset: Omnia mea mecum porto. Bennetin kirja toteaa siitä, että menneet eivät jätä rauhaan, jos ei niitä käy läpi. Toisaalta miten käydä läpi tapahtumia, joita ei enää voi muuttaa? 

 

Hyvä kirja jättää pohdittavaa monelta kantilta. Äidit olisi hyvä lukupiirikirja, olisi kiinnostava kuulla, minkälaisia mietteitä se muissa herättää.

Suomentanut Maria Lyytinen
Tammi

 

SAMANTYYLISIÄ

 

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

 

Claudie Gallay: Tyrskyt

 

Gunilla Boëthius: Elämänmittainen salaisuus

Viime vuosina yleistyneet dna-testit ovat saaneet aikaan yllätyksiä siellä ja täällä.  Yksi yllättynyt on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Gunilla Boëthius. Hän aloittaa kirjansa Elämänmittainen salaisuus viiden vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin hän vietti iltaa ystäviensä kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Toisessa päässä oli sukututkijaystävä, joka kertoi saaneensa Gunillan dna-testin tulokset. Niiden mukaan Gunillan isä ei ollut hänen isänsä.

Tieto on shokki, sillä Gunilla oli ollut läheisissä väleissä erityisesti isänsä kanssa, paljon paremmissa kuin Suomesta kotoisin olevan äitinsä kanssa. Kohta vahvistuu, että biologinen isä on suomalainen kenraali Paavo Talvela, jonka sihteerinä Gunillan äiti työskenteli ennen sotaa ja osin sota-aikanakin.

Gunilla on vihainen, pettynyt ja huijattu. Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän lähtee kerimään tilannetta auki ja aloittaa äidistään. Mitä äidille oli tapahtunut, ennen kuin hän muutti Ruotsiin? Miksi hän meni naimisiin Carl Gustaf Boëthiuksen kanssa, josta tuli myöhemmin tunnettu ruotsalainen kansanvalistaja ja yhteiskunnallinen keskustelija.

 

Entä Gunillan isäkseen luulema Carl Gustaf, mikä on hänen taustansa? Missä hän ja äiti tutustuivat? Tiesikö isä, että äiti oli vast’ikään tullut raskaaksi entiselle pomolleen, kun suostuu Carl Gustafin kosintaan? 

 

Sen jälkeen täytyy lähteä etsimään myös miestä nimen takana: Kuka ja mikä oli Paavo Talvela, Gunillan biologinen isä, jota hän ei koskaan tavannut?

Gunilla, joka on luullut kuuluvansa professoreja ja pappeja vilisevään sivistyssukuun, saa tietää, että vaikka biologinen isä oli kohonnut kenraaliksi, hänen vanhempansa olivat renki ja karjakko. Siis Gunillan oikeat isovanhemmat. Isän puolelta Gunillalla on Suomessa myös melkoinen määrä sukulaisia, joihin hän alkaa tutkimuksensa edetessä ottaa yhteyttä.

Kirja on taiten kirjoitettu, kuten voi toimittajalta ja kirjailijalta odottaakin. Gunilla päästää lukijat niihin tunnemyrskyihin, joita uusi tilanne saa aikaan. Mielenkiintoista on myös se, miten pikkuhiljaa lapsuuskodin tietyt tilanteet, tunteet ja toimintatavat alkavat avautua uudesta näkökulmasta – äiti kantoi salaisuutta, joka väistämättä vaikutti hänen käyttäytymiseensä.

Yksi kiinnostava näkymä päätarinan ohessa on se, miltä suomalaisuus ja Suomen historia näyttää Ruotsista katsottuna. Gunilla tajuaa olevansa 100-prosenttisesti suomalainen, koska molemmat biologiset vanhemmat ovat Suomesta. Gunillan suomenruotsalainen äiti oli täysin kaksikielinen, mutta lapsilleen hän ei suostunut puhumaan suomea, vaan totesi sen olevan maailman vaikein kieli. ”Hän muka teki minulle palveluksen, kun ei tuputtanut minulle tuota mystistä kieltä. Hän vei minulta isäni äidinkielen ja teki minusta pysyvästi vajavaisen todellisessa kotimaassani.”

Kustantaja Siltala

Suomennos Veli-Pekka Ketola

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

 

Pauliina Aminoff Äiti meidän

Ritva Hellsten Lea

Ida Pimenoff Kutsu minut

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär

  

 

Merete Mazzarella: Jotain muutakin kuin tämä

Kaverini kertoi lähipiirinsä 6-vuotiaasta, jolle oli luettu kirjaa eläinlapsista. Yhtäkkiä lapsi keskeytti ja kysyi: ”Mutta mistä se ensimmäinen eläin tuli? Koska eihän sinne voinu noin vaan joku muna tupsahtaa.” 

Sitä samaa kysyy myös Merete Mazzarella, joskin eri sanoin, uusimmassa kirjassaan Jotain muutakin kuin tämä.

 

Mazzarella on pohtinut viime vuosina kirjoissaan erilaisia ilmiöitä ja elämänvaiheita. Kirjojen runkona on hänen omakohtainen tarinansa, jota hän lihottaa siteeraamalla aiheesta näkemyksiään esittäneitä puhujia ja kirjoittajia ja kommentoi heitä. Mazzarella on alkujaan suomenruotsalainen pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Uusimman kirjan liepeessä todetaan, että ”Mazzarellan teokset pureutuvat ajan ilmiöihin ja herättävät keskustelua”, joten kirja uskosta ja uskomisesta on siis ajan ilmiö.

Kirjailija aloittaa toteamalla, että hänen suomenruotsalaisissa piireissään uskosta ei puhuta. Se on hyvin henkilökohtainen asia, ja jos aiheen ottaa esiin, se on jotenkin noloa ja vaivaannuttavaa tai herättää jopa ylimielistä vastustusta tyyliin et kai sä nyt oikeesti aio meille sitä jouluevankeliumia lukea. Jos keskustelua syntyy, ihmiset kiirehtivät korostamaan, että eivät he uskonnollisia ole, vaan henkisiä tai hengellisiä tai agnostikkoja, jos eivät sano olevansa ateisteja.

Mutta, Mazzarella miettii, minkä vuoksi hänen tanskalaiset sukulaisensa keskustelevat kiinnostuneesti uskonasioista yhtä lailla kuin muustakin?  

 

Tässä kohtaa pysähdyn miettimään, että olenhan minäkin käynyt omissa suomenkielisissä piireissäni keskusteluja uskonnoista ja uskomisesta siinä kuin muistakin aiheista. Mitä minun piirini ovat: työyhteisöt, kaverit, sukulaiset, naapurit, aikanaan myös lasten kavereiden vanhemmat ensin hiekkalaatikolla ja sittemmin vanhempaintoimikunnissa sun muissa. Rajattu piiri omalla laillaan, kuten meistä jokaisella.

Mazzarella kertoo olleensa itse aina jossain määrin kiinnostunut uskonasioista. Kirjaa kirjoittaessaan ja aihetta tutkiessaan hän alkaa käydä silloin tällöin kirkossa, rukoilee ja lukee Raamattua sieltä täältä. Ja käy keskusteluja ihmisten kanssa.

 

Seuraavan kerran pysähdyn, kun Mazzarella alkaa siteerata filosofeja, kirjailijoita ja muita aihetta pohtineita. Monet väittämät ovat sellaisia, että normaalilogiikalla ne kaatuvat heti, vaikka tulisivat niin sanotusti suurenkin filosofin suusta. Esimerkiksi 1900-luvulla elänyt matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell kiistää Mazzarellan sanoin ’kiivaasti’ Jumalan ja tuonpuoleisen olemassa olon perustellen: ”Uskonto perustuu ensi sijassa pelkoon. Se on osittain tuntemattoman kammoa ja osittain toiveajattelua, että jonkinlainen isoveli olisi tukena kaikissa vaivoissa ja kiistoissa.”

Monessa kohtaa Mazzarella tuo napakastikin esiin omaa näkemystään, mutta tässä kohtaa hän vaan siteeraa. Itse ajattelen tuon luettuani, että mitä sitten? Varmasti moni on alkanut viimeistään kuolemaa pelätessään etsiä Jumalaa ja mahdollisuutta, että elämä jatkuu rajan takana. Mutta ei pelko todista sitä eikä tätä tuonpuoleisen olemassaolosta tai olemattomuudesta. Jos Jumala ja rajantakaisuus on olemassa, se on, pelkäsipä ihminen tai ei. Ja jos sitä ei ole, sitä ei ole, pelkäsipä ihminen tai ei.

 

Kirjan lopputulema on lempeä ja rauhallinen, mutta en spoilaa kertomalla, mihin kirjailija päätyy. Saa jäädä jokaisen omaksi katsottavaksi.

Yleisesti ottaen: jos kirjan ansiokkuus on kiinni siitä, herättääkö se omia ajatuksia ja omaa pohdintaa, niin tämä on kyllä ihan kiinnostava kirja.

 

Kustantaja Tammi

Suomentanut Raija Rintamäki

 

SAMANTYYPPISTÄ

 

Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa

 

Kristiina Hanhirova Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Sinikka Paavilainen: Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista

Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista on kirjoitettu kirjoja vaikka mistä näkökulmasta. Ei Sinikka Paavilaisen kirjan näkökulmakaan ole uusi, mutta vähemmän on kuitenkin romaaneja, jotka sijoittuvat Leningradiin, kun saksalaiset piirittivät kaupunkia lähes 900 päivää. 

Piiritys ei ollut aivan 100-prosenttinen, mutta niin tiukka, että ruokaa kaupunkiin saatiin hyvin vähän ja satojatuhansia ihmisiä kuoli nälkään. Viranomaiset pienensivät ihmisten päivittäistä ruoka-annosta kerta toisensa jälkeen. Tuli aika, jolloin elintarvikekorttia vastaan sai enää satunnaisesti jotain plus yhden leipäviipaleen päivässä, ja leipään oli sekoitettu ties mitä sahajauhosta alkaen. Nälkään nääntyvässä ja pakkasissa jäätyvässä Leningradissa syötiin mitä vain, kissoja, koiria, rottia, tapettia, kengänpohjia, vöitä, jopa ihmisiä. 

Paavilaisen kirjan päähenkilö, leningradilainen näyttelijä Innokenti Lukov kieltäytyy omantunnon syistä lähtemästä rintamalle. Hän piileskelee kaupungissa ja pitää päiväkirjaa, jossa toistaa toistamistaan, että hänen omatuntonsa ei salli hänen tappaa ketään. Lukov vaihtaa olinpaikkaa, yöpyy milloin missäkin, jopa hautausmaalle kaivetussa haudassa.

 

Kirjan edetessä herää kysymys, eikö sekin ole tappamista, jos vie nälkää näkevän vähäistäkin vähäisemmistä eväistä osan? Rintamakarkurina Innokenti ei saa elintarvikekortteja, ja hän käy syömässä milloin äitinsä, milloin ystäviensä yhä pikkuruisempia ruokia? Missä kohtaa menee itsekkyyden raja? Ja toisaalta, mitä vaihtoehtoja Innokentilla on? Tuliko tämä kysymys missään kohtaa Innokentille itselleen mieleen?

Luettuani kirjaa jonkin matkaa, alan etsiä tietoa, perustuuko se tositapahtumiin vai onko kyseessä fiktio. Itse kirjasta sitä tietoa ei löydy. Muualta luen, että tämä on  fiktiota, mutta kirjailija on lukenut kymmeniä piirityksestä kertovia kirjoja, jotka sisältävät aikalaisten päiväkirjamerkintöjä, haastatteluja ja faktatietoa piirityksen vaiheista. Historiallisten tapahtumien peruskuvio menee kirjassa siis siten, kuin se oikeastikin eteni.

Siltä osin Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista rinnastuu Victor Klempererin kirjaan Haluan todistaa.

 

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän piti sieltä alkaen sodan loppuun asti päiväkirjaa, jossa kulkee lomittain arkielämän muuttuminen, maailmantapahtumat ja Saksan politiikka. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen sota-ajan päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuu rauhantekoon vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotuskompaniassa.

 

J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on ranskalainen juutalaistyttö Ester.

 

 

 

 

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.

Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

Topias Haikala: Varjokäärme

Helsingissä sataa lunta viikosta toiseen, ja kaupunki alkaa hautautua nietoksiin. Aleksi tekee väitöskirjaa seuranaan vain koira, muu perhe on reissussa. Päivät ovat yhtä yksitoikkoista puurtamista kuin jatkuva lumisade, kunnes yhtenä iltana koira katoaa. Sitä etsiessään Aleksi osuu porttikongissa olevalle ovelle, jonka takana on jotain kummallista.

Varjokäärme on kirja, jossa kulkee pitkään kaksi juonta rinnakkain. Ne solmiutuvat vasta viimeisissä luvuissa. Toinen on toden ja fantasian rajan ylittävä maailma, jossa on pieniä sinisiä eroosiopölyn syöjiä, puhuva varis ja vainoojiaan paennut robotti. 

 

Toinen juoni on kertomus Aleksin perheestä, vaimosta ja kolmevuotiaasta tyttärestä. Tähän osioon kuuluu myös Aleksin yläkerrassa asuva isotäti Josefiina Kurki, yliopistolla elämäntyönsä tehnyt vanha viisas nainen, jonka kotona on kirjahylly jopa vessassa. Isotädin kanssa Aleksi käy keskusteluja, jotka päätyvät hetkittäin arjen askareista eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ne ovat mauste tarinassa, mutta eivät liian pitkiä niin, että pysäyttäisivät päätarinan etenemisen.

Kirja on tavallaan kahdensorttisten lukijoiden kirja: Niiden, jotka pitävät maagisesta realismista, ja niiden, jotka uppoutuvat mielellään ihmissuhdekertomuksiin. 

Jos toinen juoni menee ohi omimmasta, kirjan loppuluvut palkitsevat molemmat. Tarinat yhdistyvät tavalla, joka jää mieleen pohdituttamaan vielä, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. Loppuluvuissa tulee myös selitys niille kummallisuuksille, joita matkan varrella tulee vastaan. Lumentulollekin. 

Varjokäärme on Topias Haikalan toinen kirja. Se sijoittuu Helsingin Töölöön.

Kustantaja Enostone Kustannus

Kjell Westö: Molly&Henry

Kirja lähtee liikkeelle kuin juna, yksitoikkoisesti, vain maisemat vaihtuvat. Talvisodan syttyminen on erottanut Mollyn ja Henryn. Molly on näyttelijä, joka lähtee kiertueelle Ruotsiin keräämään tukea Suomelle. Henry on toimittaja, joka seuraa sotaa rintamalla kirjeenvaihtajana. Näkökulma on ensin Mollyn. Henry jatkaa, ja sitten taas vie Molly tarinaa eteenpäin, kertoo kiertueen päivistä ja viikoista. 

Alkutilanne on kyllä kiinnostava. Mutta henkilöt eivät ole eläviä, eivät edes päähenkilöt. Iso syy siihen on kertomisen tapa, se sama, mitä vierastin Westön aiemmassa kirjassa Tritonuksessa. On kertoja, joka kertoo, että nyt Mollylle käy niin ja nyt hän sanoo noin ja ajattelee näin ja tekee tuolla tavoin. Henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi, ikään kuin niitä katselisi lasin läpi. 

Edes sitaatit eivät tuo rytmiä tekstin junamaisuuteen. Niitä ei eroteta sitaattimerkeillä tai repliikkiviivalla, vaan teksti etenee pötkössä tyyliin ”Molly yritti uudelleen. Eikö sinulla ole mitään? Kaikki kelpaa, mahorkkakin. Nitsevo, Venho sanoi. Minulla ei ole yhtään.”

 

Sota loppuu, tulee välirauha, arki. Kummankin elämässä toistuvat samanlaiset tilanteet, ongelmia töissä, ryyppäämistä kavereiden kanssa, ruokapulaa. Välillä  ollaan rakastavaisia, sitten taas riidellään. Pinnan alla on pelko, että sota alkaa uudelleen. 

 

Mutta ei tämä kirja huono ole, joskaan ei loistava. 

Helsingin historiasta kerrotaan kiinnostavia arjen yksityiskohtia kuten kuinka välirauhan talvena pitkin kaupunkia pinottiin hurjat määrät polttopuita Rautatieasemaa myöten. Varustauduttiin seuraavaan talveen, jos Saksasta koksikuljetukset loppuu. Westö on tehnyt hyvin taustatyön, kuten aina. 

 

Loppua kohti kirja monipuolistuu. Tarinaan tulee syvyyttä, päähenkilöt heräävät eloon ja tekstiin tulee kauneutta. Etenkin kun jatkosota alkaa, eteen tulee lauseita, joiden kohdalla täytyy pysähtyä ja lukea uudelleen. Kertomukseen tulee myös selkeä loppu, se ei vain katkea. 

Kiinnostava yksityiskohta on myös Henryn tiukka ateismi, jota hän tuo siellä täällä esille. Sitten vanha tuttu palauttaa hänen mieleensä kansalaissodan ajalta tilanteen, jonka Henry on sulkenut alitajuntansa kellariin tiukasti oven taakse. Syyllisyys tunkee taas esiin, ja siitä hänelle ainoa pääsy on kieltää se mahdollisuus, että joskus hän joutuisi "Korkeimman" käsiin ja tilille tekosistaan, kuten äiti aikanaan opetti. Henryn mieleen ei juolahda, että hän voisi ymmärtää nuorta minäänsä ja antaa itselleen anteeksi, olla sille nuorelle miehelle armollinen. Ei, syyllisyys pitää tunkea takaisin kellarin oven taa ja yrittää olla välittämättä, kun se siellä aika ajoin meuhkaa.

Samalla lailla kantaa Eccu lopun ikänsä elämäänsä vammauttavaa syyllisyyttä kirjassa Missä kuljimme kerran. Se on edelleen Westön paras, ja sen olen lukenut useampaan kertaan. Nämä muutkin kyllä lukee, mutta en välttämättä enää toista kertaa.

  

KJELL WESTÖN AIEMPIA

 

Missä kuljimme kerran

Tritonus

Rikinkeltainen taivas

 

 

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies & Rikas ja kunniallinen

Eeva Joenpellon Lohja-sarja on pitkälti jäänyt unohduksiin, vaikka esimerkiksi Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa pidetään edelleen kiinnostavana. Lohja-sarjaan kuuluu neljä kirjaa, tarkemmin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html. 

Nyt olen käynyt läpi muita hyllyssä olevia Eeva Joenpellon kirjoja, jotka päätyivät meille tätini perintönä. Lohja-kirjat ovat selvästi Joenpellon tuotannon huippu. Muista kirjoista kiinnostavin on Tuomari Müller, hieno mies. Joenpelto rakentaa tarinan rehellisestä tuomarista, jota ryhdytään raivaamaan pois tieltä, kun hän ei suostu pikkukaupungin johtoklikin kimppaan junailemaan asioita lain vieritse. 

Kirja alkaa, kun leskirouva Müller saa yhteydenoton pikkukaupungista, jonka jätti miehensä kuoltua taakseen päättäen, ettei ikinä enää astu sinne jalallaan. Kyse on leskirouvan omistukseen jääneestä kuivasta nummesta, jota kaupunki ei aikanaan halunnut ostaa. Nyt maapläntti onkin tärkeä, sillä päättäjät kaavailevat siihen vaivihkaa isoa valtakunnallista jätelaitosta. 

 

Kirja etenee luku kerrallaan, ja luvuista muodostuu kuva siitä, mitä aikanaan tapahtui. Mitä aikoo nyt leskirouva, elämän koulima kuusikymppinen nainen, joka alkaa pyörittää kunnanmiehiä oman suunnitelmansa mukaan?

 

Toinen hyllyyni edelleen jäävä on Rikas ja kunniallinen. Se sijoittuu bisnesmaailmaan, mutta mukana on samoja elementtejä kuin Tuomari Müllerissä: suhmurointia ja välistä vetoa. 

 

Rikas ja kunniallinen on alkutilanteeltaan aika tavanomainen: isoisä on perustanut firman, joka menestyi, ja hänen poikansa jatkoi firman johtajana. Nyt hän on kuusikymppinen, ja sukuyritykselle pitäisi löytyä jatkaja. Mutta johtajan ainoa poika ei voisi vähempää välittää firman johtamisesta. Koulunkäyntikin takkuaa, sen sijaan poika tekee innolla verstaassa puutöitä ja korjaa kelloja, polkupyöriä ja vaikka mitä. Isälle vaan ei käy, että poika ottaisi ammatikseen jotain, jossa voi tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. 

Johtajalla on toki kaksi aikuista tytärtä, mutta kumpaakaan ei liikkeenjohto kiinnosta, eikä isäkään pidä heitä vaihtoehtoina. Ja on vävyt, joiden kummankin kanssa on omat ongelmat. Joenpelto alkaa viedä tarinaa eteenpäin kierrellen sen verran, että lopputulema on yllätys.

 

Sekä Tuomari Müller että Rikas ja kunniallinen ovat ilmestyneet 1990-luvulla. 

 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leena Lander: Jumalattoman kova tinki

”Elämä on jumalattoman kova tinki”, miettii nainen vanhoilla päivillään kotonaan Vartsalan kylässä. 

Kylä sijaitsee Salon lähellä, Halikonlahden perukassa, ja sinne rakennettiin saha vuonna 1883. Sadan vuoden päästä jäljellä on sahan autioituneet rakennukset, vanhojen kyläläisten nauhalle otetut haastattelut ja yhden sahatyöläisen ruutuvihko, päiväkirja, johon hän oli merkinnyt tärkeät tapahtumat vuosi toisensa perään.

Jumalattoman kova tinki on Leena Landerin kirja, joka ilmestyi vuonna 1987. Vartsalan saha oli lähellä hänen lapsuuden kotiaan, ja 80-luvun alussa Landerille tuotiin sahalaisten haastattelut ja päiväkirja. Tuojat kysyivät, josko hän haluaisi kirjoittaa sahan historiikin.

Ei syntynyt historiikkiä vaan syntyi romaani kylän elämästä vuosilta 1903-1929. Sinä aikana tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, myös naisille, Suomi itsenäistyi, syttyi kansalaissota ja oli ensimmäiset presidentinvaalit.

 

Romaani on sisäpiirinäkymä tuolloin eläneiden ihmisten elämään. Kylän asukkaat tulevat tutuksi: he ovat ensin lapsia, sitten nuoria miehiä ja naisia, he kuhertelevat, avioituvat, saavat omia lapsia ja vanhenevat – ne, jotka vanhenevat. Kaikki eivät, sillä moni vaimo kuolee synnytykseen tai lentävään keuhkotautiin.

 

Yksi nuorista miehistä lähtee Amerikkaan ja tulee parinkymmenen vuoden päästä takaisin jalassaan punaiset kengät! Kansalaissodassa kyläläiset kuuluvat punaisiin, ja iso osa miehistä joutuu vankileirille. Osa ammutaan, jotkut meinataan ampua, mutta viime hetken sattuma lykkää ampumisen myöhemmäksi, eikä se toteudukaan. Kun sellainen mies palaa kotiin, hän on säikky loppuikänsä.

Kirja on hyvin kirjoitettu, paikallinen murre on hersyvän osuvaa, tapahtumat ottavat mukaansa. Se mikä koskettaa erityisesti on, että kaikki nämä ihmiset ovat olleet oikeasti olemassa ja kaikki nämä tapahtumat ovat tapahtuneet heille.

Landerin kirja osui käteeni, kun otin asiakseni käydä läpi kirjahyllyn vanhoja kirjoja sillä silmällä, mitkä niistä haluan säilyttää ja mitkä pistän pois. Kaikki kirjat ovat aikanaan tuntuneet säilyttämisen arvoisilta ajatuksella "voisin lukea joskus uudelleen". Kaikki eivät kuitenkaan enää puhuttele - joidenkin kohdalla jopa miettii, miksi minä tästä aikanaan tykkäsin?

 

Jumalattoman kova tinki on edelleen lukukokemus, joka jää mieleen. Jotkut henkilöt tulevat ajatuksiin vielä seuraavana päivänäkin. Se on minulle hyvän kirjan merkki, samoin kuin se, että kirjassa näkee asioita toisista näkökulmista, saa elää mukana toisten ihmisten elämässä toisessa ajassa ja paikassa.

AIKAA KESTÄVIÄ OVAT OLLEET MYÖS ESIMERKIKSI 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

 

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (paljon enemmän kuin elokuva!)

Sally Salminen: Katrina

 

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Luin pari viikkoa sitten Miia Apukan isoisän kokemuksiin perustuvan kirjan Itään ja takaisin (linkki lopussa). Eelis oli niitä suomalaisia, jotka lähtivät 1920- ja 30-luvulla itärajan yli rakentamaan työläisten omaa maata ja joista iso osa päätyi vankileirille tai teloitettiin 1930-luvun lopun vainoissa. 

Anna Soudakovan kirjasta Mitä männyt näkevät näin vinkin facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Kirja  kertoo Leningradissa syntyneen Jurin tarinan. Juri oli Annan isoisä.

Stalinin 1930-luvun vainot eivät kohdistuneet vain muualta tulleisiin vaan myös oman maan kansalaisiin. Kateus ja vainoharhaisuus olivat voimissaan, ja kun ne lyödään yhteen, ei tarvita kuin kateellisen naapurin ilmianto niin mustapukuiset miehet tulevat ja vievät vanhemmat. Ilmiannosta palkittu naapuri saa asuttavakseen kansanvihollisina vangittujen asunnon. Lapset karkotetaan isovanhempien kanssa Uzbekistaniin, kauas pois. Sillä ei ole väliä, onko ilmiannossa perää. Vainoharha vie jokaisen, jota syytetään.

 

Juri on viisivuotias, isosisko Maria jonkun vuoden vanhempi, eivätkä he näe vanhempiaan enää. Kansanvihollisten lasten kohtalo on muutenkin karu. Opiskelupaikat sulkeutuvat, kun tulee eteen kysymys, mitä vanhempanne tekevät. Eikä kansanvihollisten poika ole myöskään suositeltava seurustelukumppani kunniallisten kansalaisten tyttärille. Juri on kuitenkin sitkeää tekoa, hän pääsee eteenpäin, ei sinne, minne olisi lahjoja ja mihin haluaisi, mutta eteenpäin yhtä kaikki.

Vuosikymmenten jälkeen Juri pääsee käymään Suomessa, jonne hänellä on sukujuuria inkeriläisten esivanhempien kautta. Hän hämmästelee kaupungin ja asuntojen siisteyttä: rappukäytävässä lamput palavat, hississä ei haise pissa, nurmikot siistitään säännöllisesti ja kukkapenkit saavat olla rauhassa. Tällaistako on lännessä, josta heitä aina varoitettiin? Kaupoissa on tavaraa, ettei tiedä, mitä valita, ja bussit ja ratikat kulkevat aikataulun mukaan. Valhetta oli siis sekin, että ihmiset elävät länsimaissa kurjina ja kapitalistien sorron alla.

 

Anna Soudakova on syntynyt Pietarissa ja muuttanut 8-vuotiaana vanhempiensa mukana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoiskirjansa. Viime vuonna häneltä tuli toinen kirja, Varjele varjoani, joka peilaa hänen omaa tarinaansa kahden kulttuurin välissä. Rajavyöhykkeellä on omat paineensa, mutta myös se puoli, että voi ottaa molemmista sen, mikä on hyvää. 

 

Kiinnostavinta Soudakovan kakkoskirjassa on kuvaus kommuunielämästä Leningradissa: entisajan isot asunnot on pilkottu monen perheen kesken, ja kaikki jakavat ainokaisen keittiön ja kylpyhuoneen. Sopeutumisen kanssa on ongelmaa, mutta toisaalta naapurit pitävät toistensa puolta, ainakin useimmiten ja tosipaikan tullen. 

 

Soudakova kirjoittaa elävää, paikoin lähes runollista kieltä, ja saa tapahtumat ja henkilöt elämään. Hieman haittaa hänen tapansa hyppiä ajassa turhan paljon edestakaisin, mutta meneehän se, kun huomaa panna merkille lukujen otsikoissa pienellä olevan vuosiluvun. Itse tarina molemmissa kirjoissa pysäyttää senkin vuoksi, että niiden taustalla on tositapahtumat.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Miia Apukka Itään ja takaisin

Kirjan nimi kertoo tarinan alun ja lopun. Lapin Sattasessa olot olivat 1930-luvun alussa köyhät, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten omaa maata. Mutta vastaanotto on karu, eikä jatko sen parempi. Muutaman vuoden päästä Eelis ryhtyy uhkayritykseen kävellä Itä-Karjalan lumisten metsien läpi rajalle ja takaisin kotiin. Perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin.

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/04/miia-apukka-itaan-ja-takaisin.html

 

Sirpa Kähkönen Graniittimies

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton? 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.