tiistai 24. elokuuta 2021

Ann Cleeves: Kylmä maa


Jos haluaa pistää kiireet hattuhyllylle mutta ei aivoja, hyvä dekkari on oivallinen konsti relata. Dekkareissa ei kannata tuijottaa uutuuksia, sillä monasti myös ”vanhassa vara parempi”, muinaissuomalaista sananlaskua siteeraten. 

Yksi oivallinen perusdekkari on ei ihan uutuuksiin enää kuuluva Ann Cleevesin Kylmä maa. Siinä on johdonmukainen juoni: rikos, tutkinta, riittävästi mahdollisia syyllisiä ja naseva ratkaisu. Pidän myös siitä, että juonessa ei ole äklöttäviä yksityiskohtia. Rikos on vain juonen alkupiste, pääpaino on sillä, miten tekijä löytyy, kuka hän on ja miksi teki mitä teki. 

Kylmä maa sijoittuu Shetlannin saarille Englannin pohjoispuolelle. Se on sopivan rajattu paikka, mutta ihmisiä on kuitenkin riittävästi niin, että tekijäksi on monta vaihtoehtoa. Päähenkilö on komisario Jimmy Perez, josta Ann Cleeves on kirjoittanut useita kirjoja. Hahmosta on myös tv-sarja, joskin se on erkaantunut jonkin verran kirjan päähenkilöstä. 

Synkän talvipäivän kaatosade saa aikaan maanvyöryn. Vyöryn alle jää vanha, autioksi luultu mökki, mutta kun tuhoja käydään arvioimassa, mökin raunioista löytyy tuntematon nainen. Ensin hänen luullaan kuolleen maanvyöryssä, mutta tarkemmin tutkittaessa käy ilmi, että hän oli jo kuollut mökin sortuessa. Kuka hän on ja mitä hän teki autiotalossa – ja kuka halusi päästä hänestä eroon? 

Kirjailija pitää juonenkäänteet hyvin hyppysissään ja sitä myöten lukijan. Tarina etenee klassisen poliisitutkinnan tapaan, kuulustellaan ihmisiä ja vähitellen alkaa löytyä silminnäkijöitä, jotka ovat nähneet naisen kuka missäkin. Loppuratkaisu on sujuvan juonen päätteeksi yllätys.

 

MUITA DEKKAREITA 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/06/hakan-nesser-herra-roosin-tarina.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/03/petra-rautiainen-tuhkaan-piirretty-maa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/05/celeste-ng-olisi-jotain-kerrottavaa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/08/mattias-edvardsson-aivan-tavallinen.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/05/fiona-barton-lapsi.html

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/04/maria-adolfsson-harha-askel-jane-harper.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/04/liane-moriarty-tavalliset-pikku.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/12/harri-nykanen-leijonakuningas.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/12/lars-pettersson-koutokeino-kylma-kosto.html 



perjantai 13. elokuuta 2021

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet


Sain vinkin: ”Sinähän tykkäät historiallisista romaaneista. Oletko lukenut Pirjo Tuomisen Satakunta-sarjaa”. Tuominen oli minulle vieras nimi, ja nappasin sarjan neljä kirjaa mukaan kirjastosta: Itkevät syvät vedet, Silta joen yli, Kultavainiot ja Maan nälkä.
 

Kirjoissa seurataan sahanomistajan tyttären Linda Huovin, torpparinpojan Joel Knaapin ja heidän perheidensä vaiheita 1900-luvun alusta 1940-luvun lopulle. Alussa Joel on Huovin sahan arvostettu ammattimies, tyvipääsahuri. Linda työskentelee aikansa kuluksi sahan konttorissa isänsä apuna ja oppii huomaamattaan sahabisneksen perusasiat. Päähenkilöiden kautta eletään todeksi Suomen historiaa kansalaissodasta lamavuosiin ja edelleen yli talvi- ja jatkosodan.

 

Huovin saha sijaitsee Satakunnassa, lähin kaupunki on Pori. Tuominen tuo matkan varrella esiin satakuntalaisten ominaispiirteitä ja paikallisia tapoja, kuinka kuuluu käyttäytyä ja mitä ylipäänsä pidetään sopivana, mitä ei. 


Joskus aikanaan ajattelin, että Suomessa heimopiirteet ovat mennyttä maailmaa, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä ne edelleen vaikuttavat. Sen huomaa viimeistään, jos muuttaa esimerkiksi Lappeenrannasta Pohjanmaalle tai Espoosta Savoon. Tästä viime vuosina hulvaton ja samalla osuva esimerkki on Veera Niemisen mainio Avioliittosimulaattori. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/veera-nieminen-avioliittosimulaattori.html

 

Pirjo Tuomisen Satakunta-sarja rinnastuu rakenteeltaan Eeva Joenpellon Lohja -sarjaan, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan ja Enni Mustosen historiallisiin kirjasarjoihin. Tuomisen henkilöt eivät elävyydessään nouse Linnan tai Joenpellon levelille, mutta riittävän eläviä he kuitenkin ovat, ettei sarja litisty pelkästään tapahtumien kuvaamiseksi. Matkan varrella henkilöt vanhenevat ja heistä tulee tuttuja vähän kuin naapureita.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ


Eeva Joenpellon Lohja-sarja 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html


Väino Linnan Täällä pohjantähden alla 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html


Kjell Westön Missä kuljimme kerran 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html


Sally Salmisen Katriina 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html


Raija Orasen historialliset kirjat 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2015/04/raija-oranen-aurora.html


Enni Mustosen Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinat
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat 


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina 

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

 

 

 

    maanantai 9. elokuuta 2021

    Anneli Kanto: Rottien pyhimys

    Hattulan kirkon valkeaksi kalkitut seinät ovat odottaneet vuosien ajan maalauksia. Niistä on ollut kyllä puhetta, mutta mitään ei tapahdu, ennen kuin kirkkoväärti tarttuu lopulta asiaan. Maalaukset ovat tärkeitä sillä kansa ei osaa lukea, ja seinien kuvista ihmiset voivat katsella Raamatun tapahtumia. Eletään 1500-luvun alkua.

    Seinämaalauksia tekemään on saatu Ruotsista kuuluisat kirkkomaalarit, mestarit Andreas ja Martinus. Eräänä varhaiskevään päivänä he sitten saapuvat, kaksi miestä ja oppipoika Vilppu, joka taitaa myös kummallista Itämaan kieltä ja voi toimia tulkkina, kun kaikki eivät ole niin sivistyneitä, että puhuisivat ruotsia.

    Vaikka historia kiinnostaakin, ei välttämättä ajattele, että keskiaikaisen kirkon seinien kuvittamisesta saisi vetävän romaanin. Anneli Kanto onnistuu kuitenkin hyvin. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat osin totta, osin kirjailijan fiktiota. Kylän asukkaiden ja kirkkomaalareiden väliset suhteet alkavat kehittyä ja sen myötä muotoutuu juoni, joka on loppuvaiheessa lähes dekkarityylinen: Kuka on varastanut kirkon kallisarvoisimman aarteen?

     
    Päähenkilöiden joukkoon nousee Pelliina, kyläläisten hyljeksimä nuori nainen, joka on liian isokokoinen naiseksi ja väärän värinen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Miksi linnanherra Åke Tott ja hänen vaimonsa kunnia-arvoinen Märta ovat niin kiinnostuneita Pelliinasta, ihmettelee kirkkoväärti. Pelliina on oivallinen piirtäjä, ja Märta tuputtaa hänet  kirkkomaalarien aputytöksi seinämaalausten tekoon.

    Anneli Kanto on toimittaja ja kirjailija, ja se näkyy hänen tekstissään.  Kieli on kaunista ja sujuvaa. Hän tavoittaa myös hyvin keskiaikaisten ihmisten ajatuksenjuoksua ja sen, miten he näkevät maailman, elämän ja kuoleman. Hyvä juttu on se, että juoni ei lopu klassisesti, kuten jo matkan varrella kuvittelee, vaan Kanto kääntää sen uuteen suuntaan ja toisenlaiseen loppuun. 

     

    Kesken lukemisen piti  googlata Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalauksia, ja siellä ne ovat edelleen nähtävissä alusta loppuun eli maailman luomisesta viimeiseen tuomioon. Kesän tullen pitää lähteä retkelle katsomaan kirkon maalauksia livenä.

     

    perjantai 6. elokuuta 2021

    Kjell Westö: Tritonus

    Kjell Westön Tritonus lähtee liikkeelle hitaasti. Menossa on sivu 47, kun minulta kysytään, onko hyvä kirja - en tiedä vielä.


    Sadan sivun kohdalla ajattelen, että musiikin maailmaan mennään syvälle, mutta elämä jää ulkokohtaiseksi. On kuin kuuntelisin työkaverin kertovan naapuristaan, jota en ole tavannut. 

     

    Vaikuttaako siihen kirjoitustapa? Valtaosa on kertojan sanoja, ei suoria repliikkejä tai henkilön omia ajatuksia: ”Brander huomasi olevansa pahoillaan, ettei Annette ollut kouluttanut ääntään”. 

     

    Myös kertojan tapa puhua päähenkilöistä sukunimillä etäännyttää, ei Thomas vaan Brander. Sivuhenkilöt ovat etunimillään, Krista, Jonas, Bigi, Annette…

     

    Vai onko Branderin elämä niin kapeaa, että siihen väsähtää? Mies ajattelee musiikkia, uraansa ja viimeisintä naistaan. On hänellä aikuinen poikakin, mutta hänet valtaosin vain mainitaan. Ex-vaimotkin mainitaan - kun Branderin silmät aikanaan osuivat Kristaan, kertoja kertoo, että "Branderin mieleen nousi, oliko avioliitto Elenan kanssa sittenkään niin onnellinen". Miksi ei olisi ollut onnellinen, sitä ei sen enempää analysoida eikä Elenaa edeltävää liittoakaan. 

     

    Pääsyy on kait ollut se, että Brander iski silmänsä aina seuraavaan naiseen ja useampaankin samaan aikaan. No, kun aikansa vaihtaa naisia, saattaa jäädä niin sanotusti luu jakajan käteen, etenkin kun mies on jo lähemmäs kuusikymppinen ja vahtaa aina vain 30plussia. Kirjan henkilöissä ei ylipäänsä ole yhtään viehättävää viisikymppistä naista, viisvitosia miehiä kyllä parveksi asti.

     

    Onneksi kirjan edetessä tarinasta alkaa tiivistyä juonta. Pääjuoneksi vahvistuu naapurusten ystävystyminen, ja mitä siitä seuraa.

     

    Thomas Brander on kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, mutta ura on kääntynyt laskuun. Hän on rakennuttanut komean huvilan saaristoon, ja tutustuu siellä naapuriinsa, saman ikäiseen leskeksi jääneeseen Reidar Lindelliin, aikuisuutensa saaristossa eläneeseen koulupsykologiin, joka soittaa paikallisessa bändissä. Kaksi yksin asuvaa miestä. Reidarillakin on aikuinen lapsi, kolmekymppinen tytär, joka on kadonnut maailmalle ja antaa kuulua itsestään harvakseltaan. 

     

    Juonia on muitakin, yksi sisään punottu ja loppuvaiheessa ääneen sanottu on elämän tarkoitus. Mitä on hyvä elämä? Nainen ei voi olla elämän tarkoitus, vaikka moni etenkin nuorempana niin luulee, Branderkin.  

     

    Nainen tai mies ei voi myöskään olla se, jonka harteilla on minun onnellisuuteni. Toki rakkaus ja ihmissuhteet ovat iso tekijä siinä, kokeeko ihminen itsensä onnelliseksi. Mutta onnellisuuden ydin on jokaisen löydettävä itse, sitä ei voi vaatia muilta: Sun on tehtävä mut onnelliseksi.

    Loppuvaiheen mielenkiintoisia sivujuonia on se, miten eri tavoin ihmiset voivat nähdä tapahtumat, joita ovat olleet elämässä. Siinä voi oma mielikuva omasta historiasta mennä säröille, kun toinen sanoo, mitä hän näki – kun vaikkapa kuulee, että uusi suhde, jonka kanssa tehdyn reissun piti olla molemminpuoleinen rakkausmatka, vokotteli kumppanin silmän välttäessä toista tyyppiä.

     

    Tritonuksen henkilöitä leimaa elämänpettymys. Vain muutamalla kolmekymppisellä on elämä hanskassa, he ovat löytäneet oman tavan elää ja kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus. Mielenkiintoista, että jokainen heistä on ryhtynyt edistämään lähimmäisten hyvää: lääkäri on lähtenyt Punaisen Ristin hommiin kehitysmaihin, tutkija haluaa keskittyä tutkimaan asioita, joita petraamalla voi tehdä maailmasta paremman paikan ihmisille.

     

    Viiskasilla Thomas Branderilla on siinä kohtaa miettimisen paikka: Jos lopettaisin oman navan kiertämisen ja katsoisin, mitä voin tehdä muille ihmisille, olisinko sitten onnellinen?

     

    SAMAA AIHEPIIRIÄ


    Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

    Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

    Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

    keskiviikko 4. elokuuta 2021

    Ritva Hellsten: Lea


    Vanha mies pyytää anteeksi aikuisilta lapsiltaan, että oli aikanaan niin ankara kasvattaja, tukisti ja antoi piiskaa. ”Mutta siihen aikaan ajateltiin, että lapset pitää kasvattaa kurissa, jotta heistä tulee kunnon ihmisiä.” 


    Kuusikymppinen Lea ei ole päässyt niin pitkälle, että pyytäisi anteeksi. Mutta kun hän saa tietää sairastavansa syöpää ja tajuaa, että elämä on loppusuoralla, katse kääntyy taaksepäin. Pintaan nousevat takaraivossa pitkään pyörineet kysymykset: Miksi lapseni karttavat minua? Miksi tyttäreni ei puhu minulle asioistaan? Miksi lapsenlapset tuntuvat vierailta? Mitä olen tehnyt väärin?

     

    Lea menestyi koulussa, hänellä oli kavereita ja poikaystäviä ja hän oli työpaikalla osaava ja tykätty. Mihin se kaikki jää, kun hänestä tulee äiti? Hänellä on hyvä mies, lapset ovat terveitä, on koti ja on puutarha. Miksi Lea kokee silti, että elämä ei suju niin kuin hän haluaisi, vaan koko ajan pitää olla ojentamassa ja neuvomassa ja sanomassa ja silti perheenjäsenet eivät opi?

     

    Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sen enemmän he tekevät oman päänsä mukaan. Mies vetäytyy verstaaseensa – ja mitä mies tarkoittaa, kun sanoo Lean ehdottaessa automatkaa Eurooppaan, että ei se tältä porukalta onnistu? Silloin Lea ei kysynyt sitä, vaikka miehen sanat vihlaisivat. Nyt hän kysyy, mutta mies on kuollut ja hän ei voi kysyä kuin itseltään.

     

    Ritva Hellstenin Lea on on romaani nykyisyydestä ja menneisyydestä, peräjälkeen ja samaan aikaan. Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan loppupuolella. Muistoista alkaa piirtyä kuva lapsesta, joka pärjäämisensä takana pelkää. 


    Ritva Hellsten rakentaa taitavasti kuvaa Lean elämästä, syistä ja seurauksista. Hän ei osoita sormella, ei piirrä yhtälöitä, vaan jättää oivaltamisen lukijalle. Teksti soljuu, se on helppolukuista mutta ei kevyttä. Kotkan seudun murre, elämänpiiri ja tapojen muuttuminen vuosikymmenien varrella piirtyvät taustalla kiinnostavasti.

     

    Kysymykseksi jää, mitä on tehtävissä enää, vai onko mitään? Miten Lean pitäisi edetä nyt, kun hän pysähtyy ja näkee, että vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, toteutus ja keinot eivät pelittäneet sen kanssa yhteen?

     

    Kirjastossa eteen osunut Ritva Hellsten on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta varasin Lean jälkeen luettavaksi myös hänen aiemman romaaninsa Orvot.

     

    SAMAA AIHEALUETTA


    Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/04/tuula-liina-varis-maan-paalla-paikka.html

     

    Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/laura-lahteenmaki-ikkunat-yohon.html?m=1

     

    Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/03/elisabeth-strout-olive-kitteridge.html

     

    Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

     

    Sally Salminen: Katrina

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

     

    Kati Tervo: Sukupuu

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/02/kati-tervo-sukupuu.html

     

    Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/majgull-axelsson-kuiskausten-talo.html

    perjantai 23. heinäkuuta 2021

    Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

    Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä. Sama työpaikka iät ajat, samat työkaverit ja työkaverien samat vanhat jutut. Kotona vaimo, joka haluaa viettää sosiaalista elämää, käydä kutsuilla ja järjestää päivällisiä. Valdemar Roosia ei voisi vähempää kiinnostaa puhuminen yhdentekevistä asioista yhdentekevien ihmisten kanssa, vaikka hän tilanteisiin kiltisti suostuukin. 

    Sitten Valdemaria lykästää: hän saa yllättäen niin ison summan rahaa, ettei hänen tarvitse koskaan enää mennä töihin ja rahaa riittää silti tuhlattavaksi asti. Vaimo ei asiasta tiedä, ja asiaa pohdittuaan Valdemar päättää, ettei kerrokaan, vaan hän tekee kaikessa hiljaisuudessa jotain omaa, sellaista, missä hänen sielunsa ja ruumiinsa lepää. 

    Valdemar ostaa metsän keskellä sijaitsevan vanhan torpan, sanoo itsensä irti ja lähtee joka aamu työpaikan sijaan torpalleen viettämään omaa aikaa. Hän palaa kotiin samaan kellonlyömään kuin ennenkin, eikä kukaan aavistaisi mitään, jollei Valdemarin tielle osuisi yllätysvieras. 

    Håkan Nesserin kirja Herra Roosin tarina on dekkari, mutta dekkariosuus alkaa vasta puolessa välissä. Kirja on myös romaani elämästä ja ihmissuhteista ja omalla laillaan lempeä tarina yllättävän kohtaamisen seurauksista. 

    Kirja osui silmiini kirjaston palautushyllystä ja otin sen muiden kirjojen päälle. Jostain syystä olen viime aikoina pitkästynyt monien kirjojen kanssa, mutta tämä piti kiinni. Herra Roosin tarina kuuluu Håkan Nesserin rikoskonstaapeli Barbarotti -sarjaan. Myös Gunnar Barbarotti tuo tarinaan elämänpohdintaa ja näkökulmia rikostutkinnan ohessa. Dekkarien ystävät juoni ottaa mukaansa, kun lukija seuraa, miten Valdemar selviää tilanteesta, johon tahtomattaan joutui - vai selviääkö?



    perjantai 9. heinäkuuta 2021

    Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

      
    Juoni on yksinkertainen: viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea ja kotia. Jokainen heistä on lähtenyt jostain syystä saksalaisten mukaan, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan. 

     

    Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen. 

     

    Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.

     

    Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

     

    Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.

     

    Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.

     

    Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.

     

    Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille. 

     

    Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

     

    Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.

     

    SAMAA AIHEALUETTA

     

    Katarina Baer: He olivat natseja 

    Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

     

    Imbi Paju: Torjutut muistot 

    Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.

     

    lauantai 12. kesäkuuta 2021

    Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa



    Toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa Etelä-Suomesta Enontekiölle sodan jälkeen. Hän kertoo ryhtyvänsä kirjoittamaan lehtijuttuja sodasta toipuvasta Lapista. Se, mitä Inkeri ei kerro, on hänen aikomuksensa selvittää, mitä tapahtui hänen sota-aikana kadonneelle miehelleen.


    Kolme vuotta aiemmin Väinö Remes piti päiväkirjaa saksalaisten vankileirillä, johon hänet oli lähetetty tulkiksi ja vartijaksi. Saksalaisilla oli sota-aikana lukuisia vankileirejä Pohjois-Suomessa. Niistä ei ole juuri puhuttu, eikä asiaa ole kovin paljon tutkittukaan. Ennen Suomesta lähtöä saksalaiset hävittivät vankileirit, samoin niihin liittyvät asiakirjat. 

     

    Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on jäntevä ja historiallisesti mielenkiintoinen romaani toisen maailmansodan viimeisistä vuosista ja sitä seuranneesta ajasta Pohjois-Lapissa. Rautiainen kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, vankileirillä ja muutaman vuoden päästä Enontekiöllä. Molemmissa esiintyy samoja nimiä, ja vähä vähältä Inkerille alkaa selvitä, mitä hänen miehelleen tapahtui.

     

    On oikeastaan yllättävää, että toisesta maailmansodasta ilmestyy edelleen niin paljon kirjoja, vaikka aikaa on kulunut jo 80 vuotta. Onko niin, että vasta nyt niitä on kirjoittamassa sukupolvi, joka pystyy käsittelemään sellaisiakin asioita, joista aiemmin on pyritty vaikenemaan? Kirjan luettuani googlasin lisää pohjoisen vankileireistä, mutta niistä löytyi vähän tietoa, joskin jonkin verran sentään: https://yle.fi/uutiset/3-9766670 .

     

    Rautiaisen kirja pysyy hyvin koossa alusta loppuun. Viimeinen salaisuus selviää vasta loppusivuilla. Kieli on sutjakkaa, sitä on mukava lukea. Hyvä esikoisromaani.

     

    Helena Immonen: Punainen kettu

     

    Helena Immosen Operaatio Punaisessa ketussa historia on käännetty toisin päin: Se olikin Saksa, joka voitti toisen maailmansodan. Niinpä Immosen kirjassa Neuvostoliiton sijaan sanotaan Saksa ja kommunistin sijaan natsi. Neukkuajat muistavalle asetelma tuntuu hätkähdyttävältä, sillä ylösalaisuus piirtää kirkkaan kartan, tuolleenhan Suomi oli silloin talutushihnassa.

     

    Juoni etenee sisä- ja ulkopoliittisten mutkien osalta todenoloisesti. Henkilöt sen sijaan olisivat tarvinneet lihaa luurangon päälle. Höttöisen rakkausromaanin puolelle mennään muun muassa silloin, kun reservin luutnantti Riina kiukuttelee pääesikunnassa työskentelevälle miehelleen, että tämä menee töihin eikä ole kotona vaimonsa kanssa, vaikka Suomea uhkaa vihollishyökkäys. Hyökkäyksen torjunta voi odottaa, kun tarttee viettää vaimon kanssa laatuaikaa. - Helena Immonen on itse reservin upseeri ja työskentelee puolustusvoimissa.


     

    SAMAA AIHEALUETTA


    Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/08/tommi-kinnunen-ei-kertonut-katuvansa.html


    Terhi Rannela Frau

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/terhi-rannela-frau.html


    Anna Jansson Hämärän lapset ynnä muita

    http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/anna-jansson-hamaran-lapset-william.html

    perjantai 4. kesäkuuta 2021

    Suvi Vaarla: Westend

    Elinan isä on rakennusyrittäjä, pienestä aloittanut mutta nyt menee lujaa. Kunnes kaikki muuttuu: Suomeen iskee lama. Lama on suurin sitten 1930-luvun, siinä kaatuu yrittäjä toisensa perään ja lopulta pankkejakin. Asuntokauppa loppuu muutamassa kuukaudessa kuin seinään. Myynnissä olevien asuntojen hinnat romahtavat, ja epäonniset jäävät kahden asunnon loukkuun. 

    Siihen syöveriin putoaa Elinan isäkin. Hulppea omakotitalo Westendissä muuttuu vuokrakolmioksi betonielementtitalossa, sillä kaikki omaisuus on ollut isän firman lainojen vakuuksina.

    90-luvun lama on Suomen historian traumakohtia. Romaaneja siitä on kirjoitettu toistaiseksi vähän, vaikka lamavuodet ovat jokaisen tuolloin eläneen muistissa lopun ikää. Jos itsellä säilyi työpaikka, jokainen tietää niitä, jotka jäivät työttömiksi. Jos oma asunnonvaihto ei osunut vuosikymmenen taitteeseen, jokainen tietää jonkun, joka osti isomman asunnon, vaikka entinen oli myymättä kuten tapana oli, ja menetti molemmat. Jäljelle jäi iso asuntolaina, jota maksoi vuosikausia senkin jälkeen, kun lama viimein 1995 seutuvilla alkoi kääntyä nousuun.

    Ehkä traumaattiset ajat vaativat riittävästi etäisyyttä, ennen kuin niistä tulee laajemmalti romaanin aiheita?

    Suvi Vaarla on ollut 90-luvun taitteessa 13-vuotias, saman ikäinen kuin Westendin päähenkilö Elina on laman iskiessä. Vaarla on kertonut lehtijutussa, miltä tuntui, kun joutui muuttamaan Kruunuhaan kodistaan Suvelan lähiöön. Kruunuhaan asunto jouduttiin myymään pilkkahinnalla, sillä se oli äidin yritystä varten otetun lainan vakuutena ja yritys kaatui lamaan. 

    Westendiä on kiinnostava lukea jo ajankuvankin vuoksi. 90-luvun tv-ohjelmat, musiikki, vaatteet, sisustus, ruoat ja puheenaiheet ovat tuttuja ja herättävät aijuu-olon. Mutta romaani kertoo myös lapsen silmin katsottuna lamavuosille tyypillisen tarinan nousukauden huumasta ja sitä seuraavasta putoamisesta. Niin totta ja niin surullista.

    Westend rinnastuu sukupolviromaanina Laura Honkasalon menestysromaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka kertoo lapsuudesta 70-luvun taistolaisaikoina ja mitä sitten tapahtui, kun taistolaisuus hiipui. Molemmissa on myös kiva isä, jonka kanssa rakennetaan pienoismalleja ja pohditaan maailmaa, mutta joka muuttuu ja katoaa häntä jumaloivan tyttären elämästä, joko kokonaan tai henkisesti.

    Kertomusta viedään molemmissa eteenpäin kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä kun tyttäret ovat nuoria aikuisia ja lapsuudessa. Honkasalon kirja on kuitenkin mittavampi ja laajempi jo pelkästään sivumäärältään, ja molemmat kertovat täysin oman tarinansa.

    Westendin aikuinen Elina on ohuempi kuin lapsi-Elina. Häntä olisi kannattanut lihottaa ja syventää, ei vain kertoa, mitä tapahtui sitten ja sitten. Nyt aikuisen Elinan vaiheet lukee, jotta pääsee taas takaisin 90-luvulle, joka on kaikin puolin elävää. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava kirja.
    SAMANTYYPPISIÄ






    tiistai 24. marraskuuta 2020

    Paula Nivukoski: Mainingin varjo


    Tartuin kiinnostuneena Paula Nivukosken uutuuskirjaan Mainingin varjo, sillä pidin paljon hänen esikoisestaan Nopeasti piirretyt pilvet. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/06/paula-nivukoski-nopeasti-piirretyt.html

    Ensimmäisten lukujen jälkeen ajattelin, että Mainingin varjo kuuluu niihin nykykirjoihin, joissa menneiden aikojen ihmiset laitetaan tekemään valintoja, joita nykypäivän naiset tekisivät. Ettäkö pappilan lähinnä lapasta muistuttava tytär, kurissa ja nuhteessa tottelevaiseksi kasvatettu, karkaisi vuonna 1911 köyhän kalastajan kanssa kaukaiselle luodolle elämään avoliitossa? Sellaisen isän sellainen tyttö ei sellaista tee, ja jos laitetaan tekemään, pitäisi perustella, millä lihaksilla. Mutta tuleehan se syy sieltä esiin, kun pitemmälle lukee. 

     

    Seuraavaksi mietin, kuinka pitkälle yhteiselämässä kantavat rakkaus ja pappilan neidon omaksi saaminen, kun mies joutuu tekemään kaiken, hankkimaan elannon ja tekemään ruoat sun muun. Tyttö ei osaa mitään, ei edes tulta sytyttää, laittaa ruokaa tai perata kalaa – kuinka osaisi, kun on kasvanut palvelijan passaamana. 

     

    Entä kun tulevat ensimmäiset riidat ja neidon tapa riidellä on pitää mykkäkoulua, mitä mies silloin miettii? Miehen mietteitä kirjailija ei kerro, tarina kulkee päähenkilön, Evalinan, pään sisällä.

     

    Ajassa sinne tänne poukkoilevat tarinat ovat toimivia, kun ajanjaksot on eroteltu niin, että lukija tajuaa, missä nyt mennään. Mainingin varjossa olin alussa aika lailla hukassa ja vasta kahlattuani tarpeeksi eteenpäin, sain kiinni, miten tarina loogisesti kulkee. Kirjan luvut seuraavat toisiaan siksakaten ajassa ilman selitystä, missä kohtaa nyt mennään. Sukeltaisiko tarinaan paremmin, jos ei joutuisi kokoamaan kertomuksen kaarta rosollista, jollaiseksi kirjailija on pilkkonut sen? 

     

    Mainingin varjon osien suhde on myös ontuva. Loppuhuipennus, jos niin voi sanoa, tapahtuu jo puolivälin jälkeen, ja sen jälkeen (takaumat pois lukien) tarina kelaa päivästä ja viikosta toiseen samaa olotilaa. Loppua olisi voinut reippaasti tiivistää ja vaikka sitten alkupuolta syventää ja monipuolistaa.

     

    Nivukoski kirjoittaa sujuvasti ja kaunista kieltä. Mainingin varjon kanssa tulee kuitenkin olo, että hän on yrittänyt tehdä erilaista kuin ensimmäinen. Ei olisi haitannut tehdä samanlaista lukuromaania tästä kakkosestakin, sillä hyville lukuromaaneille on paljon lukijoita.

     

    SAMAA AIHEALUETTA

     

    Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

     

    Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.

     

    Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.