keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Patricia Harman: Kätilön koettelemukset


Pidin kovasti Patricia Harmanin kirjasta Hope Riverin kätilö (linkki alla), ja ilahduin, kun näin kirjakaupassa Harmanin uuden kirjan Kätilön koettelemukset. Se jatkaa aiemman kirjan tapahtumia, mutta on itsenäinen romaani, jonka voi hyvin lukea, vaikka ei olisi aiempaa lukenutkaan. 

Ollaan 1930-luvun Länsi-Virginiassa. Lama on iskenyt koko maahan, kaivoksia suljetaan, kuivuus koettelee maanviljelystä ja nälkiintyneiden työttömien laumat käyvät yhä suuremmiksi.

Sairaanhoitaja Becky Myers palaa Hope Riveriin oltuaan pois joitakin vuosia. Aikansa töitä etsittyään Becky päätyy kätilö Patience Murphyn apulaiseksi. 


Kuvaukset 30-luvun lamasta Amerikassa ovat pysäyttäviä. Kätilöiden kautta lukija pääsee käymään monenlaisissa perheessä, mustissa ja valkoisissa. Perheitä yhdistää se, että kaikesta on pulaa. ”Kun keinot loppuu niin konstit alkaa”, sanotaan vanhassa hokemassa, ja se pätee tässäkin. Ruokaa löytyy jopa rikkaruohoista, jotka aiemmin on heitetty pois, ja vaatteita ommellaan käyttämällä vanhojen risojen ehjiä kohtia.

 

Ihmisiä yhdistää myös periksiantamattomuus. Luin tämän kirjan perään Tommi Kinnusen Pimeät kuut (linkki alla), ja kirjoissa on paljon samaa: pula-aika ja köyhien ihmisten sitkeys. Periksi ei anneta, vaikka tulisi isojakin vastoinkäymisiä, vaan uskotaan että tästäkin mennään läpi ja vielä asiat järjestyvät.


Onko niin, että kun niukoissa olosuhteissa joutuu taistelemaan kirjaimellisesti jopa jokapäiväisestä leivästä, ihmisissä vahvistuu sitkeys ja usko huomiseen? Ja onko niin, että parempina aikoina vastoinkäymiset lannistavat ja annetaan helpommin periksi? Jos, niin miksi?

Kätilön koettelemukset -kirjassa on yhtenä säikeenä myös ihmissuhdetarina, joka ei päätykään ihan niin, kuin matkan varrella on ounastellut.

 

Sujuvassa käännöksessä on siellä täällä harmittavia lapsuksia tyyliin:

…puolet asukkaista pitävät itseään liiton kannattajina… = pitää itseään

…rouva juttelee pitkälle miehelle pukeutuneena CCC-uniformuun… = miehelle, joka on pukeutunut

 

Yleisesti ottaen Kätilön koettelemukset on ihan ookoo lukukokemus, joskaan ei aivan Hope Riverin kätilön veroinen.



PATRICIA HARMAN Hope Riverin kätilö

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/11/patricia-harman-hope-riverin-katilo.html

 

TOMMI KINNUNEN Pimeät kuut

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/12/tommi-kinnunen-pimeat-kuut.html

 

MUITA KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA Hakekaa kätilö ja Kätilönä Karjalassa

 


Tommi Kinnunen: Pimeät kuut


Tommi Kinnusen uusinta kirjaa on kiitetty laajasti. Niinpä tartuin siihen kiinnostuneena.

Pimeät kuut kertoo kuusikymppisen opettajan lukuvuodesta elokuusta kesäkuuhun
. Hän opettaa pohjoissuomalaisen syrjäkylän lapsia pienellä koululla lähellä itärajaa. Pesti on sijaisuus. Opettajaa, Elnaa, kalvaa paheneva tauti, joka aiheuttaa liikkumis- ja näköongelmia, joten Elna ei tiedä, mitä tämän lukuvuoden jälkeen.

Eletään vuotta 1947. Sota on vasta päättynyt, ja lapsetkin ovat osaltaan sodan vammauttamia: keneltä on kuollut isä, kuka on kauhuissaan juossut pommikoneita karkuun tai pelännyt desantteja, kenen perhe on joutunut lähtemään evakkoon. Jos kotona on isä, hän ei ole sama mies, joka sotaan lähti. Äiti on väsynyt, hän on raatanut vuosikaudet yksin pientilalla, ja on pettynyt, kun ei kenties saakaan sodasta palaavalta mieheltä apua, koska mies on mielessään yhä keskellä pommituksia ja kuolemaa.


Lapset ovat oppineet olemaan hiljaa, varomaan aikuisten reaktioita ja juoksemaan tarvittaessa karkuun. Kun joku heistä yrittää saada opettajalta huomiota tai edes kiitosta hyvin tehdystä tehtävästä, sitä ei tipu. Opettaja on asiallinen mutta niukka, jopa tyly. 

Kirja etenee pääosin Elnan kertomana kuukausi kerrallaan. Kun laitan kirjan kannet kiinni, olen vähän pettynyt. Ei tämä huono kirja ole, mutta etenkin loppuvaiheista jää tympeä maku Elnan tylyyden vuoksi. Elna tietää sen itsekin ja puolustautuu mielessään sillä, että hän on hyvä opettaja, vaikka ei pidä lapsista. 

 

Lukiessani ajattelen ensin, että opettajalla on omia pettymyksiä taustalla, mikä on tehnyt hänestä tunnekylmän. Mutta onko niin? Kirjan loppuvaiheessa selviävät opiskeluaikaiset tapahtumat, joissa niissäkin hän on tehnyt tunnekylmän ratkaisun, vaikka toinen vaihtoehto olisi ollut olemassa. Toisaalta senkin ratkaisun taustalla voivat olla hänen lapsuudenperheensä ongelmat. Mene ja tiedä – mutta kun Elna kuitenkin tajuaa, miten tyly hän opettajana on, luulisi, että sille voisi järjen tasolla tehdä jotain ja tietoisesti päättää ainakin joissain kohdin toimia toisin. 


Kirjan parasta antia on kuvaus sodan jälkeisistä vuosista pohjoisen syrjäkylillä. Kaikesta on pulaa, ruoasta, vaatteista, rakkaudesta, mutta kuitenkin mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Sieltä on tultu tähän päivään, jossa aineellista on yltäkyllin ja lapset ovat monissa perheissä päähenkilöitä. Kouluissa puhutaan lapsilähtöisestä oppimisesta. Tunteita analysoidaan ja pohditaan ja niiden mukaan tehdään ratkaisuja. Elnan opettaja-aikaan ratkaisut oli tehtävä sen mukaan, miten säilyi hengissä.

Siinä kohtaa ihailin Elnaa, kun hän pisti reippaasti kampoihin koulun johtokunnalle sen yrittäessä sisällyttää hänelle kaikenlaista muutakin hommaa kuin opettaminen. 

 

Ja jos hyvän kirjan merkki on se, että se laittaa ajattelemaan, silloin tämä kyllä oli ihan hyvä kirja.

 

OPETTAJASTA TÄMÄKIN

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa

Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Mutta mitenkäs sitten käy.

  

KIINNOSTAVA KIRJA TOMMI KINNUSELTA

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea. Jokainen heistä on jostain syystä lähtenyt saksalaisten mukaan siinä vaiheessa, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan.  Juoni on yksinkertainen, mutta silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 


torstai 8. joulukuuta 2022

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa


”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.


Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi!
 


Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.

lauantai 3. joulukuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Kun Vaasan kaupunki palaa vuonna 1852, palo vie paitsi talot ja tavarat, myös työpaikat. Piiat joutuvat lähtemään, kun ei ole enää töitä, koska ei ole huushollejakaan. Se koskee myös Bittiä, jonka täytyy palata pieneen kotimökkiin Vöyriin. 


Mökki on täynnä pikkusisaruksia ja Bittin on mietittävä, mihin lähteä ansaitsemaan oma leipänsä. Muutaman kylän tytön kanssa hän suuntaa Helsinkiin, siellä on varmaankin töitä ahkerille nuorille naisille. 

 

Siinä alkutilanne Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Liekinkantajat. Bitt, joka vaihtaa nimensä pääkaupunkiin paremmin istuvaksi Bettyksi, löytää koht’sillään töitä ja samalla kertaa Valentinin, josta tulee hänen aviomiehensä ja lastensa isä.

 

Bettyn ja Valentinin esikoinen Olga avioituu Robertin kanssa, joka päätyy kansanopiston rehtoriksi. Olgan tytär Karin on kolmas nainen siinä sukupolvien ketjussa, jota Lundberg kirjassaan kuvaa. 

 

Kirja on monella lailla kiinnostava. Historia tulee eläväksi niiden ihmisten kautta, joiden arkeen se konkreettisesti vaikuttaa. Yksi kirjan näkökulma on äidin ja tyttären suhde sukupolvesta toiseen. Miten erilaisia he voivat olla - kuinka minun tyttäreni on tuollainen, en ymmärrä häntä ollenkaan? Eikä tytär tee mitään auttaakseen asiaa, päinvastoin provosoi ja uhittelee, koska äidin tavat, toiveet ja asenteet ovat niin ärsyttäviä (vaikka siihen aikaan sitä ei sanottu äidille ääneen).

 

Isillä on oma osansa tarinassa, ja jos tytär kiinnittyy isäänsä, äiti jää yhä enemmän yksin.

Mutta jos ovat nämä naiset keskenään erilaisia, niin ovat myös heidän aviomiehensä.

 

”Että sinä olet uppiniskainen ja jääräpäinen”, sanoo yksi näistä aviomiehistä, kun vaimo yrittää olla eri mieltä hänen kanssaan. Olipa aihe mikä tahansa, verbaalinen aviomies saa ongelman käännettyä vaimon syyksi. Vaimon tulee myötäillä kaikessa miestään, jos haluaa, että kotona säilyy sopu. 

 

”Kuinkahan ilkeä hänestä olisi vanhemmiten tullut”, vaimo ajattelee leskeksi jäätyään. Mutta silloinkaan hän ei ajattele, että olisi itse voinut pitää paremmin puolensa.

 

Ulla-Lena Lundberg on taitava psykologinen kuvaajia. Parhaiten se näkyy hänen tähän asti parhaimmassa kirjassaan Jää. Ei Liekinkantajatkaan huono ole ollenkaan, mutta tavaraa on niin paljon, että jossain kohti tulee olo, että mennään vähän juoksemalla. Ei kuitenkaan haitaksi asti. 

 

Mielenkiintoisen lisän kirjaan tuo se, että Karinin ja Gunnarin esikoisesta Monasta tulee Jää-romaanin pastorin vaimo. Liekinkantajat luettuani piti ottaa esiin Jää ja katsoa, mitä siellä sanottiinkaan Monan vanhemmista. Kyllä, siellä ovat nämä samat Karin ja Gunnar, vain varttuneempina. 

 

Liekinkantajat ja Jää heijastelevat Ulla-Lena Lundbergin oman suvun vaiheita. Valentinin sotakokemukset Krimillä pohjautuvat kirjailijan äidinäidin äidinisän päiväkirjoihin. Niin ikään Robertilla ja Olgalla on esikuvansa kirjailijan esivanhemmissa. Jään päähenkilöissä Monassa ja Petterissä on piirteitä Lundbergin omista vanhemmista mukaan lukien se, että Ulla-Lenan isä oli Kökarin pappi ja kuoli kun tytär oli pieni. 

 

 

JÄÄ

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/07/ulla-lena-lundberg-jaa.html

 

LISÄÄ LIEKINKANTAJISTA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008997820.html

torstai 1. joulukuuta 2022

Birgitta Björn: Onnellisesti perille


Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.


Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

tiistai 29. marraskuuta 2022

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Neljä kolmevitosta. Kukin kertomus liittyy muihin ja vie vuorollaan tarinaa eteenpäin. On lapsuudenperheet, jokaisella omanlaisensa. On aikuisen elämän ihmissuhteet, ne muutamat, jotka kestävät, ja ne, jotka tulevat ja menevät. On kännykkäriippuvuus. Ala-asteikäiselle määrätään kännykkäpeliaika, mutta aikuisten kännyaikaa ei kukaan rajoita, jos ei itse.


Päähenkilöt eivät kerro itse vaiheistaan, sen tekee kertoja: ”Juuri mysteeri oli Lassea kiinnostanut. Siksi hän oli hakeutunut alalle…”. Senkö vuoksi lukija jää katsomaan tapahtumia ulkopuolelta, kuin lasin takaa? 

 

Pidin Suvi Vaarlan esikoiskirjasta Westend (linkki arvioon alla). Olin sisällä tarinassa, elin 13-vuotiaan Elinan kanssa laman lähestymisen ja miten se keikautti elämän päälaelleen. Osansa oli varmaan sillä, että olin itse elänyt nuo vaiheet ja muistin, miten ne etenivät ja millaisiin tilanteisiin monet ihmiset joutuivat. Ja varmasti osansa oli myös sillä, että Suvi Vaarlan lapsuudenperheelle kävi lamavuosina samoin kuin hänen kirjansa Elinalle. Hän kirjoitti, mitä oli itse kokenut.

 

Nyt kun kertoja kertoo, että ”Iiris yritti katsoa televisiota, kuvat virtasivat etäällä, hän ei saanut niihin kosketusta”, lukija ei istu Iiriksen kanssa sohvalla ja yritä katsoa televisiota vaan lukee kertojan kuvausta tilanteesta. Se jättää kirjan henkilöt litteiksi, he eivät ole oikeita ihmisiä, joiden silmin lukija seuraisi tapahtumia ja tuntisi heidän tunteitaan. 

 

Se ei tarkoita, että Kadonnut aika olisi huono kirja, ei toki. Kieli sujuu ja rakenne toimii, se on tuttu viime vuosien romaaneista ja dekkareista. On kiinnostava nähdä, miten Iiris kokee yhteiselämän Oton kanssa, kun on ensin lukenut 60 sivun verran siitä, mitä Otto ajattelee ja miksi hän teki mitä teki. Tapahtumiin tulee kaksoisvalaistus, ja sen perään vielä kaksi näkökulmaa lisää. 

 

Mutta Kadonnut aika ei ole kirja, joka jää pyörimään mieleen, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. Ei se haittaa, kirjoja tulee ja menee koko ajan. Kadonnut aika on ihan toimivaa ajankulua, jos tarvitsee kuluttaa aikaa.

 

SUVI VAARLA WESTEND 

Kirjabrunssi/ Suvi Vaarla Westend

torstai 17. marraskuuta 2022

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie


Harvoin osuu eteen kirja, jota en pysty ahmimaan yhteen menoon, vaikka muilta hommilta joutaisin. Nyt osui.

Maanalainen rautatie kertoo Amerikan mustista orjista 1800-luvun alkukymmeninä. Orjien kohtelu vaihtelee eri isäntien vallan alla, on jopa paikkoja, joissa orja saa elää lähes inhimillisesti. Mutta useimmiten orjia kohdellaan huonommin kuin huonekaluja, jotka lain mukaan ovat samalla tavalla isännän ja emännän omaisuutta kuin orjatkin.

Kirja on fiktiota, eikä sellaista maanalaista rautatietä ollut olemassa, jonka kautta orjat saattoivat karata Amerikan pohjoisvaltioihin ja vapauteen. Myös henkilöt ovat fiktiota, mutta heidän kohtalonsa perustuvat 1930-luvulla kerättyihin entisten orjien elämäntarinoihin, heitä oli tuolloin vielä hengissä.

Se että en lukenut kirjaa yhtä putkea, ei tarkoita, että kirja olisi huono tai että sitä ei kannattaisi lukea. Päinvastoin, kannattaa kyllä. Tapahtumat ovat vain niin painavia, että niitä täytyi välillä sulatella. 

 

Se, mikä on ällistyttävää jälleen kerran, kun Amerikan orjien vaiheista lukee, on se, että maan perustivat ihmiset, jotka olivat lähteneet Euroopasta pakoon vainoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikkien ihmisten tasa-arvo kirjattiin Yhdysvaltojen perustuslakiin, mutta kas kummaa, se ei koskenutkaan intiaaneja eikä mustia, vain valkoisia. Eurooppalaiset tulokkaat ryöstivät sumeilematta intiaanien maat omaan käyttöönsä ja hävittivät alkuperäiskansaa tai ajoivat heidät jonnekin pois. Yhtä sumeilematta he ostivat Afrikasta rahdattuja mustia ihmisiä orjiksi.


Tosin ei saa unohtaa sitä, että Afrikassa mustia metsästivät orjiksi toiset mustat. Eipä ollut veljeyttä niissäkään porukoissa.

Yhtä lailla on myös muistettava se, että Amerikassa oli enenevässä määrin ihmisiä, jotka nousivat vastustamaan orjuutta. Lopputulema oli Amerikan sisällissota 1861-65, jonka etelävaltiot hävisivät. Sen myötä orjuus lakkautettiin. Matka siihen, että mustista olisi tullut tasavertaisia kansalaisia valkoisten kanssa, alkoi siitä ja jatkuu yhä. 


Kathryn Stockettin kirja Piiat sijoittuu Amerikan etelävaltioihin 1960-luvulle, sata vuotta sisällissodan jälkeen. Sitä 
lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän suhtautuminen mustiin oli muuttunut sisällissodasta. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan. Ja kun koiralle rakennetaan koirankoppi, mustalle palvelijalle rakennetaan pihanperälle puusee, jotta hän ei vain yrittäisi käyttää isäntäväen kanssa samaa vessaa. 


SAMAA AIHETTA

 

Margaret Mitchellin kirja Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on yhtä paljon historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajaa esittänyt Hattie McDaniel ei päässyt elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. 


Harper Leen kirja Kuin surmaisi satakielen 

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
  

Kathryn Stockettin kirja Piiat 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä 1960-luvulla. 

 

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar 

kertoo USAn presidentti Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sallyn tarinan. Jefferson oli se presidentti 1700-luvulla, joka allekirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Kun Thomas Jefferson jäi leskeksi, hän ei avioitunut uudelleen, vaan alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. Kirja itsessään ei ole kummoinen, mutta sen lukee, koska aihe on kiinnostava ja tarina on historiallisesti tosi.


Patricia Harmanin kirja Hope Riverin kätilö kertoo Länsi-Virginian vuorilla työskentelevästä kätilöstä. Sympaattinen kirja monella lailla. Tarinan kulkuun vaikuttaa osaltaan mustien ja valkoisten välit: kätilö joutuu ongelmiin, kun alkaa auttaa synnytyksissä myös köyhiä mustia äitejä.

 



lauantai 12. marraskuuta 2022

Eira Pättikangas: Talvella päivät ovat pitkiä


Enpä olisi uskonut, kun ohimennen aloitin Eira Pättikankaan kirjan Talvella päivät ovat pitkiä, että sen loppuratkaisu niin yllättää  - silleenkö se olikin.

Pättikangas on minulle kuluneen vuoden uusi tuttavuus, johon tutustuin sattumoisin napatessani kirjaston palautushyllystä yhden hänen kirjansa muiden päälle. Kun myöhemmin etsin tietoa kirjailijasta, kävi ilmi, että hän on omalla sarallaan varsin luettu. Se sarka on Pohjanmaa, jonne kaikki hänen kirjansa sijoittuvat.  

Päähenkilöt puhuvat vankkaa pohjalaista murretta. En tiedä kuinka paljon repliikeistä olisi mennyt ohi, jollei minulla olisi 25 vuoden kokemusta pohjalaisista. Osa sanoista jäi oudoksi, mutta tarkoituksen ymmärsi, ja oudommatkin sanat tulivat tutuiksi, sellaiset kuin jouki (ainakin), kynttää (pystyy) ja tryykää (ajaa).

Se mikä Pättikankaan kirjoissa varsinaisesti kiinnostaa, ovat hänen naisensa. Päähenkilö on yleensä napakka nainen, joka pärjää pohjalaisessa äijäympäristössä satakunta vuotta sitten. Pättikankaan parhaat kirjat sijoittuvat nimittäin historiaan, 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Lähimmät kaupungit ovat Vaasa ja Seinäjoki, jota kutsutaan nimellä Östermyyra. Rautatie ulottuu jo niihin, ja lisää on paraikaa rakenteilla. 

 

Osa tapahtumista sijoittuu kirjasta riippuen kaupunkiin, mutta valtaosa maaseudulle, kyliin ja kirkonkyliin. Voi kuulostaa tylsältä, maalaiselämää sata vuotta sitten, mutta itse luen kiinnostuneena täällä vesijohdon, sisävessan, jääkaapin ja sähköhellan vieressä, mitä kaikkea tarvittiin arjen pyöritykseen. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset ja ihmissuhteet – ihminen on aika samanlainen, elipä hän kantoveden tai vesikraanan kanssa.

Talvella päivät ovat pitkiä kertoo kulahtaneessa mökissä keskellä metsää kasvaneesta Sessistä, joka pääsee piiaksi kylän keskustaan isoon maataloon. Sessi ei viivy siellä kauan, sillä naapuriin muuttaa Vaasasta synnyinseudulleen palaava Laima, joka perustaa kylään hattukaupan. Näppäräkätinen Sessi pääsee hänen apulaisekseen.

Kotimökkiin jäivät vielä äiti ja kaksi pikkusiskoa, joita Sessi ryhtyy järjestämään uuteen kansakouluun, rahat vain tarvitsee saada siihen. Sessi on ulkoisesti hento, mutta sisäisesti jämäkkää tekoa, mikä tarinan edetessä käy mainiosti ilmi. ”Kova akka näyt olevan”, sanoo ison talon isäntä, kun Sessi laittaa häntä tilille menneistä, ja äänessä kajahtaa ärsytyksen takaa ihailu.


Pättikankaan romaanit ovat mielenkiintoista ajankuvaa, eläviä henkilöitä ja monissa on mukaansa ottava juoni (no, nyt kyseessä oleva alkaa hieman hitaasti, mutta lähtee pian vauhtiin). Hyvää ajankulua siis, kun sellaista haluaa. 

 

Pättikankaan parhaimpia ovat: Talvella päivät ovat pitkiä, Jäljet veräjällä, Vuodet kuin unta, Punainen silkkinauha. Kaikkiaan kirjoja on parikymmentä.


 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Sally Salminen: Katriina


 

torstai 18. elokuuta 2022

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot on kirja, jota ei voi määritellä yhdellä sanalla. Se on romaani, jossa on filosofinen loimilanka. Se on vankasti kiinni tässä maailmassa, mutta ylittää samalla itsestään selvästi realismin ja maagisen rajan.

Jotain outoa tapahtuu Helsingissä. Töölössä kipunoi kummallisesti, Haagassa on nähty karhu, Ruskeasuolla outo kissa, yksi väittää, että se on varis ja se lensi Kaisaniemeen. Herttoniemessä kulkee koira, joka ei pelkää mitään, ja sen mukana on pieni poika. 


Reaalimaailmassa kolme varttuneeseen ikään ehtinyttä veljestä miettii kukin tykönään, missä kummassa neljäs veli on töissä, kun hän ei koskaan puhu siitä mitään. Veljeksistä Olavi on Harmajalla luotsina, Antero professori yliopistolla ja Juhani Kannelmäen seurakunnan pappi, mutta mitä tekee Samuel? Veljesnelikon äiti on hänkin huolissaan nuorimmasta pojastaan, mutta luottaa siihen, että järkevä poika tietää itse mitä tekee.

 

Vanhin veli Juhani on pettynyt työhönsä ja elämään. Yllättävä kohtaaminen Kannelmäen kirkkopuistossa vie hänet matkalle tuntemattomiin ja samalla tuttuihin maisemiin. Samaan aikaan Antero avaa työhuoneessaan Helsingin yliopistossa kummallisen kirjan ja muuttaa sen myötä oman että muutaman muunkin elämän.

Harmajan luotsiasemalla työskentelevä Olavi kokee puolestaan elämänsä suurimman katastrofin, kun hänen seitsemänvuotias poikansa jää auton alle ja kuolee. Tapaaminen shanghailaisen kollegan kanssa muuttaa tilanteen. 


Kirjan edetessä hahmot solmiutuvat toisiinsa ja kysymykseksi jää, mikä on yön kissa? Romaanin kieli on sujuvasti etenevää, kepeää lukea ja samalla omaperäistä ja kaunista. 

Topias Haikala on kolmekymppinen toimittaja, joka viimeisteli romaaninsa 8 kuukauden vanhempainvapaalla, kun lapset nukkuivat. 

https://enostone.fi/…/haikala-topias-pimean-jalkeen…/

Kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja äänikirjana.

 

lauantai 6. elokuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kun kirjastot menivät kiinni koronapandemian alussa, ryhdyin lukemaan omasta hyllystä kirjoja, joista olin tykännyt joskus vuosia sitten. Oli kiinnostavaa, kuinka erilaisia ajatuksia ja näkökulmia niistä nousi uudella lukukerralla verrattuna siihen, mitä oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen kauan sitten luetusta.


Hyllyyn jäi uusintalukematta vielä muutama, joita olin katsonut sillä silmällä. Nyt tartuin Ulla-Lena Lundbergin Jäähän.

 

Luin Jään ensimmäisen kerran, kun se voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten. Muistikuva oli, että kieli oli kaunista ja tarina koskettava, pappi oli sympaattinen ja papin vaimo tiukkis. 

 

Toisella lukemisella ymmärsin papin rouvaa toisella tavalla: mies on tyyppiä kiltti, jolta riittää aikaa kaikille vastaan tuleville ja joka niin ollen tulee kauppareissultakin kotiin tunteja myöhässä. Saaristolaiset rakastavat nuorta, iloista ja empaattista pappiaan ja uskoutuvat hänelle huolineen. Siinä mielessä oikea mies oikealla paikalla. Mutta vaimo alkaa väsyä, kun kaikki arjen pyörittäminen jää hänen vastuulleen.

 

Sodan jälkeen saariston pappilassa eletään vielä pitkälti omavaraisesti. On lehmät ja possu ja kanoja, on keittiöpuutarha ja niitty, josta täytyy saada karjalle talveksi heinät. Elintarvikkeet ovat osin vielä kortilla, isännän pitäisi kalastaa ruuanlisää, mutta ei hän tahdo ehtiä, vaikka tykkääkin kalastamisesta, koska aikataulut pettävät koko ajan. 

 

Pappi lähtee myös silloin tällöin naapurikunnan papin luokse koko päiväksi, mikä on toki ymmärrettävää, sillä uusi saa neuvoja ja vinkkejä pitempään saaristossa olleelta kollegalta. Mutta kaiken sen ajan vaimo pyörittää taloutta ja hoitaa lapsen. Alkaisi varmaan joillain muillakin vaimoilla jossain vaiheessa ohimoita kiristää. Siitä saa lapsikin osansa: hän kasvaa kurissa, joka tiukkenee äidin väsymyksen ja ärtymyksen myötä, ja niitä sääntöjä ei pappikaan uskalla rikkoa, vaikka sydäntä särkee lapsen itkun kuunteleminen.


Pappi ihailee ja rakastaa vaimoaan ja on sitä mieltä, että hänen elämänsä olisi paljon huonommin ilman asioihin tarttuvaa ja osaavaa Monaa. Monan rakkauteen tuo ravintoa intohimo, joka onneksi hehkuu avioparin välillä edelleen. Harmi, että on pidettävä taukoa, ettei tule liian aikaisin toista lasta, kun ehkäisyyn ei ole muuta konstia. 

 

Avioparin persoonat ja keskinäiset välit on kuvattu taiten, siinä ymmärtää molempia. Sivusta heidän elämäänsä seuratessa lukija näkee myös enemmän syitä ja seurauksia, kuin mitä he näkevät, jotka elävät sitä päivä kerrallaan tulevaisuus verhon takana. Myös kyläyhteisö on osuvasti kuvattu, elinolot, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. 

 

Kieli on kaunista, paikoin viipyilevää mutta ei liian. Pappi ja hänen vaimonsa ovat tosia kaikkine puolineen. Kirjan loppu nostaa vaimossa pintaan selviytymistavan, joka tuntuu ympäristöstä oudolta, mutta on jatkumo hänen persoonalleen. Sitä jää miettimään, miten perheen elämä jatkui kirjan jälkeen – tarina mukailee Ulla-Lena Lundbergin omia lapsuudenkokemuksia.

 

 

NÄMÄKIN OLEN LUKENUT UUDELLEEN JA TÄLTÄ NE  MAISTUIVAT

 

Täällä Pohjantähden alla

Missä kuljimme kerran