torstai 3. helmikuuta 2022

Merja Mäki: Ennen lintuja


Kun on koko lapsuutensa saanut kuulla, että on haaveilija, joka ei saa mitään kunnollista aikaan, niin ei ihme, että tuntee häpeää siitä mitä on ja mitä tekee - teet niin tai näin, aina löytyy moitittavaa.

Siihen vielä se, että on kiinnostunut vääristä asioista. Kotiseudulla on tarkka jako miesten töihin ja naisten töihin, ja sitä rajaa ei sovi ylittää. On siis kaikella lailla epäsopiva ja huono.

Kun sitten alkaakin kuulla, miten hyvin hoitaa asiat, miten oivaltaa ja osaa, eihän sitä usko. Ajattelee, että ne eivät näe, minkälainen oikeasti olen, mutta kohta ne huomaavat ja nolostuvat, kun ovat kehuneet tällaista.

 

Vaan entä jos kehuja vain tulee, kerta toisensa jälkeen? Milloin kiitokset alkavat vaikuttaa siihen, miten itse näkee itsensä? Viimeistään silloin, kun taas moitetta äidiltä kuullessaan ei käännäkään katsettaan maahan vaan katsoo äitiä takaisin silmiin ja sanoo, että äiti on väärässä. Se tuntuu hyvältä, sittenkin, vaikka siitä joutuu saman tien maksamaan.


Alli on päälle kaksikymppinen, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotitilan Laatokan saaressa. Alue luovutetaan Neuvostoliitolle talvisodan päättävässä rauhansopimuksessa. Perhe muuttaa toiselle puolelle Suomea, Pohjanmaalle isän sukulaisiin. Vie tovin, että oppii paikalliset tavat ja oikeat sanat. Sitten alkaa huomata hämmästyksekseen, että toisella puolella Suomea naisen elämänrajat eivät olekaan samat kuin kotiseudulla. Elämä avartuu.

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on mielenkiintoinen lukupaketti. Se on kertomus perhedynamiikan muutoksesta uusissa oloissa ja Allin kasvusta omilla jaloillaan seisovaksi naiseksi. Se on myös kertomus rankasta evakkomatkasta. Toki Suomessa tiedetään, että karjalaiset joutuivat lähtemään kotiseuduiltaan ja kulkemaan eri puolille Suomea osin härkävaunuissa, osin reellä, osin jalkaisin. Mutta mitä konkreettisesti oli kulkea 500 kilometriä päivä päivän jälkeen hevosta ja lehmää paimentaen halki Suomen, yöpyä olkien päällä lottien järjestämissä hätämajoituksissa, palella, sairastaa, olla nälissään ja likainen ja lopulta päästä perille vieraisiin oloihin vieraiden ihmisten keskelle, jonne pitäisi asettua. 

 

Päätin vain vilkaista kirjastosta mukaan ottamaani pikalainaa, kun olin lukenut kirjasta lehtijutun, mutta se veikin mukanaan. Lopulta urakoin 400 sivua lähes yhteen menoon, ja sen jälkeen elin vielä kirjan tapahtumissa. Tarinankerrontaa parhaimmillaan: kiinnostavaa, puhuttelevaa, ajatuksia herättävää ja mukaansa vievää.

tiistai 1. helmikuuta 2022

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa


Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Jokainen oppilas on hänelle erityinen, hän haluaa kannustaa ja ohjata kutakin kykyjensä mukaan hyvään elämään. Koulua pitäneiden monensorttisten sijaisten jälkeen kyläläiset ottavat vakituisen nuoren opettajan lämpimästi vastaan, samoin oppilaat.

Mutta kohta Annan elämään alkaa kertyä painolastia, joka muuttaa häntä. Lopulta koulunpito päätyy katastrofiin. Se paljastuu heti kirjan alussa, mutta sitä ei kerrota, minkälaisesta katastrofista on kyse. 


Kirjailija rakentaa juonta kahdessa tasossa, nykyhetkessä, joka on 80-lukua, ja Annan nuoruudessa kolmekymmentä vuotta aiemmin. Tarina avautuu lukijalle pala palalta ja päätyy lopussa takaisin 80-luvulle.

Mirja Aatsingin esikoiskirja Asunto koulun yläkerrassa on taitavaa työtä. Mittaa kirjalla ei ole kuin parisataa sivua, mutta kirjailija saa niillä ilmavasti ja tarkasti kerrottua koko tarinan. Niinhän se usein käy: asiat voivat alkaa kääntyä vinoon pienistä tapahtumista, mutta kun askel on lähtenyt sivupolulle, tapahtuminen paino kasvaa kuten lumipallo, joka kerää lunta ympärilleen rinnettä vieriessään. 

 

Oman lisänsä kerronnan sympaattiseen aitouteen tuo 50-luvun alun miljöö: köyhyys, hajut, maut, talven kylmyys ja arkiaskareiden työläys alkeellisissa oloissa - ulkohuussikin on pihan perällä, jonne on juostava olipa pakkasta minkä verran tahansa. Sodan jälkeen se kaikki on kuitenkin luksusta, on rauha, on ruokaa, asiat menevät kohti parempaa ja ennen muuta ei tarvitse enää pelätä. Kun lukiessaan elää Annan ja lasten arkea, havahtuu kirjan pois laittaessaan seikkoihin, joita ei muuten edes noteeraa: mikro, pyykinpesukone, induktioliesi, lämmin suihku...

Kirjan takakannen mukaan Mirja Aatsinki on työskennellyt pitkään opettajana Pohjois-Suomessa, ja on itse ollut kansakoulussa oppilaana 50-luvulla. 

 

perjantai 1. lokakuuta 2021

Ann Cleeves: Kylmä maa


Jos haluaa pistää kiireet hattuhyllylle mutta ei aivoja, hyvä dekkari on oivallinen konsti relata. Dekkareissa ei kannata tuijottaa uutuuksia, sillä monasti myös ”vanhassa vara parempi”, muinaissuomalaista sananlaskua siteeraten. 

Yksi oivallinen perusdekkari on ei ihan uutuuksiin enää kuuluva Ann Cleevesin Kylmä maa. Siinä on johdonmukainen juoni: rikos, tutkinta, riittävästi mahdollisia syyllisiä ja naseva ratkaisu. Pidän myös siitä, että juonessa ei ole äklöttäviä yksityiskohtia. Rikos on vain juonen alkupiste, pääpaino on sillä, miten tekijä löytyy, kuka hän on ja miksi teki mitä teki. 

Kylmä maa sijoittuu Shetlannin saarille Englannin pohjoispuolelle. Se on sopivan rajattu paikka, mutta ihmisiä on kuitenkin riittävästi niin, että tekijäksi on monta vaihtoehtoa. Päähenkilö on komisario Jimmy Perez, josta Ann Cleeves on kirjoittanut useita kirjoja. Hahmosta on myös tv-sarja, joskin se on erkaantunut jonkin verran kirjan päähenkilöstä. 

Synkän talvipäivän kaatosade saa aikaan maanvyöryn. Vyöryn alle jää vanha, autioksi luultu mökki, mutta kun tuhoja käydään arvioimassa, mökin raunioista löytyy tuntematon nainen. Ensin hänen luullaan kuolleen maanvyöryssä, mutta tarkemmin tutkittaessa käy ilmi, että hän oli jo kuollut mökin sortuessa. Kuka hän on ja mitä hän teki autiotalossa – ja kuka halusi päästä hänestä eroon? 

Kirjailija pitää juonenkäänteet hyvin hyppysissään ja sitä myöten lukijan. Tarina etenee klassisen poliisitutkinnan tapaan, kuulustellaan ihmisiä ja vähitellen alkaa löytyä silminnäkijöitä, jotka ovat nähneet naisen kuka missäkin. Loppuratkaisu on sujuvan juonen päätteeksi yllätys.

 

MUITA DEKKAREITA 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/06/hakan-nesser-herra-roosin-tarina.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/03/petra-rautiainen-tuhkaan-piirretty-maa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/05/celeste-ng-olisi-jotain-kerrottavaa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/08/mattias-edvardsson-aivan-tavallinen.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/05/fiona-barton-lapsi.html

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/04/maria-adolfsson-harha-askel-jane-harper.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/04/liane-moriarty-tavalliset-pikku.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/12/harri-nykanen-leijonakuningas.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/12/lars-pettersson-koutokeino-kylma-kosto.html 



keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa



Toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa Etelä-Suomesta Enontekiölle sodan jälkeen. Hän kertoo ryhtyvänsä kirjoittamaan lehtijuttuja sodasta toipuvasta Lapista. Se, mitä Inkeri ei kerro, on hänen aikomuksensa selvittää, mitä tapahtui hänen sota-aikana kadonneelle miehelleen.


Kolme vuotta aiemmin Väinö Remes piti päiväkirjaa saksalaisten vankileirillä, johon hänet oli lähetetty tulkiksi ja vartijaksi. Saksalaisilla oli sota-aikana lukuisia vankileirejä Pohjois-Suomessa. Niistä ei ole juuri puhuttu, eikä asiaa ole kovin paljon tutkittukaan. Ennen Suomesta lähtöä saksalaiset hävittivät vankileirit, samoin niihin liittyvät asiakirjat. 

 

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on jäntevä ja historiallisesti mielenkiintoinen romaani toisen maailmansodan viimeisistä vuosista ja sitä seuranneesta ajasta Pohjois-Lapissa. Rautiainen kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, vankileirillä ja muutaman vuoden päästä Enontekiöllä. Molemmissa esiintyy samoja nimiä, ja vähä vähältä Inkerille alkaa selvitä, mitä hänen miehelleen tapahtui.

 

On oikeastaan yllättävää, että toisesta maailmansodasta ilmestyy edelleen niin paljon kirjoja, vaikka aikaa on kulunut jo 80 vuotta. Onko niin, että vasta nyt niitä on kirjoittamassa sukupolvi, joka pystyy käsittelemään sellaisiakin asioita, joista aiemmin on pyritty vaikenemaan? Kirjan luettuani googlasin lisää pohjoisen vankileireistä, mutta niistä löytyi vähän tietoa, joskin jonkin verran sentään: https://yle.fi/uutiset/3-9766670 .

 

Rautiaisen kirja pysyy hyvin koossa alusta loppuun. Viimeinen salaisuus selviää vasta loppusivuilla. Kieli on sutjakkaa, sitä on mukava lukea. Hyvä esikoisromaani.

 

Helena Immonen: Punainen kettu

 

Helena Immosen Operaatio Punaisessa ketussa historia on käännetty toisin päin: Se olikin Saksa, joka voitti toisen maailmansodan. Niinpä Immosen kirjassa Neuvostoliiton sijaan sanotaan Saksa ja kommunistin sijaan natsi. Neukkuajat muistavalle asetelma tuntuu hätkähdyttävältä, sillä ylösalaisuus piirtää kirkkaan kartan, tuolleenhan Suomi oli silloin talutushihnassa.

 

Juoni etenee sisä- ja ulkopoliittisten mutkien osalta todenoloisesti. Henkilöt sen sijaan olisivat tarvinneet lihaa luurangon päälle. Höttöisen rakkausromaanin puolelle mennään muun muassa silloin, kun reservin luutnantti Riina kiukuttelee pääesikunnassa työskentelevälle miehelleen, että tämä menee töihin eikä ole kotona vaimonsa kanssa, vaikka Suomea uhkaa vihollishyökkäys. Hyökkäyksen torjunta voi odottaa, kun tarttee viettää vaimon kanssa laatuaikaa. - Helena Immonen on itse reservin upseeri ja työskentelee puolustusvoimissa.


 

SAMAA AIHEALUETTA


Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/08/tommi-kinnunen-ei-kertonut-katuvansa.html


Terhi Rannela Frau

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/terhi-rannela-frau.html


Anna Jansson Hämärän lapset ynnä muita

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/anna-jansson-hamaran-lapset-william.html

torstai 16. syyskuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

  
Juoni on yksinkertainen: viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea ja kotia. Jokainen heistä on lähtenyt jostain syystä saksalaisten mukaan, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan. 

 

Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen. 

 

Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.

 

Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

 

Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.

 

Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.

 

Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.

 

Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille. 

 

Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

 

Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Katarina Baer: He olivat natseja 

Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

 

Imbi Paju: Torjutut muistot 

Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.

 

perjantai 13. elokuuta 2021

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet


Sain vinkin: ”Sinähän tykkäät historiallisista romaaneista. Oletko lukenut Pirjo Tuomisen Satakunta-sarjaa”. Tuominen oli minulle vieras nimi, ja nappasin sarjan neljä kirjaa mukaan kirjastosta: Itkevät syvät vedet, Silta joen yli, Kultavainiot ja Maan nälkä.
 

Kirjoissa seurataan sahanomistajan tyttären Linda Huovin, torpparinpojan Joel Knaapin ja heidän perheidensä vaiheita 1900-luvun alusta 1940-luvun lopulle. Alussa Joel on Huovin sahan arvostettu ammattimies, tyvipääsahuri. Linda työskentelee aikansa kuluksi sahan konttorissa isänsä apuna ja oppii huomaamattaan sahabisneksen perusasiat. Päähenkilöiden kautta eletään todeksi Suomen historiaa kansalaissodasta lamavuosiin ja edelleen yli talvi- ja jatkosodan.

 

Huovin saha sijaitsee Satakunnassa, lähin kaupunki on Pori. Tuominen tuo matkan varrella esiin satakuntalaisten ominaispiirteitä ja paikallisia tapoja, kuinka kuuluu käyttäytyä ja mitä ylipäänsä pidetään sopivana, mitä ei. 


Joskus aikanaan ajattelin, että Suomessa heimopiirteet ovat mennyttä maailmaa, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä ne edelleen vaikuttavat. Sen huomaa viimeistään, jos muuttaa esimerkiksi Lappeenrannasta Pohjanmaalle tai Espoosta Savoon. Tästä viime vuosina hulvaton ja samalla osuva esimerkki on Veera Niemisen mainio Avioliittosimulaattori. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/veera-nieminen-avioliittosimulaattori.html

 

Pirjo Tuomisen Satakunta-sarja rinnastuu rakenteeltaan Eeva Joenpellon Lohja -sarjaan, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan ja Enni Mustosen historiallisiin kirjasarjoihin. Tuomisen henkilöt eivät elävyydessään nouse Linnan tai Joenpellon levelille, mutta riittävän eläviä he kuitenkin ovat, ettei sarja litisty pelkästään tapahtumien kuvaamiseksi. Matkan varrella henkilöt vanhenevat ja heistä tulee tuttuja vähän kuin naapureita.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ


Eeva Joenpellon Lohja-sarja 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html


Väino Linnan Täällä pohjantähden alla 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html


Kjell Westön Missä kuljimme kerran 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html


Sally Salmisen Katriina 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html


Raija Orasen historialliset kirjat 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2015/04/raija-oranen-aurora.html


Enni Mustosen Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinat
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat 


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina 

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

 

 

 

    perjantai 6. elokuuta 2021

    Kjell Westö: Tritonus

    Kjell Westön Tritonus lähtee liikkeelle hitaasti. Menossa on sivu 47, kun minulta kysytään, onko hyvä kirja - en tiedä vielä.


    Sadan sivun kohdalla ajattelen, että musiikin maailmaan mennään syvälle, mutta elämä jää ulkokohtaiseksi. On kuin kuuntelisin työkaverin kertovan naapuristaan, jota en ole tavannut. 

     

    Vaikuttaako siihen kirjoitustapa? Valtaosa on kertojan sanoja, ei suoria repliikkejä tai henkilön omia ajatuksia: ”Brander huomasi olevansa pahoillaan, ettei Annette ollut kouluttanut ääntään”. 

     

    Myös kertojan tapa puhua päähenkilöistä sukunimillä etäännyttää, ei Thomas vaan Brander. Sivuhenkilöt ovat etunimillään, Krista, Jonas, Bigi, Annette…

     

    Vai onko Branderin elämä niin kapeaa, että siihen väsähtää? Mies ajattelee musiikkia, uraansa ja viimeisintä naistaan. On hänellä aikuinen poikakin, mutta hänet valtaosin vain mainitaan. Ex-vaimotkin mainitaan - kun Branderin silmät aikanaan osuivat Kristaan, kertoja kertoo, että "Branderin mieleen nousi, oliko avioliitto Elenan kanssa sittenkään niin onnellinen". Miksi ei olisi ollut onnellinen, sitä ei sen enempää analysoida eikä Elenaa edeltävää liittoakaan. 

     

    Pääsyy on kait ollut se, että Brander iski silmänsä aina seuraavaan naiseen ja useampaankin samaan aikaan. No, kun aikansa vaihtaa naisia, saattaa jäädä niin sanotusti luu jakajan käteen, etenkin kun mies on jo lähemmäs kuusikymppinen ja vahtaa aina vain 30plussia. Kirjan henkilöissä ei ylipäänsä ole yhtään viehättävää viisikymppistä naista, viisvitosia miehiä kyllä parveksi asti.

     

    Onneksi kirjan edetessä tarinasta alkaa tiivistyä juonta. Pääjuoneksi vahvistuu naapurusten ystävystyminen, ja mitä siitä seuraa.

     

    Thomas Brander on kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, mutta ura on kääntynyt laskuun. Hän on rakennuttanut komean huvilan saaristoon, ja tutustuu siellä naapuriinsa, saman ikäiseen leskeksi jääneeseen Reidar Lindelliin, aikuisuutensa saaristossa eläneeseen koulupsykologiin, joka soittaa paikallisessa bändissä. Kaksi yksin asuvaa miestä. Reidarillakin on aikuinen lapsi, kolmekymppinen tytär, joka on kadonnut maailmalle ja antaa kuulua itsestään harvakseltaan. 

     

    Juonia on muitakin, yksi sisään punottu ja loppuvaiheessa ääneen sanottu on elämän tarkoitus. Mitä on hyvä elämä? Nainen ei voi olla elämän tarkoitus, vaikka moni etenkin nuorempana niin luulee, Branderkin.  

     

    Nainen tai mies ei voi myöskään olla se, jonka harteilla on minun onnellisuuteni. Toki rakkaus ja ihmissuhteet ovat iso tekijä siinä, kokeeko ihminen itsensä onnelliseksi. Mutta onnellisuuden ydin on jokaisen löydettävä itse, sitä ei voi vaatia muilta: Sun on tehtävä mut onnelliseksi.

    Loppuvaiheen mielenkiintoisia sivujuonia on se, miten eri tavoin ihmiset voivat nähdä tapahtumat, joita ovat olleet elämässä. Siinä voi oma mielikuva omasta historiasta mennä säröille, kun toinen sanoo, mitä hän näki – kun vaikkapa kuulee, että uusi suhde, jonka kanssa tehdyn reissun piti olla molemminpuoleinen rakkausmatka, vokotteli kumppanin silmän välttäessä toista tyyppiä.

     

    Tritonuksen henkilöitä leimaa elämänpettymys. Vain muutamalla kolmekymppisellä on elämä hanskassa, he ovat löytäneet oman tavan elää ja kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus. Mielenkiintoista, että jokainen heistä on ryhtynyt edistämään lähimmäisten hyvää: lääkäri on lähtenyt Punaisen Ristin hommiin kehitysmaihin, tutkija haluaa keskittyä tutkimaan asioita, joita petraamalla voi tehdä maailmasta paremman paikan ihmisille.

     

    Viiskasilla Thomas Branderilla on siinä kohtaa miettimisen paikka: Jos lopettaisin oman navan kiertämisen ja katsoisin, mitä voin tehdä muille ihmisille, olisinko sitten onnellinen?

     

    SAMAA AIHEPIIRIÄ


    Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

    Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

    Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

    perjantai 23. heinäkuuta 2021

    Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

    Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä. Sama työpaikka iät ajat, samat työkaverit ja työkaverien samat vanhat jutut. Kotona vaimo, joka haluaa viettää sosiaalista elämää, käydä kutsuilla ja järjestää päivällisiä. Valdemar Roosia ei voisi vähempää kiinnostaa puhuminen yhdentekevistä asioista yhdentekevien ihmisten kanssa, vaikka hän tilanteisiin kiltisti suostuukin. 

    Sitten Valdemaria lykästää: hän saa yllättäen niin ison summan rahaa, ettei hänen tarvitse koskaan enää mennä töihin ja rahaa riittää silti tuhlattavaksi asti. Vaimo ei asiasta tiedä, ja asiaa pohdittuaan Valdemar päättää, ettei kerrokaan, vaan hän tekee kaikessa hiljaisuudessa jotain omaa, sellaista, missä hänen sielunsa ja ruumiinsa lepää. 

    Valdemar ostaa metsän keskellä sijaitsevan vanhan torpan, sanoo itsensä irti ja lähtee joka aamu työpaikan sijaan torpalleen viettämään omaa aikaa. Hän palaa kotiin samaan kellonlyömään kuin ennenkin, eikä kukaan aavistaisi mitään, jollei Valdemarin tielle osuisi yllätysvieras. 

    Håkan Nesserin kirja Herra Roosin tarina on dekkari, mutta dekkariosuus alkaa vasta puolessa välissä. Kirja on myös romaani elämästä ja ihmissuhteista ja omalla laillaan lempeä tarina yllättävän kohtaamisen seurauksista. 

    Kirja osui silmiini kirjaston palautushyllystä ja otin sen muiden kirjojen päälle. Jostain syystä olen viime aikoina pitkästynyt monien kirjojen kanssa, mutta tämä piti kiinni. Herra Roosin tarina kuuluu Håkan Nesserin rikoskonstaapeli Barbarotti -sarjaan. Myös Gunnar Barbarotti tuo tarinaan elämänpohdintaa ja näkökulmia rikostutkinnan ohessa. Dekkarien ystävät juoni ottaa mukaansa, kun lukija seuraa, miten Valdemar selviää tilanteesta, johon tahtomattaan joutui - vai selviääkö?



    tiistai 24. marraskuuta 2020

    Paula Nivukoski: Mainingin varjo


    Tartuin kiinnostuneena Paula Nivukosken uutuuskirjaan Mainingin varjo, sillä pidin paljon hänen esikoisestaan Nopeasti piirretyt pilvet. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/06/paula-nivukoski-nopeasti-piirretyt.html

    Ensimmäisten lukujen jälkeen ajattelin, että Mainingin varjo kuuluu niihin nykykirjoihin, joissa menneiden aikojen ihmiset laitetaan tekemään valintoja, joita nykypäivän naiset tekisivät. Ettäkö pappilan lähinnä lapasta muistuttava tytär, kurissa ja nuhteessa tottelevaiseksi kasvatettu, karkaisi vuonna 1911 köyhän kalastajan kanssa kaukaiselle luodolle elämään avoliitossa? Sellaisen isän sellainen tyttö ei sellaista tee, ja jos laitetaan tekemään, pitäisi perustella, millä lihaksilla. Mutta tuleehan se syy sieltä esiin, kun pitemmälle lukee. 

     

    Seuraavaksi mietin, kuinka pitkälle yhteiselämässä kantavat rakkaus ja pappilan neidon omaksi saaminen, kun mies joutuu tekemään kaiken, hankkimaan elannon ja tekemään ruoat sun muun. Tyttö ei osaa mitään, ei edes tulta sytyttää, laittaa ruokaa tai perata kalaa – kuinka osaisi, kun on kasvanut palvelijan passaamana. 

     

    Entä kun tulevat ensimmäiset riidat ja neidon tapa riidellä on pitää mykkäkoulua, mitä mies silloin miettii? Miehen mietteitä kirjailija ei kerro, tarina kulkee päähenkilön, Evalinan, pään sisällä.

     

    Ajassa sinne tänne poukkoilevat tarinat ovat toimivia, kun ajanjaksot on eroteltu niin, että lukija tajuaa, missä nyt mennään. Mainingin varjossa olin alussa aika lailla hukassa ja vasta kahlattuani tarpeeksi eteenpäin, sain kiinni, miten tarina loogisesti kulkee. Kirjan luvut seuraavat toisiaan siksakaten ajassa ilman selitystä, missä kohtaa nyt mennään. Sukeltaisiko tarinaan paremmin, jos ei joutuisi kokoamaan kertomuksen kaarta rosollista, jollaiseksi kirjailija on pilkkonut sen? 

     

    Mainingin varjon osien suhde on myös ontuva. Loppuhuipennus, jos niin voi sanoa, tapahtuu jo puolivälin jälkeen, ja sen jälkeen (takaumat pois lukien) tarina kelaa päivästä ja viikosta toiseen samaa olotilaa. Loppua olisi voinut reippaasti tiivistää ja vaikka sitten alkupuolta syventää ja monipuolistaa.

     

    Nivukoski kirjoittaa sujuvasti ja kaunista kieltä. Mainingin varjon kanssa tulee kuitenkin olo, että hän on yrittänyt tehdä erilaista kuin ensimmäinen. Ei olisi haitannut tehdä samanlaista lukuromaania tästä kakkosestakin, sillä hyville lukuromaaneille on paljon lukijoita.

     

    SAMAA AIHEALUETTA

     

    Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

     

    Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.

     

    Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

     

     

     

    maanantai 2. marraskuuta 2020

    Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset


    Kun Aleksin isä Tapani Luoto saapuu lapsenlapsen synttärijuhliin, hän ottaa tilanteen sen tien itselleen. Lasten isät kerääntyvät pihalla Tapanin viimeistä mallia olevan Teslan ympärille kuuntelemaan esitelmää auton ominaisuuksista. Naisvieraat hiljenevät, kun ympäristötieteen professori Tapani alkaa selvittää heille näkemyksiään ilmastonmuutoksesta, mitä hän höystää kevyellä flirtillä.


    Juhlien isäntä Aleksi jää jälleen isänsä varjoon. Hänen äitinsä, Tapanin ensimmäinen ex-vaimo, hymyilee vinosti nojatuolissa olohuoneen nurkassa, kuvio on kyllästymiseen asti tuttu.

     

    Kaikki naisvieraat eivät sentään hiljene kuuntelemaan. Aleksin vaimo Julia aloittaa jälleen tiukan vastaan väittämisen, mutta lopettaa kesken. Ei viitsi pilata lapsen synttärijuhlia, ja sitä paitsi menneisyydessä toista vuotta kestäneen välirikon jälkeen Julia on luvannut itselleen ja muille, ettei enää provosoidu appiukostaan - viisas on se joka lopettaa ensin.

     

    Vaan kuinkas sitten käykään. Juuri kun Tapani on astumassa uransa huipputehtävään, iltapäivälehti julkaisee uutisen, joka pudottaa hänet huipulta kerta heitolla. Jokainen perheenjäsen joutuu miettimään suhteensa Tapaniin uudelleen.

     

    Aleksi on päätynyt aikuisessa elämässään samanlaiseen asemaan kuin lapsuudenkodissaan – vai onko hakeutunut, kuka psyyken poluista tietää. Suvereenin isän hallitsemasta huushollista hän siirtyy suvereenin vaimon mieheksi. Vaimo on kaikkea, kaunis, älykäs, sanavalmis, sosiaalinen, uraa tekevä ja vielä hyvä äitikin. Aleksi on paikallislehden yt:ssä potkut saanut toimittaja, joka ei ota löytääkseen uutta duunia. Ja nyt sitten vielä tämä: isä, jonka nimi on herättänyt aina arvostavaa huomiota, kääntyykin taakaksi.

     

    Kolmas säie Pasi Pekkolan romaanissa on Alma, Aleksin isosisko, joka on ratkaissut lapsuudenkodin kuviot etäisyydellä, häntä ei näy eikä hänestä kuulu. Mutta onko sekään oikea ratkaisu, ainakaan äitiä kohtaan, joka oli hyvä äiti vaikkakin aviomiehensä varjossa? 

     

    Kaikki isäni naiset on teemoiltaan tähän päivään sijoittuva romaani. Teemoja käsitellään eri henkilöiden silmin, kuten nykyisin on tapana. Rakenne toimii, tapahtumista ja henkilöistä syntyy laaja kuva. Lukija näkee henkilön motiivit hänen omista ajatuksistaan käsin, ulkopuolisille ne näyttäytyvät toisenlaisilta.

     

    Romaanina Kaikki isäni naiset on toimivaa perustasoa. Kieli kulkee, tarina etenee, taustoja avataan. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä edes Aleksin kohdalla, ja vielä kevyemmäksi jää hänen vaimonsa Julia.

     

    Miksi Aleksi on niin jumissa edelleen kohta nelikymppisenä? Toimittajan peruskykyihin kuuluu analysointi, mutta omaa historiaansa Aleksi ei osaa analysoida eikä pääse eteenpäin lapsuuden lukoista. Yritys kirjoittaa kirja on kuva hänen koko tilanteestaan: hän ryhtyy tekemään sitä, mitä auktoriteetti hänelle ehdottaa (käskee), eikä toimittajuudesta huolimatta kirjoita sitä omalla tavallaan vaan näyttää alistuvan sanelukoneeksi. 

     

    Ajatuksia Kaikki isäni naiset silti herättää, mikä on aina hyvä juttu kirjassa. Ja toisaalta näinä koronasyksyn raskaina viikkoina voi olla hyväkin lukea asia-asioita kevyemmällä kädellä kirjoitettuina, ettei vaivu liian synkkiin mietteisiin.

     

    SAMAA AIHEALUETTA


    Suvi Vaarla: Westend

    Pauliina Aminoff: Äiti meidän

    Colm Toibin: Nora Webster

    Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

    Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön