keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie


Harvoin osuu eteen kirja, jota en pysty ahmimaan yhteen menoon, vaikka muilta hommilta joutaisin. Nyt osui.

Maanalainen rautatie kertoo Amerikan mustista orjista 1800-luvun alkukymmeninä. Orjien kohtelu vaihtelee eri isäntien vallan alla, on jopa paikkoja, joissa orja saa elää lähes inhimillisesti. Mutta useimmiten orjia kohdellaan huonommin kuin huonekaluja, jotka lain mukaan ovat samalla tavalla isännän ja emännän omaisuutta kuin orjatkin.

Kirja on fiktiota, eikä sellaista maanalaista rautatietä ollut olemassa, jonka kautta orjat saattoivat karata Amerikan pohjoisvaltioihin ja vapauteen. Myös henkilöt ovat fiktiota, mutta heidän kohtalonsa perustuvat 1930-luvulla kerättyihin entisten orjien elämäntarinoihin, heitä oli tuolloin vielä hengissä.

Se että en lukenut kirjaa yhtä putkea, ei tarkoita, että kirja olisi huono tai että sitä ei kannattaisi lukea. Päinvastoin, kannattaa kyllä. Tapahtumat ovat vain niin painavia, että niitä täytyi välillä sulatella. 

 

Se, mikä on ällistyttävää jälleen kerran, kun Amerikan orjien vaiheista lukee, on se, että maan perustivat ihmiset, jotka olivat lähteneet Euroopasta pakoon vainoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikkien ihmisten tasa-arvo kirjattiin Yhdysvaltojen perustuslakiin, mutta kas kummaa, se ei koskenutkaan intiaaneja eikä mustia, vain valkoisia. Eurooppalaiset tulokkaat ryöstivät sumeilematta intiaanien maat omaan käyttöönsä ja hävittivät alkuperäiskansaa tai ajoivat heidät jonnekin pois. Yhtä sumeilematta he ostivat Afrikasta rahdattuja mustia ihmisiä orjiksi.


Tosin ei saa unohtaa sitä, että Afrikassa mustia metsästivät orjiksi toiset mustat. Eipä ollut veljeyttä niissäkään porukoissa.

Yhtä lailla on myös muistettava se, että Amerikassa oli enenevässä määrin ihmisiä, jotka nousivat vastustamaan orjuutta. Lopputulema oli Amerikan sisällissota 1861-65, jonka etelävaltiot hävisivät. Sen myötä orjuus lakkautettiin. Matka siihen, että mustista olisi tullut tasavertaisia kansalaisia valkoisten kanssa, alkoi siitä ja jatkuu yhä. 


Kathryn Stockettin kirja Piiat sijoittuu Amerikan etelävaltioihin 1960-luvulle, sata vuotta sisällissodan jälkeen. Sitä 
lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän suhtautuminen mustiin oli muuttunut sisällissodasta. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan. Ja kun koiralle rakennetaan koirankoppi, mustalle palvelijalle rakennetaan pihanperälle puusee, jotta hän ei vain yrittäisi käyttää isäntäväen kanssa samaa vessaa. 


SAMAA AIHETTA

 

Margaret Mitchellin kirja Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on yhtä paljon historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajaa esittänyt Hattie McDaniel ei päässyt elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. 


Harper Leen kirja Kuin surmaisi satakielen 

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
  

Kathryn Stockettin kirja Piiat 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä 1960-luvulla. 

 

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar 

kertoo USAn presidentti Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sallyn tarinan. Jefferson oli se presidentti 1700-luvulla, joka allekirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Kun Thomas Jefferson jäi leskeksi, hän ei avioitunut uudelleen, vaan alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. Kirja itsessään ei ole kummoinen, mutta sen lukee, koska aihe on kiinnostava ja tarina on historiallisesti tosi.


Patricia Harmanin kirja Hope Riverin kätilö kertoo Länsi-Virginian vuorilla työskentelevästä kätilöstä. Sympaattinen kirja monella lailla. Tarinan kulkuun vaikuttaa osaltaan mustien ja valkoisten välit: kätilö joutuu ongelmiin, kun alkaa auttaa synnytyksissä myös köyhiä mustia äitejä.

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti