Ei mennyt pitkään sen jälkeen, kun korona oli vallannut Suomen, kun alettiin muistella, miten tavallinen arki on parasta elämää. Se arki, mikä yhtäkkiä oli rajoitusten saartama.
Tavallinen arki oli sitä, jossa oli tarpeen kehottaa ”count your blessings”, tee lista asioista, jotka elämässäsi ovat hyvin. Ne kävivät itsestäänselviksi, eikä niitä osannut enää arvostaa, ja katse hakeutui siihen, mitä minulta puuttuu tai mikä on muuten huonosti. Kunnes itsestäänselvyydet katosivat.
Hanna Kivisalon Hyvän jälki koostuu lyhyistä kirjoituksista, sivun tai kahden mittaisista, joissa katsotaan tavallista arkea uusista näkökulmista. Kirjoituksia yhdistää se, että elämä on hyvää silloinkin, kun siinä on ongelmansa ja vaivansa, väsymystä ja hermostusta. Hyvä täytyy vain huomata.
Kirjoittaja on kolmilapsisen perheen äiti, ja monet ajatukset ja huomiot liittyvät lapsiperheen arkeen. Mutta valtaosin ne ovat myös yleispäteviä, uutta näkökulmaa antavia, olipa arjessa pieniä lapsia tai ei, tai olipa niitä ollut tai ei. Niitä voi verrata myös omaan lapsuuteensa, miten minun kanssani aikanaan toimittiin. Tekstejä voisi lukea lukupiirissä ja jatkaa ajatuksia yhdessä keskustelemalla.
Hyvän jälki myös paranee edetessään. Jos ensi alkuun kaikki ajatukset eivät tuo erityistä uutta, loppupuolella teemat laajenevat ja huomasin pysähtyväni pitempään jokaisen tekstin kohdalle. Osa näkökulmista oli jo tuttuja, mutta tuoreentuivat lukiessa. Kuten:
”Ihmisessä on taitekohta, jossa jaksaminen tulee päätökseensä. Taitekohta on siinä, kun hiljainen ääni huokaa sisällä ja sanoo, että nyt en enää jaksa, nyt en enää pysty pisaraakaan. Taitekohtaa ei ole pakko kunnioittaa. Sen ohi voi puskea päättäväisyydellä, viis veisata vapisevasta väsymyksestä ja kehon kierroksista, mutta ylityksellä on hintansa. Kun yhden päivän voimat on käytetty, tulevien päivien varastot alkavat kulua. - - Taitekohta on taitekohta, ja yhtenä päivänä varastotkin loppuvat.”
OMAA AJATTELUA TÄSSÄKIN:
Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti