Fiona Barton: Leski

Loppukesästä satuin lukemaan useamman sellaisen kirjan, osa niistä arvostelujen kiittämiä, joiden kanssa katselin jo puolivälissä, paljonko tässä on vielä sivuja kahlattavana. Jonkun menin loppuun silmäilemällä.

Viimeksi pitkästyin paljon kiitetyn Punaisen osoitekirjan kanssa. Kirjan idea on hyvä: vanha nainen selaa osoitekirjaansa ja käy samalla läpi elämäntarinaansa. Kirja alkoikin kiinnostavasti, mutta tarinan edetessä siitä tuli yhä sokerisempi. Punainen osoitekirja on kuitenkin takakannen tekstin mukaan ”ampaissut maailmanmenestykseen”, joten sillä on tykkääjänsä.

Sitten tuli kirjastosta ilmoitus, että varaamani Fiona Bartonin Leski on saapunut. Olin laittanut varauksen alkukesästä, kun sitä kiitettiin monen lehden kirja-arvioissa. Yllätyin iloisesti. Vaihteeksi kirja, joka otti otteeseensa kuin olisi nielaissut virvelin vieheen.

Fiona Barton on työskennellyt pitkään toimittajana, ja se näkyy sujuvassa kielessä ja tarinan nasevassa etenemisessä. Hän kerii juonta auki kahdessa aikatasossa. Kymmenen vuotta aiemmin Glen Taylor on vapautettu kidnappaussyytteestä, koska todisteet eivät riittäneet. Nyt on tullut uutta tietoa, ja tutkimusta johtanut poliisi ryhtyy penkomaan vanhaa asiaa. Tarinan avain on Taylorin vaimolla, Jeanilla, josta tulee kirjan alussa leski, kun Glen Taylor horjahtaa bussin alle ja kuolee.

Uusien tutkimusten myötä esille nousee muitakin tekijävaihtoehtoja. Onko syyllinen joku heistä, vai oliko tekijä sittenkin Glen?

Barton kutoo tarinaa taitavasti, väliin Jean Taylorin näkökulmasta, väliin poliisin ja väliin toimittajan näkökulmasta. Vaikka juoni etenee eri aikatasoissa, kokonaisuus on hanskassa. Mikä mukavinta, lukijakaan ei osaa päätellä vihjeistä huolimatta, mitä aikanaan on tapahtunut, ennen kuin se selviää viimeisessä luvussa.

YLLÄTTÄVIÄ LOPPURATKAISUJA ON MYÖS NÄISSÄ

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Olin jostain laittanut muistiin Sara Medbergin kirjan Kultaportin kaunottaret, jota suositeltiin huumorin sävyttämänä kiinnostavana ajankuvana. Varasin kirjan kirjastosta, jono oli pitkä, ja Kultaportin kaunottaret tuli monen kuukauden jälkeen.

Ensimmäiset luvut luettuani mietin, onko tämä parodiaa?

Naisten silmät ovat meripihkanväriset tai violettiin vivahtavat ja heillä on sädehtivä iho.  Neitojen naurahdukset helähtävät hopeatiu’un lailla ja huulet vivahtavat kypsän talviomenan punaiseen. Miehet ovat henkeäsalpaavan komeita.

Henkilöhahmot ovat peruskliseitä: kaunis, älykäs ja käytöstapoja rikkova aatelisneito, komea ja rikas mutta yrmeä nuori aatelisherra, vanha valittamisella hallitseva leskikreivitär, toinen nuori mutta kopea kaunotar ja kopean neidon äiti, leskimarkiisitar, joka osaa kaikki sen ajan naiselliset konstit ihailevista huokailuista silmien räpsytykseen. Lisäksi pari köyhimystä, jotka osoittautuvatkin rikkahiksi.

Tapahtumapaikka on 1870-luvun Turku. Paronintytär Adele saapuu kartanostaan kaupunkiin sukulaistaloon aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Sen jälkeen hänet on määrä esitellä seurapiireille, mistä eteenpäin tehtävänä on pyydystää aviomies.

Tarina alkaa peruskommelluksella, kun sukulaistalossa Turussa ei osata odottaa paronintytärtä. Talon nuori, aatelinen ja ärtyisä isäntä haluaisi lähettää Adelen sen tien sinne, mistä moinen kaukainen sukulainen on lähtenyt matkaan. Mutta Adele on tullut jäädäkseen.

Kertomuksen edetessä juoneen tulee enemmän mutkia. Mukana on myös historiallisia henkilöitä kuten Fredrika Runeberg. Loppua kohti juonessa korostuu 1800-luvun aatelisneitojen asema, jota ei kannata kadehtia huolimatta palvelijoiden passauksesta, koreista vaatteista ja jatkuvista kekkereistä. Aatelisnaisen elämä on kapeaa ja pitkästyttävää, rajoituksia on paljon ja neitojen paine päästä naimisiin on kova.

Avioliitto oli vielä 1800-luvun puolella aatelisneidin ainoa hyväksytty elämäntapa. Jos ei saa napatuksi miestä, edessä on nöyryyttävä loppuelämä vanhapiikatätinä sukulaisten elätettävänä. Arvojärjestyksessä vanhatkin neidit tulevat aina viimeiseksi, 17-vuotias rouva kulkee heidän edellään.

Adele ei hyväksy annettua asetelmaa, hänellä on muita suunnitelmia. Hänellä on takanaan tytärtään kaikessa tukeva isä ja saattaa olla, että Adelen elämä lähtee toiseen suuntaan.

Sara Medbergin kirja sijoittuu samaan lajiin kuin Kaari Utrion 1800-luvun helsinkiläisromaanit. Utrion henkilöt ovat hekin jossain määrin tyypiteltyjä, mutta enemmän heissä on verta ja henkeä kuin Adelessa ja kumppaneissa. Kultaportin kaunottaret on kuitenkin kohtuu luettava, jos on kiinnostunut historiasta, erityisesti Turun historiasta, ja naisen asemasta 150 vuotta sitten.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Mikaela  Strömbergin Sofia perustuu tositapahtumiin. Aatelinen Sofia ottaa elämänsä omiin käsiin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.  

Kaari Utrion helsinkiläisromaaneissa on huumoria ja romantiikka, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olot ja tavat on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat.

Raija Orasen Aurora on aikansa superjulkkiksen Aurora Karamzinin elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan. Orasen kirjassa Aurorasta tulee kiinnostava ihminen, ei vain nimi historiankirjassa.   

Merete Mazzarellan Fredrika kertoo aikansa idolista Johan Ludvig Runebergistä vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti.

Enni Mustosen Järjenja tunteen tarinoita alkaa siitä, kun nuori torpantyttö Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton viisikymppinen opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

Ann Cleeves: Valoisat illat

Pitkään televisiossa pyörinyt englantilainen dekkarisarja Shetlandsaarten murhat näyttää rikosten ratkaisun ohessa Shetlannin saarten karun kauniita maisemia. Saaret sijaitsevat Englannin yläpuolella Norjanmerellä. Maisemia ihailee, mutta harva sinne kait muuttaa tahtoisi, kun porukat näyttävät kulkevan vuoden läpi kumisaappaissa ja sadetakeissa.

Loppukesästä käteeni osui Ann Cleevesin vuonna 2008 ilmestynyt dekkari Valoisat illat. Se osoittautui Shetlandsaarten murhien pohjana olevan dekkarisarjan kakkoseksi. Päähenkilö on paikallinen poliisi Jimmy Perez, ja rikosten selvittelyn ohessa sarjassa seurataan hänen henkilökohtaista elämäänsä.

Kuten usein, tässäkin kirja on moniulotteisempi kuin tv-sarja, vaikka sarjakin on omassa genressään hyvä.

Ann Cleeves on asunut vuosia paikkakunnalla, ja hän kuvaa kirjoissaan myös Shetlannin saarten ihmisiä ja luonnon tuomia haasteita. Kirjasarja rinnastuu Lappiin sijoitettuihin dekkareihin: ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja toistensa suvut, eikä voi välttämättä kertoa kaikkea, mitä tietää, koska asuu yhteisössä jatkossakin.

Shetlannin sää tuo oman mausteensa kirjoihin: sadetta, sumua, tuulta, lunta, myrskyä. Muualta tulevat eivät saa kesällä nukutuksi, kun aurinko paistaa yötä myöten, ja talvella päivä valkenee pahimmillaan vain muutamaksi tunniksi sumuisen harmaana. Tarkistin Shetlannin sijainnin ja se asettuu suunnilleen samalle korkeudelle kuin Helsinki. Meikäläisittäin siis tuttu vuodenkierto, mutta Englannista Shetlantiin tuleville ihmettelyn aihe.

Ensimmäisen jälkeen hain kirjastosta muutkin sarjan kirjat. Jokaisessa juoni on oivallinen. Se avaa erilaisia mahdollisuuksia ja silti loppuratkaisu on yllätys. Rikoksen ratkaisemisen ohessa selviää sekin, miksi tv-sarjassa Perezin tyttärellä on kaksi isää. Kirjat ovat silti itsenäisiä, en lukenut niitä ilmestymisjärjestyksessä, eikä haitannut.

Lisäplussa on, että tässä sarjassa ei mässäillä yksityiskohtaisesti kerrotulla väkivallalla kuten nykyisin monissa dekkareissa

Koko sarjasta on suomennettu ilmestymisjärjestyksessä Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua, Sininen sarastus

SAMAA LAJIA

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Kati Hiekkapelto: Tumma

Håkan Nesser: Yksinäiset

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Ensin lukija tapaa seitsemän henkilöä, joiden arjen rutiinit tyssähtävät: älypuhelin tilttaa, tietsika sammuu, auto pysähtyy, valot katoavat, kulkulupa ei toimi, juna ei tule, kaupan kassakone tekee lakon.

Ongelma laajenee. Satunnaiset tilttaamiset eivät ole enää satunnaisia, sähköä ei ole ollenkaan. Kauppojen tilaukset ja kuljetukset ovat jumissa, eikä kauppoihin tule ruokaa. Sitä, mitä hyllyissä vielä on, myydään vain käteisellä, koska luottokortit eivät toimi.

Apteekeista ei saa lääkkeitä. Sairaaloista loppuu varavirta ja sen mukana leikkaukset. Radio ja televisio hiljenevät, lehdet eivät ilmesty, eivät nettilehdetkään. Lämmitys ei toimi, paitsi puulämmitys, ja liikkumaan pääsee vain jalan tai polkupyörällä. Lankapuhelinverkko on purettu, ja tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä. Vaikka saisi kännykkänsä ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa.

Koko ruotsalainen yhteiskunta romahtaa.

Lars Wilderängin Tähtikirkas piirtää näkymän, joka on mahdollinen. Länsimainen yhteiskunta luottaa naiviuteen asti sähköön, nettiin, tietokoneisiin ja kännyköihin. Varasysteemit on minimoitu tai lopetettu.

Ruotsissa jaettiin loppukeväästä joka kotiin ohjekirja, jossa kehotettiin kansalaisia varautumaan kriisitilanteeseen ja hankkimaan varastoon kuivamuonaa, vettä ja kynttilöitä. Sähkökatkoja on nytkin muun muassa myrskyjen aiheuttamina, joten maistiaisia sähköttömyydestä on saatu.

Widerängin kirjan henkilöt luulevat, että viranomaisilla on hätävarasuunnitelma katastrofia varten, mutta pian käy ilmi, että kukaan päättäjä tai viranomainen ei hanskaa tilannetta. Yhteiskunta valuu kaaokseen.

Alun henkilöiden tiet risteytyvät myöhemmin. Kun kirjassa on päästy niin pitkälle, Wilderäng on jo näyttänyt, minkälaiset ominaisuudet ihmisissä ja yhteiskunnassa nousevat pintaan, kun totuttu elämä romahtaa.

Kirjana Tähtikirkas on sujuvasti kirjoitettu. Se rinnastuu osin Ilkka Remeksen romaaniin Jäätyvä helvetti. Risto Isomäen Haudattu uhka kuvaa taas Wilderängin tapaan viranomaisten naiviutta ja säästötoimia, joissa verkkoaita riittää, eikä rannalla ole sitäkään “eihän tänne nyt veneellä kukaan tule”.

Tähtikirkkaasta jäi vähän hyinen olo. Tuskinpa noin käy – mutta onhan se mahdollista… Seuraavana päivänä huomaa miettivänsä, pitäisikö komeroon varata vähän enemmän hätävaraa? Ja olisiko viisasta laskea kraanasta muutamaan kanisteriin vettä varmuuden vuoksi, sillä jos sähköt menevät, se pysäyttää myös vedentulon - vessaakaan ei voi vetää.

Sally Salminen: Katrina

Katrina on ison talon tytär Pohjanmaalla, reipas, kaunis ja iloinen. Eipä ihme, että hän joutuu hätistelemään ympäriltään kosijoita, mutta hätisteltävä on, kun kukaan heistä ei kiinnosta.

Sitten paikkakunnalle saapuu ahvenanmaalainen merimies Johan, nauravainen ja laulavainen, joka kertoo komeasta kotitalostaan Ahvenanmaan saaristossa. Se on menoa sen tien. Katrina ja Johan vihitään, ja nuorikko lähtee miehensä mukana uuteen kotiin.

Perillä selviää, että Johan on liioitellut, eikä edes vähän. Katrina tyrmistyy nähdessään harmaan, lyttänän tönön kylän laitamilla. Johan lähtee samantien seilaamaan koko kesäksi, ja Katrina jää selviämään yksin ventovieraassa kylässä.

Nykypäivän Katrina kääntyisi kannoillaan ja palaisi Pohjanmaalle. Mutta eletään 1800-luvun loppua, ja siihen aikaan paluun häpeä olisi ollut niin paljon suurempi, että hän puree hammasta ja päättää pärjätä.

New Yorkissa kotiapulaisena työskennelleen Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina oli suurmenestys. Se oli pitkään eniten muille kielille käännetty suomalainen romaani kunnes Mika Waltarin Sinuhe meni ohi. Nyt Katrinasta on tehty uusi suomennos. Aiempikin on ihan sujuvaa luettavaa, eli lukee kumman vain, kirja on hyvä. (aiemmassa suomennoksessa Katrina kirjoitettiin kahdella iillä)

Sally Salminen oli itse kotoisin Ahvenanmaalta köyhistä oloista. Kun hän kertoo isojen isäntien ja laivanvarustajakapteenien vallasta Ahvenanmaalla, hän kertoo elämästä, jota on itse elänyt.

Eivät isännät ja kapteenit ihan olleet verrattavissa Baltian paroneihin, joista Aino Kallas kertoo romaaneissaan, mutta ei paljon puutu. Ahvenanmaan rengit, piiat ja mäkitupalaiset eivät olleet maaorjia kuten Baltiassa. Isäntien armoilla he kuitenkin olivat, kun ei ollut muuta mahdollisuutta pysyä hengissä kuin tehdä nälkäpalkalla raskaita pitkiä työpäiviä isäntien maatiloilla. 

Jos ei sitten lähtenyt merille, kuten iso osa miehistä. Mutta työ laivoillakin oli rankkaa, sitä rankempaa mitä nuorempi lähtijä oli. Pojat pestautuivat laivapojiksi jo kahdentoista vanhasta, ja laivapoika oli hierarkiassa alin, se, jota kaikki saivat höykyttää. Sen lisäksi merellä vaani alati kuolema.

Katrina on ison talon tytär, mutta sitä hän ei koskaan sano, koska kukaan ei kuitenkaan uskoisi. Tulisi vain ivanaurua. Mutta hän on myös pohjalainen, ja sen hän päästää vallalle tarvittaessa. Katrina tekee kyllä työnsä, alistuu väistämättömään ja raataa parhaimmillaan kuin mies, mistä saa jopa kopean isännän arvostuksen: “on siinä tytöllä sisua ja voimaa!”. Mutta itsetunnostaan hän ei luovu, ei suostu isäntien kopeloitavaksi eikä ota vastaan armopaloja, koska “sen jälkeen olisin loppuikäni kiitollisuudenvelassa koko kylälle”.

Asetelmasta saisi helposti Harlekiini–tyylisen tarinan, jossa virheetön ja kaunis Katrina selviää vaikeuksien kautta voittoon ja saisi kenties vielä rikkaan miehenkin. Salminen kirjoittaa sen sijaan syvälle luotaavan romaanin, jossa yhdistyy Katrinan kasvu ihmisenä ja naisena, ahvenanmaalainen paikallishistoria ja kiinnostava ihmissuhdekudelma.

Pienessä kylässä toteutuu vanha sanonta: köyhä antaa vähästäänkin, rikas ei anna paljostaan. Kaikista rikkaista ei niin voi sanoa, heissäkin on monenlaista, mutta köyhien yksi selviytymiskeino on auttaa toinen toistaan ja antaa naapurille tarvittaessa vaikka viimeisensä, sen lesken rovon.

SAMAA AIHEALUETTA

   

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Barbara Chase Riboud: Orjatar

Imbi Paju: Torjutut muistot

Kate Morton: Talo järven rannalla

Jos haluat mukaansa vievän lukupaketin, täss’ siul on sellane. 

On ihmissuhdedraamaa, on rikos ja on hyvin rakennettu juoni, joka päättyy siihen, että mysteeri selviää. Sivuja on 667, joten luettavaa riittää moneksi päiväksi. Tyhjäkäyntiä ei ole, tarina vetää alusta loppuun.

Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow on joutunut pakkolomalle toimittuaan vastoin esimiehen ohjeita. Hän lähtee leskeksi jääneen isoisänsä luokse Cornwalliin kuluttamaan aikaa, kunnes saa luvan palata töihin.

Isoisällä on kaksi koiraa, joiden kanssa Sadie alkaa käydä lenkillä. Yhtenä päivänä toinen koirista lähtee juoksemaan metsäpolkua, eikä tule takaisin. Sadie seuraa polkua, löytää koiran ja löytää suuren, vanhan, aution talon metsäjärven rannalla. Mikä talo tämä on?

70 vuotta aiemmin talossa järjestettiin isot juhannusjuhlat. Aamun tullen huomattiin, että perheen kuopus, vuoden ikäinen poika, on kadonnut. Pojasta ei kuulla eikä nähdä sen koommin pihahdustakaan, ei löydy ruumista, ei tule lunnasvaatimuksia, ei mitään elon- tai kuolonmerkkiä. Murheen murtamat vanhemmat muuttavat Lontooseen, ja talo jää autioitumaan keskelle metsää.

Tarinan edetessä käy ilmi, että jokaiselle perheen kolmesta tyttärestä on pikkuveljen katoamiseen liittyvä salaisuus. Eivätkä salaisuudet lopu siihen, Sadie huomaa, kun hän alkaa tutkia vuosikymmenten takaista rikosta.

Kate Morton kujettaa juonta muutamassa eri aikatasossa ja muutaman eri henkilön silmin. Hän rakentaa tarinan taitavasti, juuri kun luulet arvaavasi, mistä on kyse, tulee ilmi jotain uutta.

Jos tyttäret olisivat aikanaan kertoneet toisilleen, mitä kukin salasi, mysteeri olisi saattanut ratketa aiemmin. Mutta nyt jokainen luulee tietävänsä, miten kaikki kävi. Palat eivät siksi löydä toisiaan, ennen kuin Sadie ryhtyy selvittämään, mitä juhannusjuhlissa oikein tapahtui.

Kirjan ainoa heikko puoli on epätasainen suomennos. Välillä teksti on suomeksi kirjoitettua englantia, ja jotain lauseita täytyy lukea kahteen kertaan, että mitä tässä siis sanotaan: 

”…Portin luo päästyään hän näki, että se oli halkeillutta, auringon haalistamaa puuta ja retkotti saranoillaan syvän ikävystymisen tilassa, josta saattoi päätellä kaiken pysyneen muuttumattomana hyvin pitkään.” 
(>  Hän pääsi portin luo ja näki sen olevan halkeillutta, auringon haalistamaa puuta. Portti retkotti pitkästyneenä saranoillaan, mistä saattoi päätellä, että mikään ei ollut muuttunut pitkiin aikoihin.)

Muuten hyvä kirja esimerkiksi lomalukemiseksi.

MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Vid kutsua hurauttaa tonttinaapurit grillaamaan omalle takapihalleen. Ilta lähtee sujumaan, ja lapsetkin viihtyvät. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Mitä Patience Murphyn mennisyydessä on tapahtuntunut, kun hän on paennut syrjäiseen kaivoskylään ja vaihtanut nimensä?
Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

Lapsenvahti peruuttaa juuri, kun Anne ja Marco ovat lähdössä naapurin juhliin. He jättävät puolivuotiaansa nukkumaan ja ottavat itkuhälyttimen mukaan. Kun vanhemmat palaavat pikkutunneilla, lapsi on kadonnut.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää alle vuoden ikäisen lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti hänet.

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Kustantaja kertoo, että heille on tullut ventovieraan kirjoittajan käsikirjoitus,  jossa väitetään, että huippusuosittu kirjailija Lillemor Troj on huijari: hän ei ole kirjoittanut itse kirjojaan. Mikä on totuus?

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Kirjailija Marcus Goldman kuulee ystävänsä puutarhasta löytyneestä ruumiista. Hän lähtee ystävän avuksi ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina, kun sen luulee saavuttaneensa...

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Toni Morrison: Koti

Jos saa koko lapsuutensa kuulla, olevansa tyhmä, ajattelee, että on tyhmä. 

Jos saa koko lapsuutensa kuulla, että on ruma, on varma, että on ruma, sanoipa peili mitä tahansa – sitä vain kuvittelee, jos on näkevinään peilistä kauniin nuoren naisen.

Jos on koko lapsuutensa saanut kuulla, että sinusta ei ole mihinkään, uskoo, että minusta ei ole mihinkään. Silloin on helppo uhri hyväksikäytölle: ei uskalla puolustaa itseään tai ajattelee, että olen niin mitätön, että minulle saa tehdä näin.

Ilkeä isoäitipuoli on mitätöinyt Ceetä koko lapsuuden ajan. Hän on katsonut tytön ja tämän veljen perään, kun vanhemmat ovat töissä. Äiti ei jaksa välittää, eikä uskaltaisikaan puuttua asiaan, koska silloin pitäisi etsiä toinen asuinpaikka ja toinen peräänkatsoja. Eipä ihme, että Cee lankeaa ensimmäiseen mieheen, joka sanoo hänelle jotain ystävällistä.

Frank, Ceen veli, lähtee pakoon lapsuuttaan värväytymällä armeijaan. Ei ollut häävi vaihtoehto sekään. Mutta nyt hän palaa maisemiin, ja ensimmäiseksi hän etsii siskonsa.

Toni Morrisonin Koti on pieni romaani sekä kertomuksena että kooltaan (132 sivua). Ensin ajattelin kirjan luettuani, että eipä ollut kummoinen. Mutta huomaan kuitenkin palanneeni pohtimaan tarinan teemoja, joten oli siinä jotain.

Tarinasta nousee esiin, että on mahdollista nousta niistä pohjamudista, mihin on joutunut, ja aloittaa alusta – ainakin jos saa apua. Frank tulee paikalle viime tipassa, mutta ehtii. Yhdessä sisarukset aloittavat kasvun vahvemmiksi aikuisiksi.

Kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, koska sen teemoissa on pohdittavaa.

SAMANTYYPPISIÄ TEEMOJA

Mai Jia: Koodinmurtaja

Kukaan ei halua orvoksi jäänyttä kummallista lasta, ja hänet jätetään vanhan palvelijapariskunnan hoteisiin. Sitten tulee vanha isosetä, löytää hänet ja pojalle aukeaa uusi elämä.

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2018/02/mai-jia-koodinmurtaja.html

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö 

Patience Murphy ei ole oikeasti kätilö, eikä hän ole Patience Murphy, mutta sitä eivät kyläläiset tiedä. Taustaansa pakeneva nainen löytää paikkansa ja uuden elämän syrjäisestä kaivoskylästä.

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2017/11/patricia-harman-hope-riverin-katilo.html

Barbara Chase-Riboud: Orjatar 

Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa ole hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja pään. Mutta joskus orjalle saattoi käydä myös hyvin. Sallysta tuli Yhdysvaltain presidentin elämänkumppani.

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2017/08/barbara-chase-riboud-orjatar.html

Marilynne Robinson: Lila - Kotiin - Gilead 

Lila, koditon maankiertäjä, puikahtaa pikkukaupungin kirkkoon ja istuu takimmaiseen penkkiin. Hän etsii vain suojaa sateelta, mutta löytääkin itselleen paikan elämässä.

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2017/05/marilynne-robinson-lila-kotiin-gilead.html

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Aloitin Pauliina Rauhalan uutuuskirjan suurin odotuksin, sillä Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Sadan sivun paikkeilla on pakko myöntää: ei oikein ota matkaansa.

Sanoja on paljon, tulvaksi asti, ja runollisia kuvia, eikä tarinaa tahdo löytyä kaiken keskeltä. Jossain vaiheessa väsyn kahlaamaan lauseita ja annan katseen vain lipua riviltä toiselle.

Hyvin runollisen kielen kanssa tulee pitemmän päälle olo kuin söisi irtokarkkeja isosta pussista karkki karkin perään. Vaikka karkit ovat herkullisia, alkaa kaivata ruisleipää, etenkin kun on ostanut romaanin eikä runokirjaa ja etenkin kun sinällään kauniista kappaleista ei aina tiedä, mihin tai kehen ne liittyvät:

Puolenvälin jälkeen ajattelen, että nämä ihmiset eivät herää minulle eloon. Niitä katsoo ulkopuolelta, kuin ikkunan takaa, sen sijaan että istuisin heidän keittiössään. Taas vertaan Taivaslauluun, jonka ihmisten elämää elin täysillä heidän kanssaan.

Mietin miksi? Yksi syy on se, että ihmisten tarinat hukkuvat kaikkeen muuhun. Yhden luvun ajan joku miettii puutarhanhoitoa, yksi luku on kalastamisesta, on luku pikkulintujen ruokkimisesta, on veneen tervaamista, lampaita ja mäntyjä. Niillä on varmaan jokin symbolinen merkitys, mutta symboliikka ei aukea minulle, ne jäävät arkiseksi puuhaamiseksi, joka ei vie kertomusta eteenpäin.

Ja sitten on vielä eri kirjasimella erotettuja Matkakertomus-lukuja siellä täällä pitkin kirjaa. Niissä kirjan fiktiivinen kirjoittaja (=mies eli ei Pauliina Rauhala) kertoo, että hän kirjoittaa tätä kirjaa. Idea voisi toimia, mutta Matkakertomus-lukuihin on ympätty mukaan reissu Afrikkaan, jossa seurataan pikkutytön ympärileikkausta, toinen reissu Amerikkaan amissien luo, kolmas reissu Kööpenhaminaan Kierkegaardin haudalle, neljäs Ouluun äärioikeistolaisten porukoihin ja viides sinfoniakonserttiin, jossa kirjailija muistelee säveltäjän elämää. Hyviä esseitä itsessään, mutta tässä ne ovat irrallisia ja hajottavat kokonaisuutta.

Matkakertomuksen viimeisessä luvussa selviää, miten Synninkantajat liittyy Rauhalan edelliseen, Taivaslauluun. Olisi kannattanut aloittaa Matkakertomus sillä, olisi tullut paremmin jännitettä, ja jättää turhat reissut pois.

Mistä Synninkantajat sitten kertoo?

Koulupoika Aaronista, joka on sisällä Rauhanyhdistyksen kuplassa. Hän toistaa aikuisten lauseita, riemuitsee, että kuuluu Jumalan valittuihin, ja ahdistuu, kun opettajan punainen mekko herättää hänessä tuntemuksia. Paavo Ruotsalainen sai nuorena miehenä neuvon, että häneltä puuttuu ”Kristuksen sisäinen tuntemus”, ja Aaron tarvitsisi saman neuvon. Mutta sitä hän ei kuplansa sisällä saa, siellä on tärkeää osata oikeat sanat ja oikeat eleet. Aaron ei tunne sitä Kristusta, joka käskee rakastaa lähimmäisiä, joka on lempeä, joka hyväksyy.

Aaronin mummista Aliisasta, joka ajattelee itse. Aliisa ei luovu Jumalasta, mutta hän erottaa toisistaan Jumalan ja Rauhanyhdistyksen vanhemmistoveljien armottoman oikeassa olemisen.

Aliisan tyttärestä Auroorasta, joka luopuu rakastetustaan, koska mies ei kuulu meikäläisiin, on mikä lie kirkkouskovainen.

Seurakunnan vanhemmistoveljestä Taistosta, joka kokee olevansa velvoitettu täyttämään Jumalan vaatimukset, vaikka se väsyttää. Jumala vaatii häntä vahtimaan muiden ihmisten vaellusta. Jos vaellus ei ole Rauhanyhdistyksen sääntöjen mukaista, Taiston velvollisuus on nuhdella, ensin kahden kesken ja, jos se ei auta, julkisesti seurakunnan hoitokokouksessa. Jos nuhtelua seuraa anteeksipyyntö, hyvä. Jos ei, uppiniskainen irtisanotaan seurakunnasta, eivätkä muut seurakuntalaiset saa olla hänen kanssaan enää tekemisissä.

Seurakunnan hoitokokoukset ovat lopulta kirjan pääjuoni. Niiden osuus jää harmittavan vähälle ja niihin osallistuvien ihmisten ajatukset ja reaktiot ohitetaan kokonaan lukuun ottamatta kirjan muutamaa päähenkilöä. Harmi, siitä olisi saanut vahvan romaanin, Taivaslaulun veroisen.

Taivaslaulukin oli kaunista kieltä ja runollisia kuvia, mutta siinä oli myös vahva juoni, jonka kaikki osat veivät tarinaa eteenpäin. Tuloksena oli koskettava, kaunis, inhimillinen kertomus. Taivaslaulu kannattaa ehdottomasti lukea, jos ei ole vielä lukenut.

Synninkantajien henkilöistä vahvin on Aliisa, vanha viisas nainen. Hän on Raamattunsa lukenut, ja hän näkee, että Rauhanyhdistyksen säännöt ovat vain ihmisten sääntöjä, ei Jumalan elämänohjeita.  Aliisa palastelee seurakunnan säännöt raamatunkohdilla, mutta Taisto ei pysähdy kuuntelemaan ja ajattelemaan,  mitä Aliisa sanoo, vaan suuttuu: "Ei kannata leikkiä viisasta ja oppinutta!"

Samaan aikaan Taisto kysyy, miksi hänen neljästä pojastaan vain yksi on jäänyt hänen vierelleen. Miten hänestä on tullut sellainen, että lapsenlapsetkin alkavat aikuistuessaan karttaa hänen katsettaan? Hyvä kysymys.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua  

Marilynne Robinson: Gilead, Kotiin, Lila 

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa  

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Olen lukenut nyt  kansalaissotaan liittyviä kirjoja, kun niistä vaiheista on sata vuotta. Uusimpana tartuin Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran, jonka luin ensi kerran kymmenen vuotta sitten.

En muistanutkaan, miten hyvää kieltä Westö kirjoittaa. Teksti kulkee vaivattomasti, kieli on kaunista, maailma ja henkilöt aitoja. Kirjailija on kerännyt hurjan määrän historiallista faktaa, isoja käänteitä ja pikkusälää, ja sulattanut ne romaaniinsa kokonaisuudeksi, jossa ei näy saumoja faktan ja fiktion väleissä.

Kun Väinö Linna katsoo kansalaissodan tapahtumia maalaiskylän näkökulmasta romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, Kjell Westö kuvaa samaa ajanjaksoa rikkaiden suomenruotsalaisten helsinkiläisten silmin.

Missä kuljimme kerran alkaa vuodesta 1905, ja etenee nopeasti kansalaissotaan. Vihan määrä on kammottava. Punaiset kostavat sen, miten heitä on nöyryytetty, mitätöity ja ryöstöviljelty. Valkoiset ovat vielä pahempia kostossaan, sille ei tunnu löytyvän mitään rajaa.

Valkoisiin idealistina liittynyt Eccu kammoaa ympärillään olevaa, pimeydeksi kutsumaansa pahuutta. Kun valkoiset ovat voittaneet ja punaisten teloitukset alkavat, Eccu katsoo huikaisevan kaunista kevättä  ja ajattelee ahdistuneena, että "me vain tapamme tappamasta päästyämme".

Pikaoikeudenkäyntien ja teloitusten jatkuessa Eccu tulee siihen tulokseen, että anteeksiantaminen ja sovinto ovat ainoa ulospääsy tästä pimeydestä. Sovinnon sijasta hän päätyy koulukaverinsa Cedin mukaan vihaa tihkuvalle kostoretkelle.

Siitä retkestä Eccu ei koskaan selviä. Jotain särkyy, eikä tule enää ehjäksi, vaikka hän elää vielä vuosia. Mitä ihminen näkee ja tekee, se jättää jälkensä, tahtoi tai ei. Eccu tuntee, että “hänen sisällään asui pahoja henkiä ja ne olivat alati läsnä”. Kun hän muutaman vuoden jälkeen yrittää ottaa tapahtuneet puheeksi Cedin kanssa, Cedin silmiin nousee se sama jäätävä pahuus, joka jähmetti Ecun silloin, kun kaikki tapahtui.

Mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on se, että Eculla kavereineen ei ole mitään tekemistä suomenkielisten kanssa, ei edes rikkaiden suomenkielisten. Kun Lucie seurustelee suomenkielisen taiteilijan kanssa, hänen ystävänsä eivät tiedä siitä, vaikka se suomenkielisissä taiteilijapiireissä on julkinen juttu.  Mutta kun Westö vie lukijan Pitkänsillan toiselle puolelle, siellä suomea ja ruotsia puhuvat sekoittuvat, ja Kallion ja Vallilan suomenkieliset poimivat ruotsista käyttökelpoisia sanoja pamlaamaansa slangiin.

Kirjan edetessä 20- ja 30-luvulle tarinaan tulee tyhjäkäyntiä. Toisaalta se kuvaa sitä tyhjäkäyntiä, mitä päähenkilöiden elämä on. Ketä ajaa levottomuus, ketä tyhjyys, ketä katkeruus yhä eteenpäin, jonnekin – tietäisi vain minne. Kun ei tiedä, onttoa oloa ja rauhattomuutta torjutaan kittaamalla viinaa vakkarikapakan vakkaripöydässä samojen ihmisten kanssa samoja juttuja jauhaen vuodesta toiseen.

Paremmin ei mene Kajanderin Allullakaan Sörnäisissä, työväen jalkapalloseuran huippulahjakkuudella. Allu unelmoi, mutta kun hän saa, mitä on vuosia haaveillut, tyytyväisyys kestää vain hetken.

Kaikista henkilöistä Lucie, estottomin huvittelija, pysähtyy kysymään, eikö elämässä todellakaan ole muita vaihtoehtoja, kuin tämä yhä pöhnäisempi tyhjyyttä kumiseva elämä papan rahoilla. Hän tarjoaa Eculle avuksi Jumalaa, ja Eccu tuhahtaa halveksivasti: niin alas hän ei sentään ole vaipunut, että alkaisi kysellä Jumalan perään.

On mielenkiintoista, että en muista mistään Westön kirjasta tyytyväistä saati onnellista ihmistä.  

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2017/09/kjell-westo-rikinkeltainen-taivas.html

Kun Missä kuljimme kerran saa viereensä Täällä Pohjantähden alla, Pohjantähden ihmisissä on enemmän henkisiä voittajia: http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Mitä pitemmälle Missä kuljemme kerran etenee, sen haikeammaksi sen sävyt käyvät. Nuoruuden suuret odotukset ovat takana, tähänkö on päädytty.

Neljääkymmentä käyvä Eccu ajattelee, että syyllisyys jäytää elämänhalua niin kauan kuin kukaan ei uskalla sanoa vastaan. Tapahtumat, jotka rikkoivat hänen omantuntonsa, kulkevat mukana ja syövyttävät häntä. Kuinka syyllisyydelle sitten pitäisi sanoa vastaan, siihen asti Eccu ei ajatuksissaan pääse.

40-vuotias Luciekaan ei ole kylläinen, mutta hän ei tiedä, miten tyydyttää sisimpänsä nälkä. Samat ympyrät jatkuvat, miehiä, juhlia, kauniita vaatteita. Onni pakenee, ja vuodet seuraavat toisiaan tihentyvään tahtiin. Entä sitten, kun kauneus on kadonnut ja juhlissa vain väsyttää?

Kun laitan kirjan kiinni, olo on surumielinen. “Kaikki nämä päivät, jotka tulevat ja menevät, siinä se on: elämä.”

Missä kuljimme kerran on hyvä kokonaisuus, ajatuksia herättävä kirja täynnä elämää - sellaista elämää, mitä Westön henkilöt elävät.

LISÄÄ KANSALAISSOTAAN LIITTYVÄÄ

 

Jenni Linturi Malmi 1917

Ilkka Malmberg 1917 - samaan aikaan toisaalla

Enni Mustonen Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat

Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla

Kjell Westö Kangastus 38