sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”
Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 


SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.








tiistai 4. kesäkuuta 2019

Jhumpa Lahiri: Kaima


Jhumpa Lahirin Kaima on kiinnostava kirja pitkälle yli puolivälin. Se alkaa, kun Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Eletään vuotta 1968.

Perheeseen syntyy poika. Hän saa nimen Gogol isänsä lempikirjailijan mukaan. Siitä eteenpäin kirja seuraa pääasiassa Gogolin elämää.

Toisenlaisesta kulttuurista tulevalle ottaa aikansa sopeutua uuteen maahan, eikä se onnistu kaikilta oikein koskaan, kuten esimerkiksi Gogolin äidiltä. Lapset ovat kuitenkin ne, jotka eniten tasapainoilevat  kulttuurien välissä: koulu ja kaverit ovat amerikkalaisia, kotona eletään intialaisesti – no, joulua vanhemmat alkavat viettää lasten painostuksesta, lapset haluavat joulukuusen ja lahjat.

Sukulointivierailut Kalkuttaan ovat Gogolille kiusallisia. Kaikki tuntuu vieraalta, tavat, ilmasto, asuminen, kaupunki. Hän laskee viikkoja ja päiviä, milloin pääsee kotiin, ja haaveilee isoista hampurilaisista ja pirtelöistä.

Kiinalaistaustainen kirjailija Amy Tan kertoo romaaneissaan samasta ristiriidasta. Hän on Amerikassa syntynyt, nykyaikainen länsimaisen yliopiston kasvatti, kun taas äiti ja tädit pitävät tiukasti kiinni kiinalaisista perinteistä vaikka ovat asuneet USAssa vuosikymmenet.

Kaiman loppuosa floppaa harmittavasti. Se putoaa samaan sysseröön monien muiden nykyamerikkalaisten kirjailijoiden kanssa, jotka kuvaavat New Yorkin boheemeja yliopistoihmisiä ja taiteilijoita. 

Porukka hengailee älykköseurapiirinsä loputtomissa illanistujaisissa, ja silti valtaosa näiden kirjojen henkilöistä kokee olonsa tyhjäksi ja eksyneeksi. Mikään ei pidemmän päälle tunnu miltään, vaikka tuntumia haetaan loppumattomista viinipulloista sun muista päihdykkeistä ja yhä uusista suhteista. Kun syttyy johonkin tyyppiin, on hetken taas elävä ja elämällä on ikään kuin tarkoitus, mutta sekin suhde väljähtyy: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/jennifer-egan-aika-suuri-hamays.html

Uusimmassa kirjassaan Tulvaniitty Jhumpa Lahiri tekee toisin. Hän laittaa kaksi päähenkilöä tekemään vastakkaiset valinnat. Toinen luopuu mahdollisuuksistaan lähes vieraan ihmisen vuoksi. Toinen hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään. Eri suuntiin lähteneet tiet johtavat myös erilaisiin lopputuloksiin, kun kirjailija palaa viimeisillä sivuilla kummankin päähenkilön viimeisiin vuosiin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/10/jhumpa-lahiri-tulvaniitty.html

Ruotsalainen Marjaneh Bakhtiari kuvaa maahanmuuttajaperheen lasten tuntoja kirjoissaan Mistään kotoisin ja Toista maata. Hänen vanhempansa pakenivat aikanaan shaahin vainoa Ruotsiin Iranista. Toista maata –kirjassa murrosikäinen päähenkilö lähetetään Teheraniin lomalle, ja kulttuurishokki on melkoinen. Bakhtiari kirjoittaa ironisesti ja hauskasti, hänen kirjojaan lukiessa hihittää välillä ääneen, ja silti niissä puhutaan asiaa: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/marjaneh-bakhtiari-mistaan-kotoisin.html

Jhumpa Lahiri itse on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär.


LISÄÄ VALINTOJA JA NIIDEN SEURAUKSIA

Ghanasta opiskelemaan tullut Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola rakastuvat uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten elämä saattoi silti mennä näin vinoon kysytään kirjassa Ghana ikuisesti?


Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa shaahin vainoamien vanhempien lapsista, jotka päätyvät vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin. Lapsen elämään saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Lila, koditon maankiertäjä, löytää kodin vanhan miehen luona, ja pyytää tätä menemään naimisiin kanssaan. 

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Albanialaistaustaisen Anilda Ibrahimin Punainen morsian perustuu hänen sukunsa kokemuksiin. Saba on saanut piirteensä Anildan isoäidiltä. Kirjassa seurataan Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, samoin Saban sisarusten ja naapureiden vaiheita. Juonenmutkia riittää.


lauantai 1. kesäkuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi

Rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen luuranko. Kuka lapsi on ja miten hän on sinne päätynyt? Toimittaja Kate Walters näkee asiasta pikku-uutisen ja ryhtyy isomman työn puutteessa penkomaan asiaa. Pikkuhiljaa lapsen tausta alkaa avautua.

Lapsi on Fiona Bartonin toinen dekkari, ja erinomaisen näppärä paketti onkin. Juoni etenee eri henkilöiden näkökulmasta, mutta mistä lopulta on kysymys, se selviää vasta aivan lopussa. Loppuratkaisu on oivallinen, eipä olisi tullut mieleen!

Barton on työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Englannin suurimmissa sanomalehdissä ennen kuin alkoi kirjoittaa kirjoja. Se näkyy Kate Waltersin hahmossa ja toimituksen keskusteluissa. Kate Walters on utelias ja sinnikäs, ja se, miten hän lähestyy haastateltavia ja saa heidät avautumaan, sopisi oppitunniksi toimittajaharjoittelijoille.

Dekkarina Lapsi etenee sujuvasti ja heittää pitkin matkaa koukkuja lukijalle. Kun oli sopivasti aikaa, luin kirjan yhtä putkea. Lajissaan oikein mainio kirja esimerkiksi kesäloman alkajaisiksi irrottamaan ajatukset töistä tai muista stresseistä.

LISÄÄ SAMANTYYPPISTÄ

Kate Morton: Talo järvenrannalla

Jorn Lier Horst: Luolamies

Ann Cleeves: Valoisat illat