Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Ensin lukija tapaa seitsemän henkilöä, joiden arjen rutiinit tyssähtävät: älypuhelin tilttaa, tietsika sammuu, auto pysähtyy, valot katoavat, kulkulupa ei toimi, juna ei tule, kaupan kassakone tekee lakon.

Ongelma laajenee. Satunnaiset tilttaamiset eivät ole enää satunnaisia, sähköä ei ole ollenkaan. Kauppojen tilaukset ja kuljetukset ovat jumissa, eikä kauppoihin tule ruokaa. Sitä, mitä hyllyissä vielä on, myydään vain käteisellä, koska luottokortit eivät toimi.

Apteekeista ei saa lääkkeitä. Sairaaloista loppuu varavirta ja sen mukana leikkaukset. Radio ja televisio hiljenevät, lehdet eivät ilmesty, eivät nettilehdetkään. Lämmitys ei toimi, paitsi puulämmitys, ja liikkumaan pääsee vain jalan tai polkupyörällä. Lankapuhelinverkko on purettu, ja tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä. Vaikka saisi kännykkänsä ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa.

Koko ruotsalainen yhteiskunta romahtaa.

Lars Wilderängin Tähtikirkas piirtää näkymän, joka on mahdollinen. Länsimainen yhteiskunta luottaa naiviuteen asti sähköön, nettiin, tietokoneisiin ja kännyköihin. Varasysteemit on minimoitu tai lopetettu.

Ruotsissa jaettiin loppukeväästä joka kotiin ohjekirja, jossa kehotettiin kansalaisia varautumaan kriisitilanteeseen ja hankkimaan varastoon kuivamuonaa, vettä ja kynttilöitä. Sähkökatkoja on nytkin muun muassa myrskyjen aiheuttamina, joten maistiaisia sähköttömyydestä on saatu.

Widerängin kirjan henkilöt luulevat, että viranomaisilla on hätävarasuunnitelma katastrofia varten, mutta pian käy ilmi, että kukaan päättäjä tai viranomainen ei hanskaa tilannetta. Yhteiskunta valuu kaaokseen.

Alun henkilöiden tiet risteytyvät myöhemmin. Kun kirjassa on päästy niin pitkälle, Wilderäng on jo näyttänyt, minkälaiset ominaisuudet ihmisissä ja yhteiskunnassa nousevat pintaan, kun totuttu elämä romahtaa.

Kirjana Tähtikirkas on sujuvasti kirjoitettu. Se rinnastuu osin Ilkka Remeksen romaaniin Jäätyvä helvetti. Risto Isomäen Haudattu uhka kuvaa taas Wilderängin tapaan viranomaisten naiviutta ja säästötoimia, joissa verkkoaita riittää, eikä rannalla ole sitäkään “eihän tänne nyt veneellä kukaan tule”.

Tähtikirkkaasta jäi vähän hyinen olo. Tuskinpa noin käy – mutta onhan se mahdollista… Seuraavana päivänä huomaa miettivänsä, pitäisikö komeroon varata vähän enemmän hätävaraa? Ja olisiko viisasta laskea kraanasta muutamaan kanisteriin vettä varmuuden vuoksi, sillä jos sähköt menevät, se pysäyttää myös vedentulon - vessaakaan ei voi vetää.