lauantai 21. maaliskuuta 2020

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

Olive Kitteridge on kolho nainen, ulkoisesti ja persoonaltaan. Tyly tokaisija, jonka mielestä jokaisessa ihmisessä on jotain vikaa ja kaikkeen on syy aina muissa.

Silti Henry rakastaa häntä, ystävällinen lempeä aviomies, apteekkari, josta kaikki pikkukaupunkilaiset tykkäävät. Jokainen ajattelee vähintään hiljaa mielessään jos ei sano naapurille ääneen, miten ihmeessä Henry on mennyt naimisiin Oliven kanssa ja näyttää yhä tykkäävän vaimostaan. Hyvä kysymys.

Kun Oliven ja Henryn ainoa poika Christopher avioituu, miniä on Oliven mielestä kova ja ilkeä nainen. Vaimo saa Christopherin muuttamaan toiselle puolelle maata, ja kun pariskunnalle tulee ero, Oliven pettymykseksi Christopher jää sinne, kauas äidistään. Miksi, siihen alkavat syyt aueta kirjan loppupuolella.

Olive Kitteridge on yhdysvaltalaisen Elisabeth Stroutin kolmas suomennettu kirja. Se on novellikokoelma, jonka jokainen novelli kiertyy tavalla tai toisella Oliveen.

Strout rakentaa kuvaa Olivesta säie säikeeltä. Hän avaa hetkittäisissä takaumissa myös syitä siihen, miksi Olivesta varttui sellainen kuin hän on. Lukija seuraa aluksi lähes tyrmistyneenä, miten ankeasti Olive hyvää miestään kohtelee. Pikkuhiljaa Olivesta välähtää esiin muutakin, yhtäkkisiä huumorin hetkiä, hellyyden pilkahduksia, oppilaita kohtaan osoittamaa ymmärrystä ja jopa rohkaisua. 

Elisabeth Strout on taitava ihmiskuvaaja. Hän saa piirrettyä hienovaraisilla viivoilla persoonan, jota lukija ei voi lopulta tuomita niin yksioikoinen ja oikukas kuin Olive onkin. Kirjan lopun voi ajatella olevan omalla laillaan jopa onnellinen.

Elisabeth Stroutilta on suomennettu myös Kaikki on mahdollista ja Nimeni on Lucy Barton
  

MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Jhumpa Lahiri Tulvaniitty

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

Marilynne Robinson Kotiin

Jhumpa Lahiri Kaima


keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Sain joululahjaksi keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvan dekkarin Apteekkari Melchior ja Gotlannin Piru. Voisi kyllä sanoa romaanin, sillä dekkarijuonen ympärillä on paljon muuta. Sen jälkeen olen lukenut samaa sarjaa lisää, viimeksi Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus. 

Indrek Hargla on virolainen kirjailija, jonka keskiaikadekkareiden päähenkilö on apteekkari Melchior Wakenstede. Apteekkari on arvostettu henkilö kaupungissa, eikä vähiten siksi, että hänen ansiostaan on ratkaistu monta rikosta.

Romaanissa kuvattu 1400-luvun Tallinna on mielenkiintoinen paikka, ainakin jos tykkää historiasta. Ihmisiä on monta kerrosta, ritareista ja rikkaista kauppiaista vaivaistalon asukkeihin. Maailmankuvassa tuonpuoleinen on itsestään selvästi läsnä. Eletään katolisen kirkon valta-aikaa, ja kaupunkiin on rakenteilla kolmas luostari. Luostarit ovat sivistyksen, lääketieteen ja köyhäinavun keskuksia, sen lisäksi että niissä rukoillaan ahkerasti. Apteekkari Melchior ja luostarin väki vaihtavat tietoa yrteistä ja lääkeseoksista kummankin hyödyksi. Äklöintä ajankuvaa ovat oikeudenkäynteihin liittyvät kidutukset.

Mutta voi sitä koston määrää Rataskaivonkadulla! En usko, että kenenkään elämä on muuttunut paremmaksi sen jälkeen, kun on kostanut rankasti kokemansa vääryyden. Ei siitä tule sellaista hyvää mieltä, joka kestää ja kantaa - hetken tyydytys katoaa ja jäljelle jää tympeä tyhjyys. 

Rataskaivonkadulla kostonhimo on tarrannut uhriinsa kiinni kuin merikotka kynsillään saaliiseen. Uhrina on koston kantaja, ei se kenelle hän kostoa suunnittelee. Ihmiselle, joka hakautuu hänelle tehtyyn vääryyteen, voi pahimmillaan käydä kuin Lootin vaimolle: muuttuu suolapatsaaksi, kun ei saa katsetta irti menneestä. Vihan kohde ei välttämättä edes tiedä, mikä katkeruus häneen kohdistuu. 

Ei se tarkoita, etteikö ihmiselle ole tehty väärin. Jokaisella on kokemuksia epäoikeudenmukaisuuksista ja pettämisistä, mutta on totta, että toisilla ne ovat isoja, toisilla pienempiä. 

Koolla ei kuitenkaan perimmältään ole väliä, vaan väliä on sillä, mitä ihminen tekee sen kanssa, mitä hänelle on tehty. Itselleen ihminen tekee palveluksen, kun suuntaa katseensa eteenpäin. Anteeksi antaminen ei ole aina helppoa, mutta ei mahdotontakaan. Se alkaa päätöksestä ja seuraavat askelet ovat teot: mitä teen, mitä puhun, mihin keskityn.

Rataskaivonkadun kummituksen takana oleva henkilö valitsi kiehua katkeruudessa.  No, apteekkari Melchior selvitti kaupunkilaisia piinaavan arvoituksen tutkimustensa ja terävien aivojensa ansiosta. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä 6 kirjaa.

Melchior-sarjaan rinnastuvat muun muassa Kaari Utrion Helsinki-aiheiset romaanit sekä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina ja Järjen ja tunteen tarinoita –sarjat, joissa niin ikään on kiinnostavaa kuvausta sen ajan elämästä: mistä puhutaan, mitä syödään, miten asutaan, miten hoidetaan sairaita, mitä ajatellaan, millaiset ovat ihmisten väliset suhteet.  

Keskiaikaan sijoittuneita dekkarisävyisiä romaaneita ovat myös Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin Shardlake-sarja ja keskiaikaisia romaaneja ilman dekkarijuonta Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali.
  
SAMANTYYPPISTÄ



maanantai 2. maaliskuuta 2020

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

Perheen julkisivu näytti oikein hyvältä, ei alkoholismia, työttömyyttä tai näkyviä riitoja. Äiti tosin kuoli, kun nuorin kolmesta lapsesta oli vielä päiväkodissa, mutta vuoden päästä isällä on uusi vaimo ja lapsilla äitipuoli. Siitä elämä lähtee taas rullaamaan, paitsi ettei rullaa ollenkaan siten, miltä ulospäin näyttää.

Uuden vaimon muutettua taloon, 13-vuotiaasta Pauliinasta tulee nopeasti perheen syntipukki. Äitipuoli on sitä sorttia, joka elää tunteidensa mukaan. Kun häntä ärsyttää, väsyttää tai suututtaa, kaikki tuntevat sen nahoissaan, mutta eritoten Pauliina.

Rangaistukset ovat mielivaltaisia, kaikki riippuu siitä, millä tuulella äitipuoli on. Koskaan ei tiedä, mikä ele tai sana on sinä päivänä väärä, ja joutuuko nousemaan kesken syönnin ruokapöydästä ja olemaan ruuatta loppupäivän. 

Pauliina yrittää ensin olla mieliksi, mutta vähitellen hän sulkeutuu, on mahdollisimman näkymätön ja kuulumaton. Hän katoaa ajan myötä itseltäänkin, kieltää tarpeensa, ei tunne enää sen enempää nälkää kuin pissahätääkään - kun jopa hänen vessakäyntinsä ovat vääränlaisia.

Isä menee kaikessa äitipuolen taakse. Hänellä ei ole enää aikaa Pauliinalle, ja tyttö kokee olevansa yksin ja hylätty. Eräänä iltana hän kuulee oven takaa äitipuolen kertovan isälle, mitä pahaa Pauliina on taas tehnyt. Kaikki on valhetta, Pauliina tajuaa, mutta hän ei voi tehdä mitään, koska isä uskoo sokeasti kaiken, mitä äitipuoli sanoo. Ei milloinkaan, ei missään tilanteessa isä kysy Pauliinalta, mikä hänen näkökulmansa on.

Kirja on hyytävää luettavaa. Se ei ole kertomus äitipuolista tai isäpuolista, kun niikseen käy bonusvanhempi voi olla lapselle hyvä ihmissuhde ja miehen- tai naisenmalli. Kirja ei myöskään ihannoi ydinperheitä automaattisena onnen tyyssijana, koska niissäkin voi olla mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on kirja siitä, miten epävakaa vanhempi, oma tai puoli, voi rikkoa lapsen tavalla, mistä toipuminen vie koko aikuisiän.

Pauliinasta kasvaa sisäisesti epävarma täydellisyyden tavoittelija. Hän ei siedä virheitä itseltään eikä alaisiltaan. Armollisuus on hänelle tuntematon käsite. Hän aloittaa uransa Uuden Suomen toimittajana ja nousee ripeää vauhtia askel askeleelta ylöspäin. Hän tietää, että alaiset pelkäävät häntä, mutta ei tiedä, kuinka muuttua.

Vastaus löytyy terapiasta, mutta ei siitä ensimmäisestä, jossa terapeutti kuuntelee kommentoimatta ja kerran jopa nukahtaa tuoliinsa Pauliinan puhuessa.

Katkeruus on asia, jonka kanssa Pauliina joutuu tekemään eniten työtä. Hän ymmärtää tiedon tasolla, että katkeruus äitipuolta ja isää kohtaan estää häntä kasvamasta omaksi itsekseen. Hän huomaa myös, että ihmiset eivät viihdy katkeran ihmisen seurassa. Tiedon tasolla hän tekee valinnan: päättää antaa anteeksi, vaikka ei siltä tunnu. 

Päätös toimii. Se ei tarkoita, että hän hyväksyisi äitipuolen ja isän teot, niitä ei voikaan hyväksyä. Mutta se tarkoittaa, että hän ei enää suostu muistelemaan kärsimäänsä pahaa. 

Ja elämä muuttuu. Ei kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Selkäsäryt katoavat, anorektikko alkaa tuntea nälkää ja ihmissuhteet muuttuvat.

Äiti meidän on rohkea kasvutarina, rohkea avoimuudessaan. Sen lukeminen ei kuitenkaan saa oloa kiusaantuneeksi, ei tule oloa, että tirkistelee. Vanhempien ja sisarusten nimiä ei kerrota, eikä paikkakuntaa. Ajattelemaan se pistää: miten määrättömästi lapsen koko aikuisuuteen vaikuttaa se, millainen lapsuus on, ja miten tärkeää on, että lapsi tulee nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi.

Kirjana Äiti meidän olisi kaivannut kustannustoimittajalta tiukempaa otetta. Vaikka Pauliina Aminoff on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja, tässä omakohtaisuus lyö liikaa läpi siinä kohden, että hän toistaa tiettyjä asioita matkan varrella useaan kertaan, kuten tekee ihminen, jonka sydän vuotaa yli. Tekstiä olisi voinut ryhmitellä ja joltain kohden tiivistää. Toistot eivät kuitenkaan haittaa häiritsevässä määrin.

SAMAA AIHETTA
Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin? 


lauantai 8. helmikuuta 2020

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Amgashin pikkukaupungissa ihmiset tietävät toistensa asiat - tai luulevat tietävänsä. Moni yllättyisi, jos näkisi naapurinsa julkisivun taakse, kuten näkee Elizabeth Stroutin kirjan lukija.

Stroutin kirjassa Kaikki on mahdollista on mielenkiintoinen rakenne. Se on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa samojen ihmisten kautta. Edellisen novellin päähenkilö vilahtaa seuraavan novellin taustalla ja joku toinen sivuhenkilöistä on  seuraavan novellin päähenkilö. Kirjan edetessä lukijalle muodostuu moninäkökulmainen kuva pikkukaupungin elämästä ja ihmissuhteista.

Henkilöissä on säröjä ja särmiä, kenellä mitäkin. Niin kai se täytyy olla, perusonnellisesta perhe-elämästä ei löytyne riittävästi aihetta napakkaan novelliin... No, ensimmäinen novelli kertoo kuitenkin, että on mahdollista niin sanotusti nähdä synkissäkin pilvissä auringon kultaa, kun ei jää roikkumaan menneisiin vaan suostuu elämään sitä elämää, mihin on päätynyt.

Pienessä kaupungissa on porukkaa moneen lähtöön. Strout katsoo kaikkia ymmärtäväisesti: ihmiset ovat ihmisiä, he väsyvät ja eksyvät, tekevät virheitä ja vääryyksiä ja aiheuttavat valinnoillaan tuskaa läheisilleen. Mutta ihmisissä on myös lämpöä, armoa ja auttavaisuutta, mikä pehmentää iskuja, nostaa alas painuneita ja lohduttaa kolhiintuneita.

Kaikki on mahdollista on itsenäinen rinnakkaisteos Stroutin aiemman kirjan Nimeni on Lucy Barton kanssa. Lucy on lähtöisin samaisesta Amgashin kaupungista, köyhistä oloista noussut kirjailija. Luin kirjan puolitoista vuotta sitten ja ajattelin, että no joo, kyllä tämän luki, mutta ei mitenkään erityinen. Kaikki on mahdollista on paljon kiinnostavampi, ei yksittäisten novellien vuoksi vaan kokonaisuutena.

Samaa novelleista koostuvan kokonaisuuden rakennetta on käyttänyt Tuula-Liina Varis kirjassaan Että tuntisin eläväni ja Merete Mazzarella novellikokoelmassaan Marraskuu. Samantyyppistä keskilännen pikkukaupunkia kuvaa myös Edgar Lee Masters proosarunokokoelmassaan Spoon Rover antologia, joskin sata vuotta aiempaa aikaa.


Näissäkin eletään amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Marilynne Robinson Kotiin, Gilead, Lila

Patricia Harman Hope Riverin kätilö  



 

maanantai 20. tammikuuta 2020

Maria Adolfsson: Doggerland-sarja


Pohjanmerellä sjaitsi aikanaan Doggerland-niminen maa-alue. Se peittyi jääkauden jälkeen sulamisvesien alle reilut 5000 vuotta ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Merenpinta nousi tuolloin 120 metriä aiempaa ylemmäksi.

Ruotsalainen Maria Adolfsson on herättänyt Doggerlandin eloon dekkarisarjassaan. Se on nykyaikainen saarivaltio, joka sijaitsee Pohjanmerellä suunnilleen yhtä kaukana Norjasta, Tanskasta ja Englannista.

Päähenkilö on rikoskomisario Karen Eiken Hornby, joka on palannut synnyinmaahansa Englannissa viettämien vuosiensa jälkeen. Virallinen tieto on, että hänelle tuli avioero. Oikeasti ero on vain osa sitä, mitä tapahtui, mutta siitä muusta Karen ei kerro. Sarjan toisessa osassa lukija saa sen tietää, mutta eivät esimerkiksi Karenin työkaverit.

Adolfsson rakentaa Doggerlandinsa kiinnostavasti. Siellä puhutaan norjan, tanskan ja ruotsin sukuista kieltä, doggeria. Maalla on omat perinteensä mukaan lukien jouluperinteet katajineen. Henkilöiden nimet ovat pohjoismaista sukua, mutta omankuuloiset. Saarivaltiosta kun on kyse, asukkaista valtaosa on aiemmin hankkinut elantonsa kalastajina ja täydentänyt sitä maanviljelyksellä, mutta ajat ovat muuttuneet. Saarella aikanaan sijainnut kaivoskin on lopettanut toimintansa.

Doggerlandin valtiossa tapahtuu myös rikoksia kuten muissakin valtioissa.

Doggerland-sarjasta on tähän mennessä suomennettu kaksi ensimmäistä, Harha-askel ja Myrskyvaroitus. Molemmissa Karen tutkii rikoksia seudulla, missä ihmiset ovat tunteneet pitkään toisensa, toistensa vanhemmat ja heidän vanhempansa. Kirjat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia.

Harha-askeleessa kysymykseksi muodostuu, miten rikos linkkiytyy saarella vuosia sitten olleeseen hippiyhdyskuntaan? Myrskyvaroituksessa Karen puolestaan joutuu hankalaan tilanteeseen, kun alkaa vaikuttaa siltä, että hänen saarella asuvat sukulaisensa ovat sotkeutuneet rikokseen.

Maria Adolfsson kerii juonet kokoon taiten. Hän heittää matkan varrella täkyjä, eikä lukija tiedä ennen kuin viime vaiheessa, mikä langanpätkistä on se, joka vie ratkaisuun. Hyvää ajanvietettä dekkareista tykkäävälle.

SAMAA LAJIA

















perjantai 3. tammikuuta 2020

Kim Thúy: Ru

Kanadalainen Kim Thúy on kirjoittanut omaelämäkerrallisen romaanin nimeltään Ru. Sana tarkoittaa vietnamin kielessä kehtolaulua ja tuudittamista. Kirjailija on alkujaan Vietnamista, lähtenyt sieltä venepakolaisena vanhempiensa kanssa kymmenvuotiaana ja päätynyt pakolaisleirin kautta Kanadaan.

Ru on fragmenttikirja, se koostuu muistelmapalasista, jotka kulkevat eestaas Vietnamista ja Kanadan alkuvuosista tähän päivään. Kiinnostavia sirpaleita, mutta olisin lukenut mieluusti enemmän, paljon jää välistä pois ja paljon nousee kysymyksiä tyyliin mitä sitten tapahtui? 

Jotkut katkelmat ovat neljäsosasivun mittaisia, pisimmät pari sivua. Rakenne toimii kyllä siinä mielessä, että siinä ikään kuin mosaiikkipaloista alkaa muodostua kuva, mutta reikäinen kuva. Lukiessa alkoi lievästi ärsyttää: kertoisit nyt vähän enemmän, ei vain tällaisia ennakkomainospätkiä.

Sen, minkä Kim Thúy kirjoittaa, hän kirjoittaa kyllä hyvin. Tällainen kirja sopii ehkä ihmisille, jotka sanovat, että eivät jaksa keskittyä tuhdimpiin kirjoihin, tai heille, joiden työmatka on muutaman pätkän pituinen. 

HEKIN MUUTTIVAT UUTEEN MAAHAN





torstai 19. joulukuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”
Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 


SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.








perjantai 13. joulukuuta 2019

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Lukaisin pari vuotta sitten uuden ruotsalaisen dekkarikirjailijan Ninni Schulmanin esikoisteoksen Tyttö lumisateessa. Se ei jäänyt sen enempää mieleen, sujuvaa kerrontaa, mutta tavanomainen juoni, samaa aihetta on viime vuosina ollut yllin kyllin.

Nyt otin kirjaston palautushyllystä ohimennen Schulmanin uusimman Vastaa jos kuulet. Sepä olikin lajissaan ihan hyvä. Tarina ei ollut massakamaa, vaan lähtee liikkeelle hirvenmetsästyksestä, jossa yksi metsästysporukasta saa surmansa päähän osuneesta luodista. Oliko kyseessä vahingonlaukaus vai tahallinen teko? 

Schulman rakentaa juonta taitavasti, ja tarina etenee vaihdellen eri henkilöiden kertomana. Taustalla piirtyy kuva värmlantilaisen maalaispaikkakunnan asukkaista ja keskinäisistä suhteista. Ihmiset alkavat kirjan edetessä tulla eläviksi, heillä on puutteensa ja vahvuutensa.

Päähenkilöitä on kaksi, poliisipäällikkö Petra Wilander ja lapsuudenmaisemiinsa palannut toimittaja Magdalena Hansson. Tarinassa viitataan siellä täällä kummankin aiempiin vaiheisiin, mutta Vastaa jos kuulet on kuitenkin oma kokonaisuutensa. 

Luin Schulmanin uusimman jälkeen myös hänen kakkosdekkarinsa, Poika joka ei itke. Totesin, että  Schulmanin kynänjälki on parantunut kerta kerralta, kakkonenkin ohitti jo kiinnostavuudessaan esikoiskirjan.

Jos etsii joulunpyhiksi dekkariluettavaa, Schulmanin kirjat ovat myös 400-sivuisia, eivät lopu ihan heti kesken.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe


”Mehän ollaan aivan tavallinen perhe”, Adam toistelee yrittäessään ymmärtää, mitä on tapahtunut. No, ei nyt ihan perusperhe, sillä äiti on asianajaja ja isä pappi, ei kovin yleinen yhdistelmä. Mutta siinä mielessä esimerkillinen perusperhe, että vanhemmat rakastavat toisiaan ja tytärtään, jonka eteen ovat valmiit tekemään mitä vain.

Vaan mitä voi tehdä, kun tytär on pidätetty murhasta?

Aivan tavallinen perhe on ruotsalaisen Mattias Edvardssonin toinen suomennettu dekkari. Se on hyvä dekkari. Juoni rakentuu taitavasti, lukija saa vähä vähältä tietää, mitä on tapahtunut, ja vasta viimeisillä sivuilla selviää, kuka on syyllinen.

Kirjailija käyttää nykyisin suosittua monen näkökulman tekniikkaa, isä, äiti ja tytär kertovat vuorollaan, mitä tapahtui. Se tuo lukijalle yllätyksiä, isä näki asian näin, mutta oikeasti tapahtuikin noin.

Kirjan plussaa on myös se, että siinä ei mässäillä ällöväkivallalla, vaan painopiste on koko ajan rikoksessa ja sen ratkaisussa: mitä tapahtui ja kuka teki mitä.

Hyvää ajanvietettä dekkarien ystäville.


MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Fiona Barton: Lapsi
  
Maria Adolfsson: Harha-askel, Jane Harper: Kuiva kausi

Jessie Burton: Muusa

Ann Cleeves: Valoisat illat

Fiona Barton: Leski 

Jorn Lier Horst: Luolamies

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Anna Jansson: Vääriin käsiin

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

perjantai 2. elokuuta 2019

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Kun aikanaan 16-vuotiaana tartuin Sinuheen, äitini sanoi, että sinnittele 100 sivua, sitten se alkaa vetää. Niin siinä kävi.
 
Alice Zeniterin Unohtamisen taito on samanlainen kirja, vaikka  ihan sataa sivua ei tarvinnut kahlata, kun kirja otti mukaansa.

Kolmeakymppiä lähestyvä Naima on kuin kuka tahansa pariisitar paitsi että ei ole. Hän on harkin pojantytär. Mikä harki tarkemmin on, sitä hän ei tiedä, koska sen enempää isä kuin isoisäkään ei ole koskaan suostunut puhumaan vaiheistaan Algeriassa, eikä kertomaan, miksi he päätyivät siirtolaisiksi Ranskaan.

Sitten asia kiertyy Naiman eteen toista kautta. Harkeiksi kutsutaan niitä algerialaisia, jotka olivat Ranskan armeijan palveluksessa siirtomaavallan loppuvaiheissa. Kun Algeria itsenäistyi ranskalaisten ja algerialaisten välisen sotimisen jälkeen vuonna 1962, harkit olivat algerialaisten näkökulmasta pettureita ja saivat sen mukaisen kohtelun. Osa heistä pääsi siirtomaasta pois lähteviä ranskalaisia kuljettaviin laivoihin, mutta suurimman osan heistä Ranska jätti kylmäverisesti Algerian uusien vallanpitäjien käsiin.

”Kun me olimme Ranskan siirtomaa, ranskalaiset korostivat aina, että me olemme samanlaisia Ranskan kansalaisia kuin muutkin. Mutta kun ranskalaiset lähtivät Algeriasta, kukaan ei yhtäkkiä muistanut, että sellaista olisi puhuttu”, Naiman isoisä sanoo katkerasti päädyttyään perheineen piikkilankaleirille Etelä-Ranskaan.

Unohtamisen taito kertoo Naimasta, hänen isästään Hamidista ja isoisästään Alista ja heidän perheistään.

Hamid tekee tietoisen päätöksen luopua suvun perinteistä. Hän avioituu ranskalaisen Clarissen kanssa ja on tyytyväinen, että saa neljä tytärtä eikä yhtään poikaa. Häntä pelottaa, että hän alkaisi laittaa poikansa niskaan samanlaisia paineita kuin mitä hänen omaan niskaansa esikoispoikana on laitettu. Hamid ei opeta tyttärilleen edes omaa äidinkieltään.

Mutta Naimalla on silti tummat värit ja arabinimi – paitsi että he eivät ole arabeja vaan kabyylejä eli berbereitä, kuten isoisä korostaa. Kantaranskalaisille se on kuitenkin ihan sama, algerialainen siirtolainen joka tapauksessa.

Yhtä lailla Naimaa pyrkii määrittämään isän suku. Isällä on yhdeksän sisarusta, ja etenkin Mohamed-setä pauhaa, että Naima on unohtanut, mistä hän tulee. Hänen mielestään Naiman pitäisi ikävöidä kotimaataan Algeriaa, vaikka Ranskassa syntynyt Mohamed ei itsekään ole koskaan käynyt siellä.

Kuka Naima siis on? Hän on syntynyt Ranskassa, käynyt koulut ja yliopiston, eikä hän osaa arabiaa kuin muutaman fraasin. Äidin suku on tuttu laajalti, mutta kun Naima yrittää kysyä isänpuolen juuristaan, isä vaikenee tylysti. Mikä siellä mättää?

Unohtamisen taito on monisakarainen tarina. Algerian historia alkoi kiinnostaa niin paljon, että välillä piti googlettaa taustoja. Yhtä asiaa jäin lopuksi ihmettelemään: Miksi isoisä Ali ja hänen vaimonsa eivät opettele lukemaan ja kirjoittamaan edes jotain kieltä? He ovat asuneet vuosikymmeniä Ranskassa, ja ovat edelleen sen varassa, että joku lapsista tai lapsenlapsista lukee ja kirjoittaa heidän puolestaan. Luulisi sen jo rassaavan niin paljon, että opettelisi itse. 

SAMANTAPAISIA

Intialainen Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jää sinne. Hän perustaa perheen, ja jokainen perheenjäsen joutuu miettimään, kuka minä olen.

Kuten Helena Liikanen on Ranskassa, hän muistaa Suomen monet hyvät puolet alkaen kumisaappaista ja kurahousuista. Kun hän on Suomessa, hän kaipaa aurinkoa ja toisten huomioon ottamista ja ruokakauppojen valikoimia.

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

Alban isä on romanialainen, äiti suomalainen. Romanian maa ja kieli ovat Alballe tuttuja, sillä hän vietti lapsuuden kesänsä Romanian isovanhempien luona, muutoin hän asuu Helsingissä. Kahden maan kulttuurin välissä Alba näkee monia asioita toisin kuin muut.

Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Perheeseen syntyy poika, joka varttuessaan joutuu tasapainoilemaan kahden kulttuurin välissä.