sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Kun Vaasan kaupunki palaa vuonna 1852, palo vie paitsi talot ja tavarat, myös työpaikat. Piiat joutuvat lähtemään, kun ei ole enää töitä, koska ei ole huushollejakaan. Se koskee myös Bittiä, jonka täytyy palata pieneen kotimökkiin Vöyriin. 


Mökki on täynnä pikkusisaruksia ja Bittin on mietittävä, mihin lähteä ansaitsemaan oma leipänsä. Muutaman kylän tytön kanssa hän suuntaa Helsinkiin, siellä on varmaankin töitä ahkerille nuorille naisille. 

 

Siinä alkutilanne Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Liekinkantajat. Bitt, joka vaihtaa nimensä pääkaupunkiin paremmin istuvaksi Bettyksi, löytää koht’sillään töitä ja samalla kertaa Valentinin, josta tulee hänen aviomiehensä ja lastensa isä.

 

Bettyn ja Valentinin esikoinen Olga avioituu Robertin kanssa, joka päätyy kansanopiston rehtoriksi. Olgan tytär Karin on kolmas nainen siinä sukupolvien ketjussa, jota Lundberg kirjassaan kuvaa. 

 

Kirja on monella lailla kiinnostava. Historia tulee eläväksi niiden ihmisten kautta, joiden arkeen se konkreettisesti vaikuttaa. Yksi kirjan näkökulma on äidin ja tyttären suhde sukupolvesta toiseen. Miten erilaisia he voivat olla - kuinka minun tyttäreni on tuollainen, en ymmärrä häntä ollenkaan? Eikä tytär tee mitään auttaakseen asiaa, päinvastoin provosoi ja uhittelee, koska äidin tavat, toiveet ja asenteet ovat niin ärsyttäviä (vaikka siihen aikaan sitä ei sanottu äidille ääneen).

 

Isillä on oma osansa tarinassa, ja jos tytär kiinnittyy isäänsä, äiti jää yhä enemmän yksin.

Mutta jos ovat nämä naiset keskenään erilaisia, niin ovat myös heidän aviomiehensä.

 

”Että sinä olet uppiniskainen ja jääräpäinen”, sanoo yksi näistä aviomiehistä, kun vaimo yrittää olla eri mieltä hänen kanssaan. Olipa aihe mikä tahansa, verbaalinen aviomies saa ongelman käännettyä vaimon syyksi. Vaimon tulee myötäillä kaikessa miestään, jos haluaa, että kotona säilyy sopu. 

 

”Kuinkahan ilkeä hänestä olisi vanhemmiten tullut”, vaimo ajattelee leskeksi jäätyään. Mutta silloinkaan hän ei ajattele, että olisi itse voinut pitää paremmin puolensa.

 

Ulla-Lena Lundberg on taitava psykologinen kuvaajia. Parhaiten se näkyy hänen tähän asti parhaimmassa kirjassaan Jää. Ei Liekinkantajatkaan huono ole ollenkaan, mutta tavaraa on niin paljon, että jossain kohti tulee olo, että mennään vähän juoksemalla. Ei kuitenkaan haitaksi asti. 

 

Mielenkiintoisen lisän kirjaan tuo se, että Karinin ja Gunnarin esikoisesta Monasta tulee Jää-romaanin pastorin vaimo. Liekinkantajat luettuani piti ottaa esiin Jää ja katsoa, mitä siellä sanottiinkaan Monan vanhemmista. Kyllä, siellä ovat nämä samat Karin ja Gunnar, vain varttuneempina. 

 

Liekinkantajat ja Jää heijastelevat Ulla-Lena Lundbergin oman suvun vaiheita. Valentinin sotakokemukset Krimillä pohjautuvat kirjailijan äidinäidin äidinisän päiväkirjoihin. Niin ikään Robertilla ja Olgalla on esikuvansa kirjailijan esivanhemmissa. Jään päähenkilöissä Monassa ja Petterissä on piirteitä Lundbergin omista vanhemmista mukaan lukien se, että Ulla-Lenan isä oli Kökarin pappi ja kuoli kun tytär oli pieni. 

 

 

JÄÄ

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/07/ulla-lena-lundberg-jaa.html

 

LISÄÄ LIEKINKANTAJISTA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008997820.html

torstai 17. marraskuuta 2022

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie


Harvoin osuu eteen kirja, jota en pysty ahmimaan yhteen menoon, vaikka muilta hommilta joutaisin. Nyt osui.

Maanalainen rautatie kertoo Amerikan mustista orjista 1800-luvun alkukymmeninä. Orjien kohtelu vaihtelee eri isäntien vallan alla, on jopa paikkoja, joissa orja saa elää lähes inhimillisesti. Mutta useimmiten orjia kohdellaan huonommin kuin huonekaluja, jotka lain mukaan ovat samalla tavalla isännän ja emännän omaisuutta kuin orjatkin.

Kirja on fiktiota, eikä sellaista maanalaista rautatietä ollut olemassa, jonka kautta orjat saattoivat karata Amerikan pohjoisvaltioihin ja vapauteen. Myös henkilöt ovat fiktiota, mutta heidän kohtalonsa perustuvat 1930-luvulla kerättyihin entisten orjien elämäntarinoihin, heitä oli tuolloin vielä hengissä.

Se että en lukenut kirjaa yhtä putkea, ei tarkoita, että kirja olisi huono tai että sitä ei kannattaisi lukea. Päinvastoin, kannattaa kyllä. Tapahtumat ovat vain niin painavia, että niitä täytyi välillä sulatella. 

 

Se, mikä on ällistyttävää jälleen kerran, kun Amerikan orjien vaiheista lukee, on se, että maan perustivat ihmiset, jotka olivat lähteneet Euroopasta pakoon vainoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikkien ihmisten tasa-arvo kirjattiin Yhdysvaltojen perustuslakiin, mutta kas kummaa, se ei koskenutkaan intiaaneja eikä mustia, vain valkoisia. Eurooppalaiset tulokkaat ryöstivät sumeilematta intiaanien maat omaan käyttöönsä ja hävittivät alkuperäiskansaa tai ajoivat heidät jonnekin pois. Yhtä sumeilematta he ostivat Afrikasta rahdattuja mustia ihmisiä orjiksi.


Tosin ei saa unohtaa sitä, että Afrikassa mustia metsästivät orjiksi toiset mustat. Eipä ollut veljeyttä niissäkään porukoissa.

Yhtä lailla on myös muistettava se, että Amerikassa oli enenevässä määrin ihmisiä, jotka nousivat vastustamaan orjuutta. Lopputulema oli Amerikan sisällissota 1861-65, jonka etelävaltiot hävisivät. Sen myötä orjuus lakkautettiin. Matka siihen, että mustista olisi tullut tasavertaisia kansalaisia valkoisten kanssa, alkoi siitä ja jatkuu yhä. 


Kathryn Stockettin kirja Piiat sijoittuu Amerikan etelävaltioihin 1960-luvulle, sata vuotta sisällissodan jälkeen. Sitä 
lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän suhtautuminen mustiin oli muuttunut sisällissodasta. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan. Ja kun koiralle rakennetaan koirankoppi, mustalle palvelijalle rakennetaan pihanperälle puusee, jotta hän ei vain yrittäisi käyttää isäntäväen kanssa samaa vessaa. 


SAMAA AIHETTA

 

Margaret Mitchellin kirja Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on yhtä paljon historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajaa esittänyt Hattie McDaniel ei päässyt elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. 


Harper Leen kirja Kuin surmaisi satakielen 

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
  

Kathryn Stockettin kirja Piiat 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä 1960-luvulla. 

 

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar 

kertoo USAn presidentti Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sallyn tarinan. Jefferson oli se presidentti 1700-luvulla, joka allekirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Kun Thomas Jefferson jäi leskeksi, hän ei avioitunut uudelleen, vaan alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. Kirja itsessään ei ole kummoinen, mutta sen lukee, koska aihe on kiinnostava ja tarina on historiallisesti tosi.


Patricia Harmanin kirja Hope Riverin kätilö kertoo Länsi-Virginian vuorilla työskentelevästä kätilöstä. Sympaattinen kirja monella lailla. Tarinan kulkuun vaikuttaa osaltaan mustien ja valkoisten välit: kätilö joutuu ongelmiin, kun alkaa auttaa synnytyksissä myös köyhiä mustia äitejä.

 



lauantai 12. marraskuuta 2022

Eira Pättikangas: Talvella päivät ovat pitkiä


Enpä olisi uskonut, kun ohimennen aloitin Eira Pättikankaan kirjan Talvella päivät ovat pitkiä, että sen loppuratkaisu niin yllättää  - silleenkö se olikin.

Pättikangas on minulle kuluneen vuoden uusi tuttavuus, johon tutustuin sattumoisin napatessani kirjaston palautushyllystä yhden hänen kirjansa muiden päälle. Kun myöhemmin etsin tietoa kirjailijasta, kävi ilmi, että hän on omalla sarallaan varsin luettu. Se sarka on Pohjanmaa, jonne kaikki hänen kirjansa sijoittuvat.  

Päähenkilöt puhuvat vankkaa pohjalaista murretta. En tiedä kuinka paljon repliikeistä olisi mennyt ohi, jollei minulla olisi 25 vuoden kokemusta pohjalaisista. Osa sanoista jäi oudoksi, mutta tarkoituksen ymmärsi, ja oudommatkin sanat tulivat tutuiksi, sellaiset kuin jouki (ainakin), kynttää (pystyy) ja tryykää (ajaa).

Se mikä Pättikankaan kirjoissa varsinaisesti kiinnostaa, ovat hänen naisensa. Päähenkilö on yleensä napakka nainen, joka pärjää pohjalaisessa äijäympäristössä satakunta vuotta sitten. Pättikankaan parhaat kirjat sijoittuvat nimittäin historiaan, 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Lähimmät kaupungit ovat Vaasa ja Seinäjoki, jota kutsutaan nimellä Östermyyra. Rautatie ulottuu jo niihin, ja lisää on paraikaa rakenteilla. 

 

Osa tapahtumista sijoittuu kirjasta riippuen kaupunkiin, mutta valtaosa maaseudulle, kyliin ja kirkonkyliin. Voi kuulostaa tylsältä, maalaiselämää sata vuotta sitten, mutta itse luen kiinnostuneena täällä vesijohdon, sisävessan, jääkaapin ja sähköhellan vieressä, mitä kaikkea tarvittiin arjen pyöritykseen. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset ja ihmissuhteet – ihminen on aika samanlainen, elipä hän kantoveden tai vesikraanan kanssa.

Talvella päivät ovat pitkiä kertoo kulahtaneessa mökissä keskellä metsää kasvaneesta Sessistä, joka pääsee piiaksi kylän keskustaan isoon maataloon. Sessi ei viivy siellä kauan, sillä naapuriin muuttaa Vaasasta synnyinseudulleen palaava Laima, joka perustaa kylään hattukaupan. Näppäräkätinen Sessi pääsee hänen apulaisekseen.

Kotimökkiin jäivät vielä äiti ja kaksi pikkusiskoa, joita Sessi ryhtyy järjestämään uuteen kansakouluun, rahat vain tarvitsee saada siihen. Sessi on ulkoisesti hento, mutta sisäisesti jämäkkää tekoa, mikä tarinan edetessä käy mainiosti ilmi. ”Kova akka näyt olevan”, sanoo ison talon isäntä, kun Sessi laittaa häntä tilille menneistä, ja äänessä kajahtaa ärsytyksen takaa ihailu.


Pättikankaan romaanit ovat mielenkiintoista ajankuvaa, eläviä henkilöitä ja monissa on mukaansa ottava juoni (no, nyt kyseessä oleva alkaa hieman hitaasti, mutta lähtee pian vauhtiin). Hyvää ajankulua siis, kun sellaista haluaa. 

 

Pättikankaan parhaimpia ovat: Talvella päivät ovat pitkiä, Jäljet veräjällä, Vuodet kuin unta, Punainen silkkinauha. Kaikkiaan kirjoja on parikymmentä.


 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Sally Salminen: Katriina


 

tiistai 1. marraskuuta 2022

Birgitta Björn: Onnellisesti perille


Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.


Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

torstai 18. elokuuta 2022

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot on kirja, jota ei voi määritellä yhdellä sanalla. Se on romaani, jossa on filosofinen loimilanka. Se on vankasti kiinni tässä maailmassa, mutta ylittää samalla itsestään selvästi realismin ja maagisen rajan.

Jotain outoa tapahtuu Helsingissä. Töölössä kipunoi kummallisesti, Haagassa on nähty karhu, Ruskeasuolla outo kissa, yksi väittää, että se on varis ja se lensi Kaisaniemeen. Herttoniemessä kulkee koira, joka ei pelkää mitään, ja sen mukana on pieni poika. 


Reaalimaailmassa kolme varttuneeseen ikään ehtinyttä veljestä miettii kukin tykönään, missä kummassa neljäs veli on töissä, kun hän ei koskaan puhu siitä mitään. Veljeksistä Olavi on Harmajalla luotsina, Antero professori yliopistolla ja Juhani Kannelmäen seurakunnan pappi, mutta mitä tekee Samuel? Veljesnelikon äiti on hänkin huolissaan nuorimmasta pojastaan, mutta luottaa siihen, että järkevä poika tietää itse mitä tekee.

 

Vanhin veli Juhani on pettynyt työhönsä ja elämään. Yllättävä kohtaaminen Kannelmäen kirkkopuistossa vie hänet matkalle tuntemattomiin ja samalla tuttuihin maisemiin. Samaan aikaan Antero avaa työhuoneessaan Helsingin yliopistossa kummallisen kirjan ja muuttaa sen myötä oman että muutaman muunkin elämän.

Harmajan luotsiasemalla työskentelevä Olavi kokee puolestaan elämänsä suurimman katastrofin, kun hänen seitsemänvuotias poikansa jää auton alle ja kuolee. Tapaaminen shanghailaisen kollegan kanssa muuttaa tilanteen. 


Kirjan edetessä hahmot solmiutuvat toisiinsa ja kysymykseksi jää, mikä on yön kissa? Romaanin kieli on sujuvasti etenevää, kepeää lukea ja samalla omaperäistä ja kaunista. 

Topias Haikala on kolmekymppinen toimittaja, joka viimeisteli romaaninsa 8 kuukauden vanhempainvapaalla, kun lapset nukkuivat. 

https://enostone.fi/…/haikala-topias-pimean-jalkeen…/

Kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja äänikirjana.

 

lauantai 6. elokuuta 2022

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kun kirjastot menivät kiinni koronapandemian alussa, ryhdyin lukemaan omasta hyllystä kirjoja, joista olin tykännyt joskus vuosia sitten. Oli kiinnostavaa, kuinka erilaisia ajatuksia ja näkökulmia niistä nousi uudella lukukerralla verrattuna siihen, mitä oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen kauan sitten luetusta.


Hyllyyn jäi uusintalukematta vielä muutama, joita olin katsonut sillä silmällä. Nyt tartuin Ulla-Lena Lundbergin Jäähän.

 

Luin Jään ensimmäisen kerran, kun se voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten. Muistikuva oli, että kieli oli kaunista ja tarina koskettava, pappi oli sympaattinen ja papin vaimo tiukkis. 

 

Toisella lukemisella ymmärsin papin rouvaa toisella tavalla: mies on tyyppiä kiltti, jolta riittää aikaa kaikille vastaan tuleville ja joka niin ollen tulee kauppareissultakin kotiin tunteja myöhässä. Saaristolaiset rakastavat nuorta, iloista ja empaattista pappiaan ja uskoutuvat hänelle huolineen. Siinä mielessä oikea mies oikealla paikalla. Mutta vaimo alkaa väsyä, kun kaikki arjen pyörittäminen jää hänen vastuulleen.

 

Sodan jälkeen saariston pappilassa eletään vielä pitkälti omavaraisesti. On lehmät ja possu ja kanoja, on keittiöpuutarha ja niitty, josta täytyy saada karjalle talveksi heinät. Elintarvikkeet ovat osin vielä kortilla, isännän pitäisi kalastaa ruuanlisää, mutta ei hän tahdo ehtiä, vaikka tykkääkin kalastamisesta, koska aikataulut pettävät koko ajan. 

 

Pappi lähtee myös silloin tällöin naapurikunnan papin luokse koko päiväksi, mikä on toki ymmärrettävää, sillä uusi saa neuvoja ja vinkkejä pitempään saaristossa olleelta kollegalta. Mutta kaiken sen ajan vaimo pyörittää taloutta ja hoitaa lapsen. Alkaisi varmaan joillain muillakin vaimoilla jossain vaiheessa ohimoita kiristää. Siitä saa lapsikin osansa: hän kasvaa kurissa, joka tiukkenee äidin väsymyksen ja ärtymyksen myötä, ja niitä sääntöjä ei pappikaan uskalla rikkoa, vaikka sydäntä särkee lapsen itkun kuunteleminen.


Pappi ihailee ja rakastaa vaimoaan ja on sitä mieltä, että hänen elämänsä olisi paljon huonommin ilman asioihin tarttuvaa ja osaavaa Monaa. Monan rakkauteen tuo ravintoa intohimo, joka onneksi hehkuu avioparin välillä edelleen. Harmi, että on pidettävä taukoa, ettei tule liian aikaisin toista lasta, kun ehkäisyyn ei ole muuta konstia. 

 

Avioparin persoonat ja keskinäiset välit on kuvattu taiten, siinä ymmärtää molempia. Sivusta heidän elämäänsä seuratessa lukija näkee myös enemmän syitä ja seurauksia, kuin mitä he näkevät, jotka elävät sitä päivä kerrallaan tulevaisuus verhon takana. Myös kyläyhteisö on osuvasti kuvattu, elinolot, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. 

 

Kieli on kaunista, paikoin viipyilevää mutta ei liian. Pappi ja hänen vaimonsa ovat tosia kaikkine puolineen. Kirjan loppu nostaa vaimossa pintaan selviytymistavan, joka tuntuu ympäristöstä oudolta, mutta on jatkumo hänen persoonalleen. Sitä jää miettimään, miten perheen elämä jatkui kirjan jälkeen – tarina mukailee Ulla-Lena Lundbergin omia lapsuudenkokemuksia.

 

 

NÄMÄKIN OLEN LUKENUT UUDELLEEN JA TÄLTÄ NE  MAISTUIVAT

 

Täällä Pohjantähden alla

Missä kuljimme kerran


 

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon valkeaksi kalkitut seinät ovat odottaneet vuosien ajan maalauksia. Niistä on ollut kyllä puhetta, mutta mitään ei tapahdu, ennen kuin kirkkoväärti tarttuu lopulta asiaan. Maalaukset ovat tärkeitä sillä kansa ei osaa lukea, ja seinien kuvista ihmiset voivat katsella Raamatun tapahtumia. Eletään 1500-luvun alkua.

Seinämaalauksia tekemään on saatu Ruotsista kuuluisat kirkkomaalarit, mestarit Andreas ja Martinus. Eräänä varhaiskevään päivänä he sitten saapuvat, kaksi miestä ja oppipoika Vilppu, joka taitaa myös kummallista Itämaan kieltä ja voi toimia tulkkina, kun kaikki eivät ole niin sivistyneitä, että puhuisivat ruotsia.

Vaikka historia kiinnostaakin, ei välttämättä ajattele, että keskiaikaisen kirkon seinien kuvittamisesta saisi vetävän romaanin. Anneli Kanto onnistuu kuitenkin hyvin. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat osin totta, osin kirjailijan fiktiota. Kylän asukkaiden ja kirkkomaalareiden väliset suhteet alkavat kehittyä ja sen myötä muotoutuu juoni, joka on loppuvaiheessa lähes dekkarityylinen: Kuka on varastanut kirkon kallisarvoisimman aarteen?

 
Päähenkilöiden joukkoon nousee Pelliina, kyläläisten hyljeksimä nuori nainen, joka on liian isokokoinen naiseksi ja väärän värinen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Miksi linnanherra Åke Tott ja hänen vaimonsa kunnia-arvoinen Märta ovat niin kiinnostuneita Pelliinasta, ihmettelee kirkkoväärti. Pelliina on oivallinen piirtäjä, ja Märta tuputtaa hänet  kirkkomaalarien aputytöksi seinämaalausten tekoon.

Anneli Kanto on toimittaja ja kirjailija, ja se näkyy hänen tekstissään.  Kieli on kaunista ja sujuvaa. Hän tavoittaa myös hyvin keskiaikaisten ihmisten ajatuksenjuoksua ja sen, miten he näkevät maailman, elämän ja kuoleman. Hyvä juttu on se, että juoni ei lopu klassisesti, kuten jo matkan varrella kuvittelee, vaan Kanto kääntää sen uuteen suuntaan ja toisenlaiseen loppuun. 

 

Kesken lukemisen piti  googlata Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalauksia, ja siellä ne ovat edelleen nähtävissä alusta loppuun eli maailman luomisesta viimeiseen tuomioon. Seuraavaksi pitää lähteä retkelle katsomaan kirkon maalauksia livenä.

 

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Ritva Hellsten: Lea


Vanha mies pyytää anteeksi aikuisilta lapsiltaan, että oli aikanaan niin ankara kasvattaja, tukisti ja antoi piiskaa. ”Mutta siihen aikaan ajateltiin, että lapset pitää kasvattaa kurissa, jotta heistä tulee kunnon ihmisiä.” 


Kuusikymppinen Lea ei ole päässyt niin pitkälle, että pyytäisi anteeksi. Mutta kun hän saa tietää sairastavansa syöpää ja tajuaa, että elämä on loppusuoralla, katse kääntyy taaksepäin. Pintaan nousevat takaraivossa pitkään pyörineet kysymykset: Miksi lapseni karttavat minua? Miksi tyttäreni ei puhu minulle asioistaan? Miksi lapsenlapset tuntuvat vierailta? Mitä olen tehnyt väärin?

 

Lea menestyi koulussa, hänellä oli kavereita ja poikaystäviä ja hän oli työpaikalla osaava ja tykätty. Mihin se kaikki jää, kun hänestä tulee äiti? Hänellä on hyvä mies, lapset ovat terveitä, on koti ja on puutarha. Miksi Lea kokee silti, että elämä ei suju niin kuin hän haluaisi, vaan koko ajan pitää olla ojentamassa ja neuvomassa ja sanomassa ja silti perheenjäsenet eivät opi?

 

Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sen enemmän he tekevät oman päänsä mukaan. Mies vetäytyy verstaaseensa – ja mitä mies tarkoittaa, kun sanoo Lean ehdottaessa automatkaa Eurooppaan, että ei se tältä porukalta onnistu? Silloin Lea ei kysynyt sitä, vaikka miehen sanat vihlaisivat. Nyt hän kysyy, mutta mies on kuollut ja hän ei voi kysyä kuin itseltään.

 

Ritva Hellstenin Lea on on romaani nykyisyydestä ja menneisyydestä, peräjälkeen ja samaan aikaan. Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan loppupuolella. Muistoista alkaa piirtyä kuva lapsesta, joka pärjäämisensä takana pelkää. 


Ritva Hellsten rakentaa taitavasti kuvaa Lean elämästä, syistä ja seurauksista. Hän ei osoita sormella, ei piirrä yhtälöitä, vaan jättää oivaltamisen lukijalle. Teksti soljuu, se on helppolukuista mutta ei kevyttä. Kotkan seudun murre, elämänpiiri ja tapojen muuttuminen vuosikymmenien varrella piirtyvät taustalla kiinnostavasti.

 

Kysymykseksi jää, mitä on tehtävissä enää, vai onko mitään? Miten Lean pitäisi edetä nyt, kun hän pysähtyy ja näkee, että vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, toteutus ja keinot eivät pelittäneet sen kanssa yhteen?

 

Kirjastossa eteen osunut Ritva Hellsten on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta varasin Lean jälkeen luettavaksi myös hänen aiemman romaaninsa Orvot.

 

SAMAA AIHEALUETTA


Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/04/tuula-liina-varis-maan-paalla-paikka.html

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/laura-lahteenmaki-ikkunat-yohon.html?m=1

 

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/03/elisabeth-strout-olive-kitteridge.html

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

 

Sally Salminen: Katrina

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

 

Kati Tervo: Sukupuu

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/02/kati-tervo-sukupuu.html

 

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/majgull-axelsson-kuiskausten-talo.html

lauantai 2. heinäkuuta 2022

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa


Stella ja Desiree ovat kaksoset, jotka elävät teini-ikää 1950-luvulla amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Heidän hipiänsä on vaalea ja silmät vaaleanruskeat, mutta papereissa lukee värillinen.

Sillä näet ei ollut väliä, minkä värinen iho oli. Se saattoi olla vaalea kuin elovenatytöllä, mutta jos esivanhemmista joku oli merkitty värilliseksi, jälkeläiset kirjattiin värillisiksi sukupolvesta toiseen.

Vartuttuaan tytöt karkaavat kotoa, ja kohta heidän tiensä eroavat. Stella muuttaa kauas ja päättää ryhtyä valkoiseksi. Desiree jää elämään värillisen elämää: käy värillisten kaupoissa, käyttää värillisten ovia ja antaa nöyrästi tietä valkoisille, jos heitä on tunkemassa eteen.

Paljon ei kaksosten aikaan tultaessa ollut muuttunut siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson 1700-luvulla leskeksi jäätyään otti nykytermein avovaimokseen orjattarensa Sallyn. Sally oli vaalea kaunotar, ja hän alkoi synnyttää miehelle lapsia. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia. Mustaa perimää heissä oli äitinsä kautta enää 1/8. 

 

Myös osa Jeffersonin ja Sallyn lapsista muutti aikuistuttuaan pohjoisvaltioihin ja alkoi elää valkoisena. Koko ajan oli oltava varuillaan, sillä jos siitä jäi kiinni, seuraukset olivat pahat. Sallyn ja presidentti Jeffersonin jälkeläisissä on sekä mustia että valkoisia, kuten näkyy, kun he kokoontuivat sukutapaamiseen vuonna 2013: https://www.youtube.com/watch?v=33011JYnTGE , https://www.youtube.com/watch?v=bzZnqXvRSLE

 

Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1865. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut helpommaksi. Asiassa ei juuri auttanut aikakaan: sen huomaa, jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemääKuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien.

 

Brit Bennetin kiinnostavassa ja eri osioista taiten rakennetussa kirjassa Stella elää vuosikymmenestä toiseen jatkuvassa pelossa, että joku tunnistaa ja paljastaa hänet värilliseksi. Hänen koko aikuisikänsä rakentama elämä sortuisi siihen paikkaan. Olisiko lopulta helpotus kohdata silmästä silmään tilanne, jota joutuu koko ajan pelkäämään? 

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Barbara Chase Riboud Orjatar 

Margaret Mitchell Tuulen viemää

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen

Kathryn Stockett Piiat

Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta: afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Claudie Gallay: Tyrskyt


Naisen elämä on päätynyt tyrmäykseen. Päästyään jotenkuten jaloilleen hän ottaa työpaikan pienestä kylästä Normandian uloimmalla niemenkärjellä ja yrittää unohtaa taakse jääneen. 


Kylä on, kuten pienet kylät usein, vähäisten asukkaiden tiivis yhteisö. Kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet, nekin salaisuudet, joista ei puhuta. Menneet tapahtumat vaikuttavat yhä vaikenemisen takaa.

 

Eräänä päivänä kylään saapuu keski-ikäinen mies. Hänellä on avain vanhaan taloon, joka on ollut pitkään tyhjillään. Mies on tullut etsimään vastauksia menneisyydestä jääneisiin kysymyksiin. Mitä tapahtui aikanaan hänen vanhemmilleen ja veljelleen? 

 

Kaiken taustalla tyrskyää meri. Rantakalliolla pesivät kirkuvat linnut, kalastajien veneet kolahtelevat laitureihin öisin kun tuuli nousee, ja majakan valokeila pyyhkii rantoja tasaista tahtia. 

 

Claudie Gallayn Tyrskyt on kaunis ja surumielinen kirja ja samalla yhdenlainen dekkari. Suru nousee menetyksistä: keneltä on meri vienyt rakkaat, keneltä sairaus, kuka on kadottanut rakkaansa muulla tavoin. Suru ei laske koskaan tyystin otettaan irti, mutta se voi muuttua omanlaisekseen vahvuudeksi: elän tässä, mikä on läsnä nyt.

 

Tai sitten ei. Menetys voi kääntyä myös katkeruudeksi, ”koskaan en anna anteeksi”. Kauna jumittaa kaunan kantajan niille sijoilleen. Eteenpäin ei pääse, jos ei suostu kääntämään katsettaan menneistä tähän päivään ja tulevaan. 

 

Tarinan edetessä keriytyy auki vanhoja tapahtumia. Miten hyvänä purjehtijana tunnettu isä saattoi ajaa tutuilla vesillä karille? Ja missä on se veljeksistä, jonka ruumista ei koskaan löydetty, ei elävänä eikä kuolleen?

 

Loppua kohti kirja tuo mieleen Patricia Harmanin kirjan Hope Riverin kätilöMolempien päähenkilöille taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja jatkuu yhtä kurjana tai vielä kurjempana. Nyt taas, kun kevät tuntuu viipyvän yhä uudelleen satavan lumen ja pakkasten vuoksi, tällaiset kirjat vahvistavat oloa, että kyllä tässä lämpö ja vihreys vielä koittaa!


Runollisen kaunis kieli, pieni kyläyhteisö ja meri tuovat mieleen myös Ulla Lena Lundbergin Jään. Siinä kirja, joka pitäisi varmaan lukea vuosien jälkeen uudelleen.

- - - 


SAMANTYYPPINEN

 

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö