perjantai 30. elokuuta 2019

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe


”Mehän ollaan aivan tavallinen perhe”, Adam toistelee yrittäessään ymmärtää, mitä on tapahtunut. No, ei nyt ihan perusperhe, sillä äiti on asianajaja ja isä pappi, ei kovin yleinen yhdistelmä. Mutta siinä mielessä esimerkillinen perusperhe, että vanhemmat rakastavat toisiaan ja tytärtään, jonka eteen ovat valmiit tekemään mitä vain.

Vaan mitä voi tehdä, kun tytär on pidätetty murhasta?

Aivan tavallinen perhe on ruotsalaisen Mattias Edvardssonin toinen suomennettu dekkari. Se on hyvä dekkari. Juoni rakentuu taitavasti, lukija saa vähä vähältä tietää, mitä on tapahtunut, ja vasta viimeisillä sivuilla selviää, kuka on syyllinen.

Kirjailija käyttää nykyisin suosittua monen näkökulman tekniikkaa, isä, äiti ja tytär kertovat vuorollaan, mitä tapahtui. Se tuo lukijalle yllätyksiä, isä näki asian näin, mutta oikeasti tapahtuikin noin.

Kirjan plussaa on myös se, että siinä ei mässäillä ällöväkivallalla, vaan painopiste on koko ajan rikoksessa ja sen ratkaisussa: mitä tapahtui ja kuka teki mitä.

Hyvää ajanvietettä dekkarien ystäville.


MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Fiona Barton: Lapsi
  
Maria Adolfsson: Harha-askel, Jane Harper: Kuiva kausi

Jessie Burton: Muusa

Ann Cleeves: Valoisat illat

Fiona Barton: Leski 

Jorn Lier Horst: Luolamies

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Anna Jansson: Vääriin käsiin

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Amgashin pikkukaupungissa ihmiset tietävät toistensa asiat - tai luulevat tietävänsä. Moni yllättyisi, jos näkisi naapurinsa julkisivun taakse, kuten näkee Elizabeth Stroutin kirjan lukija.

Stroutin kirjassa Kaikki on mahdollista on mielenkiintoinen rakenne. Se on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa samojen ihmisten kautta. Edellisen novellin päähenkilö vilahtaa seuraavan novellin taustalla ja joku toinen sivuhenkilöistä on  seuraavan novellin päähenkilö. Kirjan edetessä lukijalle muodostuu moninäkökulmainen kuva pikkukaupungin elämästä ja ihmissuhteista.

Henkilöissä on säröjä ja särmiä, kenellä mitäkin. Niin kai se täytyy olla, perusonnellisesta perhe-elämästä ei löytyne riittävästi aihetta napakkaan novelliin... No, ensimmäinen novelli kertoo kuitenkin, että on mahdollista niin sanotusti nähdä synkissäkin pilvissä auringon kultaa, kun ei jää roikkumaan menneisiin vaan suostuu elämään sitä elämää, mihin on päätynyt.

Pienessä kaupungissa on porukkaa moneen lähtöön. Strout katsoo kaikkia ymmärtäväisesti: ihmiset ovat ihmisiä, he väsyvät ja eksyvät, tekevät virheitä ja vääryyksiä ja aiheuttavat valinnoillaan tuskaa läheisilleen. Mutta ihmisissä on myös lämpöä, armoa ja auttavaisuutta, mikä pehmentää iskuja, nostaa alas painuneita ja lohduttaa kolhiintuneita.

Kaikki on mahdollista on itsenäinen rinnakkaisteos Stroutin aiemman kirjan Nimeni on Lucy Barton kanssa. Lucy on lähtöisin samaisesta Amgashin kaupungista, köyhistä oloista noussut kirjailija. Luin kirjan puolitoista vuotta sitten ja ajattelin, että no joo, kyllä tämän luki, mutta ei mitenkään erityinen. Kaikki on mahdollista on paljon kiinnostavampi, ei yksittäisten novellien vuoksi vaan kokonaisuutena.

Samaa novelleista koostuvan kokonaisuuden rakennetta on käyttänyt Tuula-Liina Varis kirjassaan Että tuntisin eläväni ja Merete Mazzarella novellikokoelmassaan Marraskuu. Samantyyppistä keskilännen pikkukaupunkia kuvaa myös Edgar Lee Masters proosarunokokoelmassaan Spoon Rover antologia, joskin sata vuotta aiempaa aikaa.


Näissäkin eletään amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Marilynne Robinson Kotiin, Gilead, Lila

Patricia Harman Hope Riverin kätilö  



 

torstai 15. elokuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”
Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 


SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.








perjantai 2. elokuuta 2019

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Kun aikanaan 16-vuotiaana tartuin Sinuheen, äitini sanoi, että sinnittele 100 sivua, sitten se alkaa vetää. Niin siinä kävi.
 
Alice Zeniterin Unohtamisen taito on samanlainen kirja, vaikka  ihan sataa sivua ei tarvinnut kahlata, kun kirja otti mukaansa.

Kolmeakymppiä lähestyvä Naima on kuin kuka tahansa pariisitar paitsi että ei ole. Hän on harkin pojantytär. Mikä harki tarkemmin on, sitä hän ei tiedä, koska sen enempää isä kuin isoisäkään ei ole koskaan suostunut puhumaan vaiheistaan Algeriassa, eikä kertomaan, miksi he päätyivät siirtolaisiksi Ranskaan.

Sitten asia kiertyy Naiman eteen toista kautta. Harkeiksi kutsutaan niitä algerialaisia, jotka olivat Ranskan armeijan palveluksessa siirtomaavallan loppuvaiheissa. Kun Algeria itsenäistyi ranskalaisten ja algerialaisten välisen sotimisen jälkeen vuonna 1962, harkit olivat algerialaisten näkökulmasta pettureita ja saivat sen mukaisen kohtelun. Osa heistä pääsi siirtomaasta pois lähteviä ranskalaisia kuljettaviin laivoihin, mutta suurimman osan heistä Ranska jätti kylmäverisesti Algerian uusien vallanpitäjien käsiin.

”Kun me olimme Ranskan siirtomaa, ranskalaiset korostivat aina, että me olemme samanlaisia Ranskan kansalaisia kuin muutkin. Mutta kun ranskalaiset lähtivät Algeriasta, kukaan ei yhtäkkiä muistanut, että sellaista olisi puhuttu”, Naiman isoisä sanoo katkerasti päädyttyään perheineen piikkilankaleirille Etelä-Ranskaan.

Unohtamisen taito kertoo Naimasta, hänen isästään Hamidista ja isoisästään Alista ja heidän perheistään.

Hamid tekee tietoisen päätöksen luopua suvun perinteistä. Hän avioituu ranskalaisen Clarissen kanssa ja on tyytyväinen, että saa neljä tytärtä eikä yhtään poikaa. Häntä pelottaa, että hän alkaisi laittaa poikansa niskaan samanlaisia paineita kuin mitä hänen omaan niskaansa esikoispoikana on laitettu. Hamid ei opeta tyttärilleen edes omaa äidinkieltään.

Mutta Naimalla on silti tummat värit ja arabinimi – paitsi että he eivät ole arabeja vaan kabyylejä eli berbereitä, kuten isoisä korostaa. Kantaranskalaisille se on kuitenkin ihan sama, algerialainen siirtolainen joka tapauksessa.

Yhtä lailla Naimaa pyrkii määrittämään isän suku. Isällä on yhdeksän sisarusta, ja etenkin Mohamed-setä pauhaa, että Naima on unohtanut, mistä hän tulee. Hänen mielestään Naiman pitäisi ikävöidä kotimaataan Algeriaa, vaikka Ranskassa syntynyt Mohamed ei itsekään ole koskaan käynyt siellä.

Kuka Naima siis on? Hän on syntynyt Ranskassa, käynyt koulut ja yliopiston, eikä hän osaa arabiaa kuin muutaman fraasin. Äidin suku on tuttu laajalti, mutta kun Naima yrittää kysyä isänpuolen juuristaan, isä vaikenee tylysti. Mikä siellä mättää?

Unohtamisen taito on monisakarainen tarina. Algerian historia alkoi kiinnostaa niin paljon, että välillä piti googlettaa taustoja. Yhtä asiaa jäin lopuksi ihmettelemään: Miksi isoisä Ali ja hänen vaimonsa eivät opettele lukemaan ja kirjoittamaan edes jotain kieltä? He ovat asuneet vuosikymmeniä Ranskassa, ja ovat edelleen sen varassa, että joku lapsista tai lapsenlapsista lukee ja kirjoittaa heidän puolestaan. Luulisi sen jo rassaavan niin paljon, että opettelisi itse. 

SAMANTAPAISIA

Intialainen Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jää sinne. Hän perustaa perheen, ja jokainen perheenjäsen joutuu miettimään, kuka minä olen.

Kuten Helena Liikanen on Ranskassa, hän muistaa Suomen monet hyvät puolet alkaen kumisaappaista ja kurahousuista. Kun hän on Suomessa, hän kaipaa aurinkoa ja toisten huomioon ottamista ja ruokakauppojen valikoimia.

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

Alban isä on romanialainen, äiti suomalainen. Romanian maa ja kieli ovat Alballe tuttuja, sillä hän vietti lapsuuden kesänsä Romanian isovanhempien luona, muutoin hän asuu Helsingissä. Kahden maan kulttuurin välissä Alba näkee monia asioita toisin kuin muut.

Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Perheeseen syntyy poika, joka varttuessaan joutuu tasapainoilemaan kahden kulttuurin välissä.









tiistai 4. kesäkuuta 2019

Jhumpa Lahiri: Kaima


Jhumpa Lahirin Kaima on kiinnostava kirja pitkälle yli puolivälin. Se alkaa, kun Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Eletään vuotta 1968.

Perheeseen syntyy poika. Hän saa nimen Gogol isänsä lempikirjailijan mukaan. Siitä eteenpäin kirja seuraa pääasiassa Gogolin elämää.

Toisenlaisesta kulttuurista tulevalle ottaa aikansa sopeutua uuteen maahan, eikä se onnistu kaikilta oikein koskaan, kuten esimerkiksi Gogolin äidiltä. Lapset ovat kuitenkin ne, jotka eniten tasapainoilevat  kulttuurien välissä: koulu ja kaverit ovat amerikkalaisia, kotona eletään intialaisesti – no, joulua vanhemmat alkavat viettää lasten painostuksesta, lapset haluavat joulukuusen ja lahjat.

Sukulointivierailut Kalkuttaan ovat Gogolille kiusallisia. Kaikki tuntuu vieraalta, tavat, ilmasto, asuminen, kaupunki. Hän laskee viikkoja ja päiviä, milloin pääsee kotiin, ja haaveilee isoista hampurilaisista ja pirtelöistä.

Kiinalaistaustainen kirjailija Amy Tan kertoo romaaneissaan samasta ristiriidasta. Hän on Amerikassa syntynyt, nykyaikainen länsimaisen yliopiston kasvatti, kun taas äiti ja tädit pitävät tiukasti kiinni kiinalaisista perinteistä vaikka ovat asuneet USAssa vuosikymmenet.

Kaiman loppuosa floppaa harmittavasti. Se putoaa samaan sysseröön monien muiden nykyamerikkalaisten kirjailijoiden kanssa, jotka kuvaavat New Yorkin boheemeja yliopistoihmisiä ja taiteilijoita. 

Porukka hengailee älykköseurapiirinsä loputtomissa illanistujaisissa, ja silti valtaosa näiden kirjojen henkilöistä kokee olonsa tyhjäksi ja eksyneeksi. Mikään ei pidemmän päälle tunnu miltään, vaikka tuntumia haetaan loppumattomista viinipulloista sun muista päihdykkeistä ja yhä uusista suhteista. Kun syttyy johonkin tyyppiin, on hetken taas elävä ja elämällä on ikään kuin tarkoitus, mutta sekin suhde väljähtyy: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/jennifer-egan-aika-suuri-hamays.html

Uusimmassa kirjassaan Tulvaniitty Jhumpa Lahiri tekee toisin. Hän laittaa kaksi päähenkilöä tekemään vastakkaiset valinnat. Toinen luopuu mahdollisuuksistaan lähes vieraan ihmisen vuoksi. Toinen hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään. Eri suuntiin lähteneet tiet johtavat myös erilaisiin lopputuloksiin, kun kirjailija palaa viimeisillä sivuilla kummankin päähenkilön viimeisiin vuosiin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/10/jhumpa-lahiri-tulvaniitty.html

Ruotsalainen Marjaneh Bakhtiari kuvaa maahanmuuttajaperheen lasten tuntoja kirjoissaan Mistään kotoisin ja Toista maata. Hänen vanhempansa pakenivat aikanaan shaahin vainoa Ruotsiin Iranista. Toista maata –kirjassa murrosikäinen päähenkilö lähetetään Teheraniin lomalle, ja kulttuurishokki on melkoinen. Bakhtiari kirjoittaa ironisesti ja hauskasti, hänen kirjojaan lukiessa hihittää välillä ääneen, ja silti niissä puhutaan asiaa: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/marjaneh-bakhtiari-mistaan-kotoisin.html

Jhumpa Lahiri itse on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär.


LISÄÄ VALINTOJA JA NIIDEN SEURAUKSIA

Ghanasta opiskelemaan tullut Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola rakastuvat uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten elämä saattoi silti mennä näin vinoon kysytään kirjassa Ghana ikuisesti?


Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa shaahin vainoamien vanhempien lapsista, jotka päätyvät vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin. Lapsen elämään saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Lila, koditon maankiertäjä, löytää kodin vanhan miehen luona, ja pyytää tätä menemään naimisiin kanssaan. 

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Albanialaistaustaisen Anilda Ibrahimin Punainen morsian perustuu hänen sukunsa kokemuksiin. Saba on saanut piirteensä Anildan isoäidiltä. Kirjassa seurataan Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, samoin Saban sisarusten ja naapureiden vaiheita. Juonenmutkia riittää.


lauantai 1. kesäkuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi

Rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen luuranko. Kuka lapsi on ja miten hän on sinne päätynyt? Toimittaja Kate Walters näkee asiasta pikku-uutisen ja ryhtyy isomman työn puutteessa penkomaan asiaa. Pikkuhiljaa lapsen tausta alkaa avautua.

Lapsi on Fiona Bartonin toinen dekkari, ja erinomaisen näppärä paketti onkin. Juoni etenee eri henkilöiden näkökulmasta, mutta mistä lopulta on kysymys, se selviää vasta aivan lopussa. Loppuratkaisu on oivallinen, eipä olisi tullut mieleen!

Barton on työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Englannin suurimmissa sanomalehdissä ennen kuin alkoi kirjoittaa kirjoja. Se näkyy Kate Waltersin hahmossa ja toimituksen keskusteluissa. Kate Walters on utelias ja sinnikäs, ja se, miten hän lähestyy haastateltavia ja saa heidät avautumaan, sopisi oppitunniksi toimittajaharjoittelijoille.

Dekkarina Lapsi etenee sujuvasti ja heittää pitkin matkaa koukkuja lukijalle. Kun oli sopivasti aikaa, luin kirjan yhtä putkea. Lajissaan oikein mainio kirja esimerkiksi kesäloman alkajaisiksi irrottamaan ajatukset töistä tai muista stresseistä.

LISÄÄ SAMANTYYPPISTÄ

Kate Morton: Talo järvenrannalla

Jorn Lier Horst: Luolamies

Ann Cleeves: Valoisat illat

lauantai 4. toukokuuta 2019

Maria Adolfsson: Harha-askel
Jane Harper: Kuiva kausi


Pitkästä aikaa käsiin osui hyviä uusia dekkareita ja vielä kaksi peräkkäin. Jane Harperin Kuiva kausi ja Maria Adolfssonin Harha-askel ovat molemmat tiiviitä rikoksenratkaisupaketteja: on rikos, erinäinen määrä epäiltyjä ja ratkaisu. Kumpikaan ei sorru nykyisin yleistyneeseen väkivalta- ja kidutusmässäilyyn, mihin kyllästyneenä olen lopettanut muun muassa Patricia Cornwellin lukemisen.

Kummassakin dekkarissa on myös selkeä loppuratkaisu. Kirjailija ei jätä loppua avoimeksi tai päästä rikoksen tekijää karkuun, mihin harmittavasti on viimeksi syyllistynyt muun muassa Outi Pakkanen uusimmassa Linnassaan. Sellainen loppu ärsyttää, tulee olo, että kirjailija ei ole keksinyt, miten päättäisi tarinan, joten hän vain lopettaa sen kesken.

Jane Harperin esikoisdekkari Kuiva kausi sijoittuu Australiaan, mikä antaa kiinnostavan lisämausteen. Australiaa vaivaa vuosisadan pahin kuivuus, ja kaiken sen aiheuttaman stressin keskellä Kiewarran pikkukaupungissa tapahtuu murha.

Käy nimittäin ilmi, että kyse onkin murhasta, ei itsemurhasta, kuten ensin oletetaan. Muissa asioissa lapsuudenkaupunkiinsa käymään tullut poliisi Aaron Falk päätyy tutkimaan tapausta, koska edesmennyt on hänen lapsuudenkaverinsa. Tutkimusten edetessä alkaa myös Falkin nuoruusvuosina tapahtuneesta katastrofista tulla uutta tietoa. Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa esi-isät, mikä ei helpota tutkimuksia.

Maria Adolfssonin Harha-askel on niin ikään kirjailijan esikoinen. Adolfsson on tukholmalainen viestinnän ammattilainen, ja hän liittyy siis monilukuiseen ruotsalaisten dekkarikirjailijoiden porukkaan. Adolfssonin ote on kuitenkin tuore ja omanlainen, kun monet vanhoista nimistä ovat alkaneet pyörittää samaa levyä, kuten Camilla Läckberg Leijonankesyttäjässä, tai päätyneet kummallisiin ratkaisemattomiin juonikuvioihin, kuten Arne Dahl uudessa kirjassaan Sydänmaa.

Maria Adolfsson sijoittaa romaaninsa uusvanhaan miljööseen, Tanskan, Norjan ja Englannin välissä aiemmin sijainneeseen Doggerlandiin. Aiempi Doggerland oli jääkaudella Pohjanmerellä sijainnut matalikko, joka peittyi jäätiköiden sulamisesta aiheutuneiden vesimassojen alle noin 5000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Adolfssonin kirjassa Doggerland on edelleen vedenpinnan yläpuolella, iso kolmen saaren ryhmä. Kirjan päähenkilö on komisario Karen Hornby, joka joutuu tutkimaan naapurissaan asuvan naisen murhaa.

Tilanteen tekee hankalaksi se, että Karen on juuri ennen tapahtunutta päätynyt kimppaan naisen ex-miehen kanssa, jota epäillään syylliseksi. Tässäkin tapauksessa edetään perkaamaan vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Mikä oli se hippiyhteisö, joka muutti pikkusaarelle 70-luvulla, ja miksi se hajosi yhtäkkiä?  

 
SAMAA LAJIA:

Ann Cleevesin Valoisat illat sijoittuu Pohjanmerellä sijaitseville Shetlandsaarille




Camilla Läckbergin Leijonankesyttäjässä maistuu leipääntyminen, mutta sarjaa kai jatketaan, koska se myy

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista


Kirjahyllyssäni on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa luetaan ja arvostetaan edelleen?

Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin. 

Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.

Kertomuksen alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa. Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan  parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte” on kuollut vankileirillä.

Tiltan serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.

Vaimoaan kauppias kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.

Kun laitan viimeisen kirjan kannet kiinni, ajattelen, että harvoin tapaa kirjoissa näin eläviä ihmisiä. Neljän kirjan aikana kukaan ei ole pysynyt samanlaisena, vaan he muuttuvat kuten oikeat ihmiset. Kuka viisastuu, kuka kyynistyy, yksi käy lempeämmäksi, toinen tiukemmaksi. Joenpelto kuvaa henkilöiden kehitystä tekojen, ajatusten ja keskustelujen kautta , ja tuo etenkin Tiltan ja Salmen keskusteluissa esiin kokemuksista kiteytynyttä elämänviisautta.

Kauppias Hännisen käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.

Loppua kohti sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite hajoaa?

Palavien kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin, mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.

Osa kirjan henkilöistä puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.

Jossain mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja kielen.

Muita samantyyppisiä