torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Kun käännän kirjan kannet kiinni, päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut tämän tarinan ennenkin. On poika äveriästä suomenruotsalaista sukua, on toinen poika tavallisesta perheestä ja on tyttö, johon varaton poika rakastuu. Suhde tempoilee, ollaan yhdessä tai ei olla.

Miljöö on varakkaiden helsinkiläisten asuinalue, tällä kertaa Eira. Kolmikon ympärillä on kaveriporukka. Jotakuta dissataan, joku on kovis, joku tahdoton seurailija.

Eletään 1960-lukua, kolmikko on koululaisia. Aika etenee, kolmikko varttuu, tulee rikkaiden hervottomia bileitä viinoineen ja huumeineen, ja valtavassa lukaalissa on tilaa naiskennella milloin missäkin milloin kenenkin kanssa. Tarinaa säestää aikakauden musiikki.

Aikuistuessaan rikas poika käy yhä kovemmaksi. Rahaa täytyy saada lisää ja lisää, ja sitä tulee bisneksistä. Köyhä poika seuraa rikkaan kaverin elämää ja kipuilee naisasioissa.

Kukaan ei ole onnellinen.

Rikinkeltaisen taivaan nimettömäksi jäävä minäkertoja sanoo, että sielussa on reikä. Sisällä on tyhjiö, jota juhliminen, naiminen, musiikki tai taide ei täytä. Ihmiset ovat kuin ihmisenkuoria, jotka etsivät onnea, mutta onni kestää vain hetken ja pakenee taas kulman taakse.

Ystäviin voi luottaa tai sitten ei. Pettämistä ja pettymistä tulee sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi. Kyynärpäillä pääsee eteenpäin, jos ei ole rahaa, ja jos on rahaa, kyynärpäiden avulla sitä saa yhä lisää. Rikkauskaan ei tuo onnea, mutta rahan- ja vallanhimo ajaa silti eteenpäin.

Kjell Westön uusin kirja Rikinkeltainen taivas jättää tyhjän olon, kuin olisin syönyt ison aterian, joka ei pidä nälkää.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja kieli paikoin kaunista: “Hiekkatietä reunustivat korkea männyt, joiden välistä lankesi paljon valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa”.

Mutta kirjan luettuani kysyn, mitä tästä pitäisi jäädä käteen? Taas yksi tarina komeista kuorista, sisältä ontoista, elämästä, joka päätyy alakuloon?

Kuitenkin on ihmisiä, joiden elämä ei ole tyhjää ja tarkoituksetonta. On ihmisiä, jotka ovat onnellisia. Miksi näiden tarinoiden henkilöt eivät missään kohdin katso heitä ja mieti, olisiko elämässä tarjolla jotain muuta, jotain, mistä tyhjyys täyttyy? Onhan niitä esimerkkejä: kuka muuttaa maalle, kuka alkaa tehdä hyviä tekoja, kuka vaihtaa ammattia, kuka löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka antaa tarkoituksen ja tukkii sielun reiän.

Poikkeuksiakin joukossa on, tässä kirjassa Sandrine, 2000-luvun nuori nainen, joka alkaa muuttaa maailmaa tarttumalla epäkohtiin niillä keinoin, mitä hänellä on. Mutta “vanhat pierut” eivät herää edes siinä vaiheessa ajattelemaan, että mitäs jos minäkin tekisin jotain toisin.

Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja on kuuttakymppiä lähestyvä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjallisuushistoriaan jäävän sukupolviromaanin, vähän samantyylisen kuin Leijat Helsingin yllä. Minäkertoja sanoo, että hän kirjoitti menestysromaanissaan mukaellusti nuoruuden kaveripiiristään, mutta nyt tässä kirjassa hän kertoo asiat kuten ne oikeasti olivat, ilman softaamisia.

Toistuva kuvio poika&poika&tyttö ei sinällään haittaa, kun se on puettu riittävän uudenlaisiin vaatteisiin. Kangastus38–kirjassa tätä peruskuviota ei ollut, mutta se sijoittuikin vuoteen 1938, ei Westön oman nuoruuden vuosikymmeniin 60-70-luvuille. Missä kuljimme kerran –kirjassa (lempparini Westön kirjoista) oli taas niin paljon henkilöitä ja niin paljon historiallista tapahtumaa, että niiden sekaan kaikenlaiset ihmissuhteet liukenivat kuin hyvin muhineeseen uunipataan.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Heikki Valkama: Pallokala


Pallokala on Heikki Valkaman esikoisdekkari, kustantajan tarkentamana gastrodekkari. Suomalainen huippukokki Riku Mäki kutsutaan arvostettuun kokkikisaan Japaniin. Kun kilpailu alkaa, tapahtuu murha, ja Riku Mäki huomaa olevansa liemessä.

Image- ja Mondo-lehtien päätoimittajana aiemmin tutuksi tullut Valkama tuntee Japanin, sillä hän on asunut siellä vuosia. Pallokalassa hän kertoo japanilaisesta ruoasta, tavoista ja kulttuurista niin laajalti, että kirja käy ensioppaaksi maahan matkustavalle, jos sellaista tarvitsee.

Japanilaisessa ravintolassa Riku Mäki katsoo, kuinka kokki tuo pöydän viereen elävän kilpikonnan ja katkaisee siltä pään niin, että tilattu kilpikonnakeitto on taatusti tuoretta.

“Ihmiset ovat taitavia näkemään toisissa kulttuureissa vikoja, mutta omien kulttuuristen konventioiden tarkastelu on monille lähes mahdotonta”, Riku ajattelee ja muistaa, kuinka tuli aikanaan lehtihaastattelussa maininneeksi, että oli Kauko-idässä syönyt koiraa. Hän joutui suomalaisen some-raivon kohteeksi “vaikka samat lemmikkien omistajat syöttivät kyseenalaistamatta koirilleen lehmää, intialaisten pyhää eläintä”.

Kirjan yleisesti ottaen sujuvassa kielessä silmä tökkää siellä täällä turhiin sivistyssanoihin. Kun kilpikonnakeitto valmistuu, Riku arvioi, että keiton "sekä maku että tekstuuri olivat miellyttävät”. Suurelle yleisölle kirjoittaessa kannattaisi vaihtaa kulttuuriset konventiot ja tekstuurit paikallisiksi tavoiksi ja rakenteiksi.

Pallokalan alku lähtee liikkeelle hitaasti, mikä johtuu osin laajasta japanipaketista ja osin Riku Mäen turhankin tarkkaan kerrotuista taustoista. Kirjailijalle on tarpeen, että hänen henkilöllään on mietitty historia, mutta lukija ei tarvitse siitä kuin olennaisen tiivistettynä. Mitä on tarpeen lisätä, sen voi tehdä matkan varrella juonen edetessä.

Pallokala ei ole dekkari, jossa päähenkilö tai poliisi ratkaisee vihjeiden avulla, kuka on murhaaja. Kirjan voi määritellä rikosromaaniksi, sillä murha kyllä tapahtuu, mutta ratkaisu lähinnä kävelee vastaan. Murha on Pallokalassa osin väline, jonka avulla kirjailija tutustuttaa lukijaa japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin. Jos se kiinnostaa tai alkaa lukiessa kiinnostaa, niin hyvä. Jos sen sijaan tarttuu kirjaan halutessaan lukea murhamysteeristä ja miten se ratkaistaan, Pallokala ei ole paras valinta.

LISÄÄ JAPANIA
Haruki Murakami 1Q84
Japanilaisen Haruki Murakamin kolmiosainen jättiromaani on yhtä aikaa trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. 

KIINALAINEN DEKKARISARJA
Qiu Xialong Kuolemanjärvi
Ylikomisario Chen Cao tutkii murhia, joista monien taustalla on tapahtumat Maon aikana. Siinä sivussa avataan kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin.

LISÄÄ ENTISTÄ JA NYKYISTÄ KIINAA 
Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit  
Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää lapsen isälle, kun poika on alta vuoden. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Barbara Chase-Riboud: Orjatar


Orjakauppiaat sieppaavat nuoren naisen Afrikassa ja sullovat hänet valtamerilaivan uumeniin satojen muiden orjiksi rahdattavien kanssa. Musta kaunotar osuu laivan kapteeni Hemingsin silmiin ja hän haetuttaa naisen luokseen. Kun laiva saapui määränpäähänsä Amerikkaan, nainen on raskaana. Muistoksi lapsensa isästä hän ottaa kapteenin sukunimen.

Nainen ostetaan orjaksi Virginiaan puuvillaplantaasille. Tästä eteenpäin hän on laillisesti ja pysyvästi toisen ihmisen omaisuutta samalla tavoin kuin kotieläimet tai työkalut. Eletään 1700-lukua.

Kun synnyttämisen aika tulee, nainen synnyttää tyttären ja antaa tälle nimeksi Elisabeth. Bettystä kasvaa äitinsä veroinen kaunotar, vain vaaleaihoisempi. Plantaasinomistaja ottaa Bettyn jalkavaimokseen, ja tämä synnyttää isännälle monta lasta, joukossa Sally-niminen tytär.

Sallystakin kasvaa kaunotar. Hän on iholtaan vaalea, hänellä on kullanruskeat silmät ja paksut suorat hiukset, jotka ulottuivat ristiselkään. Lain mukaan orjien lapset ovat isännän omaisuutta, ja kun isännän tytär Martha avioituu plantaasinomistaja Thomas Jeffersonin kanssa, isä antaa tyttärelleen myötäjäisiksi muun mukana Sallyn, joka on pikkutyttö. 

 Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa olleet hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi rangaistukseksi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja viimeiseksi pään varoitukseksi muille orjille. Laki sanoi, että orja oli omaisuutta, jolle omistaja sai tehdä, mitä halusi.

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar kertoo Sally Hemingsin tarinan. Kirja itsessään on aika peruskamaa, ihan luettava kyllä, sujuvasti kirjoitettu  ja aiheeltaan kiinnostava, mutta kirjana ei sen enempää. Mutta kirjan avaama sisäpiirinäkökulma amerikkalaiseen orjuuteen hätkähdyttää siitä huolimatta, että asia on tuttu jo koulun historiankirjoista.

Martha Jefferson kuoli alta kolmekymppisenä synnytettyään kuusi lasta, joista kaksi selviytyi aikuisiksi. Marthan kuollessa Sally Hemings oli toisella kymmenellä, eikä mennyt monta vuotta, kun Thomas Jefferson teki hänestä jalkavaimonsa. Se olisi uponnut historian uumeniin lukemattomien samanlaisten kanssa, jollei Thomas Jefferson olisi ollut Amerikan presidentti, järjestyksessä kolmas.

Jefferson ei mennyt uusiin naimisiin vaimonsa kuoltua. Sen sijaan hän alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. 

Marraskuussa 1802 The Recorder -lehti teki Seiska-lehden veroisen jymypaljastuksen: Thomas Jeffersonilla on orja jalkavaimonaan ja hänen kanssaan lukuisia lapsia: 

Sallyn äiti Betty painosti tytärtään pyytämään isännältään vapautta itselleen ja lapsilleen. Vapautettu orja oli itsensä oma. Thomas Jefferson lupasi, että hän vapauttaa lapsensa sitä mukaa, kun nämä tulevat 21-vuotiaiksi. Mutta Sallya hän ei vapauttanut ennen kuin testamentissaan. Syy oli se, että Virginian lain mukaan vapautettujen orjien ei ollut lupa jäädä osavaltion alueelle, vaan heidän oli lähdettävä pohjoisvaltioihin, joissa orjuus ei ollut voimassa, ja Sallynkin olisi pitänyt muuttaa muualle.

Presidentti Thomas Jefferson omisti elämänsä aikana noin 600 orjaa.

Kirjan luettuani vietin tunteja netissä lukien lisää sekä Sallystä ja Jeffersonista että Amerikan orjuudesta.  Vuonna 1865, kun Amerikan sisällissota päättyi, Yhdysvaltain perustuslakiin tehtiin lisäys, joka kielsi orjuuden koko Amerikan Yhdysvaltojen alueella. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut juurikaan helpommaksi. Jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien, näkee, miten vähän oli lopulta muuttunut. 

Iso askel eteenpäin oli Barack Obaman valinta Yhdysvaltain 44. presidentiksi vuonna 2009. Hänen ja Thomas Jeffersonin presidentiksi valitsemisen välillä oli 108 vuotta.

Margaret Mitchell Tuulen viemää
Kathryn Stockett Piiat
Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta, kun afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.
   
Osa Sally Hemingsin lapsista avioitui mustien kanssa, osa otti pohjoisvaltioissa valkoisen identiteetin, mikä onnistui heidän ulkonäkönsä vuoksi. Hänen jälkeläisissään on sekä mustia että valkoisia:

Sally Hemingsillä oli Jeffersonin plantaasilla Monticellossa salainen oma huone, jonne oli sisäänkäynti Thomas Jeffersonin makuuhuoneesta:



lauantai 12. elokuuta 2017

Raija Oranen: Puhtaat valkeat lakanat


Etsin lomalukemista kirpputorilta, ja mukaani lähti Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat. Kirja alkoi vetää ensi sivulta, ja kirjan luettuani sen henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä. Tiedättehän: ihmisistä oli tullut niin totta, että tuntui hullulta, ettei heitä oikeasti ollut olemassa.

Kirja alkaa vuodesta 1961. Vaatturi Ensio Raikas ottaa ison pankkilainan ja ostaa miesten vaatteita valmistavan yrityksen. Perheen lapset Katariina, Irene ja Heikki ovat murkkuja. Vaimo Maire ryhtyy hänkin yrittäjäksi ja avaa naistenvaatteita myyvän liikkeen pikkukaupungin keskustaan.

Ension yritys menestyy ja kasvaa. Samaa tahtia kasvavat lapset, kirjoittavat ylioppilaiksi kukin vuorollaan, seurustelevat ja avioituvat. Jokainen päätyy myös vähemmän tai enemmän työskentelemään Raikas Oy:ssä.

Tutustuin Raija Oraseen muutama vuosi sitten, kun nappasin kirjastosta ohimennen hänen Aurora Karamzinista kertovan kirjansa Aurora.  http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/04/raija-oranen-aurora.html

Yllätyin iloisesti, sillä minulla oli ollut mielikuva, että Oranen kirjoittaa kevyitä rakkaustarinoita Nora Roberts –tyyliin. Auroran jälkeen luin muitakin Orasen kirjoja. Hän hallitsee historian ja saa henkilönsä sijoitettua juohevasti aina kyseessä olevaan aikakauteen.

Kun laskin käsistäni Puhtaat valkeat lakanat, ajattelin että tämä on paras tähän asti lukemistani. Kirja on joka lailla osaava.

Ensinnäkin oli hauskaa ja kiinnostavaa sukeltaa 1960- ja 70-luvulle, lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin. Arjen pienet yksityiskohdat täydentävät laajempaa ajankuvaa: meidänkin äidillä oli Suno-pulveria ja kahviin laitettiin Vuokkoa, radiosta kuunneltiin Lauantain toivottuja ja isä puhui Kekkosesta.

Kirjan henkilöt ovat monivivahteisia. Heillä on hyvät puolensa ja puutteensa, he väittelevät, riitelevät ja sopivat, rakastavat ja inhoavat, luottavat ja epäilevät, juonittelevat, voittavat tai häviävät. He ovat eläviä.

Muun hyvän lisäksi kirjan kieli on kaunista. Oranen piirtää sanoillaan kuvia, joita täytyy pysähtyä katsomaan, lukemaan uudelleen.  “…Huudot kaikuivat kauas kirkkaassa pakkasillassa ja avaruus vastasi nielaisemalla ne kaikki syvään siniseen kitaansa”

Ensio Raikkaan vävy Veijo Salmi etenee pitkälle politiikassa. Oranen sujauttaa Veijon uraputken Suomen poliittisen lähihistorian tapahtumiin ja henkilöihin. Veijo Salmen kautta Raikkaan tehdas liittyy noiden vuosikymmenten valtakunnalliseen talouspolitiikkaan.

Kirja päättyy vuoteen 1991. Neuvostoliitto on romahtanut, ja suomalaisten mittava idänkauppa tyrehtyy. Ensio ja Maire ovat jo eläkeiässä, lapsenlapsetkin lukiolaisia. Vielä ei tiedetä, että kohta Suomi putoaa syvään lamaan, mutta merkit näkyvät jo. Miten käy Ension elämäntyön Raikas Oy:n ja miten Ension itsensä?

“Ensio jäi istumaan autoon vielä kun oli sammuttanut moottorin. Pohja, jonka hän oli uskonut tukevaksi, lipui hitaasti hänen altaan. Hän oli kuin keskellä suurta autiota tilaa ja näki rakkaansa etäällä tuon tilan laidoilla. Heillä kaikilla oli oma elämänsä…”

SAMAA AIHETTA

Perjantain 11.8. Helsingin Sanomissa Laura Friman hehkutti Puhtaista valkeista lakanoista tehtyä tv-sarjaa, jota hän ja kaverinsa ovat pitkään odottaneet uusintana tekevisioon. Sarjaa esitettiin vuosina 1993–1996 MTV3:ssä




maanantai 7. elokuuta 2017

Mauno Saari: Kuoleman kello


EU on riekaleina. Kuivuus ajaa epätoivoisia ihmisiä Välimeren yli Eurooppaan.  Ruumislauttoja kelluu rannikoilla, kun osa pakolaisista hukkuu matkalla ja Euroopan puolella heitä otetaan vastaan ampumalla.

Turkki kääntää selkänsä EU:lle, ryhtyy Venäjän liittolaiseksi ja avaa rajansa pakolaisille, jotka jatkavat maan läpi pitemmälle Eurooppaan. Terroristit ovat räjäyttäneet Ranskan ja Englannin välisen kanaalitunnelin, hotelleja suljetaan pommiuhkausten vuoksi, joka puolella on väkivaltaisia mellakoita, lentovuoroja perutaan, Eurooppa on poikkeustilassa ja maat pistävät rajojaan kiinni.

Siinä Mauno Saaren 2020-luvulle sijoittuvan trillerin näyttämö. Suomen ulkoministeriön erikoistutkija Maria Orso-Ranta palaa kaaoksen keskellä Suomeen Euroopan Unionin erikoistehtävistä. Kun hän tulee työpaikalleen, hän ei löydäkään osastoaan, työhuonettaan eikä työkavereitaan. Vahtimestari sanoo, ettei sellaista osastoa ole koskaan ollut.

Orso-Ranta ottaa yhteyttä organisaatiossa yhä ylemmäksi aina ulkoministeriin saakka, mutta kukaan ei ole kuullutkaan hänestä tai hänen tehtävästään. Onko Orso-Ranta seonnut vai mistä on kyse?

Mauno Saari lähtee kuljettamaan Maria Orso-Rantaa Euroopan läpi kohti Sisiliaa, kun tämä on tajunnut, että hänestä halutaan päästä eroon. Mistä maailmankolkasta hän voi löytää paikan, missä vainoajat eivät häntä osuta?

Mauno Saarella on takanaan pitkä ura muun muassa Suomen Kuvalehden,  Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja kustannusjohtajana. Kuoleman kello on hänen esikoistrillerinsä.

Jos tykkää trillereistä kirja on toimiva uutuus. Juoni pysyy koossa, ja vaikkei henkilöistä tule erityisen syvällisiä persoonia, se ei haittaa, kun pääasia on vauhti ja vaaralliset tilanteet.

Oman lisänsä lukukokemuksen tuo Saaren piirtämä tulevaisuudennäkymä. Tänä kesänä Etelä-Eurooppaa ovat kiusanneet yli 40-asteen helteet, kuivuus ja metsäpalot. Mikäli seuraavat vuodet olisivat samaa sorttia, Saaren tulevaisuudennäkymät saattaisivat alkaa todentua, jos lisääntyvä kuivuus alkaa ajaa Afrikasta yhä enemmän väkeä liikkeelle nälkäkuolemaa pakoon.

Nyt on kuitenkin vielä aikaa miettiä, miten välttää suuret nälkä- ja muut katastrofit ja kuinka ratkaista pakolaiskysymykset rauhanomaisesti.

torstai 3. elokuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Tämä oli ovela kirja. Sitä luulee lukevansa johdonmukaisesti etenevää tarinaa, kunnes tulee käänne, joka panee kysymään, mitä tässä siis on meneillään? Viimeisen kerran tilanne kippautuu viimeisillä sivuilla.

Kun jää pettää alta on esikoiskirja, mutta siitä puuttuvat monille esikoisille tyypilliset kömpelyydet. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn koota palasista kuvia ilman rautalanganvääntöä. Ainoa miinus on poliisi Peter Lindgren, yksityiselämässään voi niin eksyksissä oleva poliisi, koska samanlaisia hahmoja on dekkareissa nykyisin kliseeksi asti. Mutta sellaisenakin Peter Lindgren on toden oloinen.

Tarina kulkee vuoroon nykyhetkessä, vuoroon takaumissa ja eri henkilöiden kertomana. Takaumissa vaatekaupan myyjänä työskentelevä Emma kertoo, kuinka eräänä päivänä kauppaketjun toimitusjohtaja Jesper tuli ostamaan paitaa ja kutsui kaupanteon päätteeksi Emman lounaalle. Heidän välilleen syntyy suhde. Se on kuitenkin pidettävä tiukasti salassa sekä työyhteisön vuoksi että toimittajien takia. Jesper on nimittäin tavoiteltu poikamies, jota juorutoimittajat jahtaavat.

Sitten Jesper katoaa ja hänen asunnostaan löytyy murhattu nainen. Kuka teki mitä, missä ja milloin? Jesper vai joku muu?

Kirjailija avaa juonta luku luvulta, ja lukijan mitä-oikein-tapahtui-kysymykset jatkuvat loppuun asti. Henkilöt ovat taitavasti rakennettuja sivuhenkilöitä myöten, kuten Emman työkaveri Olga, herkullisesti ruotsia sinne päin puhuva nuori nainen tunteettomassa realismissaan.

Yksi taustateema kirjassa on lapsuuden kokemusten jäljet aikuisissa. Kysymykseksi nousee, missä vaiheessa ympäristön tulisi puuttua asiaan, jos on selvää, että tuollaisissa oloissa lapsen ei ole hyvä varttua? Jos kysyt lapselta itseltään kotiasioista, kuinka moni uskaltaa tai haluaa vastata suoraan - tai ylipäänsä ymmärtää, ettei kaikki ole kotona kohdallaan, kun on pienestä asti tottunut, että sellaista elämä on?

Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo poliisitiimin avuksi pyydetyn tutkijan, Hannen, sairaus. Camilla Grebe kuvaa hyvin Hannen ajatuksia ja pelkoja, kun hän miettii, minkälainen tulevaisuus hänellä on sairautensa kanssa.

Ruotsalaisissa dekkareissa viime vuosina valtaa pitänyt sadistisella väkivallalla mässäily on tästä esikoisesta poissa. Rikos on mikä on, mutta tekotavassa ei kieriskellä sen pitempään, vaan päästään asiaan: kuka tällaista tekee?

Camilla Grebe on hyvä tulokas pohjoismaisten dekkarikirjoilijoiden joukkoon.

tiistai 1. elokuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja



Reilut kaksi sukupolvea on jo takana toisen maailmansodan päättymisestä. Edelleen sota-ajasta ilmestyy kirjoja, viime aikoina taas enemmän. On romaaneja ja dekkareita, muistelmia ja elämäkertoja:


Affinity Konarin romaani Elävien kirja kertoo lääkäri Josef Mengelen kokeisiin päätyneistä lapsista Auschwitzissa ja sodan jälkeen.

Mengele erotti keskitysleirikuljetuksista omaan käyttöönsä kaksoset, kolmoset, albiinot, kyttyräselkäiset ja lyhytkasvuiset ja teki heillä julmia kokeita. Hän muun muassa yritti muuttaa ruskeita silmiä sinisiksi, teki leikkauksia ilman nukutusta ja ompeli yhteen kaksosten elimiä yrittäen saada aikaan siamilaiset kaksoset.

Elävien kirjan päähenkilöt ovat Aushwitziin joutuneet identtiset kaksoset, Pearl ja Stasha. Yhtenä päivänä Pearl katoaa, ja Stasha ottaa päämääräkseen etsiä hänet käsiinsä tavalla tai toisella.

Sota loppuu, mutta se, että on selvinnyt hengissä keskitysleiriltä, ei takaa elämän jatkuvan. Eurooppa on sekaisin. Leiriltä lähtevät luurankomaiset vangit voivat päätyä silmikkäin sotilaan kanssa, joka ampuu kuten ennenkin, tai joutua juutalaisia edelleen metsästävän kansanmiehen käsiin.

Kaikkialla on rakkaitaan etsiviä ihmisiä. Moni ei löydä omiaan koskaan, eikä saa edes tietää, mitä heille kävi. Yhtä lailla voi kuolleeksi luultu perheenjäsen kävellä yhtäkkiä vastaan sodan raunioittaman kaupungin kadulla.

Huomasin miettiväni kirjan tapahtumia moneen otteeseen, kun olin laittanut sen luettuna hyllyyn. Miksi jotkut selviävät ja toiset eivät? Kuinka paljon selviytymistä edesauttaa se, jos uskoo olevansa kuolematon? Mistä kumpuaa sen kaltainen pahuus kuin Mengelen? Mengelen tutkimuksista on jälkeenpäin todettu, että niillä ei ollut minkäänlaista tieteellistä merkitystä, ne olivat silkkaa sadismia.

Yksi kirjan esiin nostama kysymys on, miten mitataan niiden syyllisyys, jotka osallistuvat Mengelen kokeisiin, mutta yrittävät samalla salaa pelastaa henkiin niin monta kuin mahdollista tai ainakin vähentää heidän tuskiaan? He olivat osa Mengelen tiimiä, mutta tiimityö olisi loppunut sen tien, jos he olisivat julkisesti nousseet häntä vastaan.

Osa kirjan henkilöistä on ollut oikeasti olemassa kuten lyhytkasvuiset Rabinowitzit ja kaksoset Eva ja Miriam Mozes. Lapsia salaa auttaneella tohtori Mirilläkin on vastine todellisuudessa.


SAMAA AIHETTA

Terhi Rannelan Frau kertoo Reinhard Heindrichin lesken, Linan, avioliitosta Anni Swanin ja Otto Mannisen pojan, Mauno Mannisen kanssa.  

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär Katarina Bauer kertoo isovanhemmistaan kirjassaan He olivat natseja. Hän sai vasta aikuisena tietää heidän olleen innokkaita natseja.

Eric Metaxasin elämänkerta Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja kertoo Dietrich Bonhoefferista, joka ryhtyi julkisesti vastustamaan natseja toisen maailmansodan aikana.

Dresdenin yliopistossa professorina ennen sotaa toiminut Viktor Klemperer julkaisi vuodesta 1933 vuoteen 1945 pitämänsä päiväkirjat nimellä Haluan todistaa

Katja Petrovskaja etsii kirjassaan Ehkä Esther tietoja siitä, mitä tapahtui hänen isoäidilleen Estherille. http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/11/katja-petrovskaja-ehka-esther-amos-oz.html

Amos Ozin omaelämänkerrallinen romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on kertomus hänen juutalaisesta suvustaan, joista osa pääsi pakenemaan Israeliin, osa jäi Hitlerin käsiin. http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/11/katja-petrovskaja-ehka-esther-amos-oz.html

Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahden lapsen varttumisesta toisen maailmansodan aikana.

Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah (ilmestynyt myös nimellä Avain) on pienen juutalaistytön selviytymistarina.

Poika joka pelastui on Leon Leysonin omaelämänkerta.

Imbi Pajun omaelämänkerrallisessa dokumenttiromaanissa Torjutut muistot Imbi etsii vastausta kysymykseen, mitä hänen äitinsä joutui käymään läpi toisen maailmansodan aikana.



torstai 25. toukokuuta 2017

Anna Jansson: Vääriin käsiin

Rikospoliisi Maria Werneä työllistää vanhusten pahoinpitelyjen sarja Gotlannissa. Samaan aikaan alkaa lukiosta kadota oppilaita, ensimmäisenä 16-vuotias Hugo, jonka arvellaan hypänneen lautalta mereen. Tutkimusten edetessä herää epäilys, että tapaukset ovat yhteydessä toisiinsa. Mutta miten?

Ruotsalainen kirjailija Anna Jansson tekee Vääriin käsiin –dekkarissa hyvää työtä. Juoni rakentuu taiten, kun toinen toisensa perään esiin tuodut henkilöt alkavat lomiutua. Puolivälin paikkeilla arvelin tietäväni, mikä on sylttytehtaan nimi, aihe kun on aika käytetty tällä hetkellä, mutta juoni pitää otteessaan ja yllätyskäänteitä riittää.

Rikostutkimuksen ohessa esiin nousee muita teemoja. Oppilaiden keskuudessa voi tapahtua lähes mitä vain, kun koulussa on rehtori, jolle tärkeintä on koulun maine, kouluterveydenhoitaja, joka jättää papereita lojumaan, ja koulupsykologi, joka on leipiintynyt työhönsä.

Kun vanhemmat sulkevat silmänsä lapsen pahoinvoinnilta, koska eivät osaa muuta, tai tekevät yhä tiiviimmin uraa, kun lapsi ei ole toiveiden mukainen, voi tapahtua lähes mitä vain.

Kun vaimot eivät halua tietää, mitä heidän miehensä touhuavat, tai eivät uskalla nostaa asiaa esiin, koska pelkäävät, voi tapahtua lähes mitä vain.

Eikä mikään unohdu. Menneet saattavat jäädä pinnan alle, mutta kun silmien eteen tulee tarpeeksi vahva muistikuva, pinta halkeaa, ja siinä se on taas: menneisyys.

Vääriin käsiin on myös kirja kostosta. Tuleeko kostajalle parempi olo? Tuskin. Kirjan ensimmäisen luvun päähenkilö on onnistunut mielenmuutoksessa ja hän haluaa tehdä sovinnon. Hän lähtee anteeksipyyntömatkalle ja tulee avanneeksi syvyyden kaivon kannen…

Vääriin käsiin on Anna Janssonin viidestoista dekkari Maria Wernistä. Dekkareiden tykkääjälle kesälukemista.


MUITA DEKKAREITA

Shari Lapena, Lars Kepler: Hyvä naapuri ja Kaniininmetsästäjä 

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Kati Hiekkapelto: Tumma


tiistai 23. toukokuuta 2017

Marilynne Robinson: Lila - Kotiin - Gilead


Vettä valuva nuorehko nainen puikahtaa pikkukaupungin kirkkoon ja istuu takimmaiseen penkkiin. Hän etsii suojaa sateelta. Edessä paraikaa puhuva pastori katsoo naista ystävällisesti, eikä nainen pääse irti miehen katseesta. Eletään 1950-luvun taitetta Iowassa, Yhdysvalloissa.

Nainen on Lila, koditon maankiertäjä.  Pastori on John Ames, kuusikymppinen lapseton leski. Lila yrittää unohtaa lempeän katseen, mutta huomaa palaavansa kirkolle yhä uudelleen. Hän löytää majapaikakseen aution mökin kaupungin reunamilla ja asettuu sinne - joksikin aikaa, hän ajattelee.

Muutaman viikon kuluttua Lila pyytää pastoria menemään naimisiin kanssaan. Pastori menee.

Lila on Pulitzer-palkitun Marilynne Robinsonin Gilead-trilogian kolmas kirja. Kaikki kirjat voi lukea myös itsenäisinä teoksina.

Kirjoista ensimmäinen on Gilead, jossa parantumattomasti sairastunut John Ames kirjoittaa 7-vuotiaalle pojalleen elämänkertaansa. Toisena ilmestyi Kotiin, joka katsoo samoja tapahtumia naapurissa asuvan Boughtonin perheen ja eritoten perheen kolmevitosen Jackin näkökulmasta. Kolmas on Lila, joka avaa lukijoille John Amesin vaimon taustan.

Lila on kaltoin kohdeltu pieni tyttö, jonka hyväsydäminen maankiertäjä Doll varastaa mukaansa. Doll kulkee Lilan kanssa paikkakunnalta toiselle. Mihinkään ei voi jäädä, sillä Lilaa etsitään. Mutta Doll myös viihtyy kiertolaisena ja tekee erilaisia hanttihommia, joilla elättää itsensä ja tytön.

Lilan tarina etenee vuorotahtiin nykyhetken kanssa. Miehelleen hän ei kerro aluksi mitään, ja viisas pastori antaa hänen olla. Hiljaisina hetkinä Lila palaa mielessään menneisiin vuosiin ja lukijalle rakentuu kuva Lilan menneisyydestä.

Pastorin ystävällinen ymmärtäväisyys pehmentää Lilan lukkoja. Mies ei ole mustasukkainen edes silloin, kun esiin tulee asioita, joille voisi hyvin olla mustasukkainen. Mitä pitemmälle kirja etenee, sen kiinnostavampia keskusteluja aviopari myös käy arjen lomassa aina elämän tarkoitukseen asti.

Kirjan alussa minua kiinnosti lähinnä juoni, mikä tämä Lila siis on. Tarinan edetessä aloin sympata pastoria ja lopulta osallistuin mielessäni myös Lilan ja pastorin keskustelupätkiin.

Kirjoissa Gilead ja Kotiin kysymysmerkiksi nousee naapurin Jackin salaisuus. Mitä hän on tehnyt poissaolovuosinaan ja mikä on saanut hänet yhtäkkiä palaamaan kotikaupunkiin? Salaisuus tulee julki kummankin kirjan viimeisillä sivuilla. Surullista, mutta sellaista elämä on ollut 1950-luvun Yhdysvalloista.

Lilaa ei ole harmittavasti käännetty suomeksi, mutta Kotiin ja Gilead on.

SAMANTYYPPISTÄ LUETTAVAA

Elämää menneiden vuosikymmenien Yhdysvalloissa: Kuin surmaisi satakielen  

Tavallisten ihmisten elämästä pienessä kaupungissa: Nora Webster  


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Marjo-Pauliina Paananen, Vesa Linna:
Elämän loiste ja hurjuus

Johan Sederholm on Helsingin kauppiaista menestynein ja rikkain. Hän on rakennuttanut komean siniharmaan kivitalon Suurtorin kulmaan, kaupungin parhaalle paikalle. 1700-luvun Helsinki on valtaosin matalaa puutaloa, ja Sederholmin talo erottuu kauas kuten erottuu itse kauppiaskin kaupunkilaisten joukossa.

Sitten Sederholmin kauppiastaloa kohtaa skandaali. Talon nuori kaunis piika Anna Caisa odottaa lasta. Lapsen isä on kauppiaan poika Alexander Magnus Sederholm. Alexander kertoo lapsesta isälleen ja pyytää lupaa epäsäätyiseen avioliittoon, mutta se ei tule kuuloonkaan. Anna Caisa saa lähteä talosta saman tien, ja hänet pakotetaan allekirjoittamaan tunnustus, että tuntematon matkustavainen on hänet raiskannut.

Anna Caisa ei sentään joudu kadulle, kuten monet muut piiat samassa tilanteessa. Hän muuttaa sisarensa Elisabetin luokse ja yhdessä sisarukset kasvattavat pojan aikuiseksi. 

Poika, Alexander Blomqvist,  on lahjakas. Hän lukee jo 3-vuotiaana ja pääsee tätinsä ja enojensa tuella opintielle. Pojalle tulee rahaa myös tuntemattomalta lahjoittajalta. Alexander Blomqvist etenee professoriksi ja Finlands Allmänna Tidningenin toimittajaksi, avioituu ja saa 10 lasta. Hänen tyttärensä Elisabeth Blomqvist aloittaa johtamassaan tyttökoulussa naisopettajien koulutuksen.

Marjo-Pauliina Paanasen kirjoittama ja Vesa Linnan valokuvin kuvittama Elämän loiste ja hurjuus kertoo novellimaisin lyhyin kertomuksin tositarinoita Helsingin historiasta. Mukana on kertomuksia Senaatintorin laidalla edelleen olevan Sederholmin talon asukkaista, kauniista Aurora Karamzinista, josta tuli Suomen rikkain nainen, opiskelijakaveruksista Runeberg, Topelius, Lönnrot, Snellman, Nervander ja Cygnaeus, Kaisaniemen kahvilanpitäjästä Cajsa Wahllundista ja monista muista. Historia on hetken elämää tässä ja nyt, kun lukija kulkee novellien henkilöiden mukana 1700-1800-luvun Helsingissä.

Vesa Linnan valokuvat ovat nykyisestä Helsingistä, mutta kuvateksteissä kerrotaan, mitä paikalla aiemmin oli: Hakasalmen huvilan paikalla oli hevoshaka, Urheilutalon seuduilla suuri suo, Hietaniemen hautausmaa sai alkunsa, kun sinne haudattiin katovuosina 1866-68 nälkään kuolleet helsinkiläiset.


AIHEESTA LISÄÄ

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Eino Leino herättää kirjailijoita henkiin ja sitoo heitä Helsingin historiaan. Kirja alkaa vuodesta 1827, jolloin Turku paloi ja yliopisto muutti ah niin mitättömään Helsinkiin. Yliopiston mukana tulivat opiskelijat, joiden joukossa oli monta tulevaa vaikuttajaa: Runeberg, Topelius, Lönnrot, Snellman, Nervander, Cygnaeus… Nykyihmisille jotkut heistä ovat tuttuja enää kadunnimistä. Kirja kertoo eläväisesti, miksi he ovat katukyltteihin päässeet.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta
Johan Ludvig Runeberg oli aikansa idoli yli muiden. Merete Mazzarellan kirja Fredrika Charlotta kertoo nimimiehestä ja tämän ystävistä vaimon näkökulmasta.

Raija Oranen: Aurora
Aurora on aikansa superjulkkiksen elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan.
Aurora Stjernvallin aikuinen elämä starttaa, kun hän 16-vuotiaana astuu seurapiireihin. Silloin alkaa aviomiehen valinta, sillä 1800-luvulla aatelisneidon pahin kohtalo oli jäädä vanhaksipiiaksi. Aurora avioituu kahdesti, ensimmäisen kerran tsaarittaren toivomuksesta ja avioliitto tekee hänestä Suomen rikkaimman naiset. Toisen avioliiton hän solmii rakkaudesta Andrei Karamzinin kanssa. Kirja päättyy vuoteen 1902, kun Aurora kuolee Hakasalmen huvilassa. Se on se vanha vaaleanpunainen talo Helsingin keskustassa Musiikkitalon, Finlandia-talon ja Eduskuntatalon keskellä.

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita
Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa. Anna Sofia on Augusta Ahlstedtin veljentyttö. Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten. Naisten elämänkulku solmiutuu Suomen ja Helsingin historiaan.

Enni Mustonen: Lapsenpiika 
Ida saa vuonna 1898 paikan Sibeliuksen perheen lapsenpiikana Helsingin Kruunuhaassa, Elisabethinkadulla.  Ida on tuttu Mustosen kirjasta Paimentyttö, jossa Ida oli piikana professori Zacharias Topeliuksen huushollissa. Lapsenpiian jälkeen Mustonen on jatkanut sarjaa kirjoilla Emännöitsijä ja Ruokarouva. Emännöitsijässä Ida on siirtynyt taiteilija Albert Edelfeldtin palvelukseen, ja Ruokarouvassa hän perustaa oman täysihoitolan Helsingin kylkeen, Leppävaaraan. Kirjasarjan yläotsikko on Syrjästäkatsojan tarinoita. Syrjästäkatsojan tarinoita –nimellä on facebookissa oma sivu, johon Mustonen laittaa  historiatietoa ja valokuvia kirjoihin liittyvistä ihmisistä, paikoista ja tapahtumista.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet, Vaitelias perillinen, Oppinut neiti, Seuraneiti, Paperiprinssi
kertovat elämästä Helsingissä ja Suomessa 1800-luvun alkupuolella. Historioitsijana Utrio hallitsee faktat, ja hän piristää tarinoita nasevalla sanailulla ja tilannehuumorilla. Utrion Helsinki-kirjoista tähän mennessä parhaimmat ovat alkupään tarinat, parissa viimeisessä on hieman jo vanhan toistoa henkilöissä ja tapahtumissa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Suomessa oli kolme peräkkäistä katovuotta 1866-1868. Ajanjakso on nimetty suuriksi nälkävuosiksi. Kun ruoka loppui, nälkiintyneitä ihmisiä tuupertui kasoittain teiden varsille, mistä heitä kuskattiin joukkohautoihin. Senaatti hoiti tilanteen huonosti. Aki Ollikaisen kirjassa Nälkävuosi senaattori toteaa kylmästi: ”Jos kansalle aletaan jakaa viljaa ilmaiseksi, sille ei pohjaa näy”.

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden
Juhani Aho oli aikanaan mittava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja teräväsanainen sanomalehtimies sen lisäksi että oli kirjailijana moniosaaja. Naisten mies ja aatteiden vie lukijan kiinnostavalle matkalle reilun sadan vuoden takaiseen Suomeen. Aho opiskeli ensin Kuopiossa ja sitten Helsingissä, liikkui sujuvasti merkkimiesten ja taiteilijoiden parissa, mutta yhtä sujuvasti tavallisen kansan keskellä.

Jenni Linturi: Malmi 1917
Kirja kertoo tapahtumista Helsingissä ja Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä vuoden 1917 ympärillä. Malminkylä liitettiin muutama vuosikymmen myöhemmin Helsinkiin, ja siitä tuli kaupunginosa nimeltä Malmi.
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/01/jenni-linturi-malmi-1917.html


Maila Talvio: Itämeren tytär ja Linnoituksen iloiset rouvat 
Historialliset romaanit sijoittuvat 1800-luvun alun Helsinkiin