lauantai 16. helmikuuta 2019

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär


Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Selja Ahavan kirjoja ennen viime syksyä, vaikka olen kuullut hänestä eri tahoilta.

Syksyllä otin kirjaston pikalainahyllystä Ahavan kirjan Ennen kuin mieheni katoaa ja olin vaikutettu. Kirja oli kirjoitettu kauniilla täsmällisellä kielellä, ja mietin kirjan tarinaa pitkään sen luettuani. Tarina on tosi, se kertoo Ahavan omasta elämästä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen sen hetken, kun hänen aviomiehensä ilmoitti, että korjaa sukupuolensa naiseksi.
 
Nyt tartuin Ahavan aiempaan kirjaan Taivaalta tippuvat asiat ja olen edelleen vaikutettu hänen tekstistään. Selja Ahava kirjoittaa tiivistä, kaunista kieltä, jossa joka sanalla on merkitys.

Tässä kirjassa näkökulma on koulutytön, Saaran, jonka äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. Viimeisessä osassa kertojana on taas Saara, nyt varhaismurkku, joka on saanut äitipuolen.

Äidin kuoltua Saara pohtii muun muassa ajan kulumista. Aluksi tapahtumat ovat mielessä tuoreina ja kirkkaina, sitten ne kulkevat taaemmaksi ja hämärtyvät kunnes muistaa enää jotain. Mutta sitten on niitä tapahtumia, kuten äidin kuolema, joka ei hämärry, vaan joka kerta, kun se tulee mieleen, se on yhtä kirkas ja todellinen. Siitä ei pääse eroon, se on mukana vuodesta toiseen ja vaikuttaa kaikkeen.

Ahavan kirjassa on samantyyppisiä elementtejä kuin Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Molemmissa kertoja on pieni tyttö, joka varttuu kirjan kuluessa. On vanha puutalo natinoineen, rapinoineen ja kylmine eteisineen. On puutarha, on taiteen tekijä (huovutusta tai savitöitä), on äitipuoli ja mukana kulkee vanhoja satuja, jotka solmiutuvat tarinaan.

Metsästä tuli syöjätär on Honkasalon varhaistuotantoa, ja se on jostain syystä mutta syyttä luokiteltu nuortenkirjaksi. Varmasti se on hyvä kirja nuorillekin ja erityisesti vertaistukea niille, jotka ovat saaneet ei-kivan-äitipuolen. Mutta se on myös aikuisten kirja, taitava ihmissuhderomaani, jossa siitä, mitä tehdään julkisesti, ja siitä, mitä kulkee pinnan alla, rakentuu kylmäävä kokonaisuus. Kaiken keskellä lapset kasvavat aikuisiksi. Honkasalon kirjan kieli ansaitsee erityiskiitoksen. Kaunista, tarkkaa, satumaisen kuvallista kieltä on ilo lukea.

Ahavan kirjan äitipuoli ei ole manipuloiva piiloviestijä, vaan tavallinen, ystävällinen nainen. Mutta liian paljon on ehtinyt jo tapahtua, ennen kuin hän astuu kuvioihin, jotta hän pystyisi lohduttamaan äitinsä menettänyttä varhaismurkkua. 

Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun on niin ikään lapsen silmin kerrottu avioerotarina, samalla kun se on sisäpiirikuvaus 1970-luvun taistolaisuudesta.


Muita lapsuudenkokemuksia

Kertomusta pienen tytön varttumisesta nuoreksi naiseksi lukee kasvavan ällistyksen vallassa. Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

Halveksunta oli Augustan suojamuuri. Se oli rengaspaita, jonka hän oli takonut turvakseen vaeltaessaan kasvatuskodista toiseen. Halveksunta sai hänet tuhahtamaan tyttären kikatukselle, nyrpistämään ylähuulta miniän helminauhalle, hymyilemään ivallisesti pojantyttären miellyttämisyrityksille.

5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.
 
Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta.  
Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.   

Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lastensa teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär. Ja kuitenkin se vaikuttaa, että toisen isä oli vangittu, toinen vagitsija.

torstai 7. helmikuuta 2019

Svetlana Aleksijevitsh: Tshernobylista nousee rukous

”Japanilaisilla vastaavien kohteiden käyttöön ottoon menee kaksitoista vuotta, mutta me venäläiset teemme sen parissa kolmessa vuodessa”, sanoo Vasili Borisovitsh, ydinenergiainstituutin entinen johtaja, Svetlana Aleksijevitshin kirjassa Tshernobylista nousee rukous.

”Erityiskohteen laatu ja luotettavuus ei juuri eronnut jonkin karjankasvatusyksikön rakennustyöstä. Jos jotakin puuttui, viis veisattiin suunnitelmista ja tilalla käytettiin jotain muuta, mitä sattui olemaan käsillä. Niinpä Tshernobylin konesalin katto peitettiin bitumilla. Sitä palomiehet sitten joutuivat sammuttamaan.”

Kun Tshernobylin ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, elämä jatkui ympärillä olevalla maaseudulla kuten ennenkin. Vain lähimmiltä alueilta alettiin muutaman päivän päästä evakuoida ihmisiä. Heille sanottiin, että he pääsevät palaamaan kolmen päivän päästä, mikä ei ollut totta, mutta ehkäisi paniikkia. Mitään ei saanut ottaa mukaan, mutta ihmiset ottivat, kuka mitäkin arveli kolmen päivän aikana tarvitsemaan.

Paniikkia pelättiin enemmän kuin räjähdyksen seurauksia. Joditabletteja oli varastossa, mutta niitä ei jaettu, jotta ei synny paniikkia. Traktorinkuljettajat kyntivät peltoja ja hengittivät saastuneesta maasta nousevaa pölyä. Säteilyarvoja tutkimaan lähetetty Borisovitsh kysyi, eikö traktorikuskeille ole antaa hengityssuojaimia? Olihan niitä, mutta ei jaettu, jotta ei synny paniikkia.

Tshernobylista nousee rukous on reportaasikirja, joka koostuu ihmisten haastatteluista. Kirjailija rakentaa niistä luku luvulta kokonaiskuvaa siitä, miten ydinvoimala pääsi räjähtämään ja mitä sitten tapahtui. Ihmisten reaktiot vaihtelevat alistumisesta vihaan, mistä alistumista on ällistyttävässä määrin: Tällaista elämä on… Tällaista täällä meillä on… Minkäs teet, otat mitä annetaan…

Kirja on hiuksia nostattava. Voisi luulla lukevansa Ilkka Remeksen romaania tai kuvitteelliseen maailmaan sijoitettua katastrofikirjaa, jossa eivät länsimaiset normit päde. Mutta tämä on aitoa lähihistoriaa.

Onnettomuuden tapahduttua paikalle lähetettiin palomiehiä, asevelvollisia ja opiskelijoita siivomaan jälkiä, nuoria ihmisiä. Vanhempia miehiä kutsuttiin ”ylimääräiseen kertausharjoitukseen”, ja vasta liikkeelle lähdettyä he saivat tietää, että heidät kuskataan Tshernobyliin raivaushommiin. Osa oli siellä jopa puoli vuotta. Suojavaatteita ei ollut tai ne olivat sinne päin.

Kun Borisovitsh yritti puuttua tilanteeseen, hänet vaiennettiin tylysti: ”Mitä hysteriaa professori levittää? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä.”

Koululaisia lähetettiin syksyn tullen pelloille korjaamaan punajuurta ja porkkanaa. Lapset ihmettelivät, kun joka paikassa näkyi kuolleita hiiriä. Vihannessato tarvittiin ruoaksi, ei kai nyt pellolle jätetä hyvää tavaraa.

Lähialueilta evakuoidut jättivät talonsa ja tavaroitaan. Myöhemmin kun taloja mentiin tuhoamaan, suuri osa niistä oli ryöstetty. Radioaktiivisuuden saastuttamat tavarat oli viety kauempana oleviin kaupunkeihin kirpputoreille myytäväksi.

Ja niin edelleen.

Raivaustöihin osallistuneet kuolivat heti tai jonkun ajan päästä. Jotkut jäivät henkiin invalideina. Kun he yrittivät saada luettavakseen papereitaan, kaikki Tshernobyliin liittyvät paperit oli julistettu salaisiksi.

Kirjailija, toimittaja Svetlana Aleksijevitsh sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Hän asuu Valko-Venäjällä.

Aleksijevitsh uusin kirja on Neuvostoihmisen loppu, jossa hän kuvaa samanlaisella haastattelumetodilla, miten neuvostoihmiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen ja mitä sitten tapahtui.  Sekin varsin kiinnostava.


SAMANTYYPPISTÄ MUTTA FIKTIOTA

 

lauantai 2. helmikuuta 2019

Olli Jalonen: Taivaanpallo


Taivaanpallo oli viime joulun ostetuimpia kirjalahjoja, Finlandia-voittaja. Jostain syystä en tarttunut kirjaan, vaikka se oli kirjastossa pikalainana, mutta otin, kun minulle tarjottiin sitä luettavaksi lähipiirin joululahjakirjoista.

Ihan luettava, ajattelin, pistettyäni kannet kiinni. Kiinnostavakin. Aihe on erilainen, hyvät henkilökuvat, ei mikään tusinajuoni. Voisi suositella luettavaksi lomalla, kun on paljon ohjelmattomia päiviä, tai jos sairastaa ja pitäisi saada aika kulumaan.

Mutta ei tämä niitä kirjoja ollut, joita huomaa miettivänsä monta päivää sen jälkeen, kun on lukemisen lopettanut. Sellaisia ovat viime aikoina lukemistani olleet Tulvaniitty ja yllätyksekseni myös Eeva Joenpellon Lohja-sarja.

Taivaanpallossa pidin erityisesti näkökulmasta. Tarinan kertoo Angus, joka kirjan alussa on 10-vuotias, lopussa 13-vuotias. Idea on sama kuin romaaneissa Kuin surmaisi satakielen tai Poika raidallisessa pyjamassa: lapsi kertoo tapahtumat viattomasti lapsen ymmärryksen tasolta, mutta lukija näkee aikuisen silmin, mitä tapahtuu.

Angus asuu St. Helenan saarella, joka sijaitsee eteläisellä Atlantilla Afrikasta länteen. Eletään 1600-lukua, ja saari kuuluu englantilaisille. Ennen tarinan alkua saarella on vieraillut Lontoossa asuva tähtitieteilijä Edmond Halley mittaamassa eteläisten tähtien paikkoja. Halley on historiallisesti tosi henkilö, ja vaikutti myös tutkijana, matemaatikkona ja karttojen tekijänä.

Taivaanpallon liepeessä sanotaan, että kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, mutta mihin lie liepeentekijä kirjassa huomionsa kiinnittänyt, itselleni tuo ei noussut mitenkään päällimmäiseksi. Toki Halley mittailee muun ohessa, miten Raamatun mitat pitävät paikkansa, mutta se on nyanssi. Enemmän Halley on tarinan kuluessa huolissaan siitä, saavatko katoliset taas Englannissa vallan, kun kuningas kuolee, eikä sekään ole kirjassa iso juttu.

Kertomuksen pääosassa ovat ihmisten väliset suhteet ja Anguksen kasvu. Niihin sisältyy kysymys, mitä Anguksen kotona on tapahtunut ennen kirjan alkua. Mysteeri selviää pikkuhiljaa, kun aikuinen laskee yhteen asioita pikkupojan kertomuksesta. Kiinnostavia ovat myös Halleyn kokeet, joita hän tekee sen aikaisilla välineillä. Osaava mies.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista


Kirjahyllyssäni on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa luetaan ja arvostetaan edelleen?

Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin. 

Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.

Kertomuksen alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa. Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan  parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte” on kuollut vankileirillä.

Tiltan serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.

Vaimoaan kauppias kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.

Kun laitan viimeisen kirjan kannet kiinni, ajattelen, että harvoin tapaa kirjoissa näin eläviä ihmisiä. Neljän kirjan aikana kukaan ei ole pysynyt samanlaisena, vaan he muuttuvat kuten oikeat ihmiset. Kuka viisastuu, kuka kyynistyy, yksi käy lempeämmäksi, toinen tiukemmaksi. Joenpelto kuvaa henkilöiden kehitystä tekojen, ajatusten ja keskustelujen kautta , ja tuo etenkin Tiltan ja Salmen keskusteluissa esiin kokemuksista kiteytynyttä elämänviisautta.

Kauppias Hännisen käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.

Loppua kohti sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite hajoaa?

Palavien kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin, mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.

Osa kirjan henkilöistä puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.

Jossain mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja kielen.

Muita samantyyppisiä




perjantai 4. tammikuuta 2019

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Se, joka luopuu toisen ihmisen vuoksi muista mahdollisuuksistaan, tuntee Tulvaniityn viimeisillä sivuilla syvää kiitollisuutta elämästä. Vaikkei häntä valinnastaan juuri palkita.

Se, joka hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään, tuntee viimeisillä sivuilla elämänsä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi.

Siinä erossa tiivistyy yksi Tulvaniityn juonikuvioista. Ystävälliset teot kääntyvät niiden tekijälle siunaukseksi, vaikkei matkan varrella siltä tuntuisikaan.

Tulvaniitty on niitä kirjoja, joiden kanssa kannattaa sinnitellä ensimmäiset luvut, kiinnosti tai ei. Subhashin ja Udayanin lapsuusvuodet ovat tausta tarinalle, joka lähtee vauhtiin, kun veljeksistä tulee opiskelijoita. Käänteitä tulee siitä eteenpäin paikoin nopeaankin tahtiin, ja kirjailijan vähäeleinen ja toteava kirjoitustyyli tiivistää tarinankulkua.

Tulvaniitty on myös niitä kirjoja, joiden tapahtumat jäävät mieleen, kun on pannut kirjankannet kiinni. Mitä, jos Subhash ei olisi tehnyt ehdotustaan? Kaikkien päähenkilöiden elämänkulku olisi ollut tyystin toinen. Olisiko Subhash ollut silloin onnellisempi?

Tulvaniityn juonesta ei voi paljon kertoa, jotta jättää lukijalle yllättymisen ilon. Alkutilanne on kuitenkin se, että Intiassa Kolkatan kaupungissa asuvien veljesten tiet eroavat, kun Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Vuosien jälkeen Subhash kuulee, mitä kotiin jääneelle veljelle on tapahtunut, ja hän lähtee Intiaan. Sen matkan jälkeen hänen elämänsä ei ole enää sama, vaikka hän palaa Yhdysvaltoihin samaan työhön samaan kaupunkiin.

Kirjassa kulkee monta kiinnostavaa säiettä vierekkäin ja lomittain. Yhteistä on se, miten omat valinnat vaikuttavat sekä omaan elämään että ihmisiin ympärillä, muun muassa oman lapsen valintoihin hänen aikuistuessaan. Kiinnostavia psykologia kysymyksiä on muun muassa se, mikä tekee isästä isän?

Kirja kuvaa tapahtumia eri ihmisten näkökulmasta. Vaikka ihmiset elävät yhdessä, jokaisella on tapahtumiin oma näkökulmansa, eivätkä muut aina tiedä, mitä yksi meistä ajattelee tai tuntee.

Yksi kysymys on myös se, missä määrin pois lähtenyt olisi voinut valita toisin? Olisiko hän voinut päättää, että tämä on nyt minun elämäni, tässä ovat palikat, keskityn näihin ja elän tätä elämää? Miten hänelle olisi lopuksi käynyt, olisiko tyytyväinen, että jäi, vai kokisiko elämänsä silloinkin tyhjäksi?

Kirjoittaja Jhumpa Lahiri on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa.


SAMOJA KYSYMYKSIÄ

Taye Selasi Ghana ikuisesti
Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

Sahar Delijani Jakarandapuun lapset
Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö
Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Minna Rytisalo: Rouva C.


Tuli iloinen yllätys: tämä on hyvä kirja. Tartuin Rouva C:hen nihkeästi. Minna Canth on kyllä kiinnostava henkilö, mutta tykkään lukea oikeista ihmisistä faktapohjalta, en niin, että kirjoittaja ottaa joitakin faktoja ja lähtee sitten kuvittelemaan, millaistahan noitten elämä ja avioliitto ehkä oli.

Mutta tässä se toimii hyvin. Minna Rytisalo kertoo romaanin lopussa, miten hän ensin luki kuukausikaupalla, mitä Minna Canthista tiedettiin. Sen jälkeen hän päästi mielikuvituksensa vapaaksi, ja faktojen sisään alkoi kehittyä romaani.

Nuori Minna Johnson puhuu isänsä ympäri ja saa luvan lähteä Jyväskylässä vasta aloittaneeseen seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Seminaarin rehtori oli Uno Cygnaeus, jonka ajamana Suomeen saatiin kansakoulu 1860-luvulla. Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmaan liittyi opettajaseminaarin perustaminen. Seminaari aloitti vuonna 1863. Siihen sisältyi radikaali uudistus: opiskelijoiksi otettiin myös naisia.

Minna perustelee isälleen opiskelutoivettaan sillä, että ei aio naimisiin, vaan haluaa antaa elämänsä kansan valistamiselle. Vaan mitenkäs kävi. Seminaarin luonnontieteiden opettaja Ferdinand Canth ihastuu neiti Johnsoniin, piirittää häntä sitkeästi ja saa neidin lopulta suostumaan kosintaansa.

Rytisalo kirjoittaa kiinnostavasti elämästä 1860-luvun Jyväskylässä ja seminaarissa. Canthien avioliiton hän piirtää lämpimäksi ja rakkauden sävyttämäksi kumppanuudeksi, missä kumpikin tukee toistaan.

Jälkipolville ei ole jäänyt tietoa siitä, minkälainen Minnan avioliitto oli. Rytisalon päätelmä on kuitenkin johdettavissa siitä, että aikana, jolloin vaimon tahto oli tyystin miehen taskussa, Minna Canth saattoi kirjoittaa sanomalehteen jyliseviä puheenvuoroja yhteiskunnallisista epäkohdista. Ferdinand olisi voinut aviomiehen oikeudella pistää niille stopin, mutta ei pistänyt.

Minna Canth oli ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen. Hänestä tuli myös merkittävä suomenkielinen kirjailija ja aikaansaava mielipidevaikuttaja. Hän ajoi erityisesti naisen asemaa, nosti esiin asioita, joiden näki olevan pahasti pielessä, eikä antanut periksi. Moni meidän itsestäänselvänä pitämä seikka on nykytolalla sen vuoksi, että rouva Canth ryhtyi ensimmäisenä taisteluun. Kuka esimerkiksi voisi enää kuvitellakaan, että naisella ei olisi oikeutta omiin tuloihinsa, vaan ne menisivät suoraan miehen taskuun, joka saisi vapaasti vaikka ryypätä ne.

Iso plussa Minna Rytisalon romaanissa on kieli. Kirja täytyy lukea rivi riviltä, sana sanalta, ettei mitään mene ohi, ja joitakin rivejä ja kappaleita täytyy pysähtyä lukemaan uudelleen:  "Ajatukset kiinnittyivät tajunnan reunoille ja riippuivat siellä kuin vaatteet narulla. Koko ajan silmäkulmallaan näki, että siellä ne olivat..."


SAMAA AIHEKENTTÄÄ

Merete Mazzarellan Fredrika kertoo aikansa idolista Johan Ludvig Runebergistä vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti.

Enni Mustosen kirjasarja Järjen ja tunteen tarinoita alkaa siitä, kun nuori torpantyttö Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton viisikymppinen opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

Mikaela Strömbergin Sofie perustuu tositapahtumiin. Aatelinen Sofia ottaa elämänsä omiin käsiin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

Raija Orasen Aurora on aikansa superjulkkiksen Aurora Karamzinin elämäntarina yhdistettynä 1800-luvun Helsingin ja Suomen historiaan. Orasen kirjassa Aurorasta tulee kiinnostava ihminen, ei vain nimi historiankirjassa.
 
Kaari Utrion helsinkiläisromaaneissa on huumoria ja romantiikka ja faktaa, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olot, tavat ja naisen asema on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat.

Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret kertoo romanttisen juonen ohessa naisen ahtaasta tilasta 1800-luvun alkupuolella. Jos aatelisneito ei saa napatuksi miestä, edessä on nöyryyttävä loppuelämä vanhapiikatätinä sukulaisten elätettävänä. Arvojärjestyksessä vanhatkin neidit tulevat aina viimeiseksi, 17-vuotias rouva kulkee heidän edellään.



keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi

Näitä kirjoja on luettu, mutta edelleen ne pysäyttävät miettimään ihmisten kohtaloita sodan jaloissa. Tällä kertaa niitä miettii erityisesti siksi, että kirjan kerrotaan perustuvan tositapahtumiin. Päivi Lipponen on kirjoittanut mittavan romaanin, jossa seurataan tapahtumia Venäjällä, Saksassa ja Suomessa vuodesta 1917 yli toisen maailmansodan.

Tapahtumat ovat totta, vaikkeivät ne ole totta, kirjailija kertoo loppusanoissaan. Lipponen on lukenut valtaisan määrän silminnäkijäkuvauksia ja historiikkejä ja on sijoittanut aitoja tapahtumia ja tilanteita paikoin repliikkejä myöten kirjansa henkilöiden vaiheisiin. Hän on kiertänyt myös tapahtumapaikoilla ja sotamuseoissa. Sivujen alalaidassa kerrotaan, mihin taustatietoihin tilanteet perustuvat.

Kirjan alkuluvuissa toivoin, että kustannustoimittaja olisi käyttänyt enemmän punakynää. Sanoja ja lauseita olisi voinut karsia ja kielessä on kliseitä, joiden alle olisi kannattanut vetää viivaa: 1930-luvun Moskovassa ”äiti tuoksui vaniljalle ja omenalle” ja ”hänen naurunsa helisi”.  Mutta kun juoni pääsee vauhtiin, se ottaa kyytiin ja kielikin tasaantuu.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että Lipponen kertoo tasatahtia tapahtumista eri puolilla rintamaa. Horisontaalinen taso antaa kokonaiskuvaa. Leningradin piirityksessä elämästään taisteleva suomalaissyntyinen Vlad on pelkkä vihollinen Hitlerin käskystä Neuvostoliittoon hyökänneelle Franzille ja päinvastoin, mutta lukija tuntee heidät ja tietää, että molemmat ovat ihmisiä iloinen, suruineen, pelkoineen ja toiveineen.

Kirjan lopussa kirjailija vetää juonisäikeet yhteen, ja lukija saa katsauksen, mitä sodan jälkeen itse kullekin tapahtui.

SAMAA AIHEALUETTA

Ilkka Malmbergin kirja 1917 – samaan aikaan toisaalla kertoo horisontaalisesti kuukausi kerrallaan, mitä maailmassa tapahtui vuonna 1917.

Sirpa Kähkösen Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät kansalaissodan jälkeen rajan yli rakentamaan työläisten sosialistista paratiisia. Kirja pohjautuu Kähkösen omien sukulaisten kokemuksiin.

Rosemary Sullivanin Stalinin tytär on Stalinin tyttären Svetlanan kiinnostavasti kirjoitettu elämänkerta.

Imbi Pajun omaelämänkerrallisessa dokumenttiromaanissa Torjutut muistot kirjailija etsii vastausta kysymykseen, mitä hänen virolainen äitinsä joutui käymään läpi toisen maailmansodan aikana.

Katarina Baer alkoi kuutisen vuotta sitten hän alkoi tutkia saksalaisten isovanhempiensa elämää ja järkyttyi, saadessaan selville että He olivat natseja.

Eric Metaxasin elämänkerta Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja kertoo Dietrich Bonhoefferista, joka ryhtyi julkisesti vastustamaan natseja toisen maailmansodan aikana.

Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahden lapsen varttumisesta toisen maailmansodan aikana.

Terhi Rannelan Frau kertoo Reinhard Heindrichin lesken, Linan, avioliitosta Anni Swanin ja Otto Mannisen pojan, Mauno Mannisen kanssa.  

Katja Petrovskaja kertoo sukunsa tarinaa kirjassa Ehkä Esther.

John Boynen kirjassa Poika vuoren huipulla näkökulma on 7-vuotiaan ranskalaispojan, joka kasvaa toisen maailmansodan kuluessa murkkuikään.

Tatiana de Rosnay kertoo tapahtumista Ranskassa toisen maailmansodan aikana kirjassaan Nimeni on Sarah.

Amos Ozin omaelämänkerrallinen romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on kertomus hänen juutalaisesta suvustaan, joista osa pääsi pakenemaan Israeliin, osa jäi Hitlerin käsiin. http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/11/katja-petrovskaja-ehka-esther-amos-oz.html

Affinity Konarin romaani Elävien kirja kertoo lääkäri Josef Mengelen kokeisiin päätyneistä lapsista Auschwitzissa ja sodan jälkeen.

Toisen maailmansodan päättymisestä on 70 vuotta, mutta siihen liittyviä uusia kirjoja, dekkareita, romaaneja ja muistelmia, ilmestyy edelleen tasaista tahtia.




lauantai 13. lokakuuta 2018

Staffan Bruun: Mies joka rakasti uutisia


Hufvudstadsbladet sai uuden toimitusjohtajan vuonna 2006. Ensi töikseen toimitusjohtaja julisti, että uusi sukupolvi ei lue paperilehteä. Hufvudstadsbladetin pitää keskittää toimintansa verkkolehteen. Toimitusjohtaja perusteli näkemystään 14-vuotiaalla pojallaan, joka ei lue lehtiä.

Uusi päätoimittaja komppasi toimitusjohtajaa. Hän vei vision pitemmälle: paperilehti voidaan lopettaa kokonaan. ”Saamme vähän aikaa kuulla kovaa kritiikkiä ja lukijat ovat tyytymättömiä, mutta kyllä he tottuvat”, päätoimittaja sanoi.

Uusi päätoimittaja antoi aikamäärän: Husis luopuu paperilehdestä kokonaan vuonna 2011. Paperilehdellä oli julistusta annettaessa 100 000 lukijaa, verkkosivuilla kävi hyvänä päivänä reilu 1000.

Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta työskennellyt Staffan Bruun on kirjoittanut kirjan Mies joka rakasti uutisia. Kirja avaa kiinnostavasti ikkunan sekä isojen uutisten taustoihin että lehtitalon arkipäivään. Kirjan viimeisissä luvuissa Bruun kuvaa, kuinka suomenruotsalainen valtalehti ajautui uuden johdon käsissä tuhon partaalle ja kituu siellä edelleen, vaikka paperilehteä ei lopulta lakkautettukaan.

Alkujaan Staffan Bruun oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. Hämmästyksekseen hän ei läpäissyt sisäänpääsykokeita ja havaitsi olevansa tyhjän päällä. Itsepäinen äiti sai Staffanin menemään Svenska social- och kommunalhögskolan journalistilinjan pääsykokeisiin. Opintojen alettua ammatinvalinta oli nopeasti selvä.

Bruunista varttui vuosien kuluessa monipuolinen toimittaja, joka kirjoitti yhtä lailla isoista uutisista Suomessa ja maailmalla, seurasi mukana Miss Suomi-kiertueilla ja kirjoitti laajoja henkilöhaastatteluja.

Sitten tuli vuosi 2006, uudet vetäjät ja uudet visiot. Bruun kertoo poukkoilusta viileästi, antaa asioiden puhua puolestaan. Hufvudstadsbladetin johto päätti esimerkiksi perustaa lehden verkkosivuille oman tv-kanavan, Studio Hbl:n. Toimituksen tuli ryhtyä tekemään sinne tv-ohjelmia. Koska toimittajien määrää ei lisätty, tv-hommat vähensivät lehtijuttuja. Studio Hbl saavutti keskimäärin parisataa  seuraajaa päivässä, ja lopulta se haudattiin hiljaisuudessa.

Vuonna 2013 Hufvudstadsbladetin levikki oli laskenut huimasti ja tappiot olivat miljoonia euroja. Johto mietti ratkaisua ongelmaan ja päätyi siihen, että toimitusta supistetaan ja lisätään panostusta digitaaliseen mediaan. Päätoimittaja ilmoitti, että uutiset jätetään lehdestä pois, sivut täytetään kulttuurilla ja paikallisaineistoilla. Samalla kun toimituskuntaa vähennettiin, organisaatiota uudistettiin niin, että väliportaita ja pomoja tuli lisää.

Staffan Bruunin pesti säilyi yt-neuvotteluissa, mutta hän sanoi itsensä irti vuoden 2015 lopussa ja siirtyi vapaaksi kirjoittajaksi.


SAMAA AIHETTA





sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Jessie Burton: Muusa

Jos maalaus on hyvä, onko väliä, kuka sen on tehnyt? Vai onko taideyleisön petkuttamista, jos tekijä onkin joku muu kuin se, jonka nimissä maalausta myydään?

Jessie Burton nostaa tuon kysymyksen esiin romaanissaan Muusa muiden kysymysten ohessa. Kirja on vetävä lukuromaani: koukuttava juoni, ihmissuhteita ja kiinnostavaa historiaa. Mistä on kyse, se selviää vasta viimeisessä luvussa.

Juonen keskiössä on herkullisin värein maalattu, katseet vangitseva maalaus, jonka nuori mies haluaa myydä. Hän on perinyt taulun vast’ikään kuolleelta äidiltään, joka piti sitä aina makuuhuoneessaan. Kuka taulun on maalannut ja missä, ja miksi se oli äidille niin tärkeä?

Burton kuljettaa lukijat takaumissa sisällissodan runtelemaan Espanjaan vuonna 1936. Samaan aikaan valtakunnankansleri Adolf Hitler saa yhä enemmän valtaa Saksassa ja wieniläinen juutalaissyntyinen taidekauppias Harold Schloss muuttaa perheineen Espanjaan. Hän jatkaa taidekaupan tekoa sieltä käsin.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin lontoolaisen taidegallerian konekirjoittaja Odelle Bastien ryhtyy selvittämään myytäväksi tarjotun taulun taustaa.

Jos etsit sutjakkaa lomalukemista, joka irrottaa ajatukset töistä tai arjen muista kiemuroista, tätä kannattaa kokeilla.