lauantai 22. elokuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

  
Juoni on yksinkertainen: viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea ja kotia. Jokainen heistä on lähtenyt jostain syystä saksalaisten mukaan, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan. 

 

Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen. 

 

Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.

 

Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

 

Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.

 

Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.

 

Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.

 

Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille. 

 

Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

 

Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Katarina Baer: He olivat natseja 

Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

 

Imbi Paju: Torjutut muistot 

Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.

 

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Suvi Vaarla: Westend

Elinan isä on rakennusyrittäjä, pienestä aloittanut mutta nyt menee lujaa. Kunnes kaikki muuttuu: Suomeen iskee lama. Lama on suurin sitten 1930-luvun, siinä kaatuu yrittäjä toisensa perään ja lopulta pankkejakin. Asuntokauppa loppuu muutamassa kuukaudessa kuin seinään. Myynnissä olevien asuntojen hinnat romahtavat, ja epäonniset jäävät kahden asunnon loukkuun. 

Siihen syöveriin putoaa Elinan isäkin. Hulppea omakotitalo Westendissä muuttuu vuokrakolmioksi betonielementtitalossa, sillä kaikki omaisuus on ollut isän firman lainojen vakuuksina.

90-luvun lama on Suomen historian traumakohtia. Romaaneja siitä on kirjoitettu toistaiseksi vähän, vaikka lamavuodet ovat jokaisen tuolloin eläneen muistissa lopun ikää. Jos itsellä säilyi työpaikka, jokainen tietää niitä, jotka jäivät työttömiksi. Jos oma asunnonvaihto ei osunut vuosikymmenen taitteeseen, jokainen tietää jonkun, joka osti isomman asunnon, vaikka entinen oli myymättä kuten tapana oli, ja menetti molemmat. Jäljelle jäi iso asuntolaina, jota maksoi vuosikausia senkin jälkeen, kun lama viimein 1995 seutuvilla alkoi kääntyä nousuun.

Ehkä traumaattiset ajat vaativat riittävästi etäisyyttä, ennen kuin niistä tulee laajemmalti romaanin aiheita?

Suvi Vaarla on ollut 90-luvun taitteessa 13-vuotias, saman ikäinen kuin Westendin päähenkilö Elina on laman iskiessä. Vaarla on kertonut lehtijutussa, miltä tuntui, kun joutui muuttamaan Kruunuhaan kodistaan Suvelan lähiöön. Kruunuhaan asunto jouduttiin myymään pilkkahinnalla, sillä se oli äidin yritystä varten otetun lainan vakuutena ja yritys kaatui lamaan. 

Westendiä on kiinnostava lukea jo ajankuvankin vuoksi. 90-luvun tv-ohjelmat, musiikki, vaatteet, sisustus, ruoat ja puheenaiheet ovat tuttuja ja herättävät aijuu-olon. Mutta romaani kertoo myös lapsen silmin katsottuna lamavuosille tyypillisen tarinan nousukauden huumasta ja sitä seuraavasta putoamisesta. Niin totta ja niin surullista.

Westend rinnastuu sukupolviromaanina Laura Honkasalon menestysromaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka kertoo lapsuudesta 70-luvun taistolaisaikoina ja mitä sitten tapahtui, kun taistolaisuus hiipui. Molemmissa on myös kiva isä, jonka kanssa rakennetaan pienoismalleja ja pohditaan maailmaa, mutta joka muuttuu ja katoaa häntä jumaloivan tyttären elämästä, joko kokonaan tai henkisesti.

Kertomusta viedään molemmissa eteenpäin kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä kun tyttäret ovat nuoria aikuisia ja lapsuudessa. Honkasalon kirja on kuitenkin mittavampi ja laajempi jo pelkästään sivumäärältään, ja molemmat kertovat täysin oman tarinansa.

Westendin aikuinen Elina on ohuempi kuin lapsi-Elina. Häntä olisi kannattanut lihottaa ja syventää, ei vain kertoa, mitä tapahtui sitten ja sitten. Nyt aikuisen Elinan vaiheet lukee, jotta pääsee taas takaisin 90-luvulle, joka on kaikin puolin elävää. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava kirja.
SAMANTYYPPISIÄ






lauantai 1. elokuuta 2020

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä. Sama työpaikka iät ajat, samat työkaverit ja työkaverien samat vanhat jutut. Kotona vaimo, joka haluaa viettää sosiaalista elämää, käydä kutsuilla ja järjestää päivällisiä. Valdemar Roosia ei voisi vähempää kiinnostaa puhuminen yhdentekevistä asioista yhdentekevien ihmisten kanssa, vaikka hän tilanteisiin kiltisti suostuukin. 

Sitten Valdemaria lykästää: hän saa yllättäen niin ison summan rahaa, ettei hänen tarvitse koskaan enää mennä töihin ja rahaa riittää silti tuhlattavaksi asti. Vaimo ei asiasta tiedä, ja asiaa pohdittuaan Valdemar päättää, ettei kerrokaan, vaan hän tekee kaikessa hiljaisuudessa jotain omaa, sellaista, missä hänen sielunsa ja ruumiinsa lepää. 

Valdemar ostaa metsän keskellä sijaitsevan vanhan torpan, sanoo itsensä irti ja lähtee joka aamu työpaikan sijaan torpalleen viettämään omaa aikaa. Hän palaa kotiin samaan kellonlyömään kuin ennenkin, eikä kukaan aavistaisi mitään, jollei Valdemarin tielle osuisi yllätysvieras. 

Håkan Nesserin kirja Herra Roosin tarina on dekkari, mutta dekkariosuus alkaa vasta puolessa välissä. Kirja on myös romaani elämästä ja ihmissuhteista ja omalla laillaan lempeä tarina yllättävän kohtaamisen seurauksista. 

Kirja osui silmiini kirjaston palautushyllystä ja otin sen muiden kirjojen päälle. Jostain syystä olen viime aikoina pitkästynyt monien kirjojen kanssa, mutta tämä piti kiinni. Herra Roosin tarina kuuluu Håkan Nesserin rikoskonstaapeli Barbarotti -sarjaan. Myös Gunnar Barbarotti tuo tarinaan elämänpohdintaa ja näkökulmia rikostutkinnan ohessa. Dekkarien ystävät juoni ottaa mukaansa, kun lukija seuraa, miten Valdemar selviää tilanteesta, johon tahtomattaan joutui - vai selviääkö?



perjantai 19. kesäkuuta 2020

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa


Soppahan siitä syntyy, kun kukaan ei koe olevansa hyväksytty omana itsenään. Mutta että näin rankka soppa. 

Ja lisää soppaa syntyy, jos ei kerro, mitä haluaa ja mitä ei halua. Tai kun kertoo, ei tule kuulluksi, ja alistuu elämään toisenlaista elämää kuin mihin olisi hengenpalo.

Ja kun siinä sopassa elämäänsä pettynyt vanhempi alkaa tuputtaa omaa unelmaansa lapsen toteutettavaksi, tulee katastrofi. 

Eikä sillä toisellakaan lapsella ole helppoa, jonka kasvuvuosien nöyryyttävät tilanteet muistuttavat vanhempaa tämän omista nuoruuden aikaisista nöyryytyksistä. Voisi luulla sen herättävän empatiaa, ”tiedän miltä sinusta tuntuu, ja tästä selvitään kyllä”, mutta sen sijaan se saa vanhemman ärsyyntymään ja ottamaan etäisyyttä lapseen. Siinä ei auta, että vanhempi on huippuälykäs, aikanaan opintojensa priimuksena valmistunut, kun tässä tarvittaisiin toisenlaisia avuja.

Entäpä sitten ne valat, joita ihminen vannoo itsensä kanssa: Koskaan en enää... Tästä eteenpäin minä aina... Niitä tekevät aikuisetkin, mutta lapsi liittää valoihinsa pelon, että jos en pidä kiinni itselleni tekemästä lupauksesta, tapahtuu jotain kauheaa. Hän päätyy valheiden sumaan, ja miten siitä sumasta pääsee pois?

Celeste Ngn romaani Olisi jotain kerrottavaa alkaa tilanteesta, jossa kolmilapsisen perheen 16-vuotias tytär on kadonnut. Onko kyseessä sieppaus vai murha vai onko tyttö vain lähtenyt omille teilleen? Muutaman päivän päästä kadonnut löydetään hukkuneena läheisestä järvestä. Miten hän päätyi sinne, tyttö joka pelkäsi vettä niin, ettei oppinut koskaan uimaan?

Aluksi luulee lukevansa perinteistä dekkaria, jossa on rikos, syyllisen etsintä ja loppuratkaisu. Mutta juoni kääntyy pian ihmissuhteisiin ja taustoihin. Loppuratkaisu tulee, mutta toisin kuin alussa rutiininomaisesti olettaa. Ihmisten välit ovat kirjassa se mielenkiintoisin osuus: miten valinnat vievät aina johonkin suuntaan ja samalla jostain suunnasta poispäin ja miten sokea voi olla itselleen ja lapselleen, jota kuitenkin suuresti rakastaa. Kun päädytään umpikujaan, onko siitä enää paluuta aiempaan tai edes jollain lailla parempaan kuin nykyhetki?

Tarina etenee taitavasti eri näkökulmista. Amerikkalainen aasialaistaustaisiin kohdistuva rasismi yllättää, tosin vuonna 2014 kirjoitettu kirja on sijoitettu 1970-luvulle, liekö tilanne sama tänään?

Pennsylvaniassa syntynyt kirjailija Celeste Ng on itse Japanista siirtolaisiksi Amerikkaan muuttaneiden esivanhempien jälkeläinen.


SAMAA AIHEPIIRIÄ









maanantai 1. kesäkuuta 2020

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Amgashin pikkukaupungissa ihmiset tietävät toistensa asiat - tai luulevat tietävänsä. Moni yllättyisi, jos näkisi naapurinsa julkisivun taakse, kuten näkee Elizabeth Stroutin kirjan lukija.

Stroutin kirjassa Kaikki on mahdollista on mielenkiintoinen rakenne. Se on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa samojen ihmisten kautta. Edellisen novellin päähenkilö vilahtaa seuraavan novellin taustalla ja joku toinen sivuhenkilöistä on  seuraavan novellin päähenkilö. Kirjan edetessä lukijalle muodostuu moninäkökulmainen kuva pikkukaupungin elämästä ja ihmissuhteista.

Henkilöissä on säröjä ja särmiä, kenellä mitäkin. Niin kai se täytyy olla, perusonnellisesta perhe-elämästä ei löytyne riittävästi aihetta napakkaan novelliin... No, ensimmäinen novelli kertoo kuitenkin, että on mahdollista niin sanotusti nähdä synkissäkin pilvissä auringon kultaa, kun ei jää roikkumaan menneisiin vaan suostuu elämään sitä elämää, mihin on päätynyt.

Pienessä kaupungissa on porukkaa moneen lähtöön. Strout katsoo kaikkia ymmärtäväisesti: ihmiset ovat ihmisiä, he väsyvät ja eksyvät, tekevät virheitä ja vääryyksiä ja aiheuttavat valinnoillaan tuskaa läheisilleen. Mutta ihmisissä on myös lämpöä, armoa ja auttavaisuutta, mikä pehmentää iskuja, nostaa alas painuneita ja lohduttaa kolhiintuneita.

Kaikki on mahdollista on itsenäinen rinnakkaisteos Stroutin aiemman kirjan Nimeni on Lucy Barton kanssa. Lucy on lähtöisin samaisesta Amgashin kaupungista, köyhistä oloista noussut kirjailija. Luin kirjan puolitoista vuotta sitten ja ajattelin, että no joo, kyllä tämän luki, mutta ei mitenkään erityinen. Kaikki on mahdollista on paljon kiinnostavampi, ei yksittäisten novellien vuoksi vaan kokonaisuutena.

Samaa novelleista koostuvan kokonaisuuden rakennetta on käyttänyt Tuula-Liina Varis kirjassaan Että tuntisin eläväni ja Merete Mazzarella novellikokoelmassaan Marraskuu. Samantyyppistä keskilännen pikkukaupunkia kuvaa myös Edgar Lee Masters proosarunokokoelmassaan Spoon Rover antologia, joskin sata vuotta aiempaa aikaa.


Näissäkin eletään amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Marilynne Robinson Kotiin, Gilead, Lila

Patricia Harman Hope Riverin kätilö  



 

torstai 21. toukokuuta 2020

Julian Fellowes: Loiston päivät

Olin lukenut jonkun matkaa Julian Fellowesin kirjaa Loiston päivät, kun ajattelin, että nämä henkilöt voisivat olla Downtown Abbeyn Maryn lapsenlapsia kavereineen. Katsoin takasisäkantta ja kappas, Fellowes on Downtown Abbeyn käsikirjoittaja.

Loiston päivät on tuosta mielleyhtymästä huolimatta ihan oma romaaninsa. Kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija saa kirjeen entiseltä ystävältä, jonka kanssa välit menivät poikki Portugalin matkalla 40 vuotta aiemmin. Ex-ystävä pyytää käymään.

Perillä kyläpaikassa käy ilmi, että talon lapseton isäntä on pahasti sairas, eikä hänellä ole monta kuukautta elinaikaa jäljellä. Hän esittää pyynnön: ”Ota selvää, kuka nuoruuden ystäväporukasta sai lapsen, jonka isä minä olen. Tiedän, että kohtelin sinua huonosti, mutta sinä tunnet heidät kaikki, ja pystyt selvittämään, kuka ja missä jälkeläiseni on.”  Kuoleva oli saanut muutama vuosi aiemmin nimettömän kirjeen, jossa kerrottiin jälkeläisen olemassaolosta.

No, kuolevan ihmisen pyyntöä on huono vastustaa. Niin alkaa aikamatka vuosien 1969 ja 1970 Lontooseen, missä brittiläisen yläluokan nuoret naiset ja miehet juhlivat debyyttitanssiaisineen sun muineen ja seurustelevat enemmän tai vähemmän ennen kuin päätyvät yksi kerrallaan naimisiin. Osa porukasta tajuaa jo, että aateliston ja kartanonherrojen vuosisatoja vanha etuoikeutettu elämäntapa on katoamassa, osa ei.

Matka menneeseen kestää reilut 500 sivua, mutta kirjailija pitää juonen hyvin koossa ja kiinnostuksen yllä. Loppuvaihetta olisi voinut tiivistää, mutta menee se näinkin.

Monen seikan kohdalla kirjan nykyiset kuusikymppiset sanovat, että jos olisin tiennyt… Se, jonka oletettiin menestyvän elämässä loistavasti, onkin päätynyt pienen maalaiskaupan pitäjäksi. Se, joka luokiteltiin turhakkeeksi ja pyrkyriksi, on tehnyt huikean omaisuuden. Toinen kysymys on sitten se, että kumpi heistä on onnellinen – vai onko kumpikaan? Onni ei tule kartanoista, juhlimisesta, rahasta ja tavarasta, vaan… niin mistä? 

Loiston päivät on niin sanottu viihderomaani ja aikaa vievä lukupaketti, jos sellaista tarvitsee esimerkiksi nyt koronarajoituksissa elettäessä. Sujuvaa ja helppoa ajankulua se on luppoaikana muutenkin, vaikka kesämökillä.

Pitempään eläneille suomalaisillekin kuvaus 1960-70-luvun vaihteesta on nostalgiamatka lapsuuteen ja nuoruuteen, olipa sitä silloin koulussa tai kirjan henkilöiden tapaan jo opiskelemassa: Beatlesit, minihameet sun muut olivat rantautuneet myös Suomeen. Suomalaisille vierasta mutta omalla laillaan kiinnostavaa on seurata englantilaisen yläluokan tiukkoja vuosisatoja vanhoja käyttäytymissääntöjä, niitä jotka romuttuivat suurelta osin seuraavina vuosikymmeninä. Mitenhän Downtown Abbeyssa olisi eletty 1970-luvun taitetta, jos sen tarinaa olisi jatkettu sinne asti?

perjantai 8. toukokuuta 2020

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”
Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 


SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.








maanantai 4. toukokuuta 2020

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

Perheen julkisivu näytti oikein hyvältä, ei alkoholismia, työttömyyttä tai näkyviä riitoja. Äiti tosin kuoli, kun nuorin kolmesta lapsesta oli vielä päiväkodissa, mutta vuoden päästä isällä on uusi vaimo ja lapsilla äitipuoli. Siitä elämä lähtee taas rullaamaan, paitsi ettei rullaa ollenkaan siten, miltä ulospäin näyttää.

Uuden vaimon muutettua taloon, 13-vuotiaasta Pauliinasta tulee nopeasti perheen syntipukki. Äitipuoli on sitä sorttia, joka elää tunteidensa mukaan. Kun häntä ärsyttää, väsyttää tai suututtaa, kaikki tuntevat sen nahoissaan, mutta eritoten Pauliina.

Rangaistukset ovat mielivaltaisia, kaikki riippuu siitä, millä tuulella äitipuoli on. Koskaan ei tiedä, mikä ele tai sana on sinä päivänä väärä, ja joutuuko nousemaan kesken syönnin ruokapöydästä ja olemaan ruuatta loppupäivän. 

Pauliina yrittää ensin olla mieliksi, mutta vähitellen hän sulkeutuu, on mahdollisimman näkymätön ja kuulumaton. Hän katoaa ajan myötä itseltäänkin, kieltää tarpeensa, ei tunne enää sen enempää nälkää kuin pissahätääkään - kun jopa hänen vessakäyntinsä ovat vääränlaisia.

Isä menee kaikessa äitipuolen taakse. Hänellä ei ole enää aikaa Pauliinalle, ja tyttö kokee olevansa yksin ja hylätty. Eräänä iltana hän kuulee oven takaa äitipuolen kertovan isälle, mitä pahaa Pauliina on taas tehnyt. Kaikki on valhetta, Pauliina tajuaa, mutta hän ei voi tehdä mitään, koska isä uskoo sokeasti kaiken, mitä äitipuoli sanoo. Ei milloinkaan, ei missään tilanteessa isä kysy Pauliinalta, mikä hänen näkökulmansa on.

Kirja on hyytävää luettavaa. Se ei ole kertomus äitipuolista tai isäpuolista, kun niikseen käy bonusvanhempi voi olla lapselle hyvä ihmissuhde ja miehen- tai naisenmalli. Kirja ei myöskään ihannoi ydinperheitä automaattisena onnen tyyssijana, koska niissäkin voi olla mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on kirja siitä, miten epävakaa vanhempi, oma tai puoli, voi rikkoa lapsen tavalla, mistä toipuminen vie koko aikuisiän.

Pauliinasta kasvaa sisäisesti epävarma täydellisyyden tavoittelija. Hän ei siedä virheitä itseltään eikä alaisiltaan. Armollisuus on hänelle tuntematon käsite. Hän aloittaa uransa Uuden Suomen toimittajana ja nousee ripeää vauhtia askel askeleelta ylöspäin. Hän tietää, että alaiset pelkäävät häntä, mutta ei tiedä, kuinka muuttua.

Vastaus löytyy terapiasta, mutta ei siitä ensimmäisestä, jossa terapeutti kuuntelee kommentoimatta ja kerran jopa nukahtaa tuoliinsa Pauliinan puhuessa.

Katkeruus on asia, jonka kanssa Pauliina joutuu tekemään eniten työtä. Hän ymmärtää tiedon tasolla, että katkeruus äitipuolta ja isää kohtaan estää häntä kasvamasta omaksi itsekseen. Hän huomaa myös, että ihmiset eivät viihdy katkeran ihmisen seurassa. Tiedon tasolla hän tekee valinnan: päättää antaa anteeksi, vaikka ei siltä tunnu. 

Päätös toimii. Se ei tarkoita, että hän hyväksyisi äitipuolen ja isän teot, niitä ei voikaan hyväksyä. Mutta se tarkoittaa, että hän ei enää suostu muistelemaan kärsimäänsä pahaa. 

Ja elämä muuttuu. Ei kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Selkäsäryt katoavat, anorektikko alkaa tuntea nälkää ja ihmissuhteet muuttuvat.

Äiti meidän on rohkea kasvutarina, rohkea avoimuudessaan. Sen lukeminen ei kuitenkaan saa oloa kiusaantuneeksi, ei tule oloa, että tirkistelee. Vanhempien ja sisarusten nimiä ei kerrota, eikä paikkakuntaa. Ajattelemaan se pistää: miten määrättömästi lapsen koko aikuisuuteen vaikuttaa se, millainen lapsuus on, ja miten tärkeää on, että lapsi tulee nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi.

Kirjana Äiti meidän olisi kaivannut kustannustoimittajalta tiukempaa otetta. Vaikka Pauliina Aminoff on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja, tässä omakohtaisuus lyö liikaa läpi siinä kohden, että hän toistaa tiettyjä asioita matkan varrella useaan kertaan, kuten tekee ihminen, jonka sydän vuotaa yli. Tekstiä olisi voinut ryhmitellä ja joltain kohden tiivistää. Toistot eivät kuitenkaan haittaa häiritsevässä määrin.

SAMAA AIHETTA
Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin? 


lauantai 21. maaliskuuta 2020

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

Olive Kitteridge on kolho nainen, ulkoisesti ja persoonaltaan. Tyly tokaisija, jonka mielestä jokaisessa ihmisessä on jotain vikaa ja kaikkeen on syy aina muissa.

Silti Henry rakastaa häntä, ystävällinen lempeä aviomies, apteekkari, josta kaikki pikkukaupunkilaiset tykkäävät. Jokainen ajattelee vähintään hiljaa mielessään jos ei sano naapurille ääneen, miten ihmeessä Henry on mennyt naimisiin Oliven kanssa ja näyttää yhä tykkäävän vaimostaan. Hyvä kysymys.

Kun Oliven ja Henryn ainoa poika Christopher avioituu, miniä on Oliven mielestä kova ja ilkeä nainen. Vaimo saa Christopherin muuttamaan toiselle puolelle maata, ja kun pariskunnalle tulee ero, Oliven pettymykseksi Christopher jää sinne, kauas äidistään. Miksi, siihen alkavat syyt aueta kirjan loppupuolella.

Olive Kitteridge on yhdysvaltalaisen Elisabeth Stroutin kolmas suomennettu kirja. Se on novellikokoelma, jonka jokainen novelli kiertyy tavalla tai toisella Oliveen.

Strout rakentaa kuvaa Olivesta säie säikeeltä. Hän avaa hetkittäisissä takaumissa myös syitä siihen, miksi Olivesta varttui sellainen kuin hän on. Lukija seuraa aluksi lähes tyrmistyneenä, miten ankeasti Olive hyvää miestään kohtelee. Pikkuhiljaa Olivesta välähtää esiin muutakin, yhtäkkisiä huumorin hetkiä, hellyyden pilkahduksia, oppilaita kohtaan osoittamaa ymmärrystä ja jopa rohkaisua. 

Elisabeth Strout on taitava ihmiskuvaaja. Hän saa piirrettyä hienovaraisilla viivoilla persoonan, jota lukija ei voi lopulta tuomita niin yksioikoinen ja oikukas kuin Olive onkin. Kirjan lopun voi ajatella olevan omalla laillaan jopa onnellinen.

Elisabeth Stroutilta on suomennettu myös Kaikki on mahdollista ja Nimeni on Lucy Barton
  

MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Jhumpa Lahiri Tulvaniitty

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

Marilynne Robinson Kotiin

Jhumpa Lahiri Kaima


keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Sain joululahjaksi keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvan dekkarin Apteekkari Melchior ja Gotlannin Piru. Voisi kyllä sanoa romaanin, sillä dekkarijuonen ympärillä on paljon muuta. Sen jälkeen olen lukenut samaa sarjaa lisää, viimeksi Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus. 

Indrek Hargla on virolainen kirjailija, jonka keskiaikadekkareiden päähenkilö on apteekkari Melchior Wakenstede. Apteekkari on arvostettu henkilö kaupungissa, eikä vähiten siksi, että hänen ansiostaan on ratkaistu monta rikosta.

Romaanissa kuvattu 1400-luvun Tallinna on mielenkiintoinen paikka, ainakin jos tykkää historiasta. Ihmisiä on monta kerrosta, ritareista ja rikkaista kauppiaista vaivaistalon asukkeihin. Maailmankuvassa tuonpuoleinen on itsestään selvästi läsnä. Eletään katolisen kirkon valta-aikaa, ja kaupunkiin on rakenteilla kolmas luostari. Luostarit ovat sivistyksen, lääketieteen ja köyhäinavun keskuksia, sen lisäksi että niissä rukoillaan ahkerasti. Apteekkari Melchior ja luostarin väki vaihtavat tietoa yrteistä ja lääkeseoksista kummankin hyödyksi. Äklöintä ajankuvaa ovat oikeudenkäynteihin liittyvät kidutukset.

Mutta voi sitä koston määrää Rataskaivonkadulla! En usko, että kenenkään elämä on muuttunut paremmaksi sen jälkeen, kun on kostanut rankasti kokemansa vääryyden. Ei siitä tule sellaista hyvää mieltä, joka kestää ja kantaa - hetken tyydytys katoaa ja jäljelle jää tympeä tyhjyys. 

Rataskaivonkadulla kostonhimo on tarrannut uhriinsa kiinni kuin merikotka kynsillään saaliiseen. Uhrina on koston kantaja, ei se kenelle hän kostoa suunnittelee. Ihmiselle, joka hakautuu hänelle tehtyyn vääryyteen, voi pahimmillaan käydä kuin Lootin vaimolle: muuttuu suolapatsaaksi, kun ei saa katsetta irti menneestä. Vihan kohde ei välttämättä edes tiedä, mikä katkeruus häneen kohdistuu. 

Ei se tarkoita, etteikö ihmiselle ole tehty väärin. Jokaisella on kokemuksia epäoikeudenmukaisuuksista ja pettämisistä, mutta on totta, että toisilla ne ovat isoja, toisilla pienempiä. 

Koolla ei kuitenkaan perimmältään ole väliä, vaan väliä on sillä, mitä ihminen tekee sen kanssa, mitä hänelle on tehty. Itselleen ihminen tekee palveluksen, kun suuntaa katseensa eteenpäin. Anteeksi antaminen ei ole aina helppoa, mutta ei mahdotontakaan. Se alkaa päätöksestä ja seuraavat askelet ovat teot: mitä teen, mitä puhun, mihin keskityn.

Rataskaivonkadun kummituksen takana oleva henkilö valitsi kiehua katkeruudessa.  No, apteekkari Melchior selvitti kaupunkilaisia piinaavan arvoituksen tutkimustensa ja terävien aivojensa ansiosta. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä 6 kirjaa.

Melchior-sarjaan rinnastuvat muun muassa Kaari Utrion Helsinki-aiheiset romaanit sekä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina ja Järjen ja tunteen tarinoita –sarjat, joissa niin ikään on kiinnostavaa kuvausta sen ajan elämästä: mistä puhutaan, mitä syödään, miten asutaan, miten hoidetaan sairaita, mitä ajatellaan, millaiset ovat ihmisten väliset suhteet.  

Keskiaikaan sijoittuneita dekkarisävyisiä romaaneita ovat myös Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin Shardlake-sarja ja keskiaikaisia romaaneja ilman dekkarijuonta Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali.
  
SAMANTYYPPISTÄ