sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”
Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 


SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.








tiistai 4. kesäkuuta 2019

Jhumpa Lahiri: Kaima


Jhumpa Lahirin Kaima on kiinnostava kirja pitkälle yli puolivälin. Se alkaa, kun Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Eletään vuotta 1968.

Perheeseen syntyy poika. Hän saa nimen Gogol isänsä lempikirjailijan mukaan. Siitä eteenpäin kirja seuraa pääasiassa Gogolin elämää.

Toisenlaisesta kulttuurista tulevalle ottaa aikansa sopeutua uuteen maahan, eikä se onnistu kaikilta oikein koskaan, kuten esimerkiksi Gogolin äidiltä. Lapset ovat kuitenkin ne, jotka eniten tasapainoilevat  kulttuurien välissä: koulu ja kaverit ovat amerikkalaisia, kotona eletään intialaisesti – no, joulua vanhemmat alkavat viettää lasten painostuksesta, lapset haluavat joulukuusen ja lahjat.

Sukulointivierailut Kalkuttaan ovat Gogolille kiusallisia. Kaikki tuntuu vieraalta, tavat, ilmasto, asuminen, kaupunki. Hän laskee viikkoja ja päiviä, milloin pääsee kotiin, ja haaveilee isoista hampurilaisista ja pirtelöistä.

Kiinalaistaustainen kirjailija Amy Tan kertoo romaaneissaan samasta ristiriidasta. Hän on Amerikassa syntynyt, nykyaikainen länsimaisen yliopiston kasvatti, kun taas äiti ja tädit pitävät tiukasti kiinni kiinalaisista perinteistä vaikka ovat asuneet USAssa vuosikymmenet.

Kaiman loppuosa floppaa harmittavasti. Se putoaa samaan sysseröön monien muiden nykyamerikkalaisten kirjailijoiden kanssa, jotka kuvaavat New Yorkin boheemeja yliopistoihmisiä ja taiteilijoita. 

Porukka hengailee älykköseurapiirinsä loputtomissa illanistujaisissa, ja silti valtaosa näiden kirjojen henkilöistä kokee olonsa tyhjäksi ja eksyneeksi. Mikään ei pidemmän päälle tunnu miltään, vaikka tuntumia haetaan loppumattomista viinipulloista sun muista päihdykkeistä ja yhä uusista suhteista. Kun syttyy johonkin tyyppiin, on hetken taas elävä ja elämällä on ikään kuin tarkoitus, mutta sekin suhde väljähtyy: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/jennifer-egan-aika-suuri-hamays.html

Uusimmassa kirjassaan Tulvaniitty Jhumpa Lahiri tekee toisin. Hän laittaa kaksi päähenkilöä tekemään vastakkaiset valinnat. Toinen luopuu mahdollisuuksistaan lähes vieraan ihmisen vuoksi. Toinen hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään. Eri suuntiin lähteneet tiet johtavat myös erilaisiin lopputuloksiin, kun kirjailija palaa viimeisillä sivuilla kummankin päähenkilön viimeisiin vuosiin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/10/jhumpa-lahiri-tulvaniitty.html

Ruotsalainen Marjaneh Bakhtiari kuvaa maahanmuuttajaperheen lasten tuntoja kirjoissaan Mistään kotoisin ja Toista maata. Hänen vanhempansa pakenivat aikanaan shaahin vainoa Ruotsiin Iranista. Toista maata –kirjassa murrosikäinen päähenkilö lähetetään Teheraniin lomalle, ja kulttuurishokki on melkoinen. Bakhtiari kirjoittaa ironisesti ja hauskasti, hänen kirjojaan lukiessa hihittää välillä ääneen, ja silti niissä puhutaan asiaa: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/marjaneh-bakhtiari-mistaan-kotoisin.html

Jhumpa Lahiri itse on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär.


LISÄÄ VALINTOJA JA NIIDEN SEURAUKSIA

Ghanasta opiskelemaan tullut Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola rakastuvat uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten elämä saattoi silti mennä näin vinoon kysytään kirjassa Ghana ikuisesti?


Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa shaahin vainoamien vanhempien lapsista, jotka päätyvät vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin. Lapsen elämään saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Lila, koditon maankiertäjä, löytää kodin vanhan miehen luona, ja pyytää tätä menemään naimisiin kanssaan. 

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Albanialaistaustaisen Anilda Ibrahimin Punainen morsian perustuu hänen sukunsa kokemuksiin. Saba on saanut piirteensä Anildan isoäidiltä. Kirjassa seurataan Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, samoin Saban sisarusten ja naapureiden vaiheita. Juonenmutkia riittää.


lauantai 1. kesäkuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi

Rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen luuranko. Kuka lapsi on ja miten hän on sinne päätynyt? Toimittaja Kate Walters näkee asiasta pikku-uutisen ja ryhtyy isomman työn puutteessa penkomaan asiaa. Pikkuhiljaa lapsen tausta alkaa avautua.

Lapsi on Fiona Bartonin toinen dekkari, ja erinomaisen näppärä paketti onkin. Juoni etenee eri henkilöiden näkökulmasta, mutta mistä lopulta on kysymys, se selviää vasta aivan lopussa. Loppuratkaisu on oivallinen, eipä olisi tullut mieleen!

Barton on työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Englannin suurimmissa sanomalehdissä ennen kuin alkoi kirjoittaa kirjoja. Se näkyy Kate Waltersin hahmossa ja toimituksen keskusteluissa. Kate Walters on utelias ja sinnikäs, ja se, miten hän lähestyy haastateltavia ja saa heidät avautumaan, sopisi oppitunniksi toimittajaharjoittelijoille.

Dekkarina Lapsi etenee sujuvasti ja heittää pitkin matkaa koukkuja lukijalle. Kun oli sopivasti aikaa, luin kirjan yhtä putkea. Lajissaan oikein mainio kirja esimerkiksi kesäloman alkajaisiksi irrottamaan ajatukset töistä tai muista stresseistä.

LISÄÄ SAMANTYYPPISTÄ

Kate Morton: Talo järvenrannalla

Jorn Lier Horst: Luolamies

Ann Cleeves: Valoisat illat

lauantai 4. toukokuuta 2019

Maria Adolfsson: Harha-askel
Jane Harper: Kuiva kausi


Pitkästä aikaa käsiin osui hyviä uusia dekkareita ja vielä kaksi peräkkäin. Jane Harperin Kuiva kausi ja Maria Adolfssonin Harha-askel ovat molemmat tiiviitä rikoksenratkaisupaketteja: on rikos, erinäinen määrä epäiltyjä ja ratkaisu. Kumpikaan ei sorru nykyisin yleistyneeseen väkivalta- ja kidutusmässäilyyn, mihin kyllästyneenä olen lopettanut muun muassa Patricia Cornwellin lukemisen.

Kummassakin dekkarissa on myös selkeä loppuratkaisu. Kirjailija ei jätä loppua avoimeksi tai päästä rikoksen tekijää karkuun, mihin harmittavasti on viimeksi syyllistynyt muun muassa Outi Pakkanen uusimmassa Linnassaan. Sellainen loppu ärsyttää, tulee olo, että kirjailija ei ole keksinyt, miten päättäisi tarinan, joten hän vain lopettaa sen kesken.

Jane Harperin esikoisdekkari Kuiva kausi sijoittuu Australiaan, mikä antaa kiinnostavan lisämausteen. Australiaa vaivaa vuosisadan pahin kuivuus, ja kaiken sen aiheuttaman stressin keskellä Kiewarran pikkukaupungissa tapahtuu murha.

Käy nimittäin ilmi, että kyse onkin murhasta, ei itsemurhasta, kuten ensin oletetaan. Muissa asioissa lapsuudenkaupunkiinsa käymään tullut poliisi Aaron Falk päätyy tutkimaan tapausta, koska edesmennyt on hänen lapsuudenkaverinsa. Tutkimusten edetessä alkaa myös Falkin nuoruusvuosina tapahtuneesta katastrofista tulla uutta tietoa. Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa esi-isät, mikä ei helpota tutkimuksia.

Maria Adolfssonin Harha-askel on niin ikään kirjailijan esikoinen. Adolfsson on tukholmalainen viestinnän ammattilainen, ja hän liittyy siis monilukuiseen ruotsalaisten dekkarikirjailijoiden porukkaan. Adolfssonin ote on kuitenkin tuore ja omanlainen, kun monet vanhoista nimistä ovat alkaneet pyörittää samaa levyä, kuten Camilla Läckberg Leijonankesyttäjässä, tai päätyneet kummallisiin ratkaisemattomiin juonikuvioihin, kuten Arne Dahl uudessa kirjassaan Sydänmaa.

Maria Adolfsson sijoittaa romaaninsa uusvanhaan miljööseen, Tanskan, Norjan ja Englannin välissä aiemmin sijainneeseen Doggerlandiin. Aiempi Doggerland oli jääkaudella Pohjanmerellä sijainnut matalikko, joka peittyi jäätiköiden sulamisesta aiheutuneiden vesimassojen alle noin 5000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Adolfssonin kirjassa Doggerland on edelleen vedenpinnan yläpuolella, iso kolmen saaren ryhmä. Kirjan päähenkilö on komisario Karen Hornby, joka joutuu tutkimaan naapurissaan asuvan naisen murhaa.

Tilanteen tekee hankalaksi se, että Karen on juuri ennen tapahtunutta päätynyt kimppaan naisen ex-miehen kanssa, jota epäillään syylliseksi. Tässäkin tapauksessa edetään perkaamaan vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Mikä oli se hippiyhteisö, joka muutti pikkusaarelle 70-luvulla, ja miksi se hajosi yhtäkkiä?  

 
SAMAA LAJIA:

Ann Cleevesin Valoisat illat sijoittuu Pohjanmerellä sijaitseville Shetlandsaarille




Camilla Läckbergin Leijonankesyttäjässä maistuu leipääntyminen, mutta sarjaa kai jatketaan, koska se myy

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista


Kirjahyllyssäni on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa luetaan ja arvostetaan edelleen?

Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin. 

Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.

Kertomuksen alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa. Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan  parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte” on kuollut vankileirillä.

Tiltan serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.

Vaimoaan kauppias kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.

Kun laitan viimeisen kirjan kannet kiinni, ajattelen, että harvoin tapaa kirjoissa näin eläviä ihmisiä. Neljän kirjan aikana kukaan ei ole pysynyt samanlaisena, vaan he muuttuvat kuten oikeat ihmiset. Kuka viisastuu, kuka kyynistyy, yksi käy lempeämmäksi, toinen tiukemmaksi. Joenpelto kuvaa henkilöiden kehitystä tekojen, ajatusten ja keskustelujen kautta , ja tuo etenkin Tiltan ja Salmen keskusteluissa esiin kokemuksista kiteytynyttä elämänviisautta.

Kauppias Hännisen käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.

Loppua kohti sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite hajoaa?

Palavien kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin, mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.

Osa kirjan henkilöistä puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.

Jossain mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja kielen.

Muita samantyyppisiä




perjantai 19. huhtikuuta 2019

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Se, joka luopuu toisen ihmisen vuoksi muista mahdollisuuksistaan, tuntee Tulvaniityn viimeisillä sivuilla syvää kiitollisuutta elämästä. Vaikkei häntä valinnastaan juuri palkita.

Se, joka hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään, tuntee viimeisillä sivuilla elämänsä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi.

Siinä erossa tiivistyy yksi Tulvaniityn juonikuvioista. Ystävälliset teot kääntyvät niiden tekijälle siunaukseksi, vaikkei matkan varrella siltä tuntuisikaan.

Tulvaniitty on niitä kirjoja, joiden kanssa kannattaa sinnitellä ensimmäiset luvut, kiinnosti tai ei. Subhashin ja Udayanin lapsuusvuodet ovat tausta tarinalle, joka lähtee vauhtiin, kun veljeksistä tulee opiskelijoita. Käänteitä tulee siitä eteenpäin paikoin nopeaankin tahtiin, ja kirjailijan vähäeleinen ja toteava kirjoitustyyli tiivistää tarinankulkua.

Tulvaniitty on myös niitä kirjoja, joiden tapahtumat jäävät mieleen, kun on pannut kirjankannet kiinni. Mitä, jos Subhash ei olisi tehnyt ehdotustaan? Kaikkien päähenkilöiden elämänkulku olisi ollut tyystin toinen. Olisiko Subhash ollut silloin onnellisempi?

Tulvaniityn juonesta ei voi paljon kertoa, jotta jättää lukijalle yllättymisen ilon. Alkutilanne on kuitenkin se, että Intiassa Kolkatan kaupungissa asuvien veljesten tiet eroavat, kun Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Vuosien jälkeen Subhash kuulee, mitä kotiin jääneelle veljelle on tapahtunut, ja hän lähtee Intiaan. Sen matkan jälkeen hänen elämänsä ei ole enää sama, vaikka hän palaa Yhdysvaltoihin samaan työhön samaan kaupunkiin.

Kirjassa kulkee monta kiinnostavaa säiettä vierekkäin ja lomittain. Yhteistä on se, miten omat valinnat vaikuttavat sekä omaan elämään että ihmisiin ympärillä, muun muassa oman lapsen valintoihin hänen aikuistuessaan. Kiinnostavia psykologia kysymyksiä on muun muassa se, mikä tekee isästä isän?

Kirja kuvaa tapahtumia eri ihmisten näkökulmasta. Vaikka ihmiset elävät yhdessä, jokaisella on tapahtumiin oma näkökulmansa, eivätkä muut aina tiedä, mitä yksi meistä ajattelee tai tuntee.

Yksi kysymys on myös se, missä määrin pois lähtenyt olisi voinut valita toisin? Olisiko hän voinut päättää, että tämä on nyt minun elämäni, tässä ovat palikat, keskityn näihin ja elän tätä elämää? Miten hänelle olisi lopuksi käynyt, olisiko tyytyväinen, että jäi, vai kokisiko elämänsä silloinkin tyhjäksi?

Kirjoittaja Jhumpa Lahiri on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa.


SAMOJA KYSYMYKSIÄ

Taye Selasi Ghana ikuisesti
Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

Sahar Delijani Jakarandapuun lapset
Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö
Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Olli Jalonen: Taivaanpallo


Taivaanpallo oli viime joulun ostetuimpia kirjalahjoja, Finlandia-voittaja. Jostain syystä en tarttunut kirjaan, vaikka se oli kirjastossa pikalainana, mutta otin, kun minulle tarjottiin sitä luettavaksi lähipiirin joululahjakirjoista.

Ihan luettava, ajattelin, pistettyäni kannet kiinni. Kiinnostavakin. Aihe on erilainen, hyvät henkilökuvat, ei mikään tusinajuoni. Voisi suositella luettavaksi lomalla, kun on paljon ohjelmattomia päiviä, tai jos sairastaa ja pitäisi saada aika kulumaan.

Mutta ei tämä niitä kirjoja ollut, joita huomaa miettivänsä monta päivää sen jälkeen, kun on lukemisen lopettanut. Sellaisia ovat viime aikoina lukemistani olleet Tulvaniitty ja yllätyksekseni myös Eeva Joenpellon Lohja-sarja.

Taivaanpallossa pidin erityisesti näkökulmasta. Tarinan kertoo Angus, joka kirjan alussa on 10-vuotias, lopussa 13-vuotias. Idea on sama kuin romaaneissa Kuin surmaisi satakielen tai Poika raidallisessa pyjamassa: lapsi kertoo tapahtumat viattomasti lapsen ymmärryksen tasolta, mutta lukija näkee aikuisen silmin, mitä tapahtuu.

Angus asuu St. Helenan saarella, joka sijaitsee eteläisellä Atlantilla Afrikasta länteen. Eletään 1600-lukua, ja saari kuuluu englantilaisille. Ennen tarinan alkua saarella on vieraillut Lontoossa asuva tähtitieteilijä Edmond Halley mittaamassa eteläisten tähtien paikkoja. Halley on historiallisesti tosi henkilö, ja vaikutti myös tutkijana, matemaatikkona ja karttojen tekijänä.

Taivaanpallon liepeessä sanotaan, että kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, mutta mihin lie liepeentekijä kirjassa huomionsa kiinnittänyt, itselleni tuo ei noussut mitenkään päällimmäiseksi. Toki Halley mittailee muun ohessa, miten Raamatun mitat pitävät paikkansa, mutta se on nyanssi. Enemmän Halley on tarinan kuluessa huolissaan siitä, saavatko katoliset taas Englannissa vallan, kun kuningas kuolee, eikä sekään ole kirjassa iso juttu.

Kertomuksen pääosassa ovat ihmisten väliset suhteet ja Anguksen kasvu. Niihin sisältyy kysymys, mitä Anguksen kotona on tapahtunut ennen kirjan alkua. Mysteeri selviää pikkuhiljaa, kun aikuinen laskee yhteen asioita pikkupojan kertomuksesta. Kiinnostavia ovat myös Halleyn kokeet, joita hän tekee sen aikaisilla välineillä. Osaava mies.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär


Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Selja Ahavan kirjoja ennen viime syksyä, vaikka olen kuullut hänestä eri tahoilta.

Syksyllä otin kirjaston pikalainahyllystä Ahavan kirjan Ennen kuin mieheni katoaa ja olin vaikutettu. Kirja oli kirjoitettu kauniilla täsmällisellä kielellä, ja mietin kirjan tarinaa pitkään sen luettuani. Tarina on tosi, se kertoo Ahavan omasta elämästä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen sen hetken, kun hänen aviomiehensä ilmoitti, että korjaa sukupuolensa naiseksi.
 
Nyt tartuin Ahavan aiempaan kirjaan Taivaalta tippuvat asiat ja olen edelleen vaikutettu hänen tekstistään. Selja Ahava kirjoittaa tiivistä, kaunista kieltä, jossa joka sanalla on merkitys.

Tässä kirjassa näkökulma on koulutytön, Saaran, jonka äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. Viimeisessä osassa kertojana on taas Saara, nyt varhaismurkku, joka on saanut äitipuolen.

Äidin kuoltua Saara pohtii muun muassa ajan kulumista. Aluksi tapahtumat ovat mielessä tuoreina ja kirkkaina, sitten ne kulkevat taaemmaksi ja hämärtyvät kunnes muistaa enää jotain. Mutta sitten on niitä tapahtumia, kuten äidin kuolema, joka ei hämärry, vaan joka kerta, kun se tulee mieleen, se on yhtä kirkas ja todellinen. Siitä ei pääse eroon, se on mukana vuodesta toiseen ja vaikuttaa kaikkeen.

Ahavan kirjassa on samantyyppisiä elementtejä kuin Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Molemmissa kertoja on pieni tyttö, joka varttuu kirjan kuluessa. On vanha puutalo natinoineen, rapinoineen ja kylmine eteisineen. On puutarha, on taiteen tekijä (huovutusta tai savitöitä), on äitipuoli ja mukana kulkee vanhoja satuja, jotka solmiutuvat tarinaan.

Metsästä tuli syöjätär on Honkasalon varhaistuotantoa, ja se on jostain syystä mutta syyttä luokiteltu nuortenkirjaksi. Varmasti se on hyvä kirja nuorillekin ja erityisesti vertaistukea niille, jotka ovat saaneet ei-kivan-äitipuolen. Mutta se on myös aikuisten kirja, taitava ihmissuhderomaani, jossa siitä, mitä tehdään julkisesti, ja siitä, mitä kulkee pinnan alla, rakentuu kylmäävä kokonaisuus. Kaiken keskellä lapset kasvavat aikuisiksi. Honkasalon kirjan kieli ansaitsee erityiskiitoksen. Kaunista, tarkkaa, satumaisen kuvallista kieltä on ilo lukea.

Ahavan kirjan äitipuoli ei ole manipuloiva piiloviestijä, vaan tavallinen, ystävällinen nainen. Mutta liian paljon on ehtinyt jo tapahtua, ennen kuin hän astuu kuvioihin, jotta hän pystyisi lohduttamaan äitinsä menettänyttä varhaismurkkua. 

Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun on niin ikään lapsen silmin kerrottu avioerotarina, samalla kun se on sisäpiirikuvaus 1970-luvun taistolaisuudesta.


Muita lapsuudenkokemuksia

Kertomusta pienen tytön varttumisesta nuoreksi naiseksi lukee kasvavan ällistyksen vallassa. Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

Halveksunta oli Augustan suojamuuri. Se oli rengaspaita, jonka hän oli takonut turvakseen vaeltaessaan kasvatuskodista toiseen. Halveksunta sai hänet tuhahtamaan tyttären kikatukselle, nyrpistämään ylähuulta miniän helminauhalle, hymyilemään ivallisesti pojantyttären miellyttämisyrityksille.

5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.
 
Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta.  
Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.   

Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lastensa teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär. Ja kuitenkin se vaikuttaa, että toisen isä oli vangittu, toinen vagitsija.