keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kate Morton: Talo järven rannalla

Jos haluat mukaansa vievän lukupaketin, täss’ siul on sellane. 

On ihmissuhdedraamaa, on rikos ja on hyvin rakennettu juoni, joka päättyy siihen, että mysteeri selviää. Sivuja on 667, joten luettavaa riittää moneksi päiväksi. Tyhjäkäyntiä ei ole, tarina vetää alusta loppuun.

Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow on joutunut pakkolomalle toimittuaan vastoin esimiehen ohjeita. Hän lähtee leskeksi jääneen isoisänsä luokse Cornwalliin kuluttamaan aikaa, kunnes saa luvan palata töihin.

Isoisällä on kaksi koiraa, joiden kanssa Sadie alkaa käydä lenkillä. Yhtenä päivänä toinen koirista lähtee juoksemaan metsäpolkua, eikä tule takaisin. Sadie seuraa polkua, löytää koiran ja löytää suuren, vanhan, aution talon metsäjärven rannalla. Mikä talo tämä on?

70 vuotta aiemmin talossa järjestettiin isot juhannusjuhlat. Aamun tullen huomattiin, että perheen kuopus, vuoden ikäinen poika, on kadonnut. Pojasta ei kuulla eikä nähdä sen koommin pihahdustakaan, ei löydy ruumista, ei tule lunnasvaatimuksia, ei mitään elon- tai kuolonmerkkiä. Murheen murtamat vanhemmat muuttavat Lontooseen, ja talo jää autioitumaan keskelle metsää.

Tarinan edetessä käy ilmi, että jokaiselle perheen kolmesta tyttärestä on pikkuveljen katoamiseen liittyvä salaisuus. Eivätkä salaisuudet lopu siihen, Sadie huomaa, kun hän alkaa tutkia vuosikymmenten takaista rikosta.

Kate Morton kujettaa juonta muutamassa eri aikatasossa ja muutaman eri henkilön silmin. Hän rakentaa tarinan taitavasti, juuri kun luulet arvaavasi, mistä on kyse, tulee ilmi jotain uutta.

Jos tyttäret olisivat aikanaan kertoneet toisilleen, mitä kukin salasi, mysteeri olisi saattanut ratketa aiemmin. Mutta nyt jokainen luulee tietävänsä, miten kaikki kävi. Palat eivät siksi löydä toisiaan, ennen kuin Sadie ryhtyy selvittämään, mitä juhannusjuhlissa oikein tapahtui.

Kirjan ainoa heikko puoli on epätasainen suomennos. Välillä teksti on suomeksi kirjoitettua englantia, ja jotain lauseita täytyy lukea kahteen kertaan, että mitä tässä siis sanotaan: 

”…Portin luo päästyään hän näki, että se oli halkeillutta, auringon haalistamaa puuta ja retkotti saranoillaan syvän ikävystymisen tilassa, josta saattoi päätellä kaiken pysyneen muuttumattomana hyvin pitkään.” 
(>  Hän pääsi portin luo ja näki sen olevan halkeillutta, auringon haalistamaa puuta. Portti retkotti pitkästyneenä saranoillaan, mistä saattoi päätellä, että mikään ei ollut muuttunut pitkiin aikoihin.)

Muuten hyvä kirja esimerkiksi lomalukemiseksi.


MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Vid kutsua hurauttaa tonttinaapurit grillaamaan omalle takapihalleen. Ilta lähtee sujumaan, ja lapsetkin viihtyvät. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Mitä Patience Murphyn mennisyydessä on tapahtuntunut, kun hän on paennut syrjäiseen kaivoskylään ja vaihtanut nimensä?
Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

Lapsenvahti peruuttaa juuri, kun Anne ja Marco ovat lähdössä naapurin juhliin. He jättävät puolivuotiaansa nukkumaan ja ottavat itkuhälyttimen mukaan. Kun vanhemmat palaavat pikkutunneilla, lapsi on kadonnut.

Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää alle vuoden ikäisen lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti hänet.

Kustantaja kertoo, että heille on tullut ventovieraan kirjoittajan käsikirjoitus,  jossa väitetään, että huippusuosittu kirjailija Lillemor Troj on huijari: hän ei ole kirjoittanut itse kirjojaan. Mikä on totuus?
Kirjailija Marcus Goldman kuulee ystävänsä puutarhasta löytyneestä ruumiista. Hän lähtee ystävän avuksi ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina, kun sen luulee saavuttaneensa...


perjantai 6. huhtikuuta 2018

Toni Morrison: Koti

Jos saa koko lapsuutensa kuulla, olevansa tyhmä, ajattelee, että on tyhmä. 

Jos saa koko lapsuutensa kuulla, että on ruma, on varma, että on ruma, sanoipa peili mitä tahansa – sitä vain kuvittelee, jos on näkevinään peilistä kauniin nuoren naisen.

Jos on koko lapsuutensa saanut kuulla, että sinusta ei ole mihinkään, uskoo, että minusta ei ole mihinkään. Silloin on helppo uhri hyväksikäytölle: ei uskalla puolustaa itseään tai ajattelee, että olen niin mitätön, että minulle saa tehdä näin.

Ilkeä isoäitipuoli on mitätöinyt Ceetä koko lapsuuden ajan. Hän on katsonut tytön ja tämän veljen perään, kun vanhemmat ovat töissä. Äiti ei jaksa välittää, eikä uskaltaisikaan puuttua asiaan, koska silloin pitäisi etsiä toinen asuinpaikka ja toinen peräänkatsoja. Eipä ihme, että Cee lankeaa ensimmäiseen mieheen, joka sanoo hänelle jotain ystävällistä.

Frank, Ceen veli, lähtee pakoon lapsuuttaan värväytymällä armeijaan. Ei ollut häävi vaihtoehto sekään. Mutta nyt hän palaa maisemiin, ja ensimmäiseksi hän etsii siskonsa.

Toni Morrisonin Koti on pieni romaani sekä kertomuksena että kooltaan (132 sivua). Ensin ajattelin kirjan luettuani, että eipä ollut kummoinen. Mutta huomaan kuitenkin palanneeni pohtimaan tarinan teemoja, joten oli siinä jotain.

Tarinasta nousee esiin, että on mahdollista nousta niistä pohjamudista, mihin on joutunut, ja aloittaa alusta – ainakin jos saa apua. Frank tulee paikalle viime tipassa, mutta ehtii. Yhdessä sisarukset aloittavat kasvun vahvemmiksi aikuisiksi.

Kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, koska sen teemoissa on pohdittavaa.


SAMANTYYPPISIÄ TEEMOJA

Mai Jia: Koodinmurtaja
Kukaan ei halua orvoksi jäänyttä kummallista lasta, ja hänet jätetään vanhan palvelijapariskunnan hoteisiin. Sitten tulee vanha isosetä, löytää hänet ja pojalle aukeaa uusi elämä.

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö 

Patience Murphy ei ole oikeasti kätilö, eikä hän ole Patience Murphy, mutta sitä eivät kyläläiset tiedä. Taustaansa pakeneva nainen löytää paikkansa ja uuden elämän syrjäisestä kaivoskylästä.

Barbara Chase-Riboud: Orjatar 

Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa ole hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja pään. Mutta joskus orjalle saattoi käydä myös hyvin. Sallysta tuli Yhdysvaltain presidentin elämänkumppani.

Marilynne Robinson: Lila - Kotiin - Gilead 

Lila, koditon maankiertäjä, puikahtaa pikkukaupungin kirkkoon ja istuu takimmaiseen penkkiin. Hän etsii vain suojaa sateelta, mutta löytääkin itselleen paikan elämässä.






torstai 5. huhtikuuta 2018

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä


”Herrasmies avaa naiselle oven” oli yleisin vastaus, kun Joonas Konstig teki gallupia ympäristössään ja kysyi, mikä on herrasmies.

Herrasmies tekee sitäkin. Mutta kun Konstig lähti vuoden mittaiselle matkalle opettelemaan punkkarista herrasmieheksi, ovien avaaminen oli vain pieni siivu. 

Herrasmies ei sano kenestäkään selän takana sellaista, mitä ei sanoisi edessäpäin. Herrasmies ei kiroile. Herrasmies ei hekottele alapäähuumorille. Herrasmies ei pukeudu kotonakaan kalsareihin ja vanhaan t-paitaan. Herrasmies pyrkii siihen, että ihmiset hänen ympärillään viihtyvät, ja siinä on käytöstavoilla tärkeä osa.

Muutama kaverisuhde käryää, kun Joonas ei enää jaksa kuunnella alapäävitsejä – ensin hän jättää ne itse, huomaa pian kuinka rasvaista tekstiä porukoissa puhutaan, ja lopulta ne jutut alkavat tympiä. Ei niin, että lopeta tollanen, vaan niin, että minusta tuntuu ikävältä kuunnella tuontyyppistä, kun tehdään töitä yhdessä, olisiko mahdollista vähän rajoittaa? 

Mä en voi tehdä luovaa työtä, jos mun pitää alkaa rajoittaa mua, sanoo työkaveri, yrittää sitten kuitenkin, mutta ilmapiiri mene tärviölle.

Herrasmies on myös yleissivistynyt. Kirjojen lukeminen on hauskaa, nyt Konstig vain lukee erityisesti sellaisia, usein kauan sitten ilmestyneitä kirjoja, jotka lisäävät yleissivistystä ja viisastuttavat.

Omat juttunsa ovat ratsastus, rugby, tanssiminen ja miekkailu, joita pidetään vanhan ajan herrasmiesten lajeina ja joihin kaikkiin Konstig tutustuu vuoden aikana. Ne ovat siinä mielessä helpponakki, että ei tarvitse luopua vanhoista tavoista ja kouluttaa itseään uusiin, kun ei vanhoja tapoja ole.

Hankalinta on opetella pois ironisesta ja ivallisesta huumorista, jota Konstig kertoo harrastaneensa kaiken ikänsä. Yritysten ja lankeemusten kautta hänen puhetapansa alkaa muuttua, ja yllättäen se tekee oikein hyvää avioliitolle. Niin tekee myös itsehillintään keskittyminen, että ei karju lapsille tai vaimolle, jos tapahtuu virhe tai vahinko, vaan keskittyy puhumaan vähintään asiallisesti, mieluiten ystävällisesti.

”Oman vaimon, oman perheen haukkuminen kuulostaa nyt korviini rumalta ja säälittävältä”, Joonas Konstig kirjoittaa vuoden lopulla kuunnellessaan lentokoneessa selän taakse asettuvaa äijäporukkaa.

Konstig seuraa vähitellen luonteviksi tulevia muutoksia omassa käyttäytymisessään. Hän muistaa joskus lukemansa psykologin väitteen, että tunteidenpatoamisteoria on väärässä, siis että jos ihminen patoaa tunteensa, hän kerryttää aggressioitaan, kunnes lopulta menee ja lyö jotakuta. Psykologi väitti, että ihminen oppii tekemään sitä, mitä tekee: ”Aggressio tekee aggressiivisemmaksi, itsehillintä opettaa hillitsemään itseään”. Esimerkiksi thaimaalaiset onnistuvat tunteidenhillinnässä hyvin, eivätkä ole ollenkaan itsemurhatilastojen kärjessä. Thaimaassa hermojensa menettäminen on suuri häpeä.

Sama ajatus, että ihminen tottuu siihen, mitä tekee, vaikuttaa Joonas Konstigin hämmästykseksi kaikilla elämänalueilla. Konstig summaa herrasmiehen ihanteen: tarvitaan viisautta ja oppia, tarvitaan fyysisiä taitoja ja tarvitaan halua vaalia ja kehittää itsessään hyveitä.

Vuosi herrasmiehenä on kiinnostavampi kirja kuin ennakoin alkaessani lukea sitä. Kiinnostavaa on erityisesti se, kuinka ihminen pystyy muuttamaan itseään, kun haluaa. 

Ajatus, että mä oon mikä oon ja mun tarttee saada toteuttaa itseäni, saa vierelleen toisenlaista ajatusta ja kokemusta. Jos ei halua ryhtyä herrasmieheksi, voi ottaa jonkun muun tavoitteen, ja sitten vain lähteä määrätietoisesti kehittämään itseään. Voi tehdä elämästä ja itsestään uusia löytöjä.


Lisää toisenlaisia tapoja:   Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise



tiistai 3. huhtikuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat


Aloitin Pauliina Rauhalan uutuuskirjan suurin odotuksin, sillä Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Sadan sivun paikkeilla on pakko myöntää: ei oikein ota matkaansa.

Sanoja on paljon, tulvaksi asti, ja runollisia kuvia, eikä tarinaa tahdo löytyä kaiken keskeltä. Jossain vaiheessa väsyn kahlaamaan lauseita ja annan katseen vain lipua riviltä toiselle.

Hyvin runollisen kielen kanssa tulee pitemmän päälle olo kuin söisi irtokarkkeja isosta pussista karkki karkin perään. Vaikka karkit ovat herkullisia, alkaa kaivata ruisleipää, etenkin kun on ostanut romaanin eikä runokirjaa ja etenkin kun sinällään kauniista kappaleista ei aina tiedä, mihin tai kehen ne liittyvät:


Puolenvälin jälkeen ajattelen, että nämä ihmiset eivät herää minulle eloon. Niitä katsoo ulkopuolelta, kuin ikkunan takaa, sen sijaan että istuisin heidän keittiössään. Taas vertaan Taivaslauluun, jonka ihmisten elämää elin täysillä heidän kanssaan.

Mietin miksi? Yksi syy on se, että ihmisten tarinat hukkuvat kaikkeen muuhun. Yhden luvun ajan joku miettii puutarhanhoitoa, yksi luku on kalastamisesta, on luku pikkulintujen ruokkimisesta, on veneen tervaamista, lampaita ja mäntyjä. Niillä on varmaan jokin symbolinen merkitys, mutta symboliikka ei aukea minulle, ne jäävät arkiseksi puuhaamiseksi, joka ei vie kertomusta eteenpäin.

Ja sitten on vielä eri kirjasimella erotettuja Matkakertomus-lukuja siellä täällä pitkin kirjaa. Niissä kirjan fiktiivinen kirjoittaja (=mies eli ei Pauliina Rauhala) kertoo, että hän kirjoittaa tätä kirjaa. Idea voisi toimia, mutta Matkakertomus-lukuihin on ympätty mukaan reissu Afrikkaan, jossa seurataan pikkutytön ympärileikkausta, toinen reissu Amerikkaan amissien luo, kolmas reissu Kööpenhaminaan Kierkegaardin haudalle, neljäs Ouluun äärioikeistolaisten porukoihin ja viides sinfoniakonserttiin, jossa kirjailija muistelee säveltäjän elämää. Hyviä esseitä itsessään, mutta tässä ne ovat irrallisia ja hajottavat kokonaisuutta.

Matkakertomuksen viimeisessä luvussa selviää, miten Synninkantajat liittyy Rauhalan edelliseen, Taivaslauluun. Olisi kannattanut aloittaa Matkakertomus sillä, olisi tullut paremmin jännitettä, ja jättää turhat reissut pois.

Mistä Synninkantajat sitten kertoo?

Koulupoika Aaronista, joka on sisällä Rauhanyhdistyksen kuplassa. Hän toistaa aikuisten lauseita, riemuitsee, että kuuluu Jumalan valittuihin, ja ahdistuu, kun opettajan punainen mekko herättää hänessä tuntemuksia. Paavo Ruotsalainen sai nuorena miehenä neuvon, että häneltä puuttuu ”Kristuksen sisäinen tuntemus”, ja Aaron tarvitsisi saman neuvon. Mutta sitä hän ei kuplansa sisällä saa, siellä on tärkeää osata oikeat sanat ja oikeat eleet. Aaron ei tunne sitä Kristusta, joka käskee rakastaa lähimmäisiä, joka on lempeä, joka hyväksyy.

Aaronin mummista Aliisasta, joka ajattelee itse. Aliisa ei luovu Jumalasta, mutta hän erottaa toisistaan Jumalan ja Rauhanyhdistyksen vanhemmistoveljien armottoman oikeassa olemisen.

Aliisan tyttärestä Auroorasta, joka luopuu rakastetustaan, koska mies ei kuulu meikäläisiin, on mikä lie kirkkouskovainen.

Seurakunnan vanhemmistoveljestä Taistosta, joka kokee olevansa velvoitettu täyttämään Jumalan vaatimukset, vaikka se väsyttää. Jumala vaatii häntä vahtimaan muiden ihmisten vaellusta. Jos vaellus ei ole Rauhanyhdistyksen sääntöjen mukaista, Taiston velvollisuus on nuhdella, ensin kahden kesken ja, jos se ei auta, julkisesti seurakunnan hoitokokouksessa. Jos nuhtelua seuraa anteeksipyyntö, hyvä. Jos ei, uppiniskainen irtisanotaan seurakunnasta, eivätkä muut seurakuntalaiset saa olla hänen kanssaan enää tekemisissä.

Seurakunnan hoitokokoukset ovat lopulta kirjan pääjuoni. Niiden osuus jää harmittavan vähälle ja niihin osallistuvien ihmisten ajatukset ja reaktiot ohitetaan kokonaan lukuun ottamatta kirjan muutamaa päähenkilöä. Harmi, siitä olisi saanut vahvan romaanin, Taivaslaulun veroisen.

Taivaslaulukin oli kaunista kieltä ja runollisia kuvia, mutta siinä oli myös vahva juoni, jonka kaikki osat veivät tarinaa eteenpäin. Tuloksena oli koskettava, kaunis, inhimillinen kertomus. Taivaslaulu kannattaa ehdottomasti lukea, jos ei ole vielä lukenut.

Synninkantajien henkilöistä vahvin on Aliisa, vanha viisas nainen. Hän on Raamattunsa lukenut, ja hän näkee, että Rauhanyhdistyksen säännöt ovat vain ihmisten sääntöjä, ei Jumalan elämänohjeita.  Aliisa palastelee seurakunnan säännöt raamatunkohdilla, mutta Taisto ei pysähdy kuuntelemaan ja ajattelemaan,  mitä Aliisa sanoo, vaan suuttuu: "Ei kannata leikkiä viisasta ja oppinutta!"

Samaan aikaan Taisto kysyy, miksi hänen neljästä pojastaan vain yksi on jäänyt hänen vierelleen. Miten hänestä on tullut sellainen, että lapsenlapsetkin alkavat aikuistuessaan karttaa hänen katsettaan? Hyvä kysymys.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Olen lukenut nyt  kansalaissotaan liittyviä kirjoja, kun niistä vaiheista on sata vuotta. Uusimpana tartuin Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran, jonka luin ensi kerran kymmenen vuotta sitten.

En muistanutkaan, miten hyvää kieltä Westö kirjoittaa. Teksti kulkee vaivattomasti, kieli on kaunista, maailma ja henkilöt aitoja. Kirjailija on kerännyt hurjan määrän historiallista faktaa, isoja käänteitä ja pikkusälää, ja sulattanut ne romaaniinsa kokonaisuudeksi, jossa ei näy saumoja faktan ja fiktion väleissä.

Kun Väinö Linna katsoo kansalaissodan tapahtumia maalaiskylän näkökulmasta romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, Kjell Westö kuvaa samaa ajanjaksoa rikkaiden suomenruotsalaisten helsinkiläisten silmin.

Missä kuljimme kerran alkaa vuodesta 1905, ja etenee nopeasti kansalaissotaan. Vihan määrä on kammottava. Punaiset kostavat sen, miten heitä on nöyryytetty, mitätöity ja ryöstöviljelty. Valkoiset ovat vielä pahempia kostossaan, sille ei tunnu löytyvän mitään rajaa.

Valkoisiin idealistina liittynyt Eccu kammoaa ympärillään olevaa, pimeydeksi kutsumaansa pahuutta. Kun valkoiset ovat voittaneet ja punaisten teloitukset alkavat, Eccu katsoo huikaisevan kaunista kevättä  ja ajattelee ahdistuneena, että "me vain tapamme tappamasta päästyämme".

Pikaoikeudenkäyntien ja teloitusten jatkuessa Eccu tulee siihen tulokseen, että anteeksiantaminen ja sovinto ovat ainoa ulospääsy tästä pimeydestä. Sovinnon sijasta hän päätyy koulukaverinsa Cedin mukaan vihaa tihkuvalle kostoretkelle.

Siitä retkestä Eccu ei koskaan selviä. Jotain särkyy, eikä tule enää ehjäksi, vaikka hän elää vielä vuosia. Mitä ihminen näkee ja tekee, se jättää jälkensä, tahtoi tai ei. Eccu tuntee, että “hänen sisällään asui pahoja henkiä ja ne olivat alati läsnä”. Kun hän muutaman vuoden jälkeen yrittää ottaa tapahtuneet puheeksi Cedin kanssa, Cedin silmiin nousee se sama jäätävä pahuus, joka jähmetti Ecun silloin, kun kaikki tapahtui.

Mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on se, että Eculla kavereineen ei ole mitään tekemistä suomenkielisten kanssa, ei edes rikkaiden suomenkielisten. Kun Lucie seurustelee suomenkielisen taiteilijan kanssa, hänen ystävänsä eivät tiedä siitä, vaikka se suomenkielisissä taiteilijapiireissä on julkinen juttu.  Mutta kun Westö vie lukijan Pitkänsillan toiselle puolelle, siellä suomea ja ruotsia puhuvat sekoittuvat, ja Kallion ja Vallilan suomenkieliset poimivat ruotsista käyttökelpoisia sanoja pamlaamaansa slangiin.

Kirjan edetessä 20- ja 30-luvulle tarinaan tulee tyhjäkäyntiä. Toisaalta se kuvaa sitä tyhjäkäyntiä, mitä päähenkilöiden elämä on. Ketä ajaa levottomuus, ketä tyhjyys, ketä katkeruus yhä eteenpäin, jonnekin – tietäisi vain minne. Kun ei tiedä, onttoa oloa ja rauhattomuutta torjutaan kittaamalla viinaa vakkarikapakan vakkaripöydässä samojen ihmisten kanssa samoja juttuja jauhaen vuodesta toiseen.

Paremmin ei mene Kajanderin Allullakaan Sörnäisissä, työväen jalkapalloseuran huippulahjakkuudella. Allu unelmoi, mutta kun hän saa, mitä on vuosia haaveillut, tyytyväisyys kestää vain hetken.

Kaikista henkilöistä Lucie, estottomin huvittelija, pysähtyy kysymään, eikö elämässä todellakaan ole muita vaihtoehtoja, kuin tämä yhä pöhnäisempi tyhjyyttä kumiseva elämä papan rahoilla. Hän tarjoaa Eculle avuksi Jumalaa, ja Eccu tuhahtaa halveksivasti: niin alas hän ei sentään ole vaipunut, että alkaisi kysellä Jumalan perään.

On mielenkiintoista, että en muista mistään Westön kirjasta tyytyväistä saati onnellista ihmistä.  

Kun Missä kuljimme kerran saa viereensä Täällä Pohjantähden alla, Pohjantähden ihmisissä on enemmän henkisiä voittajia: http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Mitä pitemmälle Missä kuljemme kerran etenee, sen haikeammaksi sen sävyt käyvät. Nuoruuden suuret odotukset ovat takana, tähänkö on päädytty.

Neljääkymmentä käyvä Eccu ajattelee, että syyllisyys jäytää elämänhalua niin kauan kuin kukaan ei uskalla sanoa vastaan. Tapahtumat, jotka rikkoivat hänen omantuntonsa, kulkevat mukana ja syövyttävät häntä. Kuinka syyllisyydelle sitten pitäisi sanoa vastaan, siihen asti Eccu ei ajatuksissaan pääse.

40-vuotias Luciekaan ei ole kylläinen, mutta hän ei tiedä, miten tyydyttää sisimpänsä nälkä. Samat ympyrät jatkuvat, miehiä, juhlia, kauniita vaatteita. Onni pakenee, ja vuodet seuraavat toisiaan tihentyvään tahtiin. Entä sitten, kun kauneus on kadonnut ja juhlissa vain väsyttää?

Kun laitan kirjan kiinni, olo on surumielinen. “Kaikki nämä päivät, jotka tulevat ja menevät, siinä se on: elämä.”

Missä kuljimme kerran on hyvä kokonaisuus, ajatuksia herättävä kirja täynnä elämää - sellaista elämää, mitä Westön henkilöt elävät.


LISÄÄ KANSALAISSOTAAN LIITTYVÄÄ
 


Enni Mustonen Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat

Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla



lauantai 24. maaliskuuta 2018

Helmi Kekkonen: Vieraat


Mies lähtee ostamaan kukkia, ja vaimo jää tekemään illanistujaisten viime valmisteluja. Vieraat alkavat saapua, mutta miestä ei kuulu takaisin.

Siinä alkutilanne Helmi Kekkosen romaanissa Vieraat. Jotain on pielessä, mutta mitä? Asiaa aletaan keriä auki, ja taustat paljastuvat pala palalta. 

Jokaisessa luvussa puhuu eri ihminen. Hän sanoo jotain Senjasta ja hänen miehestään Lauristakin, mutta enimmälti jokainen puhuu omista asioistaan.

Vahinko, että Helmi Kekkonen ei ota tarinasta irti ollenkaan kaikkea, mitä alku mahdollistaisi. Tarina kulkee pintaliitoa, kukaan henkilöistä ei kosketa, sillä kehenkään ei ehdi tutustua, kun mennään jo seuraavaan. Ikään kuin kirjailija olisi miettinyt juonen, jonka hän sitten kirjoittaa puhtaaksi, mutta hän ei elä sitä. Tulee olo, että katsoo nukketeatteria.

Juhlien emännän, Senjan, ongelman arvaa nopeasti. Hän haluaisi lapsen, mutta saa keskenmenon toisensa jälkeen.

Varoitus, nyt seuraa juonipaljastus: 
Lauri ei halua lasta, mutta ei ole saanut sanotuksi sitä. Senjan elämä keskittyy yhä enemmän lapsen saannin ympärille, ja samaa tahtia kasvaa Laurin ahdistus. Lauri pelkää Senjan reaktiota, jos hän sanoo, että ei halua koko lasta.

Siitä olisi saanut hyvän romaanin, jos kirjailija olisi laittanut pakettiin 100-200 sivua lisää (nyt sivuja on 191) ja  sukeltanut Senjan ja Laurin elämään.

Sen sijasta hän siirtyy aina uuteen henkilöön. Jokaisella on oma ongelmansa, ja lyhyissä luvuissa niitä vain sivutaan. Kun teemoja heittää esiin jonossa, mistään ei muodostu sen enempää.

Mietin, miksei kustannustoimittaja ole sanonut, että karsi, tiivistä, kirjoita se yksi vahva tarina, joka tämän sisällä on raakileena. Nyt tuloksena on ohut kirja, sujuvasti kirjoitettu mutta yhdentekevä.

Harper Leen kustannustoimittaja teki sen aikanaan, hän ei hyväksynyt Kaikki taivaan linnut –kirjaa, vaan sanoi, että nosta sieltä esiin Scout Finch ja kirjoita hänen tarinansa. Harper Lee teki niin, ja tuloksena oli yksi parhaimmista vuosien aikana lukemistani kirjoista: 

Samaa otetta olisin toivonut myös Synnintekijät-käsikirjoituksen eteensä saaneelta kustannustoimittajalta: keskity siihen, mitä haluat sanoa, äläkä puhu niin paljon muuta.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
– kolmas kerta


Luin eilen loppuun Täällä Pohjatähden alla –romaanin, ja on mielenkiintoista, miten jäin elämään siihen maailmaan. Ihmiset ovat niin totta. Kyläyhteisö on totta. Ja tapahtumat ovat totta.

Sellaisia kyläyhteisöjä Suomi oli pitkään täynnä. Yhteisöjä, joissa kaikki tunsivat toisensa ja toistensa suvut. Joissa toisaalta lapsi kantoi isänsä leimaa, toisaalta reppanat ja vammaiset hyväksyttiin kyseenalaistamatta osaksi yhteisöä. Joissa autettiin naapuria, silloinkin vaikka ei niin ystäviä oltu, koska ihmistä kuuluu auttaa, kun hän apua tarvitsee.

Luin kirjan nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, ja silloin tärkeää oli juoni, mitä sitten tapahtuu, kuka saa kenet tai ei saa, kuka kuolee, kuka ei.

Toisen kerran tartuin 1500 sivun pakettiin kolmevitosena. Sillä kertaa päällimmäiseksi jäi Suomen lähihistoria, jonka Linna konkretisoi kyläyhteisön arjeksi. Noista syistä päädyttiin kansalaissotaan, noin eteni Lapuan liike, noin syttyi talvisota.

Eniten mietin silloin kansalaissodan syitä ja seurauksia. Ihmettelin, miksi valtaapitävät eivät parantaneet vähäväkisten tilannetta ajoissa ja vapaaehtoisesti, vaan ajoivat köyhälistön vaatimuksillaan jamaan, jossa katkeruuden malja täyttyi kukkuroilleen, työväenlaulua siteeraten. Ei ole inhimillistä, jos torpparilta vaaditaan 12 tunnin työpäivät isännän pellolla ja sen jälkeen on vielä tehtävä omat peltotyöt, jotta saa perheelle talveksi ruokaa – sieltä juontaa sanonta ”Kuu on torpparin aurinko”. Kun aikansa raataa vuorokaudet ympäri nukkumatta välillä silmällistäkään, rupeaa hyvä tahto rapisemaan keneltä vain.

Nyt päätin lukea kirjan vielä kerran. Tiesin jo, mitä tapahtuu, ei ollut kiire päästä juonessa eteenpäin, ja luin rauhallisesti jokaisen lauseen.

Kolmannella lukukerralla päällimmäiseksi nousivat ihmiset.

Linna tekee ihmisissään mestarillista työtä. Kukaan ei ole yksinomaan hyvis tai pahis, vaan jokainen on ihminen hyvine puolineen ja puutteineen, joskin toisissa on enemmän hyvää kuin toisissa. Linna kuvaa taitavasti myös ihmisten motiiveja, sekä tietoisia että tiedostamattomia. Harva isäntä tai emäntä päättää olla ilkeä tai ahne, ja niinpä sellaiset piirteet pyritään pukemaan parempaan kaapuun.

Kosto elää, puolin ja toisin. Uudessa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Vanhala kysyy esimiehilleen ärsyyntyneeltä Rokalta: “Oletko ajatellut, olisiko sinussakin syytä?”. Saman kysymyksen olisi voinut esittää Pohjantähden ihmisille, kun syy oli aina muissa, ja harva kysyi, olisiko minun tullut tehdä jotain toisin.

Töyryn isäntä häätää Laurilan Anttoon perheineen torpasta, kun hänen pinnansa katkeaa Laurilan jatkuvaan räksyttämiseen ja tahalliseen töiden huonosti tekemiseen. Ennen kuin punaiset lähtevät jääkäreitä pakoon, Anttoon poika Uuno menee Töyrylle ja ampuu isännän kostoksi. Kun valkoiset sitten tulevat Hennalan vankileirille etsimään oman kylän punaisia, mukana on Töyryn poika. Uuno löytyy, ja kun päästään metsätielle, taas kostetaan ja viimeisen päälle.

Vankileirit olivatkin oma lukunsa. Vaikka jo tietää, että ihmisiä ammuttiin rivi riviltä kuoppiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, silti niistä lukeminen järkytti. Koskelan pojat, suutari Halme, Laurilan Elma ja muut olivat tulleet tutuiksi, ja vaikka he olivat fiktiivisiä, tapahtumat olivat silti totta, sillä sen kohtalon kokivat tuhannet.

Tuomareina olivat etenkin aluksi asianosaiset, isännät ja muut kunnan nimimiehet, ja niinsanotussa oikeudenkäynnissä kosto oli pääpointti, ei kohtuullisuus tai oikeudenmukaisuus. Samalla kostolinjalla punaisia näännytettiin vankileireillä nälkään.

Kosto, pikkusieluisuus, matalamielisyys - sitäkö tämä kansa on? Kirjaa lukiessa tulee sääli: eikö olisi jo aika nousta tuon yläpuolelle, ajatella laajemmin, katkaista kaunan, katkeruuden ja vihan kierre, siitä ei seuraa lopulta kenellekään mitään hyvää.

Mutta on kirjassa muunkinlaisia ihmisiä, kuten vanhoja viisaita naisia, sellaisia kuin Koskelan Alma, joka vastoinkäymisten tullessa sanoo, että ei ole vielä aamu jäänyt tulematta yön jälkeen. On Elina, josta kasvaa valoisa vanha nainen - toisin kuin äidistään, jonka uskovaisuus kutistuu vanhemmiten kireäksi tuomitsemiseksi. Uskovainen on Elinakin mutta päinvastaisella tavalla: kun häneltä pojat kuolevat, hän turvaa uskoonsa, saa siitä lohdutusta, ja se muuttuu hänessä rauhaksi ja luottamukseksi jälleennäkemiseen.

On myös reiluja vanhoja isäntiä kuten Kylä-Pentin isäntä ja terävänoivaltavia nuorempia kuten Kivivuoren Janne.

Aiemmin en ollut pannut merkille hämäläisen kyläyhteisön miesten tapaa uhota. Se olisi aika rasittavaa kuunneltavaa pitemmän päälle, onneksi perinne on aika hyvin katkennut.

Tunteita ei myöskään saanut näyttää, paitsi uhoa ja vihaa. Kaikki piti niellä lapsesta asti niin itkut kuin hempeät tunteet. Hempeily oli tosi noloa, edes pikkupoika ei saanut istua äiten sylissä, koska se oli epämiehekästä. Siitä on menty jättiharppaus eteenpäin.

Sitäkään en aiemmilta lukukerroilta muistanut, miten kirjassa kiroillaan koko ajan. Jos nyt on vittu adjektiivina ja pilkkuna, silloin olivat perkeleet ja saatanat. Kylä kuulemma muistuttaa Väinö Linnan lapsuuden kotikylää, ehkä puhetyyli on siellä ollut sellaista - väsyttävää kuunneltavaa olisi sekin pitemmän päälle.

Summa summarum: Täällä Pohjantähden alla on edelleen hyvä kirja, monikerroksinen ja elävä.


SAMAA AIHEALUETTA

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat







torstai 1. maaliskuuta 2018

Mai Jia: Koodinmurtaja

Selasin Koodinmurtajaa ja ajattelin, että tämä tuskin on kirja miun maun mukkaan. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä yllätyin iloisesti.

Kansilehti kertoo, että Mai Jia on nyky-Kiinan suosituimpia kirjailijoita ja Koodinmurtaja on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Päähenkilö on köyhtyneen kauppiassuvun huonoille teille päätyneen pojan avioton poika.

Lapsen isä kuolee väkivaltaisesti ennen pojan syntymää ja äiti kuolee synnytykseen. Kukaan ei halua lasta, ja hänet jätetään vanhan palvelijapariskunnan hoteisiin. Sieltä isosetä löytää hänet ja havaittuaan pojan matemaattisen lahjakkuuden vie mukanaan kaupunkiin.

Poika, joka ottaa nimen Rong Jinzhen, ei ole vain lahjakas vaan nero. Sosiaalisesti kömpelö, ulkoisesti hintelä ja isopäinen poika ratkaisee yhä vaikeammat matemaattiset tehtävät tuosta vaan. Hän ohittaa osaamisellaan yliopiston professoritkin.

Pojan maine kiirii Kiinan poliittisten päättäjien korviin, ja hänet haetaan huippusalaiseen yksikköön murtamaan vihollisen salakirjoituskoodeja. Tavallaan kirja alkaa tästä tilanteesta, koska siihen viitataan pitkin matkaa tarinan alkupuolella.

Kirja ottaa yllättävästi otteeseensa. Siinä kiinnostaa Rong Jinzhenin persoona, Kiinan lähihistoria ja dekkarimainen ote. Tarina etenee toisesta maailmansodasta ja Kiinan japanilaismiehityksestä Maon aikaan ja siitäkin eteenpäin. Rong Jinzhenin yritykset murtaa Purppura-koodi ovat kuin jännityskertomus – kukaan ei ole siihen pystynyt, pystyykö tämä nuori nero?  


KIINASTA KERTOVAT KIINNOSTAVASTI MYÖS

on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta. 

Qiu Xiaolongin Kuolemanjärvi on kirjailijan viimeisin dekkari. Hänen ensimmäisensä osui käteeni kirppiksellä, ja sen jälkeen olen lukenut ne kaikki. Dekkarit sijoittuvat Kiinaan, ja monen rikoksen taustalla on tapahtumia Maon johtaman Kulttuurivallankumouksen ajoilta 60-luvulta. Ylikomisario penkoo menneitä rinnan tämän päivän kanssa, ja lukija pääsee seuraamaan kiinalaisten arkea silloin ja nyt. Kirjat avaavat myös kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin (kuten apinan aivot).  

Anchee Minin Madame Mao on romaaniksi kirjoitettu Mao Zedongin puolison Jiang Chingin elämäkerta. Kirja avaa sisäpiirinäkökulmaa sekä Maon privaattielämään että siihen, mitä kommunismi oli käytännössä. Mao  johtoporukoineen noudatti ohjetta ”Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Mao julisti, että jokaiseen perheeseen riittää yksi riisikuppi ja yhdet syömäpuikot, mutta hän muutti itse Kiinan entisen keisarin palatsiin ja ylensöi itsensä niin, että näytti valkoiselta valaalta, Jiang Ching tuhahtaa kirjassa. 

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit alkaa tilanteesta, jossa suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa. Heidän poikansa on alta vuoden, ja äiti jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti hylkäsi lapsensa.






sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja

Enni Mustosella on oiva kyky kirjoittaa elämäksi Suomen historiaa. Hän seuraa romaaneissaan isoja tapahtumia tavallisten ihmisten silmin ja konkretisoi, miten mullistukset näkyvät heidän arjessaan.  

Löysin tarjouspokkaripöydältä Koskivuori-sarjan. Se kertoo viiden kirjan verran suomalaisten elämästä 1910-luvulta vuoteen 1968. Pääosassa on Koskivuoren kartano ja tehdas ja sen ympärille rakentunut kyläyhteisö Hämeessä. Koivikko on Koskivuoren kartanon torppa, ja torpan tyttäret löytävät joka sukupolvessa kaverin kartanon tyttärestä. 

Mustonen kutoo historiallisten vaiheiden päälle kiinnostavan ja hyvin koossa pysyvän ihmissuhdeverkoston. Vaikka torpan ja kartanon tyttäret ovat välillä eri puolilla, pahan paikan tullen kaveria ei jätetä.

Koskivuori-sarja alkaa kansalaissodan alla, ja sen jälkeen eletään aakollit ja muilutukset, talvi- ja jatkosota, olympialaiset ja 60-luvun aatteet. Henkilöistä tulee niin totta, että heidän vaiheitaan ja valintojaan pohtii vielä jälkeenkin päin – entä jos Elina olisi valinnut toisin tai Anna skarpannut paremmin perunkirjoituksissa…

Sarjan kirjat ovat nimeltään Verenpisara ikkunalla, Ruiskukkaseppele, Kielon jäähyväiset, Metsäkukkia asfaltilla ja Unikkoja ikkunassa.

Mustosen tätä nykyä tunnetuin sarja on Syrjästäkatsojan tarina. Sen päähenkilö on piikatyttö Ida, joka työskentelee 1800-luvun lopulta lähtien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kodeissa, Topeliuksella, Sibeliuksella ja Edelfeldtillä. Ida etenee lapsenpiiaksi ja emännöitsijäksi ja siitä itselliseksi täysihoitolan pitäjäksi. Siinä vaiheessa eletään jo kansalaissotaa. 

Kirjat Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva ja Ruokarouvan tytär voi lukea itsenäisinäkin, vaikka ne linkittyvät toisiinsa.

Mustosen kolmas historiallinen sarja on Järjen ja tunteen tarinat. Sen alussa torpantyttö Hilma tulee Helsinkiin piiaksi itselliselle Augusta Ahlstedtille. Samaan aikaan Augustan Kruunuhaassa sijaitsevaan taloon asettuu asumaan hänen veljentyttösä Anna Sofia, joka tulee käymään koulua Helsingissä.

Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten vuoroon Hilman kertomana, vuoroon Anna Sofian. Tytöt varttuvat aikuisiksi, ja heidän elämänkulkunsa solmiutuu Helsingin ja Suomen historiaan alkaen 1900-luvun alusta. Kirjat ovat nimeltään Nimettömät, Mustasukkaiset, Lipunkantajat, Sidotut ja Parittomat.

Sekä Koskivuori-sarjassa että Järjen ja tunteen tarinoissa viimeinen kirja putoaa harmittavasti muiden tasosta. Niistä tulee ihmissuhdesäpellystä, jossa historiallinen osuus jää ohueksi kulissiksi. Mutta kyllä nekin sarjan lopuksi lukaisee saadakseen tietää, mitä päähenkilöille sitten tapahtui.

TARKEMMIN JÄRJEN JA TUNTEET TARINOISTA



TARKEMMIN SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINASTA