lauantai 13. lokakuuta 2018

Staffan Bruun: Mies joka rakasti uutisia


Hufvudstadsbladet sai uuden toimitusjohtajan vuonna 2006. Ensi töikseen toimitusjohtaja julisti, että uusi sukupolvi ei lue paperilehteä. Hufvudstadsbladetin pitää keskittää toimintansa verkkolehteen. Toimitusjohtaja perusteli näkemystään 14-vuotiaalla pojallaan, joka ei lue lehtiä.

Uusi päätoimittaja komppasi toimitusjohtajaa. Hän vei vision pitemmälle: paperilehti voidaan lopettaa kokonaan. ”Saamme vähän aikaa kuulla kovaa kritiikkiä ja lukijat ovat tyytymättömiä, mutta kyllä he tottuvat”, päätoimittaja sanoi.

Uusi päätoimittaja antoi aikamäärän: Husis luopuu paperilehdestä kokonaan vuonna 2011. Paperilehdellä oli julistusta annettaessa 100 000 lukijaa, verkkosivuilla kävi hyvänä päivänä reilu 1000.

Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta työskennellyt Staffan Bruun on kirjoittanut kirjan Mies joka rakasti uutisia. Kirja avaa kiinnostavasti ikkunan sekä isojen uutisten taustoihin että lehtitalon arkipäivään. Kirjan viimeisissä luvuissa Bruun kuvaa, kuinka suomenruotsalainen valtalehti ajautui uuden johdon käsissä tuhon partaalle ja kituu siellä edelleen, vaikka paperilehteä ei lopulta lakkautettukaan.

Alkujaan Staffan Bruun oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. Hämmästyksekseen hän ei läpäissyt sisäänpääsykokeita ja havaitsi olevansa tyhjän päällä. Itsepäinen äiti sai Staffanin menemään Svenska social- och kommunalhögskolan journalistilinjan pääsykokeisiin. Opintojen alettua ammatinvalinta oli nopeasti selvä.

Bruunista varttui vuosien kuluessa monipuolinen toimittaja, joka kirjoitti yhtä lailla isoista uutisista Suomessa ja maailmalla, seurasi mukana Miss Suomi-kiertueilla ja kirjoitti laajoja henkilöhaastatteluja.

Sitten tuli vuosi 2006, uudet vetäjät ja uudet visiot. Bruun kertoo poukkoilusta viileästi, antaa asioiden puhua puolestaan. Hufvudstadsbladetin johto päätti esimerkiksi perustaa lehden verkkosivuille oman tv-kanavan, Studio Hbl:n. Toimituksen tuli ryhtyä tekemään sinne tv-ohjelmia. Koska toimittajien määrää ei lisätty, tv-hommat vähensivät lehtijuttuja. Studio Hbl saavutti keskimäärin parisataa  seuraajaa päivässä, ja lopulta se haudattiin hiljaisuudessa.

Vuonna 2013 Hufvudstadsbladetin levikki oli laskenut huimasti ja tappiot olivat miljoonia euroja. Johto mietti ratkaisua ongelmaan ja päätyi siihen, että toimitusta supistetaan ja lisätään panostusta digitaaliseen mediaan. Päätoimittaja ilmoitti, että uutiset jätetään lehdestä pois, sivut täytetään kulttuurilla ja paikallisaineistoilla. Samalla kun toimituskuntaa vähennettiin, organisaatiota uudistettiin niin, että väliportaita ja pomoja tuli lisää.

Staffan Bruunin pesti säilyi yt-neuvotteluissa, mutta hän sanoi itsensä irti vuoden 2015 lopussa ja siirtyi vapaaksi kirjoittajaksi.


SAMAA AIHETTA





perjantai 12. lokakuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C.


Tuli iloinen yllätys: tämä on hyvä kirja. Tartuin Rouva C:hen nihkeästi. Minna Canth on kyllä kiinnostava henkilö, mutta tykkään lukea oikeista ihmisistä faktapohjalta, en niin, että kirjoittaja ottaa joitakin faktoja ja lähtee sitten kuvittelemaan, millaistahan noitten elämä ja avioliitto ehkä oli.

Mutta tässä se toimii hyvin. Minna Rytisalo kertoo romaanin lopussa, miten hän ensin luki kuukausikaupalla, mitä Minna Canthista tiedettiin. Sen jälkeen hän päästi mielikuvituksensa vapaaksi, ja faktojen sisään alkoi kehittyä romaani.

Nuori Minna Johnson puhuu isänsä ympäri ja saa luvan lähteä Jyväskylässä vasta aloittaneeseen seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Seminaarin rehtori oli Uno Cygnaeus, jonka ajamana Suomeen saatiin kansakoulu 1860-luvulla. Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmaan liittyi opettajaseminaarin perustaminen. Seminaari aloitti vuonna 1863. Siihen sisältyi radikaali uudistus: opiskelijoiksi otettiin myös naisia.

Minna perustelee isälleen opiskelutoivettaan sillä, että ei aio naimisiin, vaan haluaa antaa elämänsä kansan valistamiselle. Vaan mitenkäs kävi. Seminaarin luonnontieteiden opettaja Ferdinand Canth ihastuu neiti Johnsoniin, piirittää häntä sitkeästi ja saa neidin lopulta suostumaan kosintaansa.

Rytisalo kirjoittaa kiinnostavasti elämästä 1860-luvun Jyväskylässä ja seminaarissa. Canthien avioliiton hän piirtää lämpimäksi ja rakkauden sävyttämäksi kumppanuudeksi, missä kumpikin tukee toistaan.

Jälkipolville ei ole jäänyt tietoa siitä, minkälainen Minnan avioliitto oli. Rytisalon päätelmä on kuitenkin johdettavissa siitä, että aikana, jolloin vaimon tahto oli tyystin miehen taskussa, Minna Canth saattoi kirjoittaa sanomalehteen jyliseviä puheenvuoroja yhteiskunnallisista epäkohdista. Ferdinand olisi voinut aviomiehen oikeudella pistää niille stopin, mutta ei pistänyt.

Minna Canth oli ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen. Hänestä tuli myös merkittävä suomenkielinen kirjailija ja aikaansaava mielipidevaikuttaja. Hän ajoi erityisesti naisen asemaa, nosti esiin asioita, joiden näki olevan pahasti pielessä, eikä antanut periksi. Moni meidän itsestäänselvänä pitämä seikka on nykytolalla sen vuoksi, että rouva Canth ryhtyi ensimmäisenä taisteluun. Kuka esimerkiksi voisi enää kuvitellakaan, että naisella ei olisi oikeutta omiin tuloihinsa, vaan ne menisivät suoraan miehen taskuun, joka saisi vapaasti vaikka ryypätä ne.

Iso plussa Minna Rytisalon romaanissa on kieli. Kirja täytyy lukea rivi riviltä, sana sanalta, ettei mitään mene ohi, ja joitakin rivejä ja kappaleita täytyy pysähtyä lukemaan uudelleen:  "Ajatukset kiinnittyivät tajunnan reunoille ja riippuivat siellä kuin vaatteet narulla. Koko ajan silmäkulmallaan näki, että siellä ne olivat..."


SAMAA AIHEKENTTÄÄ

Merete Mazzarellan Fredrika kertoo aikansa idolista Johan Ludvig Runebergistä vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti.

Enni Mustosen kirjasarja Järjen ja tunteen tarinoita alkaa siitä, kun nuori torpantyttö Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton viisikymppinen opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

Mikaela Strömbergin Sofie perustuu tositapahtumiin. Aatelinen Sofia ottaa elämänsä omiin käsiin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

Raija Orasen Aurora on aikansa superjulkkiksen Aurora Karamzinin elämäntarina yhdistettynä 1800-luvun Helsingin ja Suomen historiaan. Orasen kirjassa Aurorasta tulee kiinnostava ihminen, ei vain nimi historiankirjassa.
 
Kaari Utrion helsinkiläisromaaneissa on huumoria ja romantiikka ja faktaa, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olot, tavat ja naisen asema on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat.

Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret kertoo romanttisen juonen ohessa naisen ahtaasta tilasta 1800-luvun alkupuolella. Jos aatelisneito ei saa napatuksi miestä, edessä on nöyryyttävä loppuelämä vanhapiikatätinä sukulaisten elätettävänä. Arvojärjestyksessä vanhatkin neidit tulevat aina viimeiseksi, 17-vuotias rouva kulkee heidän edellään.



sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Jessie Burton: Muusa

Jos maalaus on hyvä, onko väliä, kuka sen on tehnyt? Vai onko taideyleisön petkuttamista, jos tekijä onkin joku muu kuin se, jonka nimissä maalausta myydään?

Jessie Burton nostaa tuon kysymyksen esiin romaanissaan Muusa muiden kysymysten ohessa. Kirja on vetävä lukuromaani: koukuttava juoni, ihmissuhteita ja kiinnostavaa historiaa. Mistä on kyse, se selviää vasta viimeisessä luvussa.

Juonen keskiössä on herkullisin värein maalattu, katseet vangitseva maalaus, jonka nuori mies haluaa myydä. Hän on perinyt taulun vast’ikään kuolleelta äidiltään, joka piti sitä aina makuuhuoneessaan. Kuka taulun on maalannut ja missä, ja miksi se oli äidille niin tärkeä?

Burton kuljettaa lukijat takaumissa sisällissodan runtelemaan Espanjaan vuonna 1936. Samaan aikaan valtakunnankansleri Adolf Hitler saa yhä enemmän valtaa Saksassa ja wieniläinen juutalaissyntyinen taidekauppias Harold Schloss muuttaa perheineen Espanjaan. Hän jatkaa taidekaupan tekoa sieltä käsin.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin lontoolaisen taidegallerian konekirjoittaja Odelle Bastien ryhtyy selvittämään myytäväksi tarjotun taulun taustaa.

Jos etsit sutjakkaa lomalukemista, joka irrottaa ajatukset töistä tai arjen muista kiemuroista, tätä kannattaa kokeilla.


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Elisabet Aho: Sisar


Helsinki on sisällissodassa huhtikuussa 1918. Josafatinlaakson kyljessä Kalliossa sijaitsevalle Diakonissalaitokselle tulvii avuntarvitsijoita, langanlaihoja suurisilmäisiä lapsia, nälästä horjuvia aikuisia ja haavoittuneita. Kaikkia autetaan. Kun ei enää löydy muuta ruokaa, diakonissat eli sisaret keräävät nokkosia ja keittävät siitä soppaa.

Yhtenä päivänä sisaret löytävät portin pielestä tajuttoman nuoren naisen, jolla on haavoja ja ruhjeita ylt’ympäri ja korkea kuume. Sisarten hoidossa nainen toipuu. Hän muistaa nimensä, Ellen, mutta kaikki viime aikojen tapahtumat ovat pimeyden peitossa. Mitä hänelle on käynyt?

Siinä alkutilanne Elisabet Ahon romaanissa Sisar. Kirja on kiinnostava ja monipolvinen romaani ja kansalaissodan kuvaus Helsingin näkövinkkelistä. Päänäyttämönä on Diakonissalaitos ja sen ympäristö, Kallion ja Sörnäisten hatarat, kylmät hellahuoneet ja niiden rutiköyhät asukkaat.

Josafatin laakso on kaunis lehto. Siellä on myös diakonissojen iso perunamaa ja vihannesviljelmät. Laakso on Diakonissalaitoksen rakennusten, Josafatin kallioiden ja Vesilinnanmäen välissä - Vesilinnankalliolla on nykyisin Linnanmäen huvipuisto.

Euroopan rikkaimman naisen, suomalaissyntyisen kaunottaren Aurora Karamzinin perustama Diakonissalaitos toimi ensi alkuun Katajanokalla, köyhien kaupunginosassa sielläkin. Kun tilat kävivät ahtaaksi, kaupunki järjesti Diakonissalaitokselle maata laitakaupungilta, Töölönlahden perukasta.

Diakonissoille on järkytys, kun kaupungin virkamiehet ilmoittavat, että perunamaan päälle rakennetaan uusi katu, jolla yhdistetään Itäinen Viertotie ja Läntinen Viertotie – nykyisin puhuaan Hämeentiestä ja Mannerheimintiestä. Yhdistävän kadun nimeksi tulee Helsinginkatu.

Koska diakonissat ruokkivat perunamaansa ja vihannesviljelmiensä sadolla ilmaiseksi köyhiä, kaupunki järjestää heille korvaavan maapalan Pitäjänmäestä, Espoon rajalta. Sinne on matkaa, mutta maata annetaan sitten sen verran enemmän. Diakonissalaitokselle jätetään rakennusten pihapiiri, sama joka siellä on edelleen.

Elisabet Ahon romaani kertoo myös punaisten ja valkoisten viimeisistä taisteluista ja punaisten häviöstä. Hävinneiden kohtelu on vihan täyttämää ja summittaista kuten muuallakin Suomessa. Vankileirille saattoi joutua vain, koska oli väärään aikaan väärässä paikassa, kuten kirjan pikkutyttöjen Kristiinan ja Lempin äiti. Ilman diakonissoja tytöt olisivat nääntyneet nälkään, kun he jäivät kahden ja odottavat turhaan äitiä kotiin.

Muistinsa menettäneen Ellenin tarinakin selviää. Elsabet Aho punoo sen hyvin muun juonen joukkoon ja avaa Ellenin kautta yhden näkökulman kaupungin viimeisiin taisteluihin ennen punaisten antautumista. Linnanmäen kalliolla on oma kansalaissotaan liittyvä historiansa.

Kokonaisuutena hyvä romaani.


LISÄÄ AIHEESTA






maanantai 1. lokakuuta 2018

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä


”Herrasmies avaa naiselle oven” oli yleisin vastaus, kun Joonas Konstig teki gallupia ympäristössään ja kysyi, mikä on herrasmies.

Herrasmies tekee sitäkin. Mutta kun Konstig lähti vuoden mittaiselle matkalle opettelemaan punkkarista herrasmieheksi, ovien avaaminen oli vain pieni siivu. 

Herrasmies ei sano kenestäkään selän takana sellaista, mitä ei sanoisi edessäpäin. Herrasmies ei kiroile. Herrasmies ei hekottele alapäähuumorille. Herrasmies ei pukeudu kotonakaan kalsareihin ja vanhaan t-paitaan. Herrasmies pyrkii siihen, että ihmiset hänen ympärillään viihtyvät, ja siinä on käytöstavoilla tärkeä osa.

Muutama kaverisuhde käryää, kun Joonas ei enää jaksa kuunnella alapäävitsejä – ensin hän jättää ne itse, huomaa pian kuinka rasvaista tekstiä porukoissa puhutaan, ja lopulta ne jutut alkavat tympiä. Ei niin, että lopeta tollanen, vaan niin, että minusta tuntuu ikävältä kuunnella tuontyyppistä, kun tehdään töitä yhdessä, olisiko mahdollista vähän rajoittaa? 

Mä en voi tehdä luovaa työtä, jos mun pitää alkaa rajoittaa mua, sanoo työkaveri, yrittää sitten kuitenkin, mutta ilmapiiri mene tärviölle.

Herrasmies on myös yleissivistynyt. Kirjojen lukeminen on hauskaa, nyt Konstig vain lukee erityisesti sellaisia, usein kauan sitten ilmestyneitä kirjoja, jotka lisäävät yleissivistystä ja viisastuttavat.

Omat juttunsa ovat ratsastus, rugby, tanssiminen ja miekkailu, joita pidetään vanhan ajan herrasmiesten lajeina ja joihin kaikkiin Konstig tutustuu vuoden aikana. Ne ovat siinä mielessä helpponakki, että ei tarvitse luopua vanhoista tavoista ja kouluttaa itseään uusiin, kun ei vanhoja tapoja ole.

Hankalinta on opetella pois ironisesta ja ivallisesta huumorista, jota Konstig kertoo harrastaneensa kaiken ikänsä. Yritysten ja lankeemusten kautta hänen puhetapansa alkaa muuttua, ja yllättäen se tekee oikein hyvää avioliitolle. Niin tekee myös itsehillintään keskittyminen, että ei karju lapsille tai vaimolle, jos tapahtuu virhe tai vahinko, vaan keskittyy puhumaan vähintään asiallisesti, mieluiten ystävällisesti.

”Oman vaimon, oman perheen haukkuminen kuulostaa nyt korviini rumalta ja säälittävältä”, Joonas Konstig kirjoittaa vuoden lopulla kuunnellessaan lentokoneessa selän taakse asettuvaa äijäporukkaa.

Konstig seuraa vähitellen luonteviksi tulevia muutoksia omassa käyttäytymisessään. Hän muistaa joskus lukemansa psykologin väitteen, että tunteidenpatoamisteoria on väärässä, siis että jos ihminen patoaa tunteensa, hän kerryttää aggressioitaan, kunnes lopulta menee ja lyö jotakuta. Psykologi väitti, että ihminen oppii tekemään sitä, mitä tekee: ”Aggressio tekee aggressiivisemmaksi, itsehillintä opettaa hillitsemään itseään”. Esimerkiksi thaimaalaiset onnistuvat tunteidenhillinnässä hyvin, eivätkä ole ollenkaan itsemurhatilastojen kärjessä. Thaimaassa hermojensa menettäminen on suuri häpeä.

Sama ajatus, että ihminen tottuu siihen, mitä tekee, vaikuttaa Joonas Konstigin hämmästykseksi kaikilla elämänalueilla. Konstig summaa herrasmiehen ihanteen: tarvitaan viisautta ja oppia, tarvitaan fyysisiä taitoja ja tarvitaan halua vaalia ja kehittää itsessään hyveitä.

Vuosi herrasmiehenä on kiinnostavampi kirja kuin ennakoin alkaessani lukea sitä. Kiinnostavaa on erityisesti se, kuinka ihminen pystyy muuttamaan itseään, kun haluaa. 

Ajatus, että mä oon mikä oon ja mun tarttee saada toteuttaa itseäni, saa vierelleen toisenlaista ajatusta ja kokemusta. Jos ei halua ryhtyä herrasmieheksi, voi ottaa jonkun muun tavoitteen, ja sitten vain lähteä määrätietoisesti kehittämään itseään. Voi tehdä elämästä ja itsestään uusia löytöjä.


Lisää toisenlaisia tapoja:   Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise



perjantai 21. syyskuuta 2018

Fiona Barton: Leski

Loppukesästä satuin lukemaan useamman sellaisen kirjan, osa niistä arvostelujen kiittämiä, joiden kanssa katselin jo puolivälissä, paljonko tässä on vielä sivuja kahlattavana. Jonkun menin loppuun silmäilemällä.

Viimeksi pitkästyin paljon kiitetyn Punaisen osoitekirjan kanssa. Kirjan idea on hyvä: vanha nainen selaa osoitekirjaansa ja käy samalla läpi elämäntarinaansa. Kirja alkoikin kiinnostavasti, mutta tarinan edetessä siitä tuli yhä sokerisempi. Punainen osoitekirja on kuitenkin takakannen tekstin mukaan ”ampaissut maailmanmenestykseen”, joten sillä on tykkääjänsä.

Sitten tuli kirjastosta ilmoitus, että varaamani Fiona Bartonin Leski on saapunut. Olin laittanut varauksen alkukesästä, kun sitä kiitettiin monen lehden kirja-arvioissa. Yllätyin iloisesti. Vaihteeksi kirja, joka otti otteeseensa kuin olisi nielaissut virvelin vieheen.

Fiona Barton on työskennellyt pitkään toimittajana, ja se näkyy sujuvassa kielessä ja tarinan nasevassa etenemisessä. Hän kerii juonta auki kahdessa aikatasossa. Kymmenen vuotta aiemmin Glen Taylor on vapautettu kidnappaussyytteestä, koska todisteet eivät riittäneet. Nyt on tullut uutta tietoa, ja tutkimusta johtanut poliisi ryhtyy penkomaan vanhaa asiaa. Tarinan avain on Taylorin vaimolla, Jeanilla, josta tulee kirjan alussa leski, kun Glen Taylor horjahtaa bussin alle ja kuolee.

Uusien tutkimusten myötä esille nousee muitakin tekijävaihtoehtoja. Onko syyllinen joku heistä, vai oliko tekijä sittenkin Glen?

Barton kutoo tarinaa taitavasti, väliin Jean Taylorin näkökulmasta, väliin poliisin ja väliin toimittajan näkökulmasta. Vaikka juoni etenee eri aikatasoissa, kokonaisuus on hanskassa. Mikä mukavinta, lukijakaan ei osaa päätellä vihjeistä huolimatta, mitä aikanaan on tapahtunut, ennen kuin se selviää viimeisessä luvussa.


YLLÄTTÄVIÄ LOPPURATKAISUJA ON MYÖS NÄISSÄ






keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Olin jostain laittanut muistiin Sara Medbergin kirjan Kultaportin kaunottaret, jota suositeltiin huumorin sävyttämänä kiinnostavana ajankuvana. Varasin kirjan kirjastosta, jono oli pitkä, ja Kultaportin kaunottaret tuli monen kuukauden jälkeen.

Ensimmäiset luvut luettuani mietin, onko tämä parodiaa?

Naisten silmät ovat meripihkanväriset tai violettiin vivahtavat ja heillä on sädehtivä iho.  Neitojen naurahdukset helähtävät hopeatiu’un lailla ja huulet vivahtavat kypsän talviomenan punaiseen. Miehet ovat henkeäsalpaavan komeita.

Henkilöhahmot ovat peruskliseitä: kaunis, älykäs ja käytöstapoja rikkova aatelisneito, komea ja rikas mutta yrmeä nuori aatelisherra, vanha valittamisella hallitseva leskikreivitär, toinen nuori mutta kopea kaunotar ja kopean neidon äiti, leskimarkiisitar, joka osaa kaikki sen ajan naiselliset konstit ihailevista huokailuista silmien räpsytykseen. Lisäksi pari köyhimystä, jotka osoittautuvatkin rikkahiksi.

Tapahtumapaikka on 1870-luvun Turku. Paronintytär Adele saapuu kartanostaan kaupunkiin sukulaistaloon aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Sen jälkeen hänet on määrä esitellä seurapiireille, mistä eteenpäin tehtävänä on pyydystää aviomies.

Tarina alkaa peruskommelluksella, kun sukulaistalossa Turussa ei osata odottaa paronintytärtä. Talon nuori, aatelinen ja ärtyisä isäntä haluaisi lähettää Adelen sen tien sinne, mistä moinen kaukainen sukulainen on lähtenyt matkaan. Mutta Adele on tullut jäädäkseen.

Kertomuksen edetessä juoneen tulee enemmän mutkia. Mukana on myös historiallisia henkilöitä kuten Fredrika Runeberg. Loppua kohti juonessa korostuu 1800-luvun aatelisneitojen asema, jota ei kannata kadehtia huolimatta palvelijoiden passauksesta, koreista vaatteista ja jatkuvista kekkereistä. Aatelisnaisen elämä on kapeaa ja pitkästyttävää, rajoituksia on paljon ja neitojen paine päästä naimisiin on kova.

Avioliitto oli vielä 1800-luvun puolella aatelisneidin ainoa hyväksytty elämäntapa. Jos ei saa napatuksi miestä, edessä on nöyryyttävä loppuelämä vanhapiikatätinä sukulaisten elätettävänä. Arvojärjestyksessä vanhatkin neidit tulevat aina viimeiseksi, 17-vuotias rouva kulkee heidän edellään.

Adele ei hyväksy annettua asetelmaa, hänellä on muita suunnitelmia. Hänellä on takanaan tytärtään kaikessa tukeva isä ja saattaa olla, että Adelen elämä lähtee toiseen suuntaan.

Sara Medbergin kirja sijoittuu samaan lajiin kuin Kaari Utrion 1800-luvun helsinkiläisromaanit. Utrion henkilöt ovat hekin jossain määrin tyypiteltyjä, mutta enemmän heissä on verta ja henkeä kuin Adelessa ja kumppaneissa. Kultaportin kaunottaret on kuitenkin kohtuu luettava, jos on kiinnostunut historiasta, erityisesti Turun historiasta, ja naisen asemasta 150 vuotta sitten.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Mikaela  Strömbergin Sofia perustuu tositapahtumiin. Aatelinen Sofia ottaa elämänsä omiin käsiin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.  

Kaari Utrion helsinkiläisromaaneissa on huumoria ja romantiikka, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olot ja tavat on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat.

Raija Orasen Aurora on aikansa superjulkkiksen Aurora Karamzinin elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan. Orasen kirjassa Aurorasta tulee kiinnostava ihminen, ei vain nimi historiankirjassa.   

Merete Mazzarellan Fredrika kertoo aikansa idolista Johan Ludvig Runebergistä vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti.

Enni Mustosen Järjenja tunteen tarinoita alkaa siitä, kun nuori torpantyttö Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton viisikymppinen opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Ann Cleeves: Valoisat illat


Pitkään televisiossa pyörinyt englantilainen dekkarisarja Shetlandsaarten murhat näyttää rikosten ratkaisun ohessa Shetlannin saarten karun kauniita maisemia. Saaret sijaitsevat Englannin yläpuolella Norjanmerellä. Maisemia ihailee, mutta harva sinne kait muuttaa tahtoisi, kun porukat näyttävät kulkevan vuoden läpi kumisaappaissa ja sadetakeissa.

Loppukesästä käteeni osui Ann Cleevesin vuonna 2008 ilmestynyt dekkari Valoisat illat. Se osoittautui Shetlandsaarten murhien pohjana olevan dekkarisarjan kakkoseksi. Päähenkilö on paikallinen poliisi Jimmy Perez, ja rikosten selvittelyn ohessa sarjassa seurataan hänen henkilökohtaista elämäänsä.

Kuten usein, tässäkin kirja on moniulotteisempi kuin tv-sarja, vaikka sarjakin on omassa genressään hyvä.

Ann Cleeves on asunut vuosia paikkakunnalla, ja hän kuvaa kirjoissaan myös Shetlannin saarten ihmisiä ja luonnon tuomia haasteita. Kirjasarja rinnastuu Lappiin sijoitettuihin dekkareihin: ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja toistensa suvut, eikä voi välttämättä kertoa kaikkea, mitä tietää, koska asuu yhteisössä jatkossakin.

Shetlannin sää tuo oman mausteensa kirjoihin: sadetta, sumua, tuulta, lunta, myrskyä. Muualta tulevat eivät saa kesällä nukutuksi, kun aurinko paistaa yötä myöten, ja talvella päivä valkenee pahimmillaan vain muutamaksi tunniksi sumuisen harmaana. Tarkistin Shetlannin sijainnin ja se asettuu suunnilleen samalle korkeudelle kuin Helsinki. Meikäläisittäin siis tuttu vuodenkierto, mutta Englannista Shetlantiin tuleville ihmettelyn aihe.

Ensimmäisen jälkeen hain kirjastosta muutkin sarjan kirjat. Jokaisessa juoni on oivallinen. Se avaa erilaisia mahdollisuuksia ja silti loppuratkaisu on yllätys. Rikoksen ratkaisemisen ohessa selviää sekin, miksi tv-sarjassa Perezin tyttärellä on kaksi isää. Kirjat ovat silti itsenäisiä, en lukenut niitä ilmestymisjärjestyksessä, eikä haitannut.

Lisäplussa on, että tässä sarjassa ei mässäillä yksityiskohtaisesti kerrotulla väkivallalla kuten nykyisin monissa dekkareissa

Koko sarjasta on suomennettu ilmestymisjärjestyksessä Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua, Sininen sarastus

SAMAA LAJIA







sunnuntai 12. elokuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtikirkas



Ensin lukija tapaa seitsemän henkilöä, joiden arjen rutiinit tyssähtävät: älypuhelin tilttaa, tietsika sammuu, auto pysähtyy, valot katoavat, kulkulupa ei toimi, juna ei tule, kaupan kassakone tekee lakon.

Ongelma laajenee. Satunnaiset tilttaamiset eivät ole enää satunnaisia, sähköä ei ole ollenkaan. Kauppojen tilaukset ja kuljetukset ovat jumissa, eikä kauppoihin tule ruokaa. Sitä, mitä hyllyissä vielä on, myydään vain käteisellä, koska luottokortit eivät toimi.

Apteekeista ei saa lääkkeitä. Sairaaloista loppuu varavirta ja sen mukana leikkaukset. Radio ja televisio hiljenevät, lehdet eivät ilmesty, eivät nettilehdetkään. Lämmitys ei toimi, paitsi puulämmitys, ja liikkumaan pääsee vain jalan tai polkupyörällä. Lankapuhelinverkko on purettu, ja tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä. Vaikka saisi kännykkänsä ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa.

Koko ruotsalainen yhteiskunta romahtaa.

Lars Wilderängin Tähtikirkas piirtää näkymän, joka on mahdollinen. Länsimainen yhteiskunta luottaa naiviuteen asti sähköön, nettiin, tietokoneisiin ja kännyköihin. Varasysteemit on minimoitu tai lopetettu.

Ruotsissa jaettiin loppukeväästä joka kotiin ohjekirja, jossa kehotettiin kansalaisia varautumaan kriisitilanteeseen ja hankkimaan varastoon kuivamuonaa, vettä ja kynttilöitä. Sähkökatkoja on nytkin muun muassa myrskyjen aiheuttamina, joten maistiaisia sähköttömyydestä on saatu.

Widerängin kirjan henkilöt luulevat, että viranomaisilla on hätävarasuunnitelma katastrofia varten, mutta pian käy ilmi, että kukaan päättäjä tai viranomainen ei hanskaa tilannetta. Yhteiskunta valuu kaaokseen.

Alun henkilöiden tiet risteytyvät myöhemmin. Kun kirjassa on päästy niin pitkälle, Wilderäng on jo näyttänyt, minkälaiset ominaisuudet ihmisissä ja yhteiskunnassa nousevat pintaan, kun totuttu elämä romahtaa.

Kirjana Tähtikirkas on sujuvasti kirjoitettu. Se rinnastuu osin Ilkka Remeksen romaaniin Jäätyvä helvetti. Risto Isomäen Haudattu uhka kuvaa taas Wilderängin tapaan viranomaisten naiviutta ja säästötoimia, joissa verkkoaita riittää, eikä rannalla ole sitäkään “eihän tänne nyt veneellä kukaan tule”.

Tähtikirkkaasta jäi vähän hyinen olo. Tuskinpa noin käy – mutta onhan se mahdollista… Seuraavana päivänä huomaa miettivänsä, pitäisikö komeroon varata vähän enemmän hätävaraa? Ja olisiko viisasta laskea kraanasta muutamaan kanisteriin vettä varmuuden vuoksi, sillä jos sähköt menevät, se pysäyttää myös vedentulon - vessaakaan ei voi vetää.



lauantai 4. elokuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Katrina on ison talon tytär Pohjanmaalla, reipas, kaunis ja iloinen. Eipä ihme, että hän joutuu hätistelemään ympäriltään kosijoita, mutta hätisteltävä on, kun kukaan heistä ei kiinnosta.

Sitten paikkakunnalle saapuu ahvenanmaalainen merimies Johan, nauravainen ja laulavainen, joka kertoo komeasta kotitalostaan Ahvenanmaan saaristossa. Se on menoa sen tien. Katrina ja Johan vihitään, ja nuorikko lähtee miehensä mukana uuteen kotiin.

Perillä selviää, että Johan on liioitellut, eikä edes vähän. Katrina tyrmistyy nähdessään harmaan, lyttänän tönön kylän laitamilla. Johan lähtee samantien seilaamaan koko kesäksi, ja Katrina jää selviämään yksin ventovieraassa kylässä.

Nykypäivän Katrina kääntyisi kannoillaan ja palaisi Pohjanmaalle. Mutta eletään 1800-luvun loppua, ja siihen aikaan paluun häpeä olisi ollut niin paljon suurempi, että hän puree hammasta ja päättää pärjätä.

New Yorkissa kotiapulaisena työskennelleen Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina oli suurmenestys. Se oli pitkään eniten muille kielille käännetty suomalainen romaani kunnes Mika Waltarin Sinuhe meni ohi. Nyt Katrinasta on tehty uusi suomennos. Aiempikin on ihan sujuvaa luettavaa, eli lukee kumman vain, kirja on hyvä. (aiemmassa suomennoksessa Katrina kirjoitettiin kahdella iillä)

Sally Salminen oli itse kotoisin Ahvenanmaalta köyhistä oloista. Kun hän kertoo isojen isäntien ja laivanvarustajakapteenien vallasta Ahvenanmaalla, hän kertoo elämästä, jota on itse elänyt.

Eivät isännät ja kapteenit ihan olleet verrattavissa Baltian paroneihin, joista Aino Kallas kertoo romaaneissaan, mutta ei paljon puutu. Ahvenanmaan rengit, piiat ja mäkitupalaiset eivät olleet maaorjia kuten Baltiassa. Isäntien armoilla he kuitenkin olivat, kun ei ollut muuta mahdollisuutta pysyä hengissä kuin tehdä nälkäpalkalla raskaita pitkiä työpäiviä isäntien maatiloilla. 

Jos ei sitten lähtenyt merille, kuten iso osa miehistä. Mutta työ laivoillakin oli rankkaa, sitä rankempaa mitä nuorempi lähtijä oli. Pojat pestautuivat laivapojiksi jo kahdentoista vanhasta, ja laivapoika oli hierarkiassa alin, se, jota kaikki saivat höykyttää. Sen lisäksi merellä vaani alati kuolema.

Katrina on ison talon tytär, mutta sitä hän ei koskaan sano, koska kukaan ei kuitenkaan uskoisi. Tulisi vain ivanaurua. Mutta hän on myös pohjalainen, ja sen hän päästää vallalle tarvittaessa. Katrina tekee kyllä työnsä, alistuu väistämättömään ja raataa parhaimmillaan kuin mies, mistä saa jopa kopean isännän arvostuksen: “on siinä tytöllä sisua ja voimaa!”. Mutta itsetunnostaan hän ei luovu, ei suostu isäntien kopeloitavaksi eikä ota vastaan armopaloja, koska “sen jälkeen olisin loppuikäni kiitollisuudenvelassa koko kylälle”.

Asetelmasta saisi helposti Harlekiini–tyylisen tarinan, jossa virheetön ja kaunis Katrina selviää vaikeuksien kautta voittoon ja saisi kenties vielä rikkaan miehenkin. Salminen kirjoittaa sen sijaan syvälle luotaavan romaanin, jossa yhdistyy Katrinan kasvu ihmisenä ja naisena, ahvenanmaalainen paikallishistoria ja kiinnostava ihmissuhdekudelma.

Pienessä kylässä toteutuu vanha sanonta: köyhä antaa vähästäänkin, rikas ei anna paljostaan. Kaikista rikkaista ei niin voi sanoa, heissäkin on monenlaista, mutta köyhien yksi selviytymiskeino on auttaa toinen toistaan ja antaa naapurille tarvittaessa vaikka viimeisensä, sen lesken rovon.

SAMAA AIHEALUETTA