sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja

Enni Mustosella on oiva kyky kirjoittaa elämäksi Suomen historiaa. Hän seuraa romaaneissaan isoja tapahtumia tavallisten ihmisten silmin ja konkretisoi, miten mullistukset näkyvät heidän arjessaan.  

Löysin tarjouspokkaripöydältä Koskivuori-sarjan. Se kertoo viiden kirjan verran suomalaisten elämästä 1910-luvulta vuoteen 1968. Pääosassa on Koskivuoren kartano ja tehdas ja sen ympärille rakentunut kyläyhteisö Hämeessä. Koivikko on Koskivuoren kartanon torppa, ja torpan tyttäret löytävät joka sukupolvessa kaverin kartanon tyttärestä. 

Mustonen kutoo historiallisten vaiheiden päälle kiinnostavan ja hyvin koossa pysyvän ihmissuhdeverkoston. Vaikka torpan ja kartanon tyttäret ovat välillä eri puolilla, pahan paikan tullen kaveria ei jätetä.

Koskivuori-sarja alkaa kansalaissodan alla, ja sen jälkeen eletään aakollit ja muilutukset, talvi- ja jatkosota, olympialaiset ja 60-luvun aatteet. Henkilöistä tulee niin totta, että heidän vaiheitaan ja valintojaan pohtii vielä jälkeenkin päin – entä jos Elina olisi valinnut toisin tai Anna skarpannut paremmin perunkirjoituksissa…

Sarjan kirjat ovat nimeltään Verenpisara ikkunalla, Ruiskukkaseppele, Kielon jäähyväiset, Metsäkukkia asfaltilla ja Unikkoja ikkunassa.

Mustosen tätä nykyä tunnetuin sarja on Syrjästäkatsojan tarina. Sen päähenkilö on piikatyttö Ida, joka työskentelee 1800-luvun lopulta lähtien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kodeissa, Topeliuksella, Sibeliuksella ja Edelfeldtillä. Ida etenee lapsenpiiaksi ja emännöitsijäksi ja siitä itselliseksi täysihoitolan pitäjäksi. Siinä vaiheessa eletään jo kansalaissotaa. 

Kirjat Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva ja Ruokarouvan tytär voi lukea itsenäisinäkin, vaikka ne linkittyvät toisiinsa.

Mustosen kolmas historiallinen sarja on Järjen ja tunteen tarinat. Sen alussa torpantyttö Hilma tulee Helsinkiin piiaksi itselliselle Augusta Ahlstedtille. Samaan aikaan Augustan Kruunuhaassa sijaitsevaan taloon asettuu asumaan hänen veljentyttösä Anna Sofia, joka tulee käymään koulua Helsingissä.

Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten vuoroon Hilman kertomana, vuoroon Anna Sofian. Tytöt varttuvat aikuisiksi, ja heidän elämänkulkunsa solmiutuu Helsingin ja Suomen historiaan alkaen 1900-luvun alusta. Kirjat ovat nimeltään Nimettömät, Mustasukkaiset, Lipunkantajat, Sidotut ja Parittomat.

Sekä Koskivuori-sarjassa että Järjen ja tunteen tarinoissa viimeinen kirja putoaa harmittavasti muiden tasosta. Niistä tulee ihmissuhdesäpellystä, jossa historiallinen osuus jää ohueksi kulissiksi. Mutta kyllä nekin sarjan lopuksi lukaisee saadakseen tietää, mitä päähenkilöille sitten tapahtui.

TARKEMMIN JÄRJEN JA TUNTEET TARINOISTA



TARKEMMIN SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINASTA



torstai 15. helmikuuta 2018

Mai Jia: Koodinmurtaja

Selasin Koodinmurtajaa ja ajattelin, että tämä tuskin on kirja miun maun mukkaan. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä yllätyin iloisesti.

Kansilehti kertoo, että Mai Jia on nyky-Kiinan suosituimpia kirjailijoita ja Koodinmurtaja on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Päähenkilö on köyhtyneen kauppiassuvun huonoille teille päätyneen pojan avioton poika.

Lapsen isä kuolee väkivaltaisesti ennen pojan syntymää ja äiti kuolee synnytykseen. Kukaan ei halua lasta, ja hänet jätetään vanhan palvelijapariskunnan hoteisiin. Sieltä isosetä löytää hänet ja havaittuaan pojan matemaattisen lahjakkuuden vie mukanaan kaupunkiin.

Poika, joka ottaa nimen Rong Jinzhen, ei ole vain lahjakas vaan nero. Sosiaalisesti kömpelö, ulkoisesti hintelä ja isopäinen poika ratkaisee yhä vaikeammat matemaattiset tehtävät tuosta vaan. Hän ohittaa osaamisellaan yliopiston professoritkin.

Pojan maine kiirii Kiinan poliittisten päättäjien korviin, ja hänet haetaan huippusalaiseen yksikköön murtamaan vihollisen salakirjoituskoodeja. Tavallaan kirja alkaa tästä tilanteesta, koska siihen viitataan pitkin matkaa tarinan alkupuolella.

Kirja ottaa yllättävästi otteeseensa. Siinä kiinnostaa Rong Jinzhenin persoona, Kiinan lähihistoria ja dekkarimainen ote. Tarina etenee toisesta maailmansodasta ja Kiinan japanilaismiehityksestä Maon aikaan ja siitäkin eteenpäin. Rong Jinzhenin yritykset murtaa Purppura-koodi ovat kuin jännityskertomus – kukaan ei ole siihen pystynyt, pystyykö tämä nuori nero?  


KIINASTA KERTOVAT KIINNOSTAVASTI MYÖS

on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta. 

Qiu Xiaolongin Kuolemanjärvi on kirjailijan viimeisin dekkari. Hänen ensimmäisensä osui käteeni kirppiksellä, ja sen jälkeen olen lukenut ne kaikki. Dekkarit sijoittuvat Kiinaan, ja monen rikoksen taustalla on tapahtumia Maon johtaman Kulttuurivallankumouksen ajoilta 60-luvulta. Ylikomisario penkoo menneitä rinnan tämän päivän kanssa, ja lukija pääsee seuraamaan kiinalaisten arkea silloin ja nyt. Kirjat avaavat myös kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin (kuten apinan aivot).  

Anchee Minin Madame Mao on romaaniksi kirjoitettu Mao Zedongin puolison Jiang Chingin elämäkerta. Kirja avaa sisäpiirinäkökulmaa sekä Maon privaattielämään että siihen, mitä kommunismi oli käytännössä. Mao  johtoporukoineen noudatti ohjetta ”Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Mao julisti, että jokaiseen perheeseen riittää yksi riisikuppi ja yhdet syömäpuikot, mutta hän muutti itse Kiinan entisen keisarin palatsiin ja ylensöi itsensä niin, että näytti valkoiselta valaalta, Jiang Ching tuhahtaa kirjassa. 

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit alkaa tilanteesta, jossa suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa. Heidän poikansa on alta vuoden, ja äiti jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti hylkäsi lapsensa.






torstai 1. helmikuuta 2018

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti
Kari Häkämies: Kaksoiselämää



Kun poikani olivat murkkuja, meillä pyöri muutaman vuoden ajan Ilkka Remeksen kirjoja. Luin niistä jonkun, mutta sensortin kohellus ei ollut minun lajini.

Nyt huusholliin ilmestyi HS Teema -liitteen innoittamana kirjastosta Remeksen neljä uusinta kirjaa. Ne kertovat kuvitteellisesta tilanteesta, missä Venäjä alkaa terrorisoida Suomea pakottaakseen sen toimimaan tahtomallaan tavalla. Kirjat ovat itsenäisiä, mutta sama päähenkilö sitoo niitä toisiinsa.

Rupesi vähän kylmäämään, kun Remeksen Jäätyvän helvetin luettuani tuli uutinen, että HUSin järjestelmä romahti ja sairaala oli toistaitoisessa tilassa pari päivää. Viime viikolla uutisissa kerrottiin, että tykkylumi aiheutti monen päivän sähkökatkoja Kainuussa. Edes hätäpuheluja ei voinut kaikin paikoin soittaa, ja pelastusviranomaisten, poliisin ja rajalaitoksen käyttämässä Virve-verkossa oli häiriöitä.

Kiinteä lankapuhelinverkko on jo purettu pois Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja nykyisin puhelimen käyttö onnistuu vain, jos on sähköä. Tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä, eli vaikka saisit kännykkäsi ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa. Virve-verkko käyttää samoja mastoja kuin matkapuhelimet.

Jäätyvä helvetti kertoo kyberhyökkäyksestä Suomeen. Kun suunnilleen kaikki on netin ja sähkön varassa, tarvitaan vain osaavat hakkerit ja sopiva virus ja yhteiskunta on rähmällään. Suomen sähköverkko romahtaa. Kun vielä varavoimaloissa tapahtuu muutama räjähdys, koko Suomi lamaantuu. Ei toimi lämmitys, ei valot, ei netti, ei puhelimet, ei terveydenhuolto, ei saa ruokaa eikä bensaa. Ajat siis autollasi just sen verran, mitä tankissa on, ja sitten se on polkupyörä, sukset tai jalankulku.

Suomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että aina on jokin varasysteemi ja viranomainen takatukemassa, mutta ei ole. Jokainen on omien kynttilöidensä, tulitikkujensa, säilykepurkkiensa ja takkojensa varassa - jos niitä on.

Remes-tyyliin Jäätyvässä helvetissä riittää kohellusta ja päähenkilö selviää pinteestä toiseen muutamalla mustelmalla. Se, mikä tekee kirjasta kiinnostavan, on suomalaisen yhteiskunnan sinisilmäisyys. Teeman haastattelussa Ilkka Remes kertoo yllättyneensä, kuinka avuton suomalainen yhteiskunta on ilman sähköä, kun alkoi kerätä kirjaan aineistoa. Luottamus on arvostettava ominaisuus, mutta niin varomaton ei pitäisi olla, että puretaan varasysteemit ja jäädään niinsanotusti yhden kortin varaan (HS Teema 5/17).

 

Kari Häkämiehen uusin kirja osui käsiini kaverin kirjapinosta, kun mietin, mitä sitten lukis. Häkämiestä en ole lukenut, kokeillaan.

Kari Häkämies on tuttu nimi politiikasta. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja ja toimi aikanaan myös oikeusministerinä ja sisäasiainministerinä. Tätä nykyä on hän on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Sen rinnalla hän on julkaissut vuodesta 2010 lähtien seitsemän dekkaria.

Kaksoiselämää alkaa tilanteesta, jossa perussuomalainen Kari Pajari on pudonnut eduskunnasta ja joutuu sen myötä jättämään sisäministerin pestin. Hän on vasta sulkenut ministeriön ovet takanaan, kun hänet löydetään ammuttuna Tähtitorninmäeltä.

Pajarin murha ei ole ensimmäinen, vaan niitä tulee lisää. Kuka ja miksi on tekojen takana?

Häkämies kirjoittaa rennon sujuvaa tekstiä. Henkilöt ovat aidon oloisia, sekä fiktiiviset että ne, joiden takana näkyy suomalaisen politiikan elävä esikuva, esimerkiksi ulkoministeri Voitto Sorri. Häkämies tuntee vallan kammareihin liittyvät asiat ja tilanteet, joista kirjoittaa.

Kaksoiselämän juoni johtaa Turun tautiin. Sillä tarkoitetaan erityisesti Turussa 1960-luvulta alkaen ollutta rakennusliikkeiden ja päättäjien välistä korruptiota, joka liittyi kaupungin keskustan vahojen rakennusten purkuun. Samaa tapahtui muissakin kaupungeissa, ja kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta historialliset keskustat pilattiin monin paikoin rumilla uudisrakennuksilla.

Kaksoiselämän jälkeen luin toisenkin Häkämiehen dekkarin, Presidentin murhe. Molempien plussapuolia ovat sujuva teksti, mielenkiintoisesti poliitiikkaan ja vallanpitäjien pariin sijoitetut tapahtumat ja aidon oloiset henkilöt.

Loppuratkaisu on harmittavasti molemmissa vähän liian yllättävä, lukijalle tulisi antaa enemmän vinkkejä matkan varrella. Myös naiskuva on turhan kliseemäinen, mutta ei onneksi kokonaan, esimerkiksi rikostutkija Jonna Tarasti on pätevä ja nokittaa muutaman kerran osuvasti vanhoja setiä.

Häkämiehen dekkarit sopivat hyvin lomalukemiseksi, kun haluaa sutjakkaasti etenevää tarinaa, jossa on kiinnostavia yhteiskunnallisia kytköksiä, mutta ei raskasta asiaa.
Risto Isomäki kirjoittaa Haudattu uhka -kirjassaan,  että Olkiluodon ydinvoimalan vartointi on minimaalista, jos sitäkään. Voimala on Pohjanlahdella, ja kuka tahansa huviveneilijä voi ajaa sen rantaan. Lienevätkö suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuusjärjestelyt todellisuudessakin yhtä lepsua touhua? 

Ilkka Malmberg: 1917 – samaan aikaan toisaalla


Luin aikanaan yo-kirjoituksia varten kaikki historian kirjat yhtä putkea läpi. Vasta siinä oivalsin, mitkä asiat olivat tapahtuneet samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Koulussa oli menty erikseen ensin Suomen historiaa, sitten Eurooppaa ja sitten muuta maailmaa. Suuressa kuvassa palapelin palat loksahtivat paikoilleen.

Ilkka Malmbergin kirja 1917 – samaan aikaan toisaalla kertoo horisontaalisesti kuukausi kerrallaan, mitä maailmassa tapahtui vuonna 1917.  Kirja on kyllä ulkoisesti niin mitäänsanomattoman näköinen, että harvalle se tarttuu käteen, jos ei osaa etsiä, mutta sisältö on mainio.

Mitä tapahtui tammikuussa vuonna 1917? Snappertunassa 18-vuotias torpantyttö Ida Åkerblom vaipuu horrokseen ja alkaa saarnata paitsi Jumalasta myös siitä, että vaikeat ajat tulevat, ihmiset vaeltavat punaisten lippujen perässä ja Suomella on koettelemusta aika. Myöhemmin hän alkaa käyttää etunimeä Maria.

Zürichissä maanpaossa oleva Lenin kirjoittaa kirjeitä ja lehtijuttuja sosialistisesta vallankumouksesta ja siinä sivussa rakkauskirjeitä Inessalle, vaimonsa ystävättärelle. Zürichissä asuu myös Albert Einstein, jonka vaimo on juuri lähtenyt lasten kera, koska Albertilla on suhde serkkunsa kanssa.

Leninin aatetoveri Trotski on päätynyt Amerikkaan tultuaan karkotetuksi Venäjältä. Trotskin lapset opettelevat jälleen uutta kieltä, hallussa ovat jo venäjän lisäksi saksa ja ranska.

Suomalainen Ville Ritola on hänkin päätynyt Atlantin toiselle puolelle ja saa töitä New Yorkin metrotyömaalta. Samaan aikaan suomalainen Carl Gustaf Mannerheim on sotimassa Bessarabiassa ja anoo kotilomaa. Suomeen matkatessaan hän pysähtyy Tsarskoje Selossa ja järkyttyy nähdessään, miten valtaistuimelta kammetut tsaari ja tsaaritar ovat vanhentuneet.

Tsaarittaren ikätoveri Aleksandra Kollontai sen sijaan on 45-vuotiaana kukkeimmillaan. Hän on maanpaossa Norjassa, Holmenkollenilla, ja on täynnä sosialistista taistelutahtoa, muttei unohda myöskään katsella, millaisia miehiä Norjassa on.

Ja niin edelleen, kuukausi kuukaudelta. Malmberg kertoo anekdoottimaisesti henkilöistä ja miten he ovat päätyneet sinne, missä sillä hetkellä ovat. Vuoden kuluessa hän nostaa esiin Johan 'Maunon isä' Koiviston, Frederick 'Donaldin isä' Trumpin, J.R.R. Tolkienin, Martti Rautasen, Marlene Dietrichin, Greta Garbon ja monet muut. Jos esimerkiksi Tolkien ei olisi päätynyt täiden syötäväksi, meillä ei olisi Tarua sormusten herrasta. Kaiken taustalla etenee maailmanhistoria.

Niinhän elämä menee, isossa ja pienessä mittakaavassa. Ihmiset elävät päivän kerrallaan. He tietävät, mitä on takana, mutta eivät tiedä, mitä on edessä. Koko tarinan näkee vasta jälkeenpäin. Joskus se pistää jossittelemaan: jos olisin silloin valinnut toisin, en olisi nyt tässä tilanteessa. Tai päinvastoin: onneksi tein niin enkä näin, muuten en olisi nyt tässä. Sama pätee valtioihin.

Ilkka Malmberg oli Helsingin Sanomien toimittaja, joka kuoli nopeasti edenneeseen syöpään, kun kirja oli loppuvaiheessa. Malmbergin toimittajatoverit Lauri Malkavaara ja Teppo Sillantaus viimeistelivät kirjan Malmbergin sairasvuoteellaan antamien ohjeiden mukaan.


SAMAA AIHEALUETTA

Mitä tapahtui Suomessa ennen vuotta 1917 

Suomen historiaa Hilman ja Anna Sofian silmin 1800-luvun lopulta kansalaissotaan 

Näin tapahtumat etenivät Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä. Malminkylä liitettiin myöhemmin 
Helsingin menneitä vuosikymmeniä kirjailijoiden silmin 


torstai 25. tammikuuta 2018

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goljat


Olin nähnyt kirjan muutamaan kertaan, mutta kummallinen nimi ja ruma kansi eivät houkuttaneet tarttumaan siihen. Sitten luin lehdestä Cristina Sandun haastattelun, jossa hän kertoi kirjan taustoista, ja kiinnostukseni heräsi.

Kirjan alku ei ota mukaansa. Minä-kertoja toteaa Suden kuolleen ja puhuu sen jälkeen Albertista ja Benistä. Sitten tulee lyhyt luku valaasta, ja taas palataan Suteen. Pariin kertaan pistän kirjan pois luettuani vähän matkaa. Kolmannella kerralla tarina alkaa pikkuhiljaa vetää.

Susi osoittautuu olevan Alba-nimisen kertojan isoisä, ja hän on siis kuollut. Alban isä on romanialainen, äiti suomalainen, ja nyt on matkattava isoisän hautajaisiin Romaniaan. Maa ja kieli ovat Alballe tuttuja, sillä hän vietti lapsuuden kesänsä Romanian isovanhempien luona. Muutoin perhe asui Helsingissä. Asetelma on sama kuin Cristina Sandulla, joka myös on romanialaisen isän ja suomalaisen äidin Helsingissä varttunut tytär.

Hautajaismatkalla kolmekymppisen Alban mieleen nousee muistikuvia lapsuuden kesistä ja niitäkin aiemmista tapahtumista, joista hän lapsen korvin on kuullut aikuisten puhuvan. Sekin selviää, miksi isoisän ruumiinvalvojaisissa ei pistäydy kuin muutama kyläläinen, vaikka yleensä surutalo on kolmen päivän ajan täynnä osaaottavia naapureita.

Kirjan kommunistiaikaan ulottuvat takaumat ja kahden kulttuurin rinnastukset ovat kiinnostavia. Ehkä parasta kirjassa on kuitenkin Cristina Sandun kieli. Hän kirjoittaa kaunista, osin lähes runollista kieltä ja kuvaa sanoillaan hyvin henkilöiden ajatuksia ja tunteita: ”Isä teki paljon töitä päästäkseen johonkin, mutta tavoitettuaan määränpäänsä, hän ei ollut vieläkään perillä”.

Romanialaisen kylän köyhyydestä Sandu kirjoittaa lempeästi, viemärinhajuista, seiniä täplittävästä homeesta, rasvaisen höyryn kuorruttamista keittiöistä, rikkinäisistä hampaista ja koleista huoneista.

Kylän roskakuski pysähtyy tyhjäämään jätetynnyrin vain, jos odottaa portilla raha kädessään. Varastamisesta tuli kommunistiaikana niin arkea, että kolhoosin liian rehellinen vartija sai potkut, koska varkaudet ja lahjukset kävivät mahdottomiksi. Papille pitää maksaa hautaan siunaamisesta, ja hotellin respa katsoo vierasta läpi sormien, kun hänelle sujauttaa setelin. Jokainen hankkii elantoaan niillä keinoin, mikä niissä oloissa onnistuu.

Alussa mainittu Albert osoittautuu Alban ollako-vai-eikö-olla-poikaystäväksi. Albertilla on opiskelupaikka Helsingissä, mutta hän on lähtenyt takaisin Romaniaan, koska tuntee syyllisyyttä siitä, että on jättänyt maansa.

Mutta se mukana kuljetettu valas on turha, päälle liimattu. Jos siinä on jokin symbolijuttu, en saanut siitä koppia. 


LISÄÄ ELÄMÄÄ MUUALLA EUROOPASSA 



 
 

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Jorn Lier Horst: Luolamies


”Kunnon dekkari”, ajattelin, kun pistin Luolamiehen kannet kiinni.

Kirjassa on kiinnostava juoni, joka etenee sutjakkaasti sitä mukaa, kun tutkijat löytävät uusia johtolankoja ja oivaltavat yhdistää jo olemassa olevia uudelleen. Rikostutkija William Wistingillä ei ole tolkuttomia henkilökohtaisia ongelmia. Hän ei ole alkoholisti, eikä pelaa kaksoispeliä lain yli (kuten uutuusdekkaristi Jenny Rognebyn Leona, tympeä tyyppi). Hän ei laiminlyö lapsiaan tai vaimoaan – no, vaimo on kuollut ja lapset ovat jo aikuisia, mutta välit lapsiin ovat ookoo.

Kirjan fokus on rikoksessa ja ratkaisussa, vaikka Wistingin yksityiselämäkin on mukana, vähitellen myös juonenkäänteissä. Mikä mainiota, tässä kirjassa ei myöskään mässäillä silmittömillä kidutuksilla, mikä on nykyisin trendinä etenkin ruotsalaisissa ja tanskalaisissa dekkareissa. Murha on tehty yksinkertaisesti iskulla päähän, uhria ei ole nyljetty tai poltettu tai muulla tavoin rääkätty kuoliaaksi. Mutta kuka on uhri ja kuka on tekijä?

Joulukuusta hakemassa olevat isä ja pikkupoika löytävät metsäaukiolta kesävaatteissa olevan kuolleen miehen. Taskussaan miehellä on kutsu elokuussa olleeseen tapahtumaan. Mitään muuta taskuista ei löydy, eikä sormista saa enää sormenjälkiä. Kuka hän on?

Samaan aikaan William Wistingin tytär Line tulee käymään lapsuudenkodissaan. Line on toimittaja, ja hän tekee juttua muutaman talon päässä asuneesta naapurista, joka on istunut nojatuolissaan kuolleena neljä kuukautta, ennen kuin hänet löydettiin. Löytäjä oli sähkömies, joka soitti ovikelloa ja näki vainajan kurkatessaan lopulta ikkunasta.

Linen juttuaiheena on kaupunkien yksinäisyys. Joku voi olla niin unohdettu, että kukaan muu ei kaipaa häntä kuin sähköyhtiö ja yhtiökin sen vuoksi, että sähkölasku on maksamatta. Edesmenneen elämää tutkiessaan Line havaitsee, että kaikki ei näytä olevan ihan kohdallaan. Mikä mies hän lopulta oli?

Norjalaisen Jorn Lier Horstin (Jornissa pitäisi olla o:n päällä poikkiviiva) Luolamies pysyy hyvin koossa, lukijalle paljastetaan uusia käänteitä sopivassa tahdissa ja loppu on yllätys.  Horst on entinen rikostutkija, joka on saanut dekkareillaan useita palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavaimen. William Wisting on hänen vakiopäähenkilönsä.

Jostain syystä en ole aiemmin huomannut tätä kirjailijaa. Luolamiehen luettuani pistin Helmetiin varauksen Horstin kahdesta muusta suomennetusta dekkarista.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta


Suomalaiset naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden vuonna 1905. Samalla kertaa naiset saivat oikeuden asettua ehdolle vaaleissa, ja maailman ensimmäiset naiskansanedustajat valittiin Suomessa.

Tuttua juttua jo koulusta. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, minkä vuoksi juuri suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä? Minna Maijalan kirja Kultakauden maanalainen vastarinta kertoo taustaa.

Kun Venäjä valloitti maamme Ruotsilta vuonna 1809, Suomi sai laajan itsehallinnon. Meillä oli jopa oma raha, oma postimerkki ja oma armeija.

Muutama tsaari myöhemmin alkoivat sortokaudeksi kutsutut vuodet: Venäjä ryhtyi venäläistämään Suomea. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin vuonna 1899 Nikolai Bobrikov, joka tarttui toimeen.

Mutta suomalaisilta ei noin vain otettu pois saavutettuja etuja. Vastarinta oli vankkaa, ja suomalaiset naiset olivat siinä tiiviisti mukana. Aluksi naiset olivat vain käytännön apulaisia, monistivat, salakuljettivat, keräsivät nimiä, piilottivat aktivisteja, mutta ajan myötä he pääsivät mukaan myös salaisiin kokoontumisiin.

Suomalaiset naiset osoittivat olevansa kiinnostuneita politiikasta, pystyvänsä toimimaan rohkeasti ja ajattelemaan itse. Aiempi kuva naisista heikompana sukupuolena mureni, ja siitä jatkumona oli, että työväestön vaatima yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ulotettiin Suomessa koskemaan myös naisia.

Eipä olisi Bobrikov osannut ajatella, mitä kaikkea hänen sortotoimensa saavat aikaan. Bobrikov ei kuitenkaan ajatellut äänioikeuden toteutuessa enää mitään, sillä hän kuoli ennen sitä suomalaisen virkamiehen Eugen Schaumanin ampumana.

Minna Maijalan kirja kertoo päiväkirjamaisesti, miten suomalainen sivistyneistö nousi vastustamaan Venäjän sortotoimia. Kirja valottaa myös osaltaan Suomen itsenäistymistä seuranneen kansalaissodan taustaa.

Runeberg, Topelius ja muut 1800-luvun kirjailijat ja taiteilijat kuvasivat Suomen kansaa hiljaiseksi, nöyräksi ja esivaltaa kunnioittavaksi. Suomalaiselle sivistyneistölle oli shokki, kun teollistumisen myötä syntynyt työväenluokka alkoi esittää vaatimuksia ja samaan aikaan maaseudun torpparit ja tilattomat alkoivat vaatia maata. Mistä tämä kapinoiva ja vihainen porukka tulee?

Jos työväen, tilattomien ja köyhälistön näkemyksiä olisi pysähdytty kuuntelemaan ja asioita olisi katsottu myös heidän kannalta, päättäjät olisivat tajunneet, että kansa puhuu asiaa. Kuilu hyvinvoivien ja vähäosaisten välillä ei ollut Suomessa niin suuri kuin Venäjällä, missä maaorjat eivät omistaneet edes itseään ja aatelisnaiset vaihtoivat jalokivin koristeltuja pukujaan monta kertaa päivässä.

Mutta suuri se oli Suomessakin, ja olisi ollut viisasta laittaa vähäväkisten asiat kuntoon. No, niin ei tehty, vaan osapuolet kuplautuivat poteroihinsa.

Minna Maijalan kiinnostava kirja ei etene taustoittamista lukuun ottamatta kansalaissotaan vaan päättyy vuoteen 1905. Silloin Venäjän tsaari lievensi venäläistämistoimia, kiitos sitkeän vastarinnan, ja Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. 

Suomen ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit toteutuivat lopulta maaliskuussa 1907. Eduskuntaan valittiin 19 naiskansanedustajaa. He olivat maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. (Kuva: Museovirasto)


perjantai 17. marraskuuta 2017

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö



Patience Murphy elää yksin Länsi-Virginian vuorilla pienen kaivoskylän laitamilla ja toimii kätilönä. Oikeasti hän ei ole kätilö, eikä hän ole Patience Murphy, mutta sitä eivät kyläläiset tiedä.

Patience on päätynyt Hope Riverin kaivoskylään ystävänsä rouva Kellyn mukana, joka muutti sinne perittyään isoäidiltään pikkuisen maatilan. Rouva Kellyn kuoltua kävi ilmi, että hän oli testamentannut sen ystävälleen Patiencelle.

Maatilan lisäksi koulut käynyt kätilö rouva Kelly jätti osaamisensa Patiencelle, joka oli ollut hänen apunaan synnytyksissä ja oppinut työn käytännössä. Kukaan ei kysy Patiencen koulutuksesta vuoden 1929 syrjäseuduilla, eikä Patience puhu siitä, kuten ei puhu muustakaan menneisyydestään.

Hope Riverin kätilö on sympaattinen kirja. Kaivoskylän ihmiset tulevat tutuksi, kun Patience käy auttamassa synnytyksissä. Tarinan edetessä rakentuu kuva myös siitä, mitä ja miksi Patience on paennut.

Yksi mielenkiintoinen osa kirjaa on mustien ja valkoisten rinnakkaiselo. Kaivoksissa miehet työskentelevät rinta rinnan ihonväristä välittämättä, mutta kaivoksen ulkopuolella rotuerottelu on voimissaan siitä huolimatta, että orjien vapauttamisesta on kohta 70 vuotta. Valkoinen tohtori kieltäytyy hoitamasta mustia synnyttäjiä, vaikka mustalta äidiltä menisi henki. Patience ei suostu erottelemaan apua tarvitsevia ihonvärin mukaan, mistä seuraa omat ongelmansa.

Oman lisänsä tarinaan tuo kirjan alussa tapahtuva pörssiromahdus, jota seuraa lama. Maanviljelijöiden ahdinkoa pahentaa kesän 1930 rutikuivuus.

Mutta Patiencelle taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja yhä kurjempana jatkuu. Etenkin näin  marraskuun kuraisessa pimeydessä tarvitaan valoa ja tulevaisuudenuskoa: kyllä se kevät sieltä taas tulee.


LISÄÄ KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA

LISÄÄ MUSTIEN ELÄMÄSTÄ USAssa

perjantai 10. marraskuuta 2017

Karin Bojs: Homo Europeus


Tiedetoimittajana työskentelevä ruotsalainen Karin Bojs innostui tutkimaan sukuaan. Työnsä puolesta hän on seurannut, miten dna-tekniikkaa on ryhdytty hyödyntämään arkeologiassa ja historiantutkimuksessa. Karin Bojs solmi yhteen sukunsa historian ja tieteen uusimmat löydöt ja kirjoitti kirjan Homo Europeus.

Arkeologisen ja historiallisen dna-tutkimuksen ytimessä ovat mitokondriot, jotka sijaitsevat solussa tuman ulkopuolella. Ihminen perii mitokondrionsa äidiltään, ja ne siirtyvät muuttumattomina äideiltä lapsille. Siksi niiden kautta voi jäljittää äitilinjan menneisyyteen.

Karin Bojsin oma mitokondrio kertoo, että hän on Eurooppaan jääkaudella saapuneen naisen jälkeläinen, kuten suurin osa eurooppalaisista. Nainen on tutkimuksissa nimetty Ursulaksi.

Jossain kohtaa ennen Ursulan Eurooppaan tuloa joku hänen esiäideistään on saanut lapsen, jonka isä oli neandertalilainen. Neandertalilaiset ja nykyihmiset elivät pitkään samoilla alueilla. Miksi neandertalilaiset sitten katosivat, siitä ei ole varmuutta. Nykyihminen kenties hävitti neandertalinihmisen tappamalla sukupuuttoon tai tuomalla muassaan tauteja tai neandertalilaiset kuolivat, koska eivät kyenneet sopeutumaan ilmastonmuutoksiin.

Tutkimusten mukaan kaikki maailman ihmiset polveutuvat yhdestä naisesta, ihmiskunnan kantaäidistä, jota tutkijat kutsuvat Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Mitokondrio-Eevan jälkeläisillä on lähes identtinen dna, vain pieniä variaatioita. Variaatiot kertovat tutkijoille, miten esivanhempamme alkoivat kansoittaa maapalloa, kun he lähtivät Afrikasta eri suuntiin.

Y-kromosomeja tutkimalla tutkijat ovat löytäneet myös nykyihmisen yhteisen kantaisän, jolle on annettu nimi Aadam. Koska Y-kromosomi periytyy vain isältä pojalle, sen perusteella voidaan jäljittää miespuolinen perintölinja menneisyyteen.

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/kromosomi_aadam_eli_samoihin_aikoihin_kuin_eeva

Alkujaan ihmiset pysyivät hengissä metsästämällä, kalastamalla ja keräämällä luonnosta syötävää. Olen joskus miettinyt, mistä he tiesivät, mitä marjoja, kasveja tai hedelmiä kannattaa syödä ja mitkä olivat myrkyllisiä? Kait se meni yrityksen ja erehdyksen kautta: naapuri söi tuota kasvia ja kuoli vatsakouristuksiin, älkäämme siis syökö sitä…

Myöhemmin osa ihmisistä ryhtyi viljelemään maata. He kesyttivät hevosia, härkiä, koiria ja kissoja. Kaiken tämän Karin Bojs käy läpi kirjassaan. Ilmastonmuutokset vaikuttivat siihen, missä ihmiset asuivat ja mihin he siirtyivät. Esimerkiksi Tanskan ja Skotlannin välinen alue oli aikanaan hedelmällistä, jokien halkomaa maata, Doggermaninmatalikkoa, jossa oli runsaasti riistaa. Tuolloin oli mahdollista kulkea Tanskasta myös Skooneen jalkoja kastelematta. Nykyisin tämä osa Euroopan esihistoriaa on merenpohjassa.

Bojs matkusti kirjaa tehdessään kymmenessä maassa, luki parisataa tutkimusta ja haastatteli seitsemääkymmentä tutkijaa. Voisi kuvitella, että niistä syntynyt kirja on työläslukuinen paketti, mutta ei ollenkaan. Tekstistä näkee, että Bojs on ammattikirjoittaja, joka on tiedetoimittajana kirjoittanut toistakymmentä vuotta muun muassa Dagens Nyheterin lukijoille.

Joskus ajatellaan, että ollakseen painavaa asiaa tekstin tulee olla niin sanottua kapulakieltä, vaikeatajuista virkakieltä. Todellisuudessa vaikeatajuinen teksti on usein osoitus laiskuudesta, ei viitsitä miettiä, miten sanoa tämä selkeästi. Toisinaan se kertoo, että kirjoittaja kuvittelee olevansa sitä fiksumpi, mitä  kapulaisemmin kirjoittaa – puppua sekin. Karin Bojs puhuu asiaa, mutta kirjoittaa niin, että kirjaa lukee osin kuin seikkailukertomusta.

LISÄÄ KIINNOSTAVAA HISTORIAA

tiistai 7. marraskuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Kiinassa toteutettiin yhden lapsen politiikkaa 35 vuoden ajan, vuodesta 1980 alkaen.  Avioparit saivat hankkia vain yhden lapsen, jotta väestönkasvu saadaan aisoihin. Aviottomia lapsia ei hyväksytty ollenkaan, ne oli abortoitava ilman vaihtoehtoa.

Perhesuunnitteluviranomaiset vahtivat kylissä ja kaupunginosissa naisten kuukautisia, ehkäisyä ja raskauksia. Luvattomat raskaudet keskeytettiin väkivalloin, jos ei nainen vapaaehtoisesti suostunut aborttiin. Joskus lapsia tapettiin jopa synnytyksen jälkeen. Pakkosteriloinnit olivat arkipäivää.

Jotkut naiset kiersivät määräystä piilottelemalla raskauden ajan ja synnyttämällä lapsen salaa. Muutaman päivän ikäisinä lapsia ei enää tapettu, mutta moni laiton lapsi jäi ilman hukouta, asuinpaikkaoikeutta, jota ilman ihminen ei ole virallisesti olemassa. Silloin hänellä ei ole asiaa sairaalaan, hän ei pääse kouluun, ei saa töitä, eikä voi avioitua.

Tiukassa laissa oli muutama poikkeus. Jos maaseudulla ensimmäinen lapsi oli tyttö, aviopari saattoi saada luvan yrittää uudelleen poikaa. Kaupungissa sitä mahdollisuutta ei ollut. Jos ainut lapsi kuoli, pariskunta sai luvan hankkia toisen lapsen. Jos nainen sai kaksoset, molemmat lapset saivat laillisen aseman. Jotkut perheet hankkivat kaksi lasta peräjälkeen ja kirjasivat heidät sitten kaksosiksi.

Kun yhden lapsen politiikka oli aikansa jatkunut, kiinalaisessa yhteiskunnassa alkoi näkyä sellaisiakin seurauksia, jotka olisivat olleet ennakoitavissa, jos olisi haluttu ajatella etukäteen. Suurin ongelma on se, että nuoria naisia on liian vähän, eivätkä kaikki nuoret miehet pääse naimisiin. Kiinassa poikalasta on perinteisesti arvostettu ja tytöt ovat olleet välttämätön paha. Niinpä tyttölapsia on vuosikymmenten kuluessa abortoitu miljoonittain.

Pekingissä työskentelevä toimittaja Mari Manninen ryhtyi tutkimaan yhden lapsen politiikan toteutusta ja seurauksia ja teki aiheesta kirjan. Vaikka pakollinen syntyvyydensäännöstely aiheutti paljon itkua, pelkoa ja traumoja, sillä oli yllättävä hyväkin puolensa: tyttöjen ja naisten arvostus on noussut huikeasti. Ainoat tytöt pääsevät nyt opiskelemaan, kun aiemmin kallis opiskelu kustannettiin pojille. Nuoret naiset ovat myös arvossaan avioliittomarkkinoilla, heillä on, mistä valita.

Yhden lapsen kansa on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa ylipäänsä tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta.

Nyt Kiinassa on alettu propagoida kahden lapsen puolesta, ja kolmekin on ookoo. Nykypäättäjät ovat alkaneet miettiä, kuka heidän sukupolvensa elättää, kun eläkeikä koittaa, Kiinassa jo päälle viisikymppisenä? Silloin yhden avioparin harteilla on neljä vanhempaa ja jopa kahdeksan isovanhempaa. Kiinalaisen perinteen mukaan lapset vastaavat vanhemmistaan, valtiollinen eläkesysteemi on alkutekijöissä.

Mutta päättäjien harmiksi ainoina lapsina kasvaneet, kouluja käyneet nuoret kiinalaisnaiset ovat tykästyneet itsenäiseen aikuisen naisen elämään. He eivät välttämättä halua yhtään lasta tai korkeintaan yhden, koska ”lapset ovat vaivalloisia ja vievät rahaa”.  Ja naisistahan se on kiinni, sillä miehiä kyllä riittää. Saa nähdä, mitä porkkanoita kiinalaiset päättäjät tähän ongelmaan keksivät.


MUITA LAKIPYKÄLIÄ JA NIIDEN SEURAUKSIA