keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kati Tervo: Sukupuu


”Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Oisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli”, Liisa Hukkanen kyräilee. 

"Se" on Adele, saksalainen nuori nainen, joka on matkustanut Dresdenistä Tampereelle rakkautensa perässä. Itse rakkaus, Johannes Hukkanen, makaa kansalaissodan jäljiltä vielä sotasairaalassa. Eletään vuotta 1918.

Kati Tervon Sukupuu kertoo Hukkasen perheen elämänkulusta 2000-luvun puolelle saakka. Tarina avautuu vähitellen, kun sukupuun eri henkilöt kertovat asioista omasta näkökulmastaan. Se on suosittu rakenne tällä hetkellä, ja ihan käypä rakenne. Asiat tulevat valaistuksi monelta kantilta ”ai se näkikin tilanteen noin, vaikka toi kertoi sen näin…”.

Johannes toipuu, avioituu Adelen kanssa ja he saavat kaksi lasta. Sukupuun viimeinen vihanta on Heidi Hukkanen, Adelen lapsenlapsi. Omat näkökulmansa kertovat myös Adelen Saksaan jääneet perheenjäsenet.

Minulle kävi Kati Tervon kanssa sama kuin aiemmin Peter Franzénin kanssa. Työkaveri toi pöydälleni lomalukemiseksi Franzénin kirjan Tumman veden päällä saatesanoin ”tää kannattaa lukea”. En kehdannut kieltäytyä, ja loman viimeisellä viikolla päätin silmäillä kirjan, jotta voin palauttaa sen. Ennakkoluuloni saivat kyytiä: Franzén ei ollutkaan niminäyttelijä, joka nimensä ansiosta saa julkaistuksi pikkuromaanin, vaan kirja vei mukaansa. Siitä on tehty myös elokuva, jonka Franzén ohjasi itse, ja hän sai kirjan tapahtumat siirtymään valkokankaalle puhuttelevasti ja kompaktisti.


Kati Tervon olin taas mieltänyt lähinnä Jari Tervon vaimoksi, jolla on joku kolumni jossain lehdessä. Se, että hän oli julkaissut romaanin, oli mennyt minulta ohi. Kun tuttava suositteli Tervon Sukupuuta, ajattelin, että voihan sitä vilkaista. Kannatti. Kirja on kiinnostava kertomus yhden suvun kohtaloista, sujuva lukukokemus ja kaiken päälle mukavaa kieltä.


LISÄÄ SUKUTARINOITA



 



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tuula-Liina Varis: Huvila


Tuula-Liina Variksen kirja Maan päällä paikka yksi on yksi parhaita ihmissuhderomaaneja, mitä olen lukenut. Olen pitänyt myös monista hänen muista kirjoistaan. Siksi tartuin kiinnostuneena Variksen uusimpaan, Huvilaan.

Huvila kertoo nuoresta Raakelista, joka tapaa kuuluisan taiteilijan ja päätyy pikavauhtia tämän vaimoksi. Taitelija vie nuorikkonsa syrjäseudulla sijaitsevalle hirsihuvilalleen, jossa on sekä hänen ateljeensa että kotinsa. Kohta perheeseen syntyy pienokainen, ja lapsen myötä taloon muuttaa myös kotiapulainen, Selma.

Kirjassa on 245 sivua aika isolla kirjasinkoolla. Luettuani laitoin sen kummastuneena käsistäni. Kirjan alku jaarittelee, ja henkilöiden välille syntyy jonkinlainen jännite vasta, kun aviopari muuttaa huvilalle. Sen sijaan, että kirjailija kirjoittaisi juonta kohtauksiksi ja vuoropuheluiksi, tarina etenee osin kuin synopsis, juonisuunnitelma: nyt Raakel ajattelee niin ja tekee näin ja sitten Selma pohtii mielessään, miltä tilanne hänestä näyttää.

Romaani rakentuu nykyisin suositulla moninäkökulma-tekniikalla, jossa kukin henkilö kertoo vuoron perään minä-muodossa, mitä on tapahtunut ja mitä hän ajattelee.

Tuula-Liina Varis kirjoittaa kyllä sujuvaa ja elävää kieltä. Kirjassa on myös hyvin tavoitettu ajankohdan, 1930-luvun, ajatukset ja tunnelmat. Aviomies on kiinnostunut politiikasta ja maailmantapahtumista ja nostaa esiin puheenaiheita ja nimiä Katri Valasta ja Minna Craucherista Reissu-Lassiin. Mutta se ei yksin kanna.

Tarinan taitekohta on hätkähdyttävä. Varis viittaa siihen romaanin alussa. Mitä saunassa siis tapahtui, se kerrotaan sivulla 173. Taitekohta on sidottu aikakauteen, ja niin on hyvin voinut käydä useammassakin perheessä, meillä ja muualla.

Huvilassa on siis paljon hyviä aineksia. Harmi, että kirjailija ei antanut romaanin muhia  pitempään, jolloin siitä olisi voinut tulla Variksen aiempien romaanien veroinen.


NÄIHIN KANNATTAA TUTUSTUA JOS TYKKÄÄ IHMISSUHDEROMAANEISTA:





…TAI IHMISSUHTEET KIINNOSTAVAT MUUTEN:



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi


Vaimo taivuttelee pitkään vastahakoista miestään, ennen kuin tämä sanoo okei. Hankitaan lapsi. Onhan ikää jo pitkälti yli kolmenkymmenen, mutta miehen mielestä lasta ei tarvittaisi välttämättä ollenkaan. Elämä on mallillaan kahdestaan.

Raskaus alkaa ja etenee hyvin. Ultrat kertovat, että tulossa on terve tyttö. Shokki on suuri, kun vauva todetaan heti synnytyksen jälkeen vaikeasti sairaaksi.

Tuomas Juntusen kirjan päätapahtuma kerrotaan jo takakannessa. Itse kirja jakautuu aikaan ennen synnytystä ja sen jälkeen.

Alkuosa venyy turhan pitkäksi. Juntunen kirjaa tapahtumia sieltä ja täältä, aiheen vierestäkin.  Kun tarinan ydin on sairaan lapsen syntymä ja mitä sen jälkeen, luin Amerikan matkan yksityiskohtaiset muistelut lopulta kursorisesti odottaen, että päästäisiin pääasiaan.

Rakenteeltaankin kirja on turhan pomppiva. Luku kertoo aina jostain muusta vaiheesta kuin edellinen tai seuraava luku.

Kun vauva syntyy, kirjaa on mennyt reippaasti toistasataa sivua. Vaikka tietää, miten käy, järkytys humahtaa lukijalle asti. Kätilö sanoo, että tuli terve tyttö, käydään vain vähän putsaamassa hengitysteitä, niin vauva alkaa hengittää. Kohta valkenee, että vauva ei ole ollenkaan terve.

Vauvan syntymän, lyhyen elämän ja kuoleman jälkeiset tunteet ja tapahtumat Tuomas Juntunen kertoo koskettavasti. Teksti vie mukaansa, lukija on hyvästelemässä vauvaa sairaalassa, on läsnä hautajaisissa, ja toivoo mukana, kun aletaan tutkia, voiko näillä perintötekijöillä saada tervettä vauvaa lainkaan.

Kirjan loppupuolen tapahtumien lomaan Juntunen kirjoittaa pohdintojaan elämästä ja kuolemasta. Vaimon suvussa luotetaan lujasti jälleennäkemiseen. Tuomas Juntunen ei usko sellaiseen, mutta jokin hänen aiemmassa ehdottomuudessaan alkaa kuitenkin säröillä.

Kirjan tarina on  Tuomas Juntusen omasta elämästä. Vaimon nimi on muutettu, mutta lapsi on Martta, kuten oli oikeastikin. 


SAMAA AIHEPIIRIÄ

Eve Hietamies Puolinainen
- Elämästä puuttuu enää lapsi, mutta…

Anna-Leena Härkönen Heikosti positiivinen
- Omaelämäkerrallinen kirja äidiksi tulemisen ongelmista

Olli Seppälä Mies joka synnytti
- Muistiinpanoja lapsen odottamisesta, ilosta ja surusta

Pälvi Ahoinpelto Pikku Heini
- Heini osoittautuu erilaiseksi lapseksi

Pirre Saario Haikara lentää ohi
- Lapsi jota ei tullutkaan


Sairaalakokemuksia

- Miten pysyä kiinni elämässä, kun vastoinkäymisistä ei tahdo tulla loppua

torstai 12. tammikuuta 2017

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise


Kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia. Pikkuneideillä hopeisia pitsimekkoja ja minikorkkareita. Koulun kevätjuhla? Ei vaan leikkipuisto Antibesissa, Etelä-Ranskassa. 

”Et mene leikkimään, kun sinulla on tuo mekko”, pitsimekkoisen pienokaisen tyylikäs äiti kieltää. Tytär on oppinut tottelemaan, hän kulkee ympyrää puiston asfaltilla ja katselee kaihoisasti Helena Liikanen-Rengerin 2-vuotiasta, joka laskee liukumäestä kerta toisensa jälkeen.

Helena tuntee itsensä juntiksi sortseissa ja t-paidassa ranskalaisäitien joukossa, mutta pystyypä sitten ottamaan hiekkaisen lapsensa ongelmitta syliin.

Maman finlandaise on suomalaisen Helena Liikanen-Rengerin kirja elämästä Etelä-Ranskassa. Hän päätyy Antibesiin ranskalaisen miehensä matkassa.

Monessa asiassa Helena kaipaa sydämensä kyllyydestä Suomea, kuten taloa vuokratessa. Vuokra-asunnoista on pulaa, ja kun vihdoin jonkun löytää, sitä ei ole mitään saumaa saada ilman monenlaista dokumenttia palkkakuiteista alkaen. Kun perhe pääsee muuttamaan, kohta käy ilmi, että komeron takaseinä on homeessa, kylpyhuoneessa alkaa syksyn tullen haista navetalta ja kun muuton jälkeen tulee ensimmäinen sade, vesi valuu katon reiästä täydessä unessa olevan siipan tyynylle.

Moni asia on myös paremmin, kuten kauppojen ja torien huikeat ruokavalikoimat. Lähimmäiset otetaan superkohteliaasti huomioon. Kaikki tervehtivät toisiaan ylenpalttisesti joka paikassa alkaen siitä, että aamuisin vaihdetaan poskisuudelmat lapsen jokaisen luokkakaverin vanhemman kanssa. Kaupan kassa kysyy asiakkaiden kuulumisia, ja jonossa olevat odottavat rauhallisesti vuoroaan, vaikka kuulumistenvaihto kestäisi pitemmän aikaa.

Oma lukunsa on koulu. Kun Rengerin perheen esikoinen täyttää 3 vuotta, hän aloittaa koulun. Koulussa opetetaan edelleen kaunokirjoitusta ja istutaan pulpeteissa. Käytöstavat ovat tärkeät, ja lapset puetaan kauniisti sävy sävyyn.

Helena Liikanen-Renger puhuu sitkeästi lapsille suomea ja vaatii näitä vastaamaan suomeksi, vaikka lauseisiin eksyykin ranskalaisia sanoja: ”Äiti, kuoritko mulle pommen.” Joka kesä tullaan Suomeen ja mennään mökille, ja lapset nauttivat metsäretkistä, saunomisesta, onkimisesta ja siitä, että mustikoita voi syödä suoraan puskista.

Kuten moni muukin kahden maan kansalainen, Helena kertoo sieluunsa asettuneesta kaipuusta. Kun hän on Ranskassa, hän muistaa Suomen monet hyvät puolet alkaen kumisaappaista ja kurahousuista – Ranskassa lapset eivät koskaan mene ulos tuhruisella säällä. Kun hän on Suomessa, hän kaipaa aurinkoa ja toisten huomioon ottamista ja ruokakauppojen valikoimia.

Tasapainottelu kulttuurien välillä on nuorallatanssia, hän sanoo. Toisaalta on hyvä olla kahdessa paikassa, toisaalta ei kummassakaan.


Helena Liikanen-Renger kertoo ranskalaisesta arjestaan blogissaan Chez Héléna





ERILAINEN LAPSUUS:



perjantai 6. tammikuuta 2017

Marjo-Pauliina Paananen, Vesa Linna:
Elämän loiste ja hurjuus

Johan Sederholm on Helsingin kauppiaista menestynein ja rikkain. Hän on rakennuttanut komean siniharmaan kivitalon Suurtorin kulmaan, kaupungin parhaalle paikalle. 1700-luvun Helsinki on valtaosin matalaa puutaloa, ja Sederholmin talo erottuu kauas kuten erottuu itse kauppiaskin kaupunkilaisten joukossa.

Sitten Sederholmin kauppiastaloa kohtaa skandaali. Talon nuori kaunis piika Anna Caisa odottaa lasta. Lapsen isä on kauppiaan poika Alexander Magnus Sederholm. Alexander kertoo lapsesta isälleen ja pyytää lupaa epäsäätyiseen avioliittoon, mutta se ei tule kuuloonkaan. Anna Caisa saa lähteä talosta saman tien, ja hänet pakotetaan allekirjoittamaan tunnustus, että tuntematon matkustavainen on hänet raiskannut.

Anna Caisa ei sentään joudu kadulle, kuten monet muut piiat samassa tilanteessa. Hän muuttaa sisarensa Elisabetin luokse ja yhdessä sisarukset kasvattavat pojan aikuiseksi. 

Poika, Alexander Blomqvist,  on lahjakas. Hän lukee jo 3-vuotiaana ja pääsee tätinsä ja enojensa tuella opintielle. Pojalle tulee rahaa myös tuntemattomalta lahjoittajalta. Alexander Blomqvist etenee professoriksi ja Finlands Allmänna Tidningenin toimittajaksi, avioituu ja saa 10 lasta. Hänen tyttärensä Elisabeth Blomqvist aloittaa johtamassaan tyttökoulussa naisopettajien koulutuksen.

Marjo-Pauliina Paanasen kirjoittama ja Vesa Linnan valokuvin kuvittama Elämän loiste ja hurjuus kertoo novellimaisin lyhyin kertomuksin tositarinoita Helsingin historiasta. Mukana on kertomuksia Senaatintorin laidalla edelleen olevan Sederholmin talon asukkaista, kauniista Aurora Karamzinista, josta tuli Suomen rikkain nainen, opiskelijakaveruksista Runeberg, Topelius, Lönnrot, Snellman, Nervander ja Cygnaeus, Kaisaniemen kahvilanpitäjästä Cajsa Wahllundista ja monista muista. Historia on hetken elämää tässä ja nyt, kun lukija kulkee novellien henkilöiden mukana 1700-1800-luvun Helsingissä.

Vesa Linnan valokuvat ovat nykyisestä Helsingistä, mutta kuvateksteissä kerrotaan, mitä paikalla aiemmin oli: Hakasalmen huvilan paikalla oli hevoshaka, Urheilutalon seuduilla suuri suo, Hietaniemen hautausmaa sai alkunsa, kun sinne haudattiin katovuosina 1866-68 nälkään kuolleet helsinkiläiset.


AIHEESTA LISÄÄ

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Eino Leino herättää kirjailijoita henkiin ja sitoo heitä Helsingin historiaan. Kirja alkaa vuodesta 1827, jolloin Turku paloi ja yliopisto muutti ah niin mitättömään Helsinkiin. Yliopiston mukana tulivat opiskelijat, joiden joukossa oli monta tulevaa vaikuttajaa: Runeberg, Topelius, Lönnrot, Snellman, Nervander, Cygnaeus… Nykyihmisille jotkut heistä ovat tuttuja enää kadunnimistä. Kirja kertoo eläväisesti, miksi he ovat katukyltteihin päässeet.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta
Johan Ludvig Runeberg oli aikansa idoli yli muiden. Merete Mazzarellan kirja Fredrika Charlotta kertoo nimimiehestä ja tämän ystävistä vaimon näkökulmasta.

Raija Oranen: Aurora
Aurora on aikansa superjulkkiksen elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan.
Aurora Stjernvallin aikuinen elämä starttaa, kun hän 16-vuotiaana astuu seurapiireihin. Silloin alkaa aviomiehen valinta, sillä 1800-luvulla aatelisneidon pahin kohtalo oli jäädä vanhaksipiiaksi. Aurora avioituu kahdesti, ensimmäisen kerran tsaarittaren toivomuksesta ja avioliitto tekee hänestä Suomen rikkaimman naiset. Toisen avioliiton hän solmii rakkaudesta Andrei Karamzinin kanssa. Kirja päättyy vuoteen 1902, kun Aurora kuolee Hakasalmen huvilassa. Se on se vanha vaaleanpunainen talo Helsingin keskustassa Musiikkitalon, Finlandia-talon ja Eduskuntatalon keskellä.

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita
Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa. Anna Sofia on Augusta Ahlstedtin veljentyttö. Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten. Naisten elämänkulku solmiutuu Suomen ja Helsingin historiaan.

Enni Mustonen: Lapsenpiika 
Ida saa vuonna 1898 paikan Sibeliuksen perheen lapsenpiikana Helsingin Kruunuhaassa, Elisabethinkadulla.  Ida on tuttu Mustosen kirjasta Paimentyttö, jossa Ida oli piikana professori Zacharias Topeliuksen huushollissa. Lapsenpiian jälkeen Mustonen on jatkanut sarjaa kirjoilla Emännöitsijä ja Ruokarouva. Emännöitsijässä Ida on siirtynyt taiteilija Albert Edelfeldtin palvelukseen, ja Ruokarouvassa hän perustaa oman täysihoitolan Helsingin kylkeen, Leppävaaraan. Kirjasarjan yläotsikko on Syrjästäkatsojan tarinoita. Syrjästäkatsojan tarinoita –nimellä on facebookissa oma sivu, johon Mustonen laittaa  historiatietoa ja valokuvia kirjoihin liittyvistä ihmisistä, paikoista ja tapahtumista.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet, Vaitelias perillinen, Oppinut neiti, Seuraneiti, Paperiprinssi
kertovat elämästä Helsingissä ja Suomessa 1800-luvun alkupuolella. Historioitsijana Utrio hallitsee faktat, ja hän piristää tarinoita nasevalla sanailulla ja tilannehuumorilla. Utrion Helsinki-kirjoista tähän mennessä parhaimmat ovat alkupään tarinat, parissa viimeisessä on hieman jo vanhan toistoa henkilöissä ja tapahtumissa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Suomessa oli kolme peräkkäistä katovuotta 1866-1868. Ajanjakso on nimetty suuriksi nälkävuosiksi. Kun ruoka loppui, nälkiintyneitä ihmisiä tuupertui kasoittain teiden varsille, mistä heitä kuskattiin joukkohautoihin. Senaatti hoiti tilanteen huonosti. Aki Ollikaisen kirjassa Nälkävuosi senaattori toteaa kylmästi: ”Jos kansalle aletaan jakaa viljaa ilmaiseksi, sille ei pohjaa näy”.

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden
Juhani Aho oli aikanaan mittava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja teräväsanainen sanomalehtimies sen lisäksi että oli kirjailijana moniosaaja. Naisten mies ja aatteiden vie lukijan kiinnostavalle matkalle reilun sadan vuoden takaiseen Suomeen. Aho opiskeli ensin Kuopiossa ja sitten Helsingissä, liikkui sujuvasti merkkimiesten ja taiteilijoiden parissa, mutta yhtä sujuvasti tavallisen kansan keskellä.

Jenni Linturi: Malmi 1917
Kirja kertoo tapahtumista Helsingissä ja Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä vuoden 1917 ympärillä. Malminkylä liitettiin muutama vuosikymmen myöhemmin Helsinkiin, ja siitä tuli kaupunginosa nimeltä Malmi.
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/01/jenni-linturi-malmi-1917.html


Maila Talvio: Itämeren tytär ja Linnoituksen iloiset rouvat 
Historialliset romaanit sijoittuvat 1800-luvun alun Helsinkiin




tiistai 3. tammikuuta 2017

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Suomalaisen istuvat telkkarien ääressä katsomassa Linnan juhlia, kun juhlat saavat oudon käänteen. Vieraat alkavat oksentaa, ja heidän kasvoihinsa nousee paiseita. Oireet vaikuttavat säteilymyrkytykseltä. Miten ollakaan, kohta käy ilmi, että kuorma-autot, jotka olivat viemässä käytettyä ydinpolttoainetta Olkiluotoon, ovat kadonneet.

Siinä Risto Isomäen uuden kirjan alkutilanne.

Kansainvälisen terrorismin asiantuntija Lauri Nurmi saadaan puolipakotettua auttamamaan Suomen ällistyneitä viranomaisia. Nurmi saa työparikseen somalisyntyisen suomalaispoliisin ja yksinhuoltajaäidin Aishawarya Sadiqin. Ydinjätteen kaappaajiksi ilmoittautuneet terroristit lataavat pöytään vaatimuksensa, ja niin alkaa kilpajuoksu ajan kanssa.

Sain aikanaan joululahjaksi Isomäen kirjan Sarasvatin hiekkaa. Sen ennustamat tulevaisuudennäkymät olivat säpsähdyttävät, ja säpsähdyttivät uudelleen, kun japanilaisessa Fukushiman ydinvoimalassa tapahtui tsunamin seurauksena onnettomuus viisi vuotta sitten. Muuten Sarasvatin hiekkaa oli kaksijakoinen kirja: siihen sisällytetty rakkaustarina oli harlekiinityyliä, mutta pääjuoni vei tiiviisti mukanaan.

Haudattu uhka on tyyliltään toimintajännäri. Samalla Isomäki tuo kirjassaan esiin mielenkiintoisia seikkoja, kuten että Olkiluodon ydinvoimalan vartointi on minimaalista, jos sitäkään. Voimala on Pohjanlahdella, ja kuka tahansa huviveneilijä voi kirjan mukaan ajaa sen rantaan. Kuorma-autojen kaappaaminenkin sujuu ongelmitta pienellä juonella.

Sitä jää miettimään, lienevätkö suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuusjärjestelyt todellisuudessakin yhtä lepsua touhua?


...Kurganin varjoissa Isomäki nivoo juoneen maapallon tulevaisuutta, historiaa ja kielitiedettä. Saattaa kuulostaa ikävystyttävältä, mutta ei ole, päinvastoin. Suht kevyen jännityskertomuksen siivellä saa monenlaista uutta tietoa.  Enpä tiennyt esimerkiksi sitä, että jos Välimeri saastuu liikaa ja käy hapettomaksi, laivat eivät pysy enää sen pinnalla vaan plumpsahtavat pohjaan....


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Harri Nykänen:
Leijonakuningas



Maailman vahvimman tittelin voittanut Jimmy nai Dodon, Viidakon Kissat -kisan voittajan, eikä median kiinnostuksella ole mitään rajaa. Kaikki, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä, kiinnostaa juorulehdistöä ja televisiota. Viimeisimpänä se, että Jimmy löydetään kuolleena kotoaan.  

Suomessa on monta hyvää dekkarikirjailijaa, ja Harri Nykänen on yksi parhaista. Nykäsen Ariel Kafka -sarjan viimeisimmässä, Leijonakuninkaassa, Jimmy, Dodo ja muutamat muutkin muistuttavat eräitä lehtien palstoilla näkyviä ja näkyneitä henkilöitä. 

Hieman eksoottista lisäväriä Kafka-sarjaan tuo se, että rikoskomisario Ariel Kafka on Suomen juutalainen. Juonen liepeillä tulee välähdyksiä suomenjuutalaisesta ankkalammikosta. Samaan tapaan kuin suomenruotsalaisten lammikossa, tässäkin porukat tuntevat toisensa. Ollaan sukua tai tullaan sukulaisiksi tai ollaan sukulaisen sukulaisia tai koulukavereita tai muuten vain tuttuja.  Kun rikoskomisario käy tutkimusten viemänä Helsingin synagogassa, hän törmää muistoihin joka askeleella:

”Menneisyys oli läsnä kuin se askeleet kuullessaan tunkisi uteliaana synagogan katosta, seinistä ja lattiasta selvittämään tulijan sijainnin suuressa juutalaisessa sukupuussa: Näköjään Wolf Kafkan nuorempi poika…”

Leijonakuninkaassa Helsingin juutalaisella seurakunnalla on osuutensa myös juonenkehittelyssä. Seurakunta on saanut uuden rabbin,  valtsikan opiskelijan näköisen nuoren ja älykkään Sam Jacobsonin. Hän on kasvanut Tampereen takana maaseudulla suomenjuutalaisessa perheessä ja on viettänyt reipasta opiskelijaelämää ennen kuin lähti opiskelemaan rabbiksi. Rabbi Jacobson tuntee yllättäen Jimmyn.

Sam Jacobson muistuttaa Simon Livsonia, Helsingin juutalaisen seurakunnan uutta kolmekymppistä rabbia, joka varttui Pohjois-Savossa ja vaihtoi rabbiopintoihin kaupalliselta uralta. Toivottavasti Simon saa Nykäsen uutuuden joululahjaksi, voisi olla kiinnostava lukukokemus.

Harri Nykänen kirjoittaa rennonsutjakkaasti, kirjaa on kiva lukea. Toimittajatausta näkyy, kieli on kohdallaan ja repliikit luontevat. Juoni etenee loogisesti, palapelin palat pysyvät koossa ja loppuratkaisu on järkeenkäypä.  Kaikin puolin tasokas dekkari esimerkiksi ennakkojoulupäivän ennakkojoululahjaksi:


Ennakkojoulupäivä syntyy niin, että otetaan joulunalusviikoilla yksi talvilomapäivä kesken joulujuttujen. Silloin ei tehdä muuta kuin luetaan, syödään suklaata, otetaan päikkärit ja luetaan, eikä edes ajatella, mitä nyt vielä kenties onkaan tekemättä.

torstai 15. joulukuuta 2016

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi


5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.

Kueglerit saavat alkuasukkailta luvan asettua alueelle, ja Sabine ryhtyy tutustumaan naapureihin. Hän ihmettelee, miksi lapset eivät naura eivätkä leiki, istuvat vain totisina selkä puunrunkoa vasten. He pelkäävät, sillä ei voi tietää, mistä naapuriheimolaisen nuoli suhahtaa. Alueen neljä heimoa sotivat keskenään, ja kosto kukoistaa. Kun naapuri ampuu nuolen, lähdetään kostamaan.

Sabinen vanhemmat ovat lähetyssaarnaajia ja kulttuuritutkijoita. He ryhtyvät opettelemaan heimon kieltä ja tutustumaan tapoihin. Tapoihin kuuluu muun muassa, että vainaja mätänee  majassa, ja ruumiin nesteitä hierotaan ihoon, niin että koko alue haisee. Kun ruumis on niin mätä, että lihat irtoavat, pääkallo ripustetaan majan kattoon. Vieraille esitellään: tämä on äitini, tämä setäni, tässä lapseni.

Sabinen isä kysyy, miksi. Koska heimo ajattelee, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ja rakkaat pidetään tällä tavoin lähellä.

Sabine saa liikkua vapaasti, tutkia paikkoja, uida ja leikkiä. Alkuasukaslapset alkavat tehdä tuttavuutta, ja hekin oppivat leikkimään ja nauramaan. Kun Sabine oppii kielen, lapset kertovat hänelle, että naapuriheimojen lisäksi he pelkäävät pahaa henkeä, joka vie, jos ei ole varuillaan. Sabine kertoo pahan vastavoimasta, hyvästä Jumalasta ja enkeleistä, joilta voi pyytää varjelusta. Uudet ystävät hämmästyvät: he eivät ole koskaan kuulleet hyvyydestä.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin kertomus lapsuudestaan Länsi-Papualla. Jos kirjaa voi mitata sillä, jääkö se pyörimään mieleen, niin Viidakkolapsi on hyvä kirja. Suomalaisesta normiarjesta avautuu näkymä täysin toisenlaiseen elämään. En haluaisi muuttaa sinne, mutta kirjan kautta voi kokea, millaista on elää viidakossa kivikautiseen tapaan.

Kirjaa lukiessani ihailin toisaalta vanhempien rohkeutta, kun he eivät antaneet kolmen pienen lapsen olla esteeksi lähdölle, vaikka lasten kasvattaminen ja varjeleminen vaaroilta oli melkoinen homma niissä oloissa. Toisaalta että aikuiseksi vartuttuaan Sabine on juureton ja henkisesti yksinäinen, kotia ei ole missään.

Sabine lähetetään 17-vuotiaana Sveitsiin sisäoppilaitokseen opiskelemaan, siihen asti äiti on pitänyt koulua. Sveitsi on shokki. Sabine tärisee kauhusta, kun hänen pitää ylittää katu, hän ahdistuu aikatauluista ja kiireestä ja kaipaa takaisin viidakkoon. Se tuntuu paratiisilta huolimatta käärmeistä, skorpioneista, hämähäkeistä, krokotiileista, silmätulehduksista, mätänevistä hampaista, ihotaudeista ja muista viidakon ongelmista.

Muutama vuosi myöhemmin Sabine Kuegler julkaisi jatkon kansainväliseksi bestselleriksi nousseelle Viidakkolapselle. Kakkososa on nimeltään Paluu viidakkoon.

Kirjan alussa Sabine palaa vuosien jälkeen viidakkoon. Hän ahmii trooppista hellettä, vahvoja tuoksuja, väkevästi maustettua ruokaa, vastateurastettua villisikaa. Hän tapaa lapsuudenystävänsä ja heidän perheensä ja tuntee tulleensa kotiin. Viidakko on hänelle paratiisi, siitä huolimatta, että heimolaisten ongelmat ovat samat kuin ennenkin. Kohta hän huomaa, että ei sentään, yksi iso ongelma on tullut lisää.

Alkuperäiskansojen asuma-alueilla olevat luonnonrikkaudet ovat herättäneet Indonesian valtaapitävät, ja alkuasukkaat poljetaan raa’asti jalkoihin. Paluu viidakkoon –kirjan toinen puoli kertoo, miten Sabine lähtee mukaan taisteluun alkuasukkaiden oikeuksien puolesta.


Erilainen lapsuus oli myös tämän perheen lapsilla:  Olimme ihan suunniltamme


maanantai 3. lokakuuta 2016

Terhi Rannela: Frau


Kirjailijapariskunta Anni Swann ja Otto Manninen ei taatusti arvannut seuratessaan aikanaan sodan etenemistä, kenet he tulevat vielä saamaan miniäkseen. Heidän nuorimmaisensa teatterimies Mauno Manninen avioitui 60-luvulla Hitlerin lähipiiriin kuuluneen natsiupseerin Reinhard Heydrichin lesken kanssa.

Lina Heydrich muutti Helsinkiin, mutta uusi aviomies olikin maalannut vähän ylisuurella pensselillä  odottamassa olevat olosuhteet. Parin vuoden jälkeen Lina Manninen palasi Saksaan, mutta piti kakkosaviomiehen sukunimen kuolemaansa saakka.

Terhi Rannelan kirja Frau kertoo Lina Heydrich-Mannisen elämästä natsien valtaaman Tsekkoslovakian kuningattarena ja mitä sitten tapahtui. Rannela rakentaa tarinasta myös salapoliisiromaanin, sillä vasta loppua kohti loksahtavat kaikki palaset kohdalleen kuten Linaa haastattelevan toimittajan todellinen motiivi.

Rannelan kirja perustuu historiallisiin faktoihin, mutta se on kirjoitettu romaanin muotoon. Tarina kulkee vuorotellen eri vuosikymmenillä, ja kokonaisuus hahmottuu vähitellen. Rannelan kieli on hyvää ja sujuvaa. Tarkistin muista lähteistä joitain minulle ennalta tuntemattomia tapahtumia kuten Lidicen kylän kohtalon, ja kaikki pitää paikkansa.

Natsipyöveliksi kirjassa mainittu Reinhard Heydrich kuolee pommiattentaatin jälkiseurauksiin Prahassa vuonna 1942. Natsit kostavat tuhoamalla täydellisesti parinkymmenen kilometrin päässä Prahasta sijaitsevan Lidicen kylän. Kaikki kylän yli 16-vuotiaat miehet ammutaan, naiset ja lapset viedään keskitysleirille ja talot poltetaan. Hävitys viimeistellään ajamalla kylän yli puskutraktoreilla ristiin rastiin, kunnes jäljellä on musta kenttä.

Heydrich on sairaalassa 10 päivää ennen menehtymistään. Hän pyytää luokseen papin, ja historia kertoo, että hän meni niin sanotusti itseensä, tunnusti syntinsä ja katui tekemisiään. Kun hän tajusi, että kuolema tulee, hän vannotti, ettei attentaatista saa seurata kostotoimia. Kukaan ei piitannut kuolevan viimeisestä toivomuksesta, ei Hitler esikuntineen eikä Lina Heydrich, joka oli kirjan mukaan kaikista heistä kostonhimoisin.

Vaikka Lina Heydrich, sittemmin Manninen, avioitui viisikymppisenä uudelleen, hän vaali ensimmäisen aviomiehensä Reinhardin muistoa kuolemaansa asti. Hänellä oli seinällään Reinhardin kasvoista tehty kuolinnaamio, jota hän hoiti hellästi myös alla olevassa videopätkässä, ja hän puolusti miehensä tekoja viimeisissä haastatteluissaankin. Lina muisteli vanhana, että aika Prahassa ennen Reinhardin kuolemaa oli hänen elämänsä ihaninta aikaa.




SAMAA AIHEPIIRIÄ

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Raija Oranen: Ackté


Nuorena Aino Ackté katseli kammoksuen vanhenevia oopperalaulaja, jotka yrittivät hurmata oopperajohtajia veikistelemällä ja flirttailemalla kuin neitokaiset. Hän päätti, ettei tule syyllistymään sellaiseen, kun tulee vanhaksi. 

Aino jatkoi kuitenkin ennen tepsineitä konsteja vuodesta toiseen, kunnes näki itsensä valokuvasta. Hän tajusi, että sorja kaula oli paksuuntunut, hartiat alkavassa köyryssä, kasvot levinneet ja vyötärö kadonnut.

Sen jälkeen Aino Ackté luopui keikistelystä, mutta muuten ei menestyksekkään uran päättäminen kunniallisesti onnistunut. Hänen nimensä oli ollut koko Pariisin huulilla, kaupoissa oli myyty Ackté-merkkistä parfyymiä,  konvehteja ynnä muuta, ja oli vaikea myöntää, että ura on ohi. Niin vaikea, että hän jätti toisen aviomiehensä tämän pyynnöistä huolimatta Suomeen ja asettui vielä kerran Pariisiin yrityksenä saada mainetta edes laulupedagogina.

Aino Ackté on kaikkien aikojen kuuluisin suomalainen oopperalaulaja. Hän lähti Pariisiin 18-vuotiaana vuonna 1894 ja teki huikean kansainvälisen uran. Aino oli kaunis, pitkä ja hoikka ja hänellä oli upea ääni. Myöhemmällä iällään hän oli aktiivinen kulttuurivaikuttaja Suomessa. Muun muassa Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät Ainon ja hänen ensimmäisen miehensä Heikki Renvallin aloitteesta.

Raija Oranen on mennyt hyvin Ainon nahkoihin kirjassaan Ackté. Oranen  on tutustunut Ainoon aikalaislähteiden, Ainon kirjeiden ja muistiinpanojen kautta, ja Suomen historia on hänellä jo ennestään hyvin hallussa. Elämänkerta on kirjoitettu romaanin muotoon, ja sen päähenkilö on aidon oloinen, myös sokeudessaan.

Ainon ja Heikin avioliitto alkoi palavasta rakkaudesta, mutta vuosien saatossa rakkaus hiipui, kun Aino teki uraa maailmalla ja Heikki Suomessa lehtimiehenä ja poliitikkona. Pariskunnan kaksi lasta jäivät isoäitien ja palvelijattarien hoteisiin. Kun Heikin kainalosta löytyi toinen nainen, aviopari erosi Ainon vaatimuksesta vajaan parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen.

Parin vuoden päästä Aino avioitui maaherra Bruno Jalanderin kanssa. Hän oli tuolloin 43-vuotias ja oopperaura alkoi olla ohi. Muutaman vuoden Aino oli Suomessa, mutta veri veti vielä kerran Pariisiin. Avioliitto lopahti, kun uusi aviomies löysi  vaimon pitkien poissaolojen aikanamuuta seuraa.

Aino harmittelee Orasen kirjassa, että etenkin vanhemmiten hänelle tulee riitaa siellä ja täällä. Juhlinnan keskipisteenä olleen oopperalaulajattaren on vaikea hyväksyä, että enää ei aina tehdä kuten hän haluaa. 

Joskus harmi pudottaa hänet kirjaimellisesti lapsen tasolle, makaamaan lattialle potkimaan ja kirkumaan. Niinkin terävän naisen olisi toivonut menevän itseensä ja miettivän, miksi tässä tilanteessa kävi näin ja olisinko minä voinut tehdä jotain toisin?

Savonlinnan oopperajuhlat jatkuivat tauon jälkeen vuonna 1930. Aino Ackté  oli tuolloin 54-vuotias, painoa oli kertynyt eikä äänikään ollut entinen, mutta itsearviointi ei ollut vieläkään kohdallaan, sillä hän valitsi Pohjalaiset-oopperasta itselleen Liisan, nuoren tytön, roolin.  Myöhemmin iskelmälaulajana tunnetuksi tullut Georg Malmstén esitti Jussia. Hän on kertonut, että etenkin Liisan nostamiskohtaukset tuottivat hänelle hankaluutta.

Raija Orasen kirja on myös kiinnostava matka 1900-luvun alun Suomeen ja etenkin Pariisiin, missä monet suomalaistaiteilijat viettivät tuolloin osan vuodesta. Oranen kirjoittaa historiaa eläväksi elämäksi, ja lukija on mukana sadan vuoden takaisissa vaiheissa muiden aikalaisten joukossa.

SAMAA LAJIA