lauantai 12. elokuuta 2017

Raija Oranen: Puhtaat valkeat lakanat


Etsin lomalukemista kirpputorilta, ja mukaani lähti Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat. Kirja alkoi vetää ensi sivulta, ja kirjan luettuani sen henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä. Tiedättehän: ihmisistä oli tullut niin totta, että tuntui hullulta, ettei heitä oikeasti ollut olemassa.

Kirja alkaa vuodesta 1961. Vaatturi Ensio Raikas ottaa ison pankkilainan ja ostaa miesten vaatteita valmistavan yrityksen. Perheen lapset Katariina, Irene ja Heikki ovat murkkuja. Vaimo Maire ryhtyy hänkin yrittäjäksi ja avaa naistenvaatteita myyvän liikkeen pikkukaupungin keskustaan.

Ension yritys menestyy ja kasvaa. Samaa tahtia kasvavat lapset, kirjoittavat ylioppilaiksi kukin vuorollaan, seurustelevat ja avioituvat. Jokainen päätyy myös vähemmän tai enemmän työskentelemään Raikas Oy:ssä.

Tutustuin Raija Oraseen muutama vuosi sitten, kun nappasin kirjastosta ohimennen hänen Aurora Karamzinista kertovan kirjansa Aurora.  http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/04/raija-oranen-aurora.html

Yllätyin iloisesti, sillä minulla oli ollut mielikuva, että Oranen kirjoittaa kevyitä rakkaustarinoita Nora Roberts –tyyliin. Auroran jälkeen luin muitakin Orasen kirjoja. Hän hallitsee historian ja saa henkilönsä sijoitettua juohevasti aina kyseessä olevaan aikakauteen.

Kun laskin käsistäni Puhtaat valkeat lakanat, ajattelin että tämä on paras tähän asti lukemistani. Kirja on joka lailla osaava.

Ensinnäkin oli hauskaa ja kiinnostavaa sukeltaa 1960- ja 70-luvulle, lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin. Arjen pienet yksityiskohdat täydentävät laajempaa ajankuvaa: meidänkin äidillä oli Suno-pulveria ja kahviin laitettiin Vuokkoa, radiosta kuunneltiin Lauantain toivottuja ja isä puhui Kekkosesta.

Kirjan henkilöt ovat monivivahteisia. Heillä on hyvät puolensa ja puutteensa, he väittelevät, riitelevät ja sopivat, rakastavat ja inhoavat, luottavat ja epäilevät, juonittelevat, voittavat tai häviävät. He ovat eläviä.

Muun hyvän lisäksi kirjan kieli on kaunista. Oranen piirtää sanoillaan kuvia, joita täytyy pysähtyä katsomaan, lukemaan uudelleen.  “…Huudot kaikuivat kauas kirkkaassa pakkasillassa ja avaruus vastasi nielaisemalla ne kaikki syvään siniseen kitaansa”

Ensio Raikkaan vävy Veijo Salmi etenee pitkälle politiikassa. Oranen sujauttaa Veijon uraputken Suomen poliittisen lähihistorian tapahtumiin ja henkilöihin. Veijo Salmen kautta Raikkaan tehdas liittyy noiden vuosikymmenten valtakunnalliseen talouspolitiikkaan.

Kirja päättyy vuoteen 1991. Neuvostoliitto on romahtanut, ja suomalaisten mittava idänkauppa tyrehtyy. Ensio ja Maire ovat jo eläkeiässä, lapsenlapsetkin lukiolaisia. Vielä ei tiedetä, että kohta Suomi putoaa syvään lamaan, mutta merkit näkyvät jo. Miten käy Ension elämäntyön Raikas Oy:n ja miten Ension itsensä?

“Ensio jäi istumaan autoon vielä kun oli sammuttanut moottorin. Pohja, jonka hän oli uskonut tukevaksi, lipui hitaasti hänen altaan. Hän oli kuin keskellä suurta autiota tilaa ja näki rakkaansa etäällä tuon tilan laidoilla. Heillä kaikilla oli oma elämänsä…”

SAMAA AIHETTA

Perjantain 11.8. Helsingin Sanomissa Laura Friman hehkutti Puhtaista valkeista lakanoista tehtyä tv-sarjaa, jota hän ja kaverinsa ovat pitkään odottaneet uusintana tekevisioon. Sarjaa esitettiin vuosina 1993–1996 MTV3:ssä




maanantai 7. elokuuta 2017

Mauno Saari: Kuoleman kello


EU on riekaleina. Kuivuus ajaa epätoivoisia ihmisiä Välimeren yli Eurooppaan.  Ruumislauttoja kelluu rannikoilla, kun osa pakolaisista hukkuu matkalla ja Euroopan puolella heitä otetaan vastaan ampumalla.

Turkki kääntää selkänsä EU:lle, ryhtyy Venäjän liittolaiseksi ja avaa rajansa pakolaisille, jotka jatkavat maan läpi pitemmälle Eurooppaan. Terroristit ovat räjäyttäneet Ranskan ja Englannin välisen kanaalitunnelin, hotelleja suljetaan pommiuhkausten vuoksi, joka puolella on väkivaltaisia mellakoita, lentovuoroja perutaan, Eurooppa on poikkeustilassa ja maat pistävät rajojaan kiinni.

Siinä Mauno Saaren 2020-luvulle sijoittuvan trillerin näyttämö. Suomen ulkoministeriön erikoistutkija Maria Orso-Ranta palaa kaaoksen keskellä Suomeen Euroopan Unionin erikoistehtävistä. Kun hän tulee työpaikalleen, hän ei löydäkään osastoaan, työhuonettaan eikä työkavereitaan. Vahtimestari sanoo, ettei sellaista osastoa ole koskaan ollut.

Orso-Ranta ottaa yhteyttä organisaatiossa yhä ylemmäksi aina ulkoministeriin saakka, mutta kukaan ei ole kuullutkaan hänestä tai hänen tehtävästään. Onko Orso-Ranta seonnut vai mistä on kyse?

Mauno Saari lähtee kuljettamaan Maria Orso-Rantaa Euroopan läpi kohti Sisiliaa, kun tämä on tajunnut, että hänestä halutaan päästä eroon. Mistä maailmankolkasta hän voi löytää paikan, missä vainoajat eivät häntä osuta?

Mauno Saarella on takanaan pitkä ura muun muassa Suomen Kuvalehden,  Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja kustannusjohtajana. Kuoleman kello on hänen esikoistrillerinsä.

Jos tykkää trillereistä kirja on toimiva uutuus. Juoni pysyy koossa, ja vaikkei henkilöistä tule erityisen syvällisiä persoonia, se ei haittaa, kun pääasia on vauhti ja vaaralliset tilanteet.

Oman lisänsä lukukokemuksen tuo Saaren piirtämä tulevaisuudennäkymä. Tänä kesänä Etelä-Eurooppaa ovat kiusanneet yli 40-asteen helteet, kuivuus ja metsäpalot. Mikäli seuraavat vuodet olisivat samaa sorttia, Saaren tulevaisuudennäkymät saattaisivat alkaa todentua, jos lisääntyvä kuivuus alkaa ajaa Afrikasta yhä enemmän väkeä liikkeelle nälkäkuolemaa pakoon.

Nyt on kuitenkin vielä aikaa miettiä, miten välttää suuret nälkä- ja muut katastrofit ja kuinka ratkaista pakolaiskysymykset rauhanomaisesti.

torstai 3. elokuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Tämä oli ovela kirja. Sitä luulee lukevansa johdonmukaisesti etenevää tarinaa, kunnes tulee käänne, joka panee kysymään, mitä tässä siis on meneillään? Viimeisen kerran tilanne kippautuu viimeisillä sivuilla.

Kun jää pettää alta on esikoiskirja, mutta siitä puuttuvat monille esikoisille tyypilliset kömpelyydet. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn koota palasista kuvia ilman rautalanganvääntöä. Ainoa miinus on poliisi Peter Lindgren, yksityiselämässään voi niin eksyksissä oleva poliisi, koska samanlaisia hahmoja on dekkareissa nykyisin kliseeksi asti. Mutta sellaisenakin Peter Lindgren on toden oloinen.

Tarina kulkee vuoroon nykyhetkessä, vuoroon takaumissa ja eri henkilöiden kertomana. Takaumissa vaatekaupan myyjänä työskentelevä Emma kertoo, kuinka eräänä päivänä kauppaketjun toimitusjohtaja Jesper tuli ostamaan paitaa ja kutsui kaupanteon päätteeksi Emman lounaalle. Heidän välilleen syntyy suhde. Se on kuitenkin pidettävä tiukasti salassa sekä työyhteisön vuoksi että toimittajien takia. Jesper on nimittäin tavoiteltu poikamies, jota juorutoimittajat jahtaavat.

Sitten Jesper katoaa ja hänen asunnostaan löytyy murhattu nainen. Kuka teki mitä, missä ja milloin? Jesper vai joku muu?

Kirjailija avaa juonta luku luvulta, ja lukijan mitä-oikein-tapahtui-kysymykset jatkuvat loppuun asti. Henkilöt ovat taitavasti rakennettuja sivuhenkilöitä myöten, kuten Emman työkaveri Olga, herkullisesti ruotsia sinne päin puhuva nuori nainen tunteettomassa realismissaan.

Yksi taustateema kirjassa on lapsuuden kokemusten jäljet aikuisissa. Kysymykseksi nousee, missä vaiheessa ympäristön tulisi puuttua asiaan, jos on selvää, että tuollaisissa oloissa lapsen ei ole hyvä varttua? Jos kysyt lapselta itseltään kotiasioista, kuinka moni uskaltaa tai haluaa vastata suoraan - tai ylipäänsä ymmärtää, ettei kaikki ole kotona kohdallaan, kun on pienestä asti tottunut, että sellaista elämä on?

Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo poliisitiimin avuksi pyydetyn tutkijan, Hannen, sairaus. Camilla Grebe kuvaa hyvin Hannen ajatuksia ja pelkoja, kun hän miettii, minkälainen tulevaisuus hänellä on sairautensa kanssa.

Ruotsalaisissa dekkareissa viime vuosina valtaa pitänyt sadistisella väkivallalla mässäily on tästä esikoisesta poissa. Rikos on mikä on, mutta tekotavassa ei kieriskellä sen pitempään, vaan päästään asiaan: kuka tällaista tekee?

Camilla Grebe on hyvä tulokas pohjoismaisten dekkarikirjoilijoiden joukkoon.

tiistai 1. elokuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja



Reilut kaksi sukupolvea on jo takana toisen maailmansodan päättymisestä. Edelleen sota-ajasta ilmestyy kirjoja, viime aikoina taas enemmän. On romaaneja ja dekkareita, muistelmia ja elämäkertoja:


Affinity Konarin romaani Elävien kirja kertoo lääkäri Josef Mengelen kokeisiin päätyneistä lapsista Auschwitzissa ja sodan jälkeen.

Mengele erotti keskitysleirikuljetuksista omaan käyttöönsä kaksoset, kolmoset, albiinot, kyttyräselkäiset ja lyhytkasvuiset ja teki heillä julmia kokeita. Hän muun muassa yritti muuttaa ruskeita silmiä sinisiksi, teki leikkauksia ilman nukutusta ja ompeli yhteen kaksosten elimiä yrittäen saada aikaan siamilaiset kaksoset.

Elävien kirjan päähenkilöt ovat Aushwitziin joutuneet identtiset kaksoset, Pearl ja Stasha. Yhtenä päivänä Pearl katoaa, ja Stasha ottaa päämääräkseen etsiä hänet käsiinsä tavalla tai toisella.

Sota loppuu, mutta se, että on selvinnyt hengissä keskitysleiriltä, ei takaa elämän jatkuvan. Eurooppa on sekaisin. Leiriltä lähtevät luurankomaiset vangit voivat päätyä silmikkäin sotilaan kanssa, joka ampuu kuten ennenkin, tai joutua juutalaisia edelleen metsästävän kansanmiehen käsiin.

Kaikkialla on rakkaitaan etsiviä ihmisiä. Moni ei löydä omiaan koskaan, eikä saa edes tietää, mitä heille kävi. Yhtä lailla voi kuolleeksi luultu perheenjäsen kävellä yhtäkkiä vastaan sodan raunioittaman kaupungin kadulla.

Huomasin miettiväni kirjan tapahtumia moneen otteeseen, kun olin laittanut sen luettuna hyllyyn. Miksi jotkut selviävät ja toiset eivät? Kuinka paljon selviytymistä edesauttaa se, jos uskoo olevansa kuolematon? Mistä kumpuaa sen kaltainen pahuus kuin Mengelen? Mengelen tutkimuksista on jälkeenpäin todettu, että niillä ei ollut minkäänlaista tieteellistä merkitystä, ne olivat silkkaa sadismia.

Yksi kirjan esiin nostama kysymys on, miten mitataan niiden syyllisyys, jotka osallistuvat Mengelen kokeisiin, mutta yrittävät samalla salaa pelastaa henkiin niin monta kuin mahdollista tai ainakin vähentää heidän tuskiaan? He olivat osa Mengelen tiimiä, mutta tiimityö olisi loppunut sen tien, jos he olisivat julkisesti nousseet häntä vastaan.

Osa kirjan henkilöistä on ollut oikeasti olemassa kuten lyhytkasvuiset Rabinowitzit ja kaksoset Eva ja Miriam Mozes. Lapsia salaa auttaneella tohtori Mirilläkin on vastine todellisuudessa.


SAMAA AIHETTA

Terhi Rannelan Frau kertoo Reinhard Heindrichin lesken, Linan, avioliitosta Anni Swanin ja Otto Mannisen pojan, Mauno Mannisen kanssa.  

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär Katarina Bauer kertoo isovanhemmistaan kirjassaan He olivat natseja. Hän sai vasta aikuisena tietää heidän olleen innokkaita natseja.

Eric Metaxasin elämänkerta Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja kertoo Dietrich Bonhoefferista, joka ryhtyi julkisesti vastustamaan natseja toisen maailmansodan aikana.

Dresdenin yliopistossa professorina ennen sotaa toiminut Viktor Klemperer julkaisi vuodesta 1933 vuoteen 1945 pitämänsä päiväkirjat nimellä Haluan todistaa

Katja Petrovskaja etsii kirjassaan Ehkä Esther tietoja siitä, mitä tapahtui hänen isoäidilleen Estherille. http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/11/katja-petrovskaja-ehka-esther-amos-oz.html

Amos Ozin omaelämänkerrallinen romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on kertomus hänen juutalaisesta suvustaan, joista osa pääsi pakenemaan Israeliin, osa jäi Hitlerin käsiin. http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/11/katja-petrovskaja-ehka-esther-amos-oz.html

Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahden lapsen varttumisesta toisen maailmansodan aikana.

Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah (ilmestynyt myös nimellä Avain) on pienen juutalaistytön selviytymistarina.

Poika joka pelastui on Leon Leysonin omaelämänkerta.

Imbi Pajun omaelämänkerrallisessa dokumenttiromaanissa Torjutut muistot Imbi etsii vastausta kysymykseen, mitä hänen äitinsä joutui käymään läpi toisen maailmansodan aikana.