Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Aloitin Pauliina Rauhalan uutuuskirjan suurin odotuksin, sillä Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Sadan sivun paikkeilla on pakko myöntää: ei oikein ota matkaansa.

Sanoja on paljon, tulvaksi asti, ja runollisia kuvia, eikä tarinaa tahdo löytyä kaiken keskeltä. Jossain vaiheessa väsyn kahlaamaan lauseita ja annan katseen vain lipua riviltä toiselle.

Hyvin runollisen kielen kanssa tulee pitemmän päälle olo kuin söisi irtokarkkeja isosta pussista karkki karkin perään. Vaikka karkit ovat herkullisia, alkaa kaivata ruisleipää, etenkin kun on ostanut romaanin eikä runokirjaa ja etenkin kun sinällään kauniista kappaleista ei aina tiedä, mihin tai kehen ne liittyvät:

Puolenvälin jälkeen ajattelen, että nämä ihmiset eivät herää minulle eloon. Niitä katsoo ulkopuolelta, kuin ikkunan takaa, sen sijaan että istuisin heidän keittiössään. Taas vertaan Taivaslauluun, jonka ihmisten elämää elin täysillä heidän kanssaan.

Mietin miksi? Yksi syy on se, että ihmisten tarinat hukkuvat kaikkeen muuhun. Yhden luvun ajan joku miettii puutarhanhoitoa, yksi luku on kalastamisesta, on luku pikkulintujen ruokkimisesta, on veneen tervaamista, lampaita ja mäntyjä. Niillä on varmaan jokin symbolinen merkitys, mutta symboliikka ei aukea minulle, ne jäävät arkiseksi puuhaamiseksi, joka ei vie kertomusta eteenpäin.

Ja sitten on vielä eri kirjasimella erotettuja Matkakertomus-lukuja siellä täällä pitkin kirjaa. Niissä kirjan fiktiivinen kirjoittaja (=mies eli ei Pauliina Rauhala) kertoo, että hän kirjoittaa tätä kirjaa. Idea voisi toimia, mutta Matkakertomus-lukuihin on ympätty mukaan reissu Afrikkaan, jossa seurataan pikkutytön ympärileikkausta, toinen reissu Amerikkaan amissien luo, kolmas reissu Kööpenhaminaan Kierkegaardin haudalle, neljäs Ouluun äärioikeistolaisten porukoihin ja viides sinfoniakonserttiin, jossa kirjailija muistelee säveltäjän elämää. Hyviä esseitä itsessään, mutta tässä ne ovat irrallisia ja hajottavat kokonaisuutta.

Matkakertomuksen viimeisessä luvussa selviää, miten Synninkantajat liittyy Rauhalan edelliseen, Taivaslauluun. Olisi kannattanut aloittaa Matkakertomus sillä, olisi tullut paremmin jännitettä, ja jättää turhat reissut pois.

Mistä Synninkantajat sitten kertoo?

Koulupoika Aaronista, joka on sisällä Rauhanyhdistyksen kuplassa. Hän toistaa aikuisten lauseita, riemuitsee, että kuuluu Jumalan valittuihin, ja ahdistuu, kun opettajan punainen mekko herättää hänessä tuntemuksia. Paavo Ruotsalainen sai nuorena miehenä neuvon, että häneltä puuttuu ”Kristuksen sisäinen tuntemus”, ja Aaron tarvitsisi saman neuvon. Mutta sitä hän ei kuplansa sisällä saa, siellä on tärkeää osata oikeat sanat ja oikeat eleet. Aaron ei tunne sitä Kristusta, joka käskee rakastaa lähimmäisiä, joka on lempeä, joka hyväksyy.

Aaronin mummista Aliisasta, joka ajattelee itse. Aliisa ei luovu Jumalasta, mutta hän erottaa toisistaan Jumalan ja Rauhanyhdistyksen vanhemmistoveljien armottoman oikeassa olemisen.

Aliisan tyttärestä Auroorasta, joka luopuu rakastetustaan, koska mies ei kuulu meikäläisiin, on mikä lie kirkkouskovainen.

Seurakunnan vanhemmistoveljestä Taistosta, joka kokee olevansa velvoitettu täyttämään Jumalan vaatimukset, vaikka se väsyttää. Jumala vaatii häntä vahtimaan muiden ihmisten vaellusta. Jos vaellus ei ole Rauhanyhdistyksen sääntöjen mukaista, Taiston velvollisuus on nuhdella, ensin kahden kesken ja, jos se ei auta, julkisesti seurakunnan hoitokokouksessa. Jos nuhtelua seuraa anteeksipyyntö, hyvä. Jos ei, uppiniskainen irtisanotaan seurakunnasta, eivätkä muut seurakuntalaiset saa olla hänen kanssaan enää tekemisissä.

Seurakunnan hoitokokoukset ovat lopulta kirjan pääjuoni. Niiden osuus jää harmittavan vähälle ja niihin osallistuvien ihmisten ajatukset ja reaktiot ohitetaan kokonaan lukuun ottamatta kirjan muutamaa päähenkilöä. Harmi, siitä olisi saanut vahvan romaanin, Taivaslaulun veroisen.

Taivaslaulukin oli kaunista kieltä ja runollisia kuvia, mutta siinä oli myös vahva juoni, jonka kaikki osat veivät tarinaa eteenpäin. Tuloksena oli koskettava, kaunis, inhimillinen kertomus. Taivaslaulu kannattaa ehdottomasti lukea, jos ei ole vielä lukenut.

Synninkantajien henkilöistä vahvin on Aliisa, vanha viisas nainen. Hän on Raamattunsa lukenut, ja hän näkee, että Rauhanyhdistyksen säännöt ovat vain ihmisten sääntöjä, ei Jumalan elämänohjeita.  Aliisa palastelee seurakunnan säännöt raamatunkohdilla, mutta Taisto ei pysähdy kuuntelemaan ja ajattelemaan,  mitä Aliisa sanoo, vaan suuttuu: "Ei kannata leikkiä viisasta ja oppinutta!"

Samaan aikaan Taisto kysyy, miksi hänen neljästä pojastaan vain yksi on jäänyt hänen vierelleen. Miten hänestä on tullut sellainen, että lapsenlapsetkin alkavat aikuistuessaan karttaa hänen katsettaan? Hyvä kysymys.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua  

Marilynne Robinson: Gilead, Kotiin, Lila 

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa  

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja