keskiviikko 6. syyskuuta 2023

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa


”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.


Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi!
 


Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.

2 kommenttia:

  1. Olen ymmärtänyt, että myös Pystysen äiti on tehnyt tuosta perheen tragediasta teoksia.

    VastaaPoista
  2. Ainakin hän on julkaissut Leskikuningattaren muistelmat -nimisen aikuisten kuvakirjan

    VastaaPoista