Elisabet Aho: Lyhyet hetket

Olen elänyt taas yhden elämän, oikean elämän, ei kuvitteellisen, kun luin Elisabet Ahon romaanin Lyhyet hetket. Todellisiin henkilöihin perustuvissa historiallisissa romaaneissa on se erityinen puoli, että niiden henkilöt ovat kiinnostavampia, kun tietää, että joku on oikeasti elänyt nuo elämänvaiheet ja lukiessani elän ne hänen kanssaan. 

  

Tietenkään kirjailija ei voi tietää, mitä henkilöt ovat tarkasti ottaen puhuneet tai ajatelleet tuolloin, mutta kirjeet ja päiväkirjat ovat siihen erinomainen taustamateriaali. Ennen vanhaan kirjeitä ja päiväkirjoja kirjoitettiin paljon ja ne pidettiin tallessa.

 

Lyhyet hetket kertoo Elin Schaumanista, josta tuli aikuisena Eugen Schaumanin äiti. Kirja alkaa, kun 15-vuotias Elin joutuu muuttamaan Helsingistä Porvooseen, eikä tykkää yhtään siitä, että joutuu jättämään ystävänsä ja muuttamaan pikkukaupunkiin. Eletään vuotta 1865, ja muuttaa pitää, koska Elinin isä on valittu Porvoon piispaksi. 

 

Piispan talon naapurissa asuu runoilija J.L. Runeberg perheineen. Elin tutustuu Runebergin vielä kotona asuviin nuorimpiin poikiin sekä heidän äitiinsä Fredrikaan ja halvaantuneena sängyssä makaavaan runoilijaan. Näin on aikanaan käynyt myös todellisessa elämässä.

Kirja seuraa Elinin vaiheita, avioitumista ja perhe-elämää, joka vie Elinin upseerin vaimona eri puolille Venäjää, Ukrainaa ja Puolaa. Elin miettii, mikä hänessä on vikana, kun hän ei ole koskaan tyytyväinen siihen, missä asuu. Kun hän joutui muuttamaan Porvooseen, hän olisi halunnut asua Helsingissä, kun hän asui avioliiton aluksi Hämeenlinnassa, hän olisi halunnut asua Porvoossa, ja Venäjällä hän kaipaa Helsinkiin.

Elinin toiseksi vanhin poika, Eugen Schauman, tuli mieheksi vartuttuaan kaiken kansan tutuksi, kun hän vuonna 1904 ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä. Eugenista seuraava sisarus oli Sigrid Schauman, josta tuli merkittävä suomalainen taidemaalari. 

 

Elisabeth Aho on kirjailija, josta en muista lukeneeni yhtään lehtihaastattelua. Miksiköhän? Hän kirjoittaa laadukkaita historiallisia romaaneja sekä lasten ja nuorten kirjoja. Tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran, kun käteeni osui hänen kirjansa Sisar. Tykästyin siihen, Sisar kertoo Helsingistä kansalaissodan aikana. Juoni perustuu tositapahtumiin, ja osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Sen jälkeen olen lukenut Aholta muutaman muunkin romaanin. 

 

Lyhyet hetket varasin kirjastosta Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä olleen suosituksen pohjalta. Kiitos suosittelijalle, mielenkiintoinen ja traaginenkin romaani naisesta, joka kerran eli monivaiheisen elämän.

Kustantaja Atrain&Nord

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Elisabet Aho: Sisar

Merete Mazzarella: Fredrika

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita

Mikaela Strömberg: Sophie

 

Raija Oranen: Aurora

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

 

Merja Mäki: Itki toisenkin, Gummerus

Eihän siitä koskaan hyvää seuraa, kun joku kävelee paikalle besserwisserinä ja alkaa komentaa, että asiat on tehtävä näin ja teidän omat tavat ovat ihan syvältä. 

Siinä kohtaa ei silläkään ole merkitystä, että monet vanhoista tavoista voivat olla aikansa eläneitä ja paikalle kävelleen tiedot ja kokemukset toimisivat paremmin. Se tapa, millä tulokas tietonsa lanseeraa, kääntää kohderyhmän valistajaa vastaan.

Kun suomalaiset sota-aikana saapuivat Itä-Karjalaan ja pystyttivät sinne hallintonsa, paikalliset asukkaat katsoivat heitä epäluuloisesti ja peläten. Eikä ihme, pelkäämään he olivat oppineet jo aiemminkin, kun ennen sotaa suomalaiskylistä oli alettu viedä ihmisiä. Musta auto ajoi yöllä mökin eteen, kansanviholliseksi yhtäkkiä syytetyt katosivat sen uumeniin, ja harva heistä palasi kotiin. Valtaapitäviin ei siis kannattanut luottaa, mutta myös se tapa, jolla monet suomalaiset alkoivat asioita hoitaa, sai paikalliset pitkälti takajaloilleen. 

 

No, ei besserwissereiden osakaan ollut ihan yksinkertainen. Kun tokaluokkalaisella tytöllä pää kuhisi täitä eikä ollut täipulveria, niin eihän siinä auttanut kuin ajaa hiukset pois. Mikä taas oli tytölle hirvittävä häpeä, olla pulipää niin kuin pojat! Sen jälkeen tokaluokkalainen kantoi ikuisesti kaunaa terveyssisarelle.

Ne, jotka lähtivät töihin suomalaisille, saivat tuntea naapureiden karsastuksen. ”Odotahan kun meidän miehet tulevat takaisin, sinulle ei hyvin käy”, naapurin vanha täti sihisi Larjalle, joka palaa kotikylään käytyään opettajakoulutuksessa Suomessa. Hän oli jo toiminut kyläkoulun opettajana, mutta uudet päättäjät edellyttivät, että koulutuksen pitää vastata Suomen laatutavoitteita. Larjan vaihtoehdot oli päivittää osaamistaan uusien valtaapitävien vaatimusten mukaisesti tai jäädä työttömäksi.

 

Merja Mäen romaani Itki toisenkin liittyy löyhästi hänen ensimmäiseen kirjaansa Ennen lintuja (linkki alla), mutta hyvin löyhästi, vain yksi päähenkilöistä on mukana jo ensimmäisessä romaanissa.  

 

Pidin Ennen lintuja -kirjasta ja tartuin Mäen kakkosromaaniin isoin odotuksin. Myös sen vuoksi, että tätä ovat arvostelijat kovasti kehuneet kuten myös lukijat esimerkiksi Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä.

Ihan luettava kirja Itki toisenkin on, ei siinä mitään. Mielenkiintoisinta oli nähdä asemasodan vaihe paikallisten asukkaiden silmin. Kirjan ihmiset ovat aidon oloisia ja tapahtumat etenevät kuten ne olisivat voineet mennä oikeassakin elämässä. Tarinan uoma on kuitenkin sen verran kapeampi, etten tästä  sillä tavoin innostunut kuin Merja Mäen edellisestä.

Mikä ei tarkoita, että tämä olisi huono. Sanon niin, että jos joku kysyy hyvää lomalukemista, tämä ei olisi suosituslistassani ensimmäisten joukossa, mutta isommassa pinossa mukana.

Olavi Paavolainen, jonka Synkkä yksinpuhelu ilmestyi sodan jälkeen, kirjoittaa osin samasta ajankohdasta. Synkkä yksinpuhelu on Paavolaisen sota-ajan päiväkirja (linkki alla).  Paavolaisen kirja sijoittuu pitkälti samoihin maisemiin kuin Itki toisenkin, ja jos se aikakausi ja tapahtumat kiinnostavat enemmälti, Synkkää yksinpuhelua kannattaa ainakin vilkaista.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

 

Olavi Paavolainen Synkkä yksinpuhelu

 

Merja Mäki Ennen lintuja

 

Petra Rautiainen Tuhkaan piirretty maa

Merete Mazzarella: Jotain muutakin kuin tämä

Kaverini kertoi lähipiirinsä 6-vuotiaasta, jolle oli luettu kirjaa eläinlapsista. Yhtäkkiä lapsi keskeytti ja kysyi: ”Mutta mistä se ensimmäinen eläin tuli? Koska eihän sinne voinu noin vaan joku muna tupsahtaa.” 

Sitä samaa kysyy myös Merete Mazzarella, joskin eri sanoin, uusimmassa kirjassaan Jotain muutakin kuin tämä.

 

Mazzarella on pohtinut viime vuosina kirjoissaan erilaisia ilmiöitä ja elämänvaiheita. Kirjojen runkona on hänen omakohtainen tarinansa, jota hän lihottaa siteeraamalla aiheesta näkemyksiään esittäneitä puhujia ja kirjoittajia ja kommentoi heitä. Mazzarella on alkujaan suomenruotsalainen pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Uusimman kirjan liepeessä todetaan, että ”Mazzarellan teokset pureutuvat ajan ilmiöihin ja herättävät keskustelua”, joten kirja uskosta ja uskomisesta on siis ajan ilmiö.

Kirjailija aloittaa toteamalla, että hänen suomenruotsalaisissa piireissään uskosta ei puhuta. Se on hyvin henkilökohtainen asia, ja jos aiheen ottaa esiin, se on jotenkin noloa ja vaivaannuttavaa tai herättää jopa ylimielistä vastustusta tyyliin et kai sä nyt oikeesti aio meille sitä jouluevankeliumia lukea. Jos keskustelua syntyy, ihmiset kiirehtivät korostamaan, että eivät he uskonnollisia ole, vaan henkisiä tai hengellisiä tai agnostikkoja, jos eivät sano olevansa ateisteja.

Mutta, Mazzarella miettii, minkä vuoksi hänen tanskalaiset sukulaisensa keskustelevat kiinnostuneesti uskonasioista yhtä lailla kuin muustakin?  

 

Tässä kohtaa pysähdyn miettimään, että olenhan minäkin käynyt omissa suomenkielisissä piireissäni keskusteluja uskonnoista ja uskomisesta siinä kuin muistakin aiheista. Mitä minun piirini ovat: työyhteisöt, kaverit, sukulaiset, naapurit, aikanaan myös lasten kavereiden vanhemmat ensin hiekkalaatikolla ja sittemmin vanhempaintoimikunnissa sun muissa. Rajattu piiri omalla laillaan, kuten meistä jokaisella.

Mazzarella kertoo olleensa itse aina jossain määrin kiinnostunut uskonasioista. Kirjaa kirjoittaessaan ja aihetta tutkiessaan hän alkaa käydä silloin tällöin kirkossa, rukoilee ja lukee Raamattua sieltä täältä. Ja käy keskusteluja ihmisten kanssa.

 

Seuraavan kerran pysähdyn, kun Mazzarella alkaa siteerata filosofeja, kirjailijoita ja muita aihetta pohtineita. Monet väittämät ovat sellaisia, että normaalilogiikalla ne kaatuvat heti, vaikka tulisivat niin sanotusti suurenkin filosofin suusta. Esimerkiksi 1900-luvulla elänyt matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell kiistää Mazzarellan sanoin ’kiivaasti’ Jumalan ja tuonpuoleisen olemassa olon perustellen: ”Uskonto perustuu ensi sijassa pelkoon. Se on osittain tuntemattoman kammoa ja osittain toiveajattelua, että jonkinlainen isoveli olisi tukena kaikissa vaivoissa ja kiistoissa.”

Monessa kohtaa Mazzarella tuo napakastikin esiin omaa näkemystään, mutta tässä kohtaa hän vaan siteeraa. Itse ajattelen tuon luettuani, että mitä sitten? Varmasti moni on alkanut viimeistään kuolemaa pelätessään etsiä Jumalaa ja mahdollisuutta, että elämä jatkuu rajan takana. Mutta ei pelko todista sitä eikä tätä tuonpuoleisen olemassaolosta tai olemattomuudesta. Jos Jumala ja rajantakaisuus on olemassa, se on, pelkäsipä ihminen tai ei. Ja jos sitä ei ole, sitä ei ole, pelkäsipä ihminen tai ei.

 

Kirjan lopputulema on lempeä ja rauhallinen, mutta en spoilaa kertomalla, mihin kirjailija päätyy. Saa jäädä jokaisen omaksi katsottavaksi.

Yleisesti ottaen: jos kirjan ansiokkuus on kiinni siitä, herättääkö se omia ajatuksia ja omaa pohdintaa, niin tämä on kyllä ihan kiinnostava kirja.

 

Kustantaja Tammi

Suomentanut Raija Rintamäki

 

SAMANTYYPPISTÄ

 

Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa

 

Kristiina Hanhirova Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta, Siltala

”Tästähän sukeutui vallan oivallinen romaani”, totesin kun laitoin kirjan kannet kiinni. Johanna Annolan Valkenee kaukainen ranta on uusi lisä viime vuosina ilmestyneisiin suomalaisiin historiallisiin romaaneihin. Annola on historian tutkija ja tuntee erityisesti 1800-luvun, jonka loppuvuosiin kirjan tapahtumat sijoittuvat.

Kirjan alku on samantyyppistä kuin monissa uusissa historiallisissa romaaneissa: Ulrika on virkamiehen vaimo pienessä kaupungissa, hänen poikansa kirjoittaa vuoden päästä ylioppilaaksi ja Ulrikan aika kuluu koristautumisessa, seurustelussa muiden rouvien kanssa, puutarhan hoidossa ja miehen uran tukemisessa. Rahvaan kanssa ollaan tekemisissä suunnilleen sen verran, mitä piian ohjeistaminen vaatii.

 

Mutta koht’sillään kaikki muuttuu: aviomies löytyy kuolleena. Ulrikan haaveet sortuvat yksi toisensa perään, kun hänelle alkaa selvitä, mikä hänen tilanteensa on. 

 

Tuoreen lesken on ryhdyttävä elättämään itseään ja poikaansa, jotta poika pystyy jatkamaan opiskelua. Ystävätär tuo Ulrikan nähtäväksi paikanhakuilmoituksen, jossa etsitään johtajaa kaukana Hämeessä sijaitsevaan vaivaistaloon. Ei todellakaan Ulrikan mielen mukaista hommaa, mutta kun muutakaan ei ole, hän laittaa hakemuksen postiin ja tulee valituksi. 

 

Johanna Annola rakentaa kiinnostavasti ihmissuhdeverkostoa Ulrikan uuden elämän ympärille. Päällimmäisinä ovat vaivaistalon johtokunnan puheenjohtaja ja vaivaistalon asukkaat, elämän kolhimat naiset, heitteille jätetyt vanhukset ja kunnan vaivaisiksi päätyneet miehet. Alussa he ovat Ulrikalle pelkkää massaa, mutta ajan kuluessa massa alkaa eriytyä ihmisiksi, joilla on jokaisella oma menneisyytensä. 

 

Kun Urika saa hommista otteen, hän rinnastuu Enni Mustosen Kasvattitytär-kirjan Hedda Noraan ja Kaari Utrion Rautaliljan Amelie Ståhliin, jotka kumpikin joutuvat pistämään löysäilyyn tottuneen porukan järjestykseen. Ulrika on kuitenkin elävämpi hyvine ja huonoine puolineen kuin Hedda Nora, joka jää henkilökuvaksi oikeasti eläneestä kartanonrouvasta.

 

Myös Ulrika on historiallinen henkilö, hänen tarinansa esikuvana on vaivaistalonjohtajatar Hanna Tamminen, leski ja aikuistuvan pojan yh-äiti. Esikuva kerrotaan kirjan lopussa ja se lisää vielä kiinnostusta tarinaan. Kun historiallisten romaanien faktat ovat kohdallaan, niiden kautta pääsee katsomaan, miten ennen elettiin, mitä ajateltiin, miten ihmisiä arvioitiin ja kohdeltiin. Ei vain köyhää kansaa, vaan myös ns. paremman väen piirissä arvoasteikot olivat tiukat. 

 

Kirjan lopun tunnelmassa on samaa kuin yhdessä lempparissani, Eira Pättikankaan kirjassa Talvella päivät ovat pitkiä. Molemmista jää olo, että olisin lukenut pitempäänkin, miten päähenkilön elämä tästä etenee. Kenties Johanna Annola kirjoittaa Ulrikalle jatkoa.

 

Sellaisia terveisiä kustantajalle, että kirjan takakannesta ei ole kiva lukea liian pitkälle menevää juoniselostusta. Mieluummin luen tarinan kirjasta kuin referaattina takakannesta, mikä pilaa osin lukukokemusta.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Mikaela Strömberg Sophie 

 

Kaari Utrion Helsinki-romaanit 

 

Eira Pättikangas Talvella päivät ovat pitkiä 

 

Paula Nivukoski Nopeasti piirretyt pilvet

 

Patricia Harman Hoper Riverin kätilö

 

Elisabet Aho Sisar 

 

Enni Mustonen Kasvattitytär 

 

Pirjo Tuominen Itkevät syvät vedet

 

 

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa, WSOY

 

Leena on 14-vuotias ja Seppo muutama vuoden vanhempi, kun vanhemmat jättävät Pohjois-Karjalan Loukkuvaarassa olevan pientilan sille sijoilleen ja lähtevät töihin Ruotsiin. 

Leena innostuu uudesta maasta, opettelee nopeasti kielen ja saa kavereita. Loukkuvaara ihmisineen ja maisemineen tuntuu mitättömältä ja köyhältä – maalaiselta.  Seppo ei haluaisi lähteä, eikä sopeudu Göteborgiin lainkaan. Kun perhe vuoden päästä tulee uudella Volvolla kesälomalle tyhjään kotitaloon, Seppo kieltäytyy palaamasta takaisin.  Muut menevät, Seppo saa töitä paikallisesta pajasta ja ryhtyy asumaan yksin peltojen ja metsän keskellä. 

Leenaa kesäloma Suomessa tympäisee. Vanhat kaverit yrittävät tulla tapaamaan, mutta Leena on lyhytsanainen ja yrmeä. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa tällainen tuppukylä. Ruotsiin paluun jälkeen vanhemmat eivät saa häneen enää otetta, vaan Leena tekee mitä haluaa.

 

Maritta Lintusen kirja 100 auringonkiertoa on kiinnostava romaani ajalta, jolloin sodan jälkeiset suuren ikäluokat olivat varttuneet nuoriksi aikuisiksi ja totesivat, ettei syrjäseuduilla ollut heille töitä, eikä paljon muuallakaan Suomessa. Pitää lähteä rajan taakse. Myös moni pientilallinen jätti kituliaat pellot ja lähti lapsineen etsimään parempaa elämää Ruotsista. Löytyikö parempi elämä, on sitten toinen kysymys. Töitä oli kyllä niin paljon kuin jaksoi tehdä ja palkat olivat hyvät. Kaikkiaan yli 500 000 suomalaista teki saman 1960- ja 70-luvuilla. 

 

Suomalaisia oli Ruotsissa niin paljon, että monet jäivät kielitaidottomiksi. Arjen välttämättömät sanat osattiin ruotsiksi, mutta muuten suomalaiset seurustelivat omissa piireissä, kävivät Suomi-seuran talolla tansseissa ja matkasivat kesälomilla entiseen kotimaahan näyttämään entisille naapureille, miten hyvin meillä nyt menee. Toisilla meni hyvin, mutta toiset jäivät loppuiäkseen häilymään kahden maan välille. Kaikista sodan jälkeen Ruotsiin muuttaneista suomalaisista noin puolet palasi ennemmin tai myöhemmin takaisin.

 

Ja sitten olivat ne, kuten Seppo, jotka jäivät Suomen syrjäseuduille ja kokivat olevansa huonompia suomalaisia, hitaita, tyhmiä maalaisia, joiden murteille naurettiin television sketseissä. 

 

Maritta Lintunen tavoittaa hyvin seitsemänkymmenluvun ihmisten ajatusmaailman ja toiveen paremmasta elämästä, mutta myös sen, mitä se maksoi. Seppo miettii kirjassa, kuinka isän ryhti koheni ratin takana ja ääni nuoreni, kun kotiseudun ensimmäiset siniharmaat vaarat alkoivat siintää taivaanrannassa. Äiti oppi arkikielen, mutta sulki sisäänsä sen, miten ruotsalainen esinainen työmaaruokalassa syrjii ja pompottaa häntä, pitää tyhmänä ”finnenä”. 

 

Kirja kertoo myös, mitä Leenasta, Seposta ja heidän vanhemmistaan sittemmin tuli. Millaista oli elää ja vanheta, kun suomalaiset olivat Ruotsissa toisen luokan kansalaisia, joita katsottiin alaspäin ja tuhahdeltiin ”en finne igen”. 

 

Leenan tytär on sen sijaan ylpeä eksoottisista juuristaan ja haluaa elvyttää vajavaisen suomen kielen taitonsa. Hän alkaa myös tutkia vanhempiensa menneisyyttä, ja siinä kohtaa kirjaan tulee perhesalaisuuksia. Ne eivät kuitenkaan ole kummoisia, eivätkä kantaisi juonta yksinään. 

 

Maritta Lintunen on kotoisin Nurmeksesta, Pohjois-Karjalasta. Hän on syntynyt vuonna 1961, ja nähnyt lapsuudessaan muuttoaallon naapuruston pientiloilta Ruotsiin.

SAMAA AIHEALUETTA

 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet 

Miia Apukka: Itään ja takaisin 

 

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin 

Gunilla Boethius: Elämänmittainen salaisuus 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala

Hiuksista kiskomista, ranstakalla lyömistä, päälle käymistä, raapimista. Ja henkistä pahoinpitelyä: mitätöimistä, nolaamista, syyllistämistä – ”vahinko sinä olit”, ”ei sinusta mitään tule”... Mummo kysyy, mitenkä teillä siellä kotona menee. Lapsi ei uskalla sanoa mitään. Mummo huokaa: Koeta jaksaa sen äetis kanssa.

Sirpa Kähkösen äiti oli jo perusluonteeltaan vahva ja temperamenttinen. Tullut isäänsä, joka lapsesta asti päätyi konflikteihin auktoriteettien kanssa. Hän ei suostunut alistumaan, ei edes vakaumuksellisena kommunistina Venäjälle mentyään, vaan mieluummin karkasi metsiä pitkin takaisin Suomeen, kun liikaa määräiltiin. Ja pelastui kuolemasta toisin kuin kaksi veljeään, jotka katosivat Stalinin 1930-luvun vainoissa.

 

Kun Kähkösen äiti joutui 16-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, hän sai aivovamman, joka teki käytöksestä täysin hallitsematonta. Lapsena Sirpa pelkäsi monta kertaa, että äiti tappaa hänet. Lapsesta tuli hiljainen, vetäytyvä, osa tapettia. Eikä sekään ollut äidin mielestä hyvä – mikään ei ollut.

 

Aivovammaa ei diagnosoitu, kiiteltiin vain, että onneksi ei mennyt luita poikki ja että pään haava parani niin hyvin. Jossain vaiheessa sukulaiset alkoivat katsoa, että nyt ei ole asiat oikein, mutta mitä siinä voi tehdä... Viisi vuotta nuoremman pikkusiskon syntymän jälkeen Sirpan vanhemmille tuli avioero, mikä vain mainitaan kirjassa. Ylipäänsä isästä ei puhuta kuin muutamassa kohtaa. Miltä pienestä tytöstä tuntui, kun isä jätti lapset äidin väkivallan armoille? Kirjassa ei mainita edes sitä, tapasiko Sirpa enää lainkaan isäänsä. 

 

Mummolta ja ukilta Sirpa sai hellyyttä, lämpöä ja huolenpitoa. Eletyt vuodetko olivat heidät viisastuttaneet, sillä oman tyttärensä, Sirpan äidin, he olivat kasvattaneet mitätöimällä, nolaamalla ja väkivallalla, kuten tytär vuorostaan omaa lastaan.  Hänellä se vain yltyi rajattomaksi. Ja kun Sirpan äiti näki, että lapsenlapselle hänen vanhempansa antoivat sen, mitä vaille hän itse oli jäänyt, hän kosti senkin lapselleen.

Sirpa Kähkösen Finlandia-palkittu 36 uurnaa tuo monessa kohtaa mieleen Tuula-Liina Variksen kirjan Maan päällä paikka yksi on. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.

 

Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa tavoista on omien elämänvaiheiden ja -valintojen vahvistamia.

Variksen kirjassa kysymykseksi nousee, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on mennyt tällaiseksi? Perheen äiti ei kysy sitä edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljen vaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat, kun täti tulee. Eikö siinä jo havahdu pohtimaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?

 

Sanotaan, että jos perheessä on edes yksi lapsesta huolta pitävä, rakastava aikuinen, sekin riittää, että lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Kähkösen kirja ja siihen tässä kohtaa rinnastuva Peter Franzenin Tumman veden päällä kertovat, että isovanhemmatkin voivat olla ne, jotka pelastavat lapselle vähintään kohtuullisen tasapainoisen aikuisuuden. 

 

Se voi riittää myös siihen, että aikuisena on voimia katsoa taaksepäin, kuten Sirpa Kähkönen tekee kirjassaan. Nähdä syyt ja seuraukset, ymmärtää kenties vanhempiaankin ja tarvittaessa hakea apua menneisyyden käsittelyyn.

Kähkösen kirja on kirjoitettu kiintoisasti, ei perinteisenä juoniromaanina vaan kerien muistoja alkaen siitä, kun Sirpan äiti kuolee vuonna 2022. Eräänlainen perunkirjoitus. 

 

Kähkösen aiemmin ilmestynyt Mustat morsiamet kertoo tämän kirjan isovanhempien tarinan.

 

SAMANTYYPPISIÄ 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

 

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Topias Haikala: Varjokäärme, Enostone

Helsingissä sataa lunta viikosta toiseen, ja kaupunki alkaa hautautua nietoksiin. Aleksi tekee väitöskirjaa seuranaan vain koira, muu perhe on reissussa. Päivät ovat yhtä yksitoikkoista puurtamista kuin jatkuva lumisade, kunnes yhtenä iltana koira katoaa. Sitä etsiessään Aleksi osuu porttikongissa olevalle ovelle, jonka takana on jotain outoa.

Varjokäärme on kirja, josta alussa ei osaa oikein hahmottaa, mistä on kyse. Viimeisissä luvuissa tulee selitys kaikille kummallisuuksille. Lumentulollekin.  Siinä kohtaa tekee mieli aloittaa uudelleen alusta, kun tietää, mistä on kyse. 

Kirjassa kulkee pitkään rinnakkain kaksi juonta, jotka  solmiutuvat viimeisissä luvuissa. Toinen juoni on toden ja fantasian rajan ylittävä maailma, jossa on pieniä sinisiä eroosiopölyn syöjiä, puhuva varis ja vainoojiaan paennut robotti. 

Toinen juoni on kertomus Aleksin perheestä, vaimosta ja kolmevuotiaasta tyttärestä. Tähän osioon kuuluu myös Aleksin yläkerrassa asuva isotäti Josefiina Kurki, yliopistolla elämäntyönsä tehnyt vanha viisas nainen, jonka kotona on kirjahylly jopa vessassa. 

Isotädin kanssa Aleksi käy keskusteluja, jotka päätyvät hetkittäin arjen askareista eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ne ovat mauste tarinassa, mutta eivät liian pitkiä niin, että pysäyttäisivät päätarinan etenemisen.

Kirja on tavallaan kahdensorttisten lukijoiden kirja: Niiden, jotka pitävät maagisesta realismista, ja niiden, jotka uppoutuvat mielellään ihmissuhdekertomuksiin. 

Jos toinen juoni menee ohi omimmasta, kirjan loppuluvut palkitsevat molemmat. Tarinat yhdistyvät tavalla, joka jää mieleen pohdituttamaan vielä, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. 

Varjokäärme sijoittuu Helsingin Töölöön.

Sinikka Paavilainen: Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista, Enostone

Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista on kirjoitettu kirjoja vaikka mistä näkökulmasta. Ei Sinikka Paavilaisen kirjan näkökulmakaan ole uusi, mutta vähemmän on kuitenkin romaaneja, jotka sijoittuvat Leningradiin, kun saksalaiset piirittivät kaupunkia lähes 900 päivää. 

Piiritys ei ollut aivan 100-prosenttinen, mutta niin tiukka, että ruokaa kaupunkiin saatiin hyvin vähän ja satojatuhansia ihmisiä kuoli nälkään. Viranomaiset pienensivät ihmisten päivittäistä ruoka-annosta kerta toisensa jälkeen. Tuli aika, jolloin elintarvikekorttia vastaan sai enää satunnaisesti jotain plus yhden leipäviipaleen päivässä, ja leipään oli sekoitettu ties mitä sahajauhosta alkaen. Nälkään nääntyvässä ja pakkasissa jäätyvässä Leningradissa syötiin mitä vain, kissoja, koiria, rottia, tapettia, kengänpohjia, vöitä, jopa ihmisiä. 

Paavilaisen kirjan päähenkilö, leningradilainen näyttelijä Innokenti Lukov kieltäytyy omantunnon syistä lähtemästä rintamalle. Hän piileskelee kaupungissa ja pitää päiväkirjaa, jossa toistaa toistamistaan, että hänen omatuntonsa ei salli hänen tappaa ketään. Lukov vaihtaa olinpaikkaa, yöpyy milloin missäkin, jopa hautausmaalle kaivetussa haudassa.

 

Kirjan edetessä herää kysymys, eikö sekin ole tappamista, jos vie nälkää näkevän vähäistäkin vähäisemmistä eväistä osan? Rintamakarkurina Innokenti ei saa elintarvikekortteja, ja hän käy syömässä milloin äitinsä, milloin ystäviensä yhä pikkuruisempia ruokia? Missä kohtaa menee itsekkyyden raja? Ja toisaalta, mitä vaihtoehtoja Innokentilla on? Tuliko tämä kysymys missään kohtaa Innokentille itselleen mieleen?

Luettuani kirjaa jonkin matkaa, alan etsiä tietoa, perustuuko se tositapahtumiin vai onko kyseessä fiktio. Itse kirjasta sitä tietoa ei löydy. Muualta luen, että tämä on  fiktiota, mutta kirjailija on lukenut kymmeniä piirityksestä kertovia kirjoja, jotka sisältävät aikalaisten päiväkirjamerkintöjä, haastatteluja ja faktatietoa piirityksen vaiheista. Historiallisten tapahtumien peruskuvio menee kirjassa siis siten, kuin se oikeastikin eteni.

Siltä osin Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista rinnastuu Victor Klempererin kirjaan Haluan todistaa.

 

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän piti sieltä alkaen sodan loppuun asti päiväkirjaa, jossa kulkee lomittain arkielämän muuttuminen, maailmantapahtumat ja Saksan politiikka. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen sota-ajan päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuu rauhantekoon vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotuskompaniassa.

 

J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on ranskalainen juutalaistyttö Ester.

 

 

 

 

Brit Bennet: Äidit, Otava

Sellaistahan sattuu. 17-vuotias Nadia huomaa olevansa raskaana poikaystävälleen Lukelle. Nadialla on tarkat suunnitelmat, mitä aikoo lähteä opiskelemaan, eikä vauva sovi suunnitelmiin ollenkaan. Luke ehdottaa, että jos kuitenkin pidettäisiin se vauva ja mentäisiin yksiin, mutta Nadia sano ehdottoman ein. Hän haluaa abortin, ja Luke hankkii rahat, sillä Amerikassa se maksaa paljon. Mutta Luke ei kerro Nadialle, mistä hän rahat saa.

Siinä Brit Bennetin kirjan alku. Nadia rauhoittelee itseään, että se nyt oli sitten sellainen tapahtuma, joka saa jäädä menneisyyteen, hän ei sitä enää mieti. Luken kanssa välit tyssäävät sen tien, ja Luke jää kotikonnuille, kun Nadia lähtee. 

Menneisyyttään ei kuitenkaan voi noin vain jättää päättämällä, Nadia huomaa myöhemmin. Opiskelut kyllä sujuvat ja muukin elämä, mutta vuosien mittaan hän havahtuu kerta toisensa jälkeen siihen, että miettii, minkä ikäinen ”pieni” nyt olisi ja minkä näköinen. Olisiko hänellä ollut Luken kiharat? 

Britt Bennett rakentaa kirjansa juonta taitavasti. Alun tilanne laajenee lopulta koko romaanin kantavaksi teemaksi. Osansa tarinassa on Upper Roomin seurakunnalla, johon sekä Nadian että Luken vanhemmat kuuluvat, kuten suurin osa kaupunkilaisista. Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa muutenkin, ja seurakunnan toiminta tapaamisineen ja tapahtumineen on oleellinen osa kaupungin sosiaalisia kuvioita. 

Kirjan lukuisten henkilöiden tiet solmiutuvat yhä uudelleen. Jokainen aikuistuu ja vanhenee ja jokainen kantaa omalla tavallaan mukanaan sitä, mitä on aiemmin tapahtunut. Sanotaan, että elämä ei ole jana vaan se on malja, joka pikkuhiljaa täyttyy ja pitää kaiken menneen sisällään. Sen totesivat jo muinaiset roomalaiset: Omnia mea mecum porto. Bennetin kirja toteaa siitä, että menneet eivät jätä rauhaan, jos ei niitä käy läpi. Toisaalta miten käydä läpi tapahtumia, joita ei enää voi muuttaa? 

 

Hyvä kirja jättää pohdittavaa monelta kantilta. Äidit olisi hyvä lukupiirikirja, olisi kiinnostava kuulla, minkälaisia mietteitä se muissa herättää.

Suomentanut Maria Lyytinen
Tammi

 

SAMANTYYLISIÄ

 

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

 

Claudie Gallay: Tyrskyt

 

Gunilla Boëthius: Elämänmittainen salaisuus

Viime vuosina yleistyneet dna-testit ovat saaneet aikaan yllätyksiä siellä ja täällä.  Yksi yllättynyt on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Gunilla Boëthius. Hän aloittaa kirjansa Elämänmittainen salaisuus viiden vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin hän vietti iltaa ystäviensä kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Toisessa päässä oli sukututkijaystävä, joka kertoi saaneensa Gunillan dna-testin tulokset. Niiden mukaan Gunillan isä ei ollut hänen isänsä.

Tieto on shokki, sillä Gunilla oli ollut läheisissä väleissä erityisesti isänsä kanssa, paljon paremmissa kuin Suomesta kotoisin olevan äitinsä kanssa. Kohta vahvistuu, että biologinen isä on suomalainen kenraali Paavo Talvela, jonka sihteerinä Gunillan äiti työskenteli ennen sotaa ja osin sota-aikanakin.

Gunilla on vihainen, pettynyt ja huijattu. Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän lähtee kerimään tilannetta auki ja aloittaa äidistään. Mitä äidille oli tapahtunut, ennen kuin hän muutti Ruotsiin? Miksi hän meni naimisiin Carl Gustaf Boëthiuksen kanssa, josta tuli myöhemmin tunnettu ruotsalainen kansanvalistaja ja yhteiskunnallinen keskustelija.

 

Entä Gunillan isäkseen luulema Carl Gustaf, mikä on hänen taustansa? Missä hän ja äiti tutustuivat? Tiesikö isä, että äiti oli vast’ikään tullut raskaaksi entiselle pomolleen, kun suostuu Carl Gustafin kosintaan? 

 

Sen jälkeen täytyy lähteä etsimään myös miestä nimen takana: Kuka ja mikä oli Paavo Talvela, Gunillan biologinen isä, jota hän ei koskaan tavannut?

Gunilla, joka on luullut kuuluvansa professoreja ja pappeja vilisevään sivistyssukuun, saa tietää, että vaikka biologinen isä oli kohonnut kenraaliksi, hänen vanhempansa olivat renki ja karjakko. Siis Gunillan oikeat isovanhemmat. Isän puolelta Gunillalla on Suomessa myös melkoinen määrä sukulaisia, joihin hän alkaa tutkimuksensa edetessä ottaa yhteyttä.

Kirja on taiten kirjoitettu, kuten voi toimittajalta ja kirjailijalta odottaakin. Gunilla päästää lukijat niihin tunnemyrskyihin, joita uusi tilanne saa aikaan. Mielenkiintoista on myös se, miten pikkuhiljaa lapsuuskodin tietyt tilanteet, tunteet ja toimintatavat alkavat avautua uudesta näkökulmasta – äiti kantoi salaisuutta, joka väistämättä vaikutti hänen käyttäytymiseensä.

Yksi kiinnostava näkymä päätarinan ohessa on se, miltä suomalaisuus ja Suomen historia näyttää Ruotsista katsottuna. Gunilla tajuaa olevansa 100-prosenttisesti suomalainen, koska molemmat biologiset vanhemmat ovat Suomesta. Gunillan suomenruotsalainen äiti oli täysin kaksikielinen, mutta lapsilleen hän ei suostunut puhumaan suomea, vaan totesi sen olevan maailman vaikein kieli. ”Hän muka teki minulle palveluksen, kun ei tuputtanut minulle tuota mystistä kieltä. Hän vei minulta isäni äidinkielen ja teki minusta pysyvästi vajavaisen todellisessa kotimaassani.”

Kustantaja Siltala

Suomennos Veli-Pekka Ketola

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

 

Pauliina Aminoff Äiti meidän

Ritva Hellsten Lea

Ida Pimenoff Kutsu minut

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär