C.J. Sansom: Itsevaltias

Jos kirja ei kohtuuajassa ala vetää, jätän kesken. Liian harvoin on sitkeästi kahlaamani kirja osoittautunut lopultakaan lukemisen väärtiksi. Maailma on täynnä muita kirjoja ja koko ajan pukkaa uutta.

Itsevaltiaan alku takkusi. 686 sivun järkäle alkoi vähän hitaasti, ja kolme kertaa pistin kirjan pois. Kunnes tuli ilta, ettei ollut muutakaan, ja tartuin kirjaan vielä kerran. Siitä se lähti.

Itsevaltias on C. J. Sansomin historiallinen dekkari päähenkilönä lakimies Matthew Shardlake. Kirja sijoittuu vuoteen 1541, jolloin Englannin kuningas Henrik VIII on mahtipontisella kuninkaankiertueella osoittaakseen kansalle, että toisinajattelijoiden kapina on kukistettu.

Matthew Shardlake matkustaa Yorkiin, jonne kuningas on saapumassa koht’sillään. Shardlake on saanut tehtäväksi varmistaa, että kapinoitsijoihin kuulunut poliittinen vanki saadaan elävänä Lontooseen kuulusteltavaksi. Moni haluaisi hänen pääsevän hengestään ennen kuulustelijoiden käsittelyä. 

Yksi vartijoista toteaa, että kidutus on paras tapa saada mies avaamaan suunsa. Sitä varten Lontoon Towerin linnassa on monipuoliset välineet. Niiden puristuksessa moni tosin saattaa tunnustaa mitä vain vangitsijat haluavat. Syyttömyydestä ei ole juuri apua, eikä aina laistakaan, vaikka lakipykäliä laaditaan. Poliittiset juonittelut määräävät marssiaskeleet, ja pontimena on vallan tai rahan himo. Ne puetaan usein uskonnon kaapuun, kuten tapahtuu tänäkin päivänä.

Henrik VIII on se Englannin kuninkaista, jolla oli kuusi vaimoa. Kun uusi nainen alkoi kiinnostaa, kuningas hankkiutui eroon aiemmasta joko mestauttamalla tai mitätöimällä liiton sopivan kuuloisesta syystä. Kuninkaankiertueella Henrikillä on menossa viides vaimo, nuori Katariina Howard. Matthew Shardlake näkee vahingossa jotain sellaista, mikä ei olisi kuulunut hänen silmilleen. Kuinka vakuuttaa korkea-arvoinen herrasväki, että varmana en puhu mitään, jottei kukaan vaikenemisen varmistamiseksi vie häneltä päätä…

Juonen keskiössä on historiallinen Blaybournen tarina. Sen mukaan Henrik VIII on väärä kuningas. Henrikin esiäiti Yorkin herttuatar Cecily Neville väitti vanhoilla päivillään, että hänen poikansa, joka peri kuninkuuden, olikin syrjähypyn seuraus. Pojan oikea isä oli Blaybourne-niminen jousimies. Jos se pitää paikkansa, kuninkaankruunu ei kuulu Henrikille vaan toiselle sukuhaaralle, sille jossa virtaa Yorkin veri.

Kirjaa lukiessa pysähdyin välillä etsimään tarkempaa tietoa noista ajoista. Kirjailijan faktat olivat kohdallaan (hän on toiselta ammatiltaan historioitsija), ja netistä löytyi muun muassa kuvia Henrik VIII:n vaimoista sekä kuninkaasta itsestään. Kuningas rakasti ruokaa, ja hänen kerrotaan painaneen ennen kuolemaansa 178 kiloa.

Mitä itse juoneen tulee, kirjailija saa lukijan yllätetyksi lopussa. Syyllinen on ihan muu kuin kukaan niistä, mitä matkan varrella on uumoillut. Hyvä lukupaketti – tällä kertaa sitkeys palkitiin.

Kati Hiekkapelto: Tumma

Kati Hiekkapelto on sijoittanut kolmannen Anna Feketestä kertovan kirjansa Serbian unkarilaisalueelle. Serbian unkarilainen Anna on tullut lapsena Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa. Kun äiti palaa myöhemmin takaisin kotimaahan, Anna jää. Hän valmistuu poliisiksi ja työskentelee Pohjois-Suomessa.

Uudessa kirjassa Anna on kesälomalla äidin luona lapsuuden kotikaupungissaan.

Loma ei pysy lomana sillä Annan käsilaukku varastaetaan, ja hän päätyy selvittämään siihen liittyvää kummallista kuolemantapausta. Kummallista siksi, että asia yritetään mitätöidä eikä murhan jälkiä ikäänkuin huomata.

Tumma on perusdekkari, on rikos, selvittely ja ratkaisu. Miljöö tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Kati Hiekkapelto on asunut alueella ja tuntee paikalliset tavat ja puhuu unkaria.

Anna Fekete tekee mielessään vertailua, tuokin asia on Suomessa paremmin ja toisaalta tämäkin on täällä kivempaa. Tyyypillisen kahdessa maassa kasvaneen tapaan hän ei ole kunnolla kotona kummassakaan maassa, mutta osaa toisaalta ottaa ilon irti kummankin maan hyvistä puolista.

Mitä Annaan muuten tulee, hän on samaa, vähän kliseeksi käynyttä naisetsivätyyppiä, poliisi tai toimittaja, joka itsepäisesti tarraa kiinni niihinkin juttuihin, jotka eivät hänelle kuulu. Anna tutkii tapausta omin päin ja päätyy tyhmänrohkeudessaan riskaapeleihin tilanteisiin, kun joku ei pidä siitä, että tämä nainen tunkee nenänsä tänne. 

Kokonaisuudessa miljöönsä ansiosta hauskasti erilainen dekkari, sopivaa mukaan otettavaa vaikka riippumattoon.

Ensimmäinen Anna Fekete -dekkari oli KOLIBRI

 

Raija Oranen: Aurora

Poimin ohimennen kirjaston pikalainahyllystä Raija Orasen kirjan Aurora. Saattaahan tuota vilkaista, vaikka jostain oli tullut ennakkoajatus, ettei Oranen ehkä ole ihan minun kirjailijoitani. Oli mukava yllättyä positiivisesti.

Kirja on aikansa superjulkkiksen elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan. Aurora Karamzinin elämänkulku on päällisesti tuttu, mutta Orasen kirjassa hänestä tulee elävä ihminen. Tosin vasta, kun on lukenut jonkin matkaa, joten ei kannata antaa heti periksi.

Auroran aikuinen elämä starttaa, kun hän 16-vuotiaana astuu seurapiireihin. Silloin alkaa nimittäin aviomiehen valinta, sillä 1800-luvulla aatelisneidon pahin kohtalo oli jäädä vanhaksipiiaksi. Auroralla ei sitä pelkoa olisi  pitänyt olla, hän oli kuuluisa kaunotar. Mutta pahalta alkaa näyttää, kunnes hän avioituu 26-vuotiaana (vanhana naisena) Venäjän keisarinnan painostuksesta valtakunnan rikkaimpiin kuuluvan ruhtinas Paul Demidovin kanssa. 

Miksi keisarinna sotkeutuu asiaan, kun Aurora on antanut Demidoville kolmet rukkaset, siitä voi lukea kirjasta. Googlasin matkan varrella faktoja, ja keisarinnan asiaan sekaantuminenkin on tosijuttu.

Paul Demidov ei elä kauan, ja Aurorasta tulee huikean rikas leski. Karamzinin nimi hänelle tulee toiselta aviomieheltä, joka hänkään ei elänyt monta vuotta. Näistä vaiheista kertoessaan Oranen rinnastuu Kaari Utrioon, jonka Helsinki-aiheisissa romaaneissa on samanlaiset napakat sankarittaret ja huumoria.

Pelkkänä Auroran elämänkertana romaani ei kuitenkaan olisi kuin viihdekirja muiden joukossa. Mutta Oranen kertoo samalla Suomen historiaa jopa niin, että Aurora jää aika ajoin sivuhenkilöksi. Hänen isäpuolensa Carl Johan Walleen oli vahva poliittinen vaikuttaja. Jonkun mielestä kirjaa olisi voinut siltä osin tiivistää, mutta minusta oli mielenkiintoista lukea tarkemmin tapahtumista, jotka on kuitattu historiakirjoissa parilla lauseella. Pääsee mukaan sisäpiirinäkökulmaan: tänään ei tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Walleen on sitä paitsi huumormiehiä, mikä on yksi Orasen keino pehmentää romaania, ettei se käy kuivaksi.

Kirjan henkilöissä on monia Suomen kulttuurihistoriaan ja poliittisiin vaiheisiin liittyviä nimiä. Suomesta herätellään 1800-luvulla kansakuntaa. Ensimmäiset tsaarit  tukevat sitä, mutta vastakäänne tulee, kun Venäjän valtaistuimelle astuu taas uusi tsaari. Sulatetaanko Suomi Venäjään? Onko parempi ryhtyä julkiseen vastarintaan, vai yrittää olla hissukseen, ettei tsaari esikuntineen ärsyynny lisää?

Aurora Karamzinin kristillisyys vahvistuu iän karttuessa, ja hän ryhtyy tekemään valtavalla omaisuudellaan hyviä tekoja köyhien keskuudessa. Kauaskantoisin oli kenties Diakonissalaitoksen perustaminen Töölönlahden rannalle, missä se on tänäkin päivänä nähtävissä junan ikkunasta hetkeä ennen kuin juna saapuu Helsingin rautatieasemalle.  

Kirja päättyy vuoteen 1902, kun Aurora kuolee Hakasalmen huvilassa. Se on se vanha vaaleanpunainen talo Helsingin keskustassa Musiikkitalon, Finlandia-talon ja Eduskuntatalon keskellä.

SAMOJA AIHEALUEITA

 

Elisabet Aho Lilly 

Urajärven kartanon tyttärestä Lilly von Heidemanista tuli 1800-luvun kiihkeä naisasianainen. Elisabet Ahon Lilly on romaanimuotoon kirjoitettu elämänkerta Lillystä ja hänen veljestään Hugosta. Urajärven kartanosta tehtiin heidän jälkeensä kartanomuseo, joka toimii edelleen.

Elisabet Aho Sisar

Diakonissalaitoksen ympärille keskittyvä historiallinen romaani sisällissodan repimästä pääkaupungista. Kuka on nuori Ellen, joka tuodaan Diakonissalaitoksen sisarten hoitoon muistinsa menettäneenä muiden haavoittuneiden mukana?

Kaari Utrion historialliset Helsinki-romaanit

Seuraneiti

Merete Mazzarella Fredrika

Fredrika

Enni Mustonen Lapsenpiika

Lapsenpiika

Leo Tolstoi Anna Karenina
Tsaarin hovissa 1800-luvulla

Laila Hirvisaari Minä Katariina

Minä Katariina

Seppo Jokinen: Rahtari 21Donna Leon: Ansionsa mukaan

Seppo Jokinen on kirjoittanut jälleen taatun komisario Koskinen -dekkarin. Kokonaisuus on taitavasti tasapainoinen ja rikos riittävän monitahoinen, niin että eri suuntiin sojottavissa juonilangoissa on tutkimista. Mistä on kyse, se selviää vasta viimeisillä sivuilla, kuten hyvässä dekkarissa pitääkin.

Jokisen henkilöt ovat ihmisiä, ei rooleja tai paperinukkeja. Mukana on myös yhteiskunnallista pohdintaa yliopistojen määrärahojen leikkaamisesta nuorisotyön alasajoon, joista etsitään jopa mahdollisia rikosmotiiveja. Tamperelaisia varmaan viehättää kotikulmien kuvaus, tutuilla kaduilla ja kaupunginosissa kulkee kuin oikeassa elämässä. Kokonaisuus on erinomaista lomalukemista, riittävän kevyttä mutta ei tyhjää eikä kliseistä

Vaikka kyseessä on sarjan 21. kirja, Jokinen ei ole leipääntynyt eikä kirjoita Koskisesta rutiinilla, kuten joillekin menestyneille dekkarikirjailijoiden on käynyt, esimerkiksi Camilla Läckbergille  Leijonankesyttäjässä

 
Jopa Donna Leonin uusin, Ansionsa mukaan, maistuu rutiinilta. Toki kirjailija pyöräyttää tarinan kuin kokenut leipuri täytekakun, mutta innostus puuttuu ja aihekin on kapea: joku varastaa vanhoja kirjoja. Komisario Brunettin perhe-elämässäkään ei ole erityistä kipinää, ruokaa syödään ja kirjoista puhutaan, lapset huitelevat omillaan. Ihan ookoo, mutta jos tämä olisi Donna Leonin esikoisteos, herättäisi tuskin isompaa kiinnostusta.

Siitä myös pidin Jokisen Rahtarissa, että rikos oli jotain muuta kuin pedofiliaa tai kiduttavaa sarjamurhaajajuttua, mihin etenkin monet ruotsalaiset dekkarikirjailijan tuntuvat olevan tätä nykyä ihastuneita, esimerkkinä vaikka Varistyttö

Imbi Paju: Torjutut muistot

Vuosien pohtimisen jälkeen virolainen Imbi Paju uskaltautuu kysymään äidiltä tämän vaiheista Stalinin ajan kuulusteluissa ja vankileirillä. Äiti vangittiin 18-vuotiaana, ja hän oli vankileirillä kuusi vuotta, kunnes hänet Stalinin kuoltua armahdettiin.

Äiti kieltäytyy puhumasta. Hän on kautta vuosien torjunut olemuksellaan vankivuosia koskevat kysymykset, ja kun Imbi lopulta kuitenkin kysyy, äidin kasvot kivettyvät.

Leireiltä hengissä selvinneet pitivät muistot sisällään. Niistä puhuttiin korkeintaan supattaen perhepiirissä, ja silloinkin vaiettiin kauheimmista kokemuksista. Kidutukset ja kuolema tulivat esiin vain vanhempien painajaisunina, joihin lapset heräsivät.

Mutta Imbi on sitkeä. Neuvostoliitto on hajonnut, ja Viro on jälleen itsenäinen. Arkistot ovat avautuneet, ja Imbi ryhtyy tutkimaan mennyttä. Hän etsii haastateltavia, ja löytää kun tarpeeksi etsii. Lopulta myös äiti kertoo, mitä hänelle tapahtui.

Viron historia on kertomus valloittajasta valloittajan perään. Saksa, Tanska, Ruotsi ja Venäjä ovat olleet kukin vuorollaan isäntiä. Saksalaiset hallitsivat maata linnanherroina Ruotsin ja Venäjän aikanakin, virolaiset talonpojat olivat heidän maaorjiaan.  

Venäjän vallankumouksen tuoksinassa Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1918. Sitä ei kestänyt montaa hetkeä, sillä maan miehitti ensin Saksan armeija ja sitten puna-armeija. Englantilaiset tulivat avuksi, ja vuonna 1920 Viro sai uudestaan itsenäisyyden. Saksalaiset menettivät linnanherra-asemansa, mutta valtaosa heistä jäi asumaan Baltian maihin.

Toisen maailmansodan aikana Viron yli kävelivät vuoroon saksalaiset, vuoroon venäläiset. Sodan päätyttyä Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja lukemattomia vangittiin kansanvihollisina. Jos he eivät kuolleet kidutuksissa, heidät ammuttiin tai vietiin vankileireille.

Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua.

Imbi Paju käy Torjutut muistot -kirjassaan läpi  Viron vaiheita ensimmäisestä itsenäisyysajasta lähtien. Kun Virosta tuli neuvostotasavalta, historia kirjoitettiin uudelleen. Paju sanoo, että kun uutta versiota toistetaan tarpeeksi kauan, siitä tulee totuus, se historia, jota kerrotaan eteenpäin.

Itsenäisyyden ajan hyvinvoinnin ja vapauden muisteleminen oli sitä paitsi neuvostoaikana riskaabelia: jos jäi kiinni, oli kansanvihollinen. Siksi virallisen historiankirjoituksen vastapainoksi on jäljellä vain vähän muistoja ensimmäisen itsenäisyyden ajalta, jolloin itsenäiset maanviljelijät saivat hedelmällisestä maasta runsaan sadon, kulttuuri kukoisti ja tulevaisuus näytti valoisalta.

”Seremoniat, perinteet ja ihmisten yksityiselämä piti tuhota, kaikki se, mikä teki Virossa asuvista ihmisistä erilaisia ja erotti Virossa asuvat ihmiset neuvostojärjestelmästä”, Paju toteaa.

Kirjana Torjutut muistot on kuin simapullo, jota on ravistettu ennen korkin avaamista. Sima syöksähtää pullosta. Aineistoa on paljon, historiaa, asiakirjojen kertomaa, ihmisten ja sukujen tarinoita aina oman äidin kokemuksiin. Runsaus melkein uuvuttaa, mutta on silti mielenkiintoista.

Imbi Paju tekee myös kysymyksiä: Miten uhrin tarina voidaan kertoa niin kuin todellisuudessa tapahtui, jos kaikki dokumentit on tehty vallanpitäjien intentioista käsin?

Hän sanoo, että Neuvostoliitossa oikeus ei tarkoittanut sitä, että tutkitaan, mitä oikeasti on tapahtunut, vaan oikeus tarkoitti, että syytetty tuomitaan. Neuvostologiikan mukaan syytetty on syyllinen sen vuoksi, että häntä syytetään, ei häntä muuten syytettäisi. Siksi oli ihan sama, että oikeudenkäynnit ja paperit olivat venäjäksi, vaikka syytetty osasi vain viroa.

Kaiken takaa nousee kysymys, mistä tämä pahuus tulee? Pahuus, joka työntää vangit kosteisiin pimeisiin kellareihin rottien purtavaksi, joka usuttaa koirat repimään alastomia ihmisiä, joka sulkee syytetyt ikkunattomiin komeroihin, joissa ei mahdu olemaan kuin yhdessä asennossa. Pahuus, joka ei vain tapa, vaan kiduttaa tavoilla, joihin ei ihmisen uskoisi edes pystyvän.

Ja miten on mahdollista, että maailmassa niin moni pahuuden läpitunkema ihminen on päässyt valtaan: Hitler, Mao, Stalin, Pol Pot, Idi Amin…listaa voi jatkaa.

Pahuus on kuin limainen raato, joka pulpahtaa pintaan juuri, kun luulee, että nyt se on voitettu, kun ajattelee, että nyt on vihdoin opittu, ei koskaan enää sotaa, vankileirejä, kidutuksia, raiskauksia. Kansainliitto epäonnistui, YK on epäonnistunut - yritykset voittaa paha joukkovoimalla epäonnistuvat ja jäljelle jää voimaton "Hyi, ei saa!", mille Hitler ja kumppanit nauravat ivallisesti.

Katarina Baer kysyy kirjassaan He olivat natseja myös sitä, mikä saa tavalliset, kunnolliset, hyvästä kodista tulevat ihmiset menemään mukaan pahuuden tekoihin, ei pakotettuna, vaan omasta halusta? Samaa tapahtui Ruandassa, Jugoslaviassa, Maon Kiinassa… Yhtäkkiä jokin ihmisryhmä on ”torakoita”, jotka on hävitettävä, ja aina löytyy väkeä hävitystyöhön.

Kaiken keskellä on yksilö. Arkipäivinämme jokainen valinta vie meitä johonkin suuntaan ja samalla jostain poispäin olipa kyse sitten ajankäytöstä, ihmissuhteista, ruokavaliosta... Mekaniikka on sama myös isoissa asioissa: jokainen askel vie jotain kohti.

LISÄÄ AIHEESTA

Katarina Baer kertoo baltiansaksalaisten isovanhempiensa tarinan kirjassa He olivat natseja

Virolaisen Oskar Kallaksen kanssa avioitunut suomalainen Aino Kallas (o.s. Krohn) kirjoitti historiallisia romaaneja ja novelleja, joista monet kertoivat virolaisen kansan elämästä saksalaisten linnanherrojen vallan alla. Aino Kallas loi omantyylisen, vanhahtavan kielen, johon pääsee kyllä nopeasti sisään. Se antoi historiallisiin kertomuksiin oman, autenttisen sävynsä.

Sofi Oksasen Puhdistus on Viron lähihistoriasta kertova monitasoinen romaani. Oksanen kertoo Puhdistuksen saaneen alkunsa tositarinoista, joita hän kuuli aikuisten puhuvan, kun hän vietti lapsena lomia virolaisessa mummolassaan.

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies on fiktiivinen, mutta tosiasioihin perustuva kertomus suomalaisesta nuoresta parista, joka loikkasi rajan yli rakentamaan sosialistista Neuvostoliittoa, ja kuinka sitten kävikään.

Aino Kuusinen kertoo omaelämäkerrassaan Jumala syöksee enkelinsä, miltä proletariaatin vallankumous näytti valtaapitävien kerroksesta. Otto Wille Kuusisen toinen vaimo päätyi lopulta Stalinin vankileirille, koska ei pitänyt suutaan kiinni.  

Maria Kajavan Pitkä taival on Eeva Mesiäisen kirjoittama inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta. Kun Maria ja hänen miehensä Simo kieltäytyivät liittymästä kolhoosiin, heidät karkottiin lapsineen Siperiaan. Vuosien päästä tuli lupa palata. Petroskoihin asetuttuaan Maria Kajava otti elämäntehtäväkseen saada kaupunkiin luterilainen seurakunta. Taistelu viranomaisten kanssa kesti vuosia, mutta lopulta heillä oli lupa kokoontua, vaikka häiriköityinä mutta lupa kuitenkin.

Ella Ojalan Pitkä kotimatka kertoo kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen inkeriläisperheen karkotuksesta Siperiaan.

 

Taisto Huuskonen loikkasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon, koska vakaumuksellisena kommunistina halusi olla mukana sosialismin rakentamisessa. Hänen pääteltiin olevan vakoilija, ja Huuskonen päätyi Uralille vankileirille. Päästyään palaamaan Suomeen vanhoilla päivillään, hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Laps’ Suomen.

Suomeen muuttanut venäläinen toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjan Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa. Hän kertoo siinä elämästä Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Kommunistimaissa elettiin todeksi slogania ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”  Siitä kertoo muun muassa Maon viimeisen vaimon romaanimuotoinen elämäkerta Madame Mao.

Janne Virkkunen: Päivälehden miesReetta Meriläinen: Tytön tieHarri Nykänen: Likainen Harri

Kustantajilta on ilmestynyt peräjälkeen kolme näkökulmaa Helsingin Sanomiin, kirjoittajina yksi toimittaja ja kaksi päätoimittajaa.  Harri Nykäsen kirja Likainen Harri on näistä ehdottomasti mukaansa tempaavin, sitä lukee välillä kuin dekkaria:  Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä

Janne Virkkusen Päivälehden mies on puolestaan tyypillinen muistelmateos. Muistelmat voivat olla teräviä olematta juoruilevia, mutta Päivälehden mies on siloinen ja särmätön. Virkkunen oli aikoinaan muun muassa Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajaporukassa ja analysoi silloin napakasti sen ajan poliitikkoja. Liekö kynä tylsynyt vai miksi Virkkunen jättää nyt analysoimatta suomalaista yhteiskuntaa, politiikkaa ja vaikuttajia? Hänen asemassaan ja tuttavaringillään aineistoa varmasti olisi.

Tekstiä yli 300-sivuisessa kirjassa kyllä on. Virkkunen käy ensin läpi omat askeleensa Sanoman toimittajakoulusta Hesarin päätoimittajaksi. Toisessa osassa hän kertoo tapaamistaan ihmisistä. Virkkunen kertoo kuuluneensa muun muassa Nalle Wahlroosin lounasrinkiin ja toteaa käyneensä mielellään lounalla Nallen kanssa:  “Hän on erittäin älykäs ja lukenut mies, jonka kanssa jutteleminen oli todella kiehtovaa. Saatoimme puhua ihan mistä tahansa.”

Jorma Ollilaa Virkkunen analysoi hivenen enemmän, ei pelkästään muistele kyläilyjä Ollilan kotona Kivenlahdessa. Ollila ei sietänyt yhtään kritiikkiä. “Jormalle oli varmasti kova paikka lukea lehtikirioituksia, joissa puhuttiin alamäen arkkitehdistä. Hänhän oli sentään tehnyt Nokian nousun aikoihin globaalia teollisuushistoriaa”, Virkkunen pohtii.

Harri Nykäsen kirja oli vasta työn alla, kun Päivälehden mies ilmestyi. Janne Virkkunen toteaa kirjassaan Harri Nykäsen olleen hankala ihminen, joka hutki välillä liian vähällä tutkimisella, mutta lisää siihen, että Helsingin Sanomat kyllä voitti kaikki oikeudenkäynnit, jotka Nykäsen jutuista nostettiin, eli faktat pitivät kutinsa. Virkkunen muotoilee, että Helsingin Sanomien ja Harri Nykäsen tiet erosivat sen jälkeen, kun Nykänen oli vastoin Virkkusen käskyä julkistanut, missä ja kuka oli se johtaja, jota naispuoliset alaiset syyttivät seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin ilmestyneessä Likaisessa Harrissa Nykänen toteaa ykskantaan saaneensa potkut. 

Reetta Meriläisen Tytön tie alkaa lapsuudenmuistoista Pohjois-Karjalassa 1950-luvulla. Toinen puoli kirjaa kertoo Meriläisen 40 vuodesta Helsingin Sanomissa, lopuksi päätoimittajana samaan aikaan Janne Virkkusen kanssa.

Meriläinen vierastaa korkokenkiä, lenkkarit ovat hänen jalkineensa. Samalla lailla hän vierastaa edustustilaisuuksia, vaikka työn puolesta käykin niissä. Hän sanoo, että päätoimittaja ei saa jumittua vip-maailmaan, koska silloin viitekehys supistuu. On koko ajan liikuttava myös siellä, missä ovat tavalliset suomalaiset, lukijakunnan enemmistö. Työläisperheessä rintamamiestalossa varttuneelta Meriläiseltä se käy luontaisasti.

Myös Reetta Meriläinen olisi saanut enemmän analysoida tapahtumia, ihmisiä ja yhteiskuntaa. Nyt hän kertoilee sitä ja tätä. Tekstistä nousee yksittäisiä huomioita, joista olisi ollut kiinnostava lukea syvemmälti. 

Esimerkiksi kun Meriläinen sanoo, että Helsingin Sanomat on paitsi uutisten välittäjä myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, hän jättää aiheen muutamaan lauseeseen:

“Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei rajoitu pääkirjoituksiin, vaan suuri merkitys on uutisagendalla eli sillä, mitkä asiat nousevat julkisuuteen. - - Suurinta valtaa käyttävät valppaat, ahkerat ja asiantuntevat toimittajat. He ehdottavat uutisia päivän agendalle.”

Mielenkiintoinen näkökulma, josta haluaisi ehdottomasti kuulla lisää.

Mikaela Strömberg:Sophie

Sophie von Behse asuu Pietarin paraatikadulla kasvavan sisarusparven esikoisena. Kun tulee aika Sophien esittäytyä tsaarin hovissa, tsaaritar tykästyy häneen niin, että Sophie pyydetään tsaariperheen pikkupoikien seuraneidiksi. Mutta hovissa Sophielle käy niin sanotusti hassusti. 

Vanhemmat naittavat hänet pikapikaa kolmikymppiselle hollantilaiselle kauppiaalle. Mies muuttaa kohta Pietarista Suomen suuriruhtinaskuntaan tekemään bisnestä ja vie  nuoren vaimonsa mukanaan.

Siinä alkutilanne tositapahtumiin perustuvaan Sophie von Behsen tarinaan. Mikaela Strömberg on kirjoittanut Sophiesta kiinnostavan romaanin. Sophie päätyy perheineen lopulta Lapinjärvelle, lähelle Loviisaa. Mikaela Strömberg on kotoisin samoista maisemista, ja hän kertoo jälkisanoissa, että hänen lapsena ollessaan perinnäistapoihin kuului sytyttää jouluaaton hautausmaakäynnillä kynttilä myös Sophie von Behsen haudalle.

Mikaela Strömbergilla on mukava jutusteleva tapa kirjoittaa. Hän on myös tutkinut tarkkaan dokumentit, jotka Sophien elämänvaiheista on. Sophie on niitä naisia, joista kasvaa koettelemuksissa itsenäinen ja osaava. Vastoinkäymiset kääntyvät vahvuudeksi ja viisaudeksi.

Sophien aviomies osoittautuu ajan mittaan hankalaksi tapaukseksi. Mies hankkii perheelle maatilan, ja vähitellen Sophie ottaa tilan ohjat haltuunsa, kun ei hommasta näytä muuten tulevan mitään. Hän tekee luimisteleville rengeille selväksi, että hän on se, joka päättää. Sophie ei tiedä tilanhoidosta mitään, mutta hän ryhtyy ottamaan asioista selvää ajatuksella ei se ole tyhmä, joka ei jotain tiedä, vaan se, joka ei kysy, kun ei tiedä.

Sophien elämässä tapahtuu monia ikäviä asioita, mutta kirjasta jää silti valoisa ja hyvänmielinen olo. Ehkä juuri siksi, että Sophie on nainen, joka ei lannistu. Hän ei jää jumittamaan siihen, mitä häneltä puuttuu, vaan katsoo, mitä hänellä on ja mitä hän voi olosuhteilleen tehdä ja sitten tekee sen. Erinomainen esimerkki naisille kaikkina aikoina - ja miehille toki myös. Elämä on harvoin niin täysin umpikujassa, ettei mistään löydy tietä eteenpäin, jos ei juuri nyt, niin kun antaa ajan vähän kulua.

Lisää suomalaista kartanoelämää
Aurora liikkui sujuvasti tsaarin hovissa mutta viihtyi Espoon Träskändassa

Kaari Utrion Helsinki-romaanit

Lisää Venäjän hovielämää

Minä Katariina

Aleksanteri II vaiheita Sophien jälkeen

Anna Jansson: Hämärän lapsetWilliam Brodrick: Sovituksen hintaThomas Harding: Hanns ja RudolfBarbara U. Cherish: Isäni, Auschwitzin komendantti

Toisen maailmansodan päättymisestä on 70 vuotta, mutta siihen liittyviä uusia kirjoja, dekkareita, romaaneja ja muistelmia, ilmestyy edelleen tasaista tahtia.

Monet kerrat on kysytty, miten on mahdollista, että järkevät, sivistyneet saksalaiset menivät niin täysillä mukaan Hitlerin ideologiaan. Taustalla oli ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävä tappio ja sitä seurannut tolkuton inflaatio ja työttömyys. Hitler nosti Saksan taloudellisesti jaloilleen ja saksalaisuuden taas kunniaan, sanotaan.

Mutta juutalaisten vaino, keskityseirit ja kaasukammiot, miten kansa hyväksyi nekin? Suuren osan ensi reaktio on varmaan ollut tyrmistys, ei noin voi tehdä. Mutta ihminen alkaa turtua, jos ei anna ensireaktion vaikuttaa. Seuraava askel on keksiä selityksiä, miksi näin on kuitenkin tehtävä.

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf

Auschwitzin komendantti Rudolf Höss kertoo vankeudessa kirjoittamissaan muistelmissa, että hän pakotti itsensä seuraamaan juutalaisten kuolinkamppailua kaasukammion pikkuikkunasta, vaikka häntä kuvotti, koska hänen piti olla esimerkkinä alaisilleen. Vähitellen siihen tottui, hän toteaa, samoin kuin vankien pahoinpitelyihin ja kidutuksiin.

Höss oli se, joka sodan jälkeen puhkaisi kieltämisen muurin. Häntä ennen kaikki kiinni saadut natsijohtajat kielsivät toinen toisensa jälkeen tienneensä mitään juutalaisten joukkomurhista. Kun Rudolf Höss vangittiin, hän tunnusti heti olevansa vastuussa kolmen miljoonan ihmisen tappamisesta keskitysleirillä. Sen jälkeen eivät muutkaan Nürnbergin oikeudenkäynnin syytetyt voineet enää pitää kiinni tietämättömyydestään.

Höss oli nuorena ollut harras katolinen, mutta kokemukset alaikäisenä ensimmäisessä maailmansodassa käänsivät hänen selkänsä moiselle pehmotouhulle. Auschwitz-tekojaan hän perusteli sillä, että hänen oli tehtävä, mitä käskettiin. Muistelmissaan hän sanoo silmiensä avautuneen Hitlerin kuoltua. Kiinni jäätyään hän halusi luokseen papin ja kävi keskusteluja tämän kanssa, mutta mitä he keskustelivat, sitä hän ei kirjannut ylös. Rudolf Höss hirtettiin Auschwitzissa häntä varten rakennetulla hirttolavalla.

Barbara U. Cherish: Isäni, Auschwitzin komendantti

Barbara U. Cherishin isä oli Arthur Liebehenschel, joka toimi Auschwitzin komendanttina Rudolf Hössin jälkeen. Barbara oli 9-kuinen, kun isä katosi hänen elämästään, ja sodan jälkeen hänet adoptoitiin Amerikkaan. Viisikymppisenä Barbara alkoi tutkia, mikä hänen biologinen isänsä oli. Liebehenschelin perhe asui Auschwitzissa Hössien naapurina ja Barbaran vanhemmat sisarukset kertovat kirjassa myös naapuriperheestä.

Anna Jansson: Hämärän lapset

Ruotsalaiset onnistuivat pysymään toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta myönnytyksiä hekin joutuivat tekemään: Ruotsi salli saksalaisten kulkea sotatoimissaan Ruotsin läpi.

Etenkin pienemmille paikkakunnille, missä kaikki tuntevat toisensa, jäi salaisuuksia. Anna Jansson rakentaa uusimman dekkarinsa sen varaan. On asioita, jotka kaikki sodan aikana eläneet muistavat, mutta joista vaietaan yhä visusti. Kun huonosti käy, seuraava sukupolvikin joutuu kantamaan samaa salaisuutta. Mikä salaisuus liittyy yhdeksänkymppiseen saksalaissyntyiseen mieheen, joka löytyy murhattuna Visbystä?

Anna Jansson pyöräyttää ammattitaitoisesti uuden kirjansa juonen. Kiinnostavinta siinä on tuo historiallinen osuus. Poliisin yllätysveli-kuvio on sen sijaan aika mielikuvituksellinen, mutta kaikkeahan toki voi sattua.

William Brodrick: Sovituksen hinta 

Niissä maissa, jotka Hitler miehitti, syntyi vastarintaliikkeitä. Agnes Aubret’n elämä on lopuillaan, ja hän päättää paljastaa salaisuuden, jota on kantanut nuoruuden päivistä. Agnes kuului sodan aikana Pariisissa salaiseen ryhmään, joka salakuljetti juutalaisia turvaan. Kuka oli se henkilö, joka ilmiantoi ryhmän?

William Brodrickin romaani Sovituksen hinta kulkee kahdessa aikatasossa, nykypäivässä ja toisessa maailmansodassa. Juonessa on monta mutkaa, mikä pitää kiinnostusta yllä. Viimeinen mutka on ehkä jopa liikaa, mutta ei se nyt haitannutkaan.  

Mielenkiintoisinta on kirjailija kuvaus sota-ajoista. Brodrickin äiti on aikanaan salakuljettanut miehitetyssä Hollannissa juutalaisia lapsia turvaan, joten kirjailijalla on autenttista tietoa. Kirjaa lukiessa miettii, mitä itse olisi tehnyt, jos olisi elänyt tuolloin, lähtenyt tekemään vastarintaa vai yrittänyt pysyä hissukseen omassa kodissa odottaen, että kai tämä joskus menee ohi?

LISÄÄ AIHEESTA

Suomalaissaksalaisen Katarina Baerin kirja isovanhemmistaan He olivat natseja

Osa vastarintaliikkeessä mukana olleista maksoi siitä hengellään. Dietrich Bonhoeffer oli varakas, älykäs ja charmikas, hänelle olivat kaikki ovet auki, mutta hän valitsi nousta Hitleriä vastaan. Hanke epäonnistui, ja Bonhoeffer teloitettiin kaksi viikkoa ennen sodan loppua.

Dietrich Bonhoeffer, suoraselkäinen mies

Joissain länsimaissa selitettiin sodan jälkeen, etteivät he tienneet juutalaisten joukkomurhista. Olavi Paavolainen, suomalaisen tiedotuskomppanian luutnantti, kirjoittaa niistä päiväkirjassaan jo vuonna 1940. Miten eivät isompien maiden isommat herrat olisi asiasta tienneet. 

Olavi Paavolaisen synkkä yksinpuhelu

LISÄÄ SODAN AJAN PARIISISTA

Tatiana de Rosnayn romaani Nimeni on Sarah 

Nimeni on Sarah

J. M. G. Le Clézion romaani Alkusoitto

Pariisin vainotut, elokuva vuodelta 2010

Heidi Köngäs:Hertta

Tätini mies oli tiukka kommunisti. Kun he kyläilivät meillä, tädin mies ja isäni väittelivät äänekkäästi. Kysyin äidiltä, miksi isä ja Antti-setä riitelevät. ”Eivät he riitele”, äiti vastasi, ”he ovat eri mieltä ja keskustelevat.” Niin se varmaan oli, koska kaveruus säilyi miesten välillä vuodesta toiseen.

Täti ei ilmaissut koskaan, mikä puolue oli hänen juttunsa, mutta jossain kohtaa vasemmalla  se oli. Poliittinen kanta ei estänyt häntä lukemasta lehtiä Uudesta Suomesta Kansan Uutisiin ja Eevasta Uuteen Naiseen (jonka hän tilasi minulle, kun muutin omilleni). Täti halusi seurata, mitä puhutaan ja ajatellaan, ja tehdä sitten omat johtopäätöksensä.

Hertta Kuusinen ei vetänyt omia johtopäätöksiä, käy ilmi Heidi Köngäksen kirjasta Hertta. 

Kun Hertta 17-vuotiaana vuonna 1922 muutti Suomesta isänsä Otto Wille Kuusisen luokse Moskovaan, hän näki kyllä luurangonlaihat köyhät jonottamassa ruokaa yhtä köyhistä kaupoista, mutta ei kysynyt, miksi tasa-arvoa julistavassa kommunistisessa yhteiskunnassa isän porukoilla oli omat kaupat. Niistä sai mitä vain ja vieläpä ilman rahaa. Hertta näki valtavat katulapsilaumat, tuli jopa sellaisen ryöstämäksi, mutta ei kysynyt, miksi kukaan ei huolehtinut ryysyisistä orvoista. Hän tiesi ihmisten asuvan kellareissa ja vinttikomeroissa, mutta ei kyseenalaistanut isänsä hulppeaa lukaalia palvelijoineen ja autonkuljettajineen.

Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään fasismin vastaista työtä. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta lähti koska käskettiin ja aate vaati. Hän joutui jättämään pienen poikansa lastenkotiin, lupasi itkevälle pojalle tulla puolen vuoden päästä takaisin, mutta ei nähnyt poikaa enää koskaan. Hertta joutui ensin vuodeksi vankilaan ja jäi Suomeen senkin jälkeen, Köngäksen mukaan koska oli rakastunut Yrjö Leinoon. Sodan päätyttyä hän sai kuulla, että poika oli kuollut 18-vuotiaana työleirillä Siperiassa.

Vähitellen Hertta Kuusiselle selvisi myös, että hänen veljensä ja tämän vaimo, eno ja siskon mies sekä loputon määrä muita suomalaissyntyisiä tovereita oli tapettu Stalinin vainoissa. Kun hänelle kerrottiin, että Otto Wille Kuusinen ei ollut tehnyt mitään auttaakseen heitä, Hertan sokeus jatkui rikkumattomana: ”Isä tiesi, mitä tapahtui, eikä tietenkään halunnut mitään etuoikeuksia itselleen ja sukulaisilleen. Tasa-arvo oli hänen periaatteensa. En voi kuin kunnioittaa sitä”, Hertta toteaa Köngäksen kirjassa.

Heidi Köngäs kertoo romaanissaan Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon tarinan. Kirja loppuu siihen, kun Yrjö erotetaan sekä kommunistisesta puolueesta että sisäministerin paikalta. Hertan elämä jatkuu kirjan jälkeen, tulossa on vielä parisuhde Olavi Paavolaisen kanssa. Yrjö Leino hiipuu alkoholismiinsa ja kuolee.

Yrjö Leino oli Köngäksen mukaan vasikka, hän myi tietoa tovereistaan Valtiolliselle Poliisille. Kirjassa Kuka oli Yrjö Leino hänet kuvataan puolestaan uskolliseksi kommunistiksi. Se on Yrjön elämäkerta, jonka hänen poikansa Olle Leino julkaisi 70-luvun alussa.

Olle Leino oli muutaman vuoden ikäinen, kun hänen vanhempansa erosivat ja Yrjö siirtyi Hertan huusholliin. Isä ja poika eivät olleet juuri tekemisissä sen jälkeen. Kun Yrjö Leino kuoli, Olle peri siskopuolensa kanssa isän paperit, joita oli hurjat määrät.

Kuka oli Yrjö Leino –kirja perustuu Yrjö Leinon jälkeensä jättämiin papereihin, haastatteluihin sekä Yrjö Leinon kirjaan Kommunisti sisäministerinä. Tammi julkaisi kirjan vuonna 1958, mutta se  vedettiin myynnistä saman tien, kun Neuvostoliiton suurlähetystöstä otettiin yhteyttä pääministeriin ja sanottiin, että kirja loukkaa Neuvostoliittoa.

Mitä tulee Hertta Kuusisen tarpeeseen sulkea silmät kommunismin epäkohdilta, samaa ovat puhuneet entiset taistolaiset muistellessaan käyntejään Neuvostoliitossa 1960- ja 70-luvuilla. Silmät pantiin kiinni, koska haluttiin uskoa aatteeseen ja koska epäkohtien esille nostamisella olisi saanut luokkapetturin tai revisionistin leiman.

Silmien sulkeminen ei ole tyypillistä vain kommunisteille. Se riski on kaikkialla, missä kannatetaan kiihkeästi jotain aatetta tai ajatusmallia. Olipa aate mikä tahansa, on tärkeä pitää silmänsä ja korvansa auki. Vaikka ajatusrakennelma olisi teoriassa miten loistava, kun toteutukseen tulee mukaan ihmisten vajavaisuudet, täydellistä ei ole.

Isäni ja setäni tapaan pitäisi olla valmis kuuntelemaan toisin ajattelevia ja arvioimaan myös omia ajatuksiaan, tekemään kriittisiä kysymyksiä ja pohtimaan vastauksia niihin. Jos valitsee sokeuden, voi joutua tilanteeseen, että silmät avautuvat vasta, kun huomaa olevansa esimerkiksi Siperiassa.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Olle Leino Kuka oli Yrjö Leino, Yrjö Leinon elämäkerta

Aino Kuusinen Jumala syöksee enkelinsä, Otto Wille Kuusisen toisen vaimon muistelmat

Sirpa Kähkönen Graniittimies Graniittimies

Olavi Paavolainen Synkkä yksinpuhelu Synkkä yksinpuhelu

Panu Rajala Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämäkerta