Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Tartuin kiinnostuneena Venla Hiidensalon ”kiitettyyn sukupolviromaaniin”. Lukemisen jälkeen on kahtaallinen olo. Kirjassa on paljon hyvää, mutta joissain kohdin floppasi.

Molemmat päätarinat ovat mieleen jääviä, sekä maisemista kadonneen Voiton että saareen naitetun Olgan. Kiinnostavuutta lisää se, että Hiidensalo kertoo omasta suvustaan, tarinoilla on siis tosipohja.

Romaani alkaa, kun Matalena palaa Suomeen vuosien jälkeen. Hän haluaa ehtiä isoäitinsä kuolinvuoteelle, ennen kuin tämä siirtyy rajan tuolle puolen. Isoäiti hokee horroksensa keskellä lausetta: Etsi isä. Matalena arvelee isoäidin tarkoittavan isäänsä Voittoa ja alkaa tutkia, mihin Voitto oli kansalaissodassa kadonnut. Tässä kohtaa ajattelin, että kappas, Matalena keksii heti, mitä ’isää’ isoäiti tarkoittaa. Matalena saa Voiton vaiheet myös tosi sutjakkaasti selvitetyksi.

Kansalaissota oli raju ajanjakso Suomen historiassa. Vasta itsenäistynyt kansakunta jakautui kahtia ja väki alkoi tappaa toisiaan. Kansalaissodan päätyttyä valkoiset voittajat kostivat raskaalla kädellä hävinneille punaisille. Heitä ammuttiin oikeudenkäynneittä joukkohautoihin sinne sun tänne latojen taakse ja niittyjen reunoihin. Loput kuljetettiin vankileireille, joissa heitä kuoli nälkään ja tauteihin. Osa punaisista pakeni rajan yli Neuvostoliittoon. ’Punikin pentu’ oli leima, jota hävinneiden lapset kantoivat aikuisiksi asti. Haava valkoisten ja punaisten välillä lähti umpeutumaan vasta talvisodan tullen, jolloin yhteinen vihollinen yhdisti ja veli asettui veljen rinnalle väristä välittämättä Suomen itärajaa puolustamaan.

Kun Matalena alkaa selvittää Voiton vaiheita, hän ottaa yhteyttä kansalaissodassa kadonneita tutkivaan Ilmariin. Ilmarilta tulee tietoa, mutta Hiidensalo ymppää turhaan mukaan harlekiinitarinaa. Jos juonen olisi siltä osin pitänyt tiiviimpänä, kokonaisuus olisi uskottavampi ja napakampi.

Edeltävien sukupolvien tapa vaieta hankalista asioista on puolestaan taas oivaltavaa kuvausta. Niinhän se on mennyt, että suvun salaisuuksia on tungettu komeroihin, joissa ne sitten kolkuttelevat ja vaikuttavat tuleviin polviin. Monet elämänkäänteet, joita aiemmat sukupolvet pitivät salassa,  eivät enää ole hävettäviä, joten toivoa voi, että komeroihintunkemistapa jää historiaan ja jatkossa suvuissa puhutaan tarpeen mukaan asiat auki.

Kovasti ihmettelin kirjassa leskeksi jääneen isän toimintaa. Hän naitti tyttärensä suttuiselle äijälle, jonka entinen vaimo oli kuollut epämääräisissä oloissa. Voiko isä suostua sellaiseen vain saadakseen rauhan uuden vaimon päsmäröimään mökkiin? Mutta noitakin tapauksia varmasti on, mistäpä muualta satujen ilkeät äitipuolet juontaisivat juurensa.

Kirjan kieli on siellä täällä vähän turhan koukeroista, mutta yleisesti ottaen Karhunpesä on sujuvaa luettavaa.

Jos kirjan hyvyyttä mittaa sillä, että se herättää ajatuksia, silloin Karhunpesä on hyvä kirja. Tiivistämällä muutama rönsy pois ja lisäämällä oikoteihihin muutaman juonenmutkan siitä olisi tullut vielä parempi. Mutta näinkin ihan luettava kokonaisuus.

Kansalaissodasta vielä: tiedätkö, millä puolella sinun sukulaisesi olivat?

AIHEESTA LISÄÄ

Elisabeth Aho: Sisar

Kiinnostava romaani Helsingistä kansalaissodan aikana ja jälkeen.

Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918

Tutkimus punaorvoista

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Toinen kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Kangastus 38

Vuonna 1938 vaikuttaa yhä se, kuka oli punainen, kuka valkoinen.

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Neuvostoliittoon siirtyneen Otto Wille Kuusisen toinen vaimo, Aino, kertoo elämästään ja itärajan yli panneiden punaisten elämästä Neuvostoliitossa.

Håkan Nesser: Yksinäiset

Tässäpä oiva dekkari kesälukemiseksi. Håkan Nesser on hyvä kirjailija ja paranee vain vuosien mittaan.

Kun ruotsalaiset dekkarit nousivat 90-luvulta lähtien suosioon yli maan rajojen, niissä oli otteessa pitävän juonen lisäksi yhteiskunnallista analyysia ja mukaan otettiin myös päähenkilöpoliisien yksityiselämää. Kurt Wallander, Van Veeteren ja kumppanit ovat niin todentuntuisia ihmisiä, että dekkarilukijat keskustelevat heistä kuin tutuistaan.

Nyttemmin monet ruotsalaisdekkaristit ovat siirtyneet äklöihin juoniin, joissa viivytään kidutuksissa ja perversioissa, uusimpien joukossa muun muassa tympeä Varistyttö. Pahakaan ei aina saa palkkaansa - Varistytössä koko juoni jätetään tyystin kesken ilman mitään klousausta.

Niihin verrattuna Håkan Nesserin vastikään ilmestynyt Yksinäiset on mukavan rento lukea. Se on selkeä rikosromaani, jossa on alku, rikoksen selvittely ja loppuratkaisu. No, loppuratkaisusta voi olla useampaa mieltä, mutta omasta näkökulmastaan se on perusteltu.

Kirjan alussa metsästä löytyy jyrkänteeltä pudonnut kuollut mies. Kyseessä voisi olla onnettomuus tai itsemurha, jollei miehen tyttöystävä olisi kuollut samassa paikassa samalla lailla 35 vuotta sitten.  Mitä tapahtui kuuden hengen ystäväporukassa ennen tyttöystävän kuolemaa?

Nesser vie juonta hyvin eteenpäin. Hän avaa oven kerrallaan, ja uusi ovi löytyy aina, vaikka välillä tuntuu, että nyt tuli umpikuja.

Komisario Barbarotti -sarjaa on tätä ennen suomennettu kolme, mutta ei haittaa, vaikka ei olisi niitä lukenut, Yksinäiset on oma kokonaisuus.  Barbarotti-sarjaa on Ruotsissa ilmestynyt jo viideskin, täytyy seurata, milloin se tulee suomeksi.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Ohimennen käteen viikonloppulukemiseksi osunut rikosromaani osoittautui erinomaiseksi lajinsa edustajaksi. Käen kutsu on positiivisesti vanhanaikainen dekkari, jossa alussa tapahtuu rikos, sitten sitä selvitellään ja lopussa syyllinen löytyy.

Juoni on rakennettu taitavasti. Päähenkilö, entinen sotapoliisi ja Afganistanin veteraani Cormoran Strike, on hyvä tyyppi, jota täydentää terävä sihteeri. Hänen taustansa kuuluisan rokkitähden sivusuhteen hedelmänä avaa yllättäviäkin ovia. Cormoran Strike -dekkareita voisi lukea lisää.

Lontoota tunteva nauttii varmaan kirjan miljöökuvauksista. Strike kulkee kaupungin kaduilla ja katselee näkymiä niin, että katuja ja kaupunginosia osaava voi kulkea mielessään hänen rinnallaan. Samaan tapaan Jarkko Sipilä vie dekkareissaan Helsingin lähiöihin, ja kun Sipilän poliisi kulkee vaikkapa vanhassa Herttoniemessä, näen lukiessani tutut kulmat. Se on hauskaa ja tekee kirjan eläväksi.

Käen kutsu on siinäkin mielessä mukava lukea, että se ei mässäile väkivallalla, kidutuksilla eikä perverssioilla. Asiat todetaan, ja sitten aletaan selvittää probleemaa. Täysin toista päätä janaa kuin muutama viikko sitten käteen osunut äklöttävä Varistyttö.

Käen kutsun takakannessa kerrotaan, että Robert Galbraith on Harry Potterin kirjoittajan J. K. Rowlingin salanimi. Rowlingin vankka osaaminen näkyy: juoni on monisäikeinen, mutta pysyy silti hyvin koossa, ja ihmiset ovat eläviä persoonia, ei tyypitettyjä paperinukkeja. Loppuratkaisu on yllättävä - ehkä hieman erikoinen, mutta perusteltavissa.

J. K. Rowling on julkaissut Harry Pottereiden jälkeen jo yhden aikuisille suunnatun romaanin, Paikka vapaana. Se ei saanut ainakaan Suomessa kovin hyviä arvosteluja, mutta itse tykkäsin siitä omalla tavallaan.

Paikka vapaana alkaa pikkukaupungin kunnanvaltuutetun äkillisestä kuolemasta, minkä johdosta hänen paikkansa valtuustossa jää vapaaksi. Seuraajan valinta nostaa esiin pikkukaupungin idyllin alla piilevät salaisuudet ja ristiriidat mukaan lukien köyhien ja rikkaiden välisen kuilun. Paikka vapaana on niitä kirjoja, jotka sopivat hyvin lukupiiriin, sillä se herättää ajatuksia, joista on kiinnostava keskustella muiden kanssa.

Anilda Ibrahim: Punainen morsian

Sultana on onnellinen nainen. Hän on naimisissa miehen kanssa, jota  rakastaa, ja mies rakastaa häntä. Sultanan kasvoilla ei koskaan nähdä mustelmia.

Mutta onnea ei kestä kauan. Sultana kuolee esikoisensa synnytykseen. Pikkusisko Saban on astuttava hänen tilalleen, mentävä vaimoksi kuolleen siskonsa miehelle. Ei niin sanotusti helppo nakki, pelkää 15-vuotias Saba. Eikä siitä helppoa tulekaan. 

Siinä Anilda Ibrahimin kirjan alkuasetelma.

Saba ja hänen sukunsa asuvat pienessä vuoristokylässä Albaniassa. Perinteet ja uskomukset linjaavat arjen. Sitten alkaa toinen maailmansota, jonka päättyessä Albaniasta tulee kommunistivaltio. Naisille kommunismi tuo aluksi vapauden. Naiset pääsevät kouluun, eikä kukaan mies voi enää palauttaa vaimoaan vanhempiensa luo, jos tämä ei tottele häntä. Päinvastoin, miehelle saattaa käydä huonosti, jos hän yrittää ajaa vaimonsa kotoa. 

”Sinä patriarkaalinen mies”, vaimot huutavat, ”täynnä menneisyyden kuonaa, kelvoton luomaan uutta yhteiskuntaa!”  Miehen on paras olla hiljaa, ettei häntä todeta kommunisminvastaiseksi.

Anilda Ibrahimin Punainen morsian perustuu hänen sukunsa kokemuksiin. Saba on saanut piirteensä Anildan isoäidiltä. Kirjassa seurataan Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, samoin Saban sisarusten ja naapureiden vaiheita. Juonenmutkia riittää.

Sabasta kasvaa viisas nainen. Hänellä olisi monta syytä katkeruuteen, mutta hänpä ei putoa katkeruuden kuoppaan. Hän ei kapinoi elämänsä rajoja vastaan, vaan elää täydesti niissä raameissa, mitkä hänen osalleen on tullut. Saba ei mieti, mitä minulta puuttuu, vaan on tyytyväinen siihen, mitä on. Valittamisen aihetta kyllä olisi. Mies juo ja anoppi mäkättää. Vuosien kuluessa Saba varttuu heidän ohitseen, oppii pitämään tyynesti puolensa, tekee työt ja on hyvä äiti ja vaimo.

Tyyni tyytyväisyys tekee Saban ystävälliseksi myös muita ihmisiä kohtaan. Hän ei setvi naapureiden ja sukulaisten vikoja ja virheitä, ei puhu pahaa, ei moiti, toteaa vain: se on hänen tiensä. Jokaisella on oma tiensä, oma elämänsä.

Punainen morsian jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen puoli on monella tapaa kiinnostava. Se avaa näkymän Albaniaan, joka on täysin tuntematon maa. Tarinan henkilöt ovat eläviä, heidän vaiheensa koskettavia ja ajatuksia herättäviä.

Loppupuolen päähenkilö on Saban 1970-luvulla syntynyt pojantytär Dora.  Enver Hoxhan hallitsema Albania on käynyt yhä aggressiivisemmin kommunistiseksi. Doran ja hänen vanhempiensa kanssa asuva isoäiti Saba viis veisaa valtiollisista määräyksistä, ja vanhan naisen annetaan olla. Dora on isoäidin lempilapsenlapsi ja pääsee hänen mukaansa kaikenlaisiin kiinnostaviin paikkoihin. Kaikista niistä ei kerrota Doran isälle ja äidille, tulisi vain turhaa hälinää...

Toinen osa kirjaa on sekin mielenkiintoinen, mutta vähän liikaa Anilda Ibrahim juoksee Doran vaiheita läpi. Olisin lukenut enemmänkin tavallisten ihmisten arjesta albanialaisessa pikkukaupungissa kommunistivuosina.

Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että Dora on hänen alter egonsa. Ehkä kolmevitosen Anilda Ibrahimin olisi pitänyt sulatella vielä jokunen vuosi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jotta niistä olisi noussut esiin lisää kaikenlaista kiinnostavaa. Mittaa kirjalla ei ole niin paljon (304 sivua), ettei sitä olisi voinut vielä sata sivua jatkaa. Ei kirjan loppupuolikaan huono ole, se jää vain ensimmäisen osan varjoon. Saba sentään on mukana molemmissa, loppuun asti yhtä elämänterävä kansannainen.

Kirjan kieli on sujuvaa, osin runollisen kaunista, mukavaa lukea. Kokonaisuudessa hyvä kirja. Saatavissa myös pokkarina.

Samaa lajia tavallaan

ovat kiinalaisen Qiu Xiaolongin dekkarit. Niiden päähenkilö on ylikomisario Chen Cao, joka olisi halunnut kirjailijaksi, mutta puolue päätti, että hänestä tulee poliisi. Puolueen päätöksistä ei kannata valittaa, joten kirjallisuutta opiskelleesta Caosta tuli poliisi.

Xiaolongin dekkarit sijoittuvat Kiinaan.  Niissä tutkittujen rikosten taustalla on yleensä tapahtumat Kulttuurivallankumouksen ajoilta. Kulttuurivallankumous oli Kiinan kommunistisessa kansantasavallassa vuosina 1966-1976 toteutettu kampanja, jonka tarkoitukseksi sanottiin Kiinan vapauttaminen porvaristosta. Käytännössä se oli Maon johtama väkivaltainen kaaos, jossa punakaartit terrorisoivat maata.

Dekkareissa ylikomisario Chen Cao penkoo menneisyyden tapahtumia rinnakkain tämän päivän kanssa. Lukija pääsee seuraamaan, minkälaista oli kiinalaisten arki kulttuurivallankumouksen aikana ja mitä se on nykyisin.

Kirjailija Qiu Xiaolong joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä ja vaatiessaan sananvapautta. Hän asuu Amerikassa ja on päätoimeltaan Kiinan kielen ja kirjallisuuden professori. Qiu Xiaolongin dekkareita on tähän mennessä suomennettu seuraavat (kannattaa aloittaa vanhimmista ja edetä uudempia kohti):

Kuolemanjärvi, 2013

Tapaus Mao, 2010
Punapukuiset naiset, 2009

Kahden kaupungin tarina, 2008

Musta sydän, 2006

Punaisen merkin tanssija, 2006

Punaisen sankarittaren kuolema, 2005

Leon Leyson: Poika joka pelastui

-

Ensimmäinen ajatus oli, että näitä julkaistaan edelleen? On järkeen käymätöntä, että länsimaisessa sivistysvaltiossa voidaan organisoida kansanryhmän joukkomurha ilman, että kukaan puuttuu asiaan. Natsien juutalaisvainoista on kuitenkin ilmestynyt niin paljon kirjoja, että mitä uutta niistä voi enää kertoa?

Luin aiheesta ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, kun sain joululahjaksi Anne Frankin päiväkirjan. Sen jälkeen olen vuosien varrella lukenut kymmeniä lisää, kun lasketaan yhteen romaanit, elämäkerrat ja päiväkirjat.

Näiden kirjojen arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea erottaa kirjallisia ansioita ja sitä, mistä kirja kertoo. Jos antaa kirjalle huonot pointsit, tulee huono omatunto: dissaanko sitä kauheutta, joka tapahtui. Aihetta käsittelevien kirjojen taso vaihtelee kuitenkin kirjalliselta kannalta katsottuna paljon.

Poika joka pelastui on kirja Leon Leysonin perheen vaiheista. Leyson aloittaa lapsuudestaan pikkukylässä Itä-Puolassa. Perhe muuttaa isän työn perässä Krakovaan vähän ennen kuin saksalaiset valtaavat Puolan. Saksalaisten mukana tulevat juutalaisia koskevat rajoitukset, sitten rakennetaan ghetto ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille.

Leon Leysonin kirja erottuu muista vastaavista siinä, että se linkittyy Oscar Schindleriin. Leon on nuorin niistä Schindlerin pelastamista juutalaisista, joista kerrotaan Schindlerin lista -kirjassa ja elokuvassa. Leysonin kirja kannattaakin lukea niin, että aloittaa Schindlerin listasta ja lukee sitten Leysonin kirjan, joka tuo siihen lisää näkökulmaa.

Thomas Keneallyn kirja Schindlerin lista ilmestyi vuonna 1982, ja se palkittiin Booker-palkinnolla. Steven Spielberg sai kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta ensimmäisen Oscar-palkintonsa. Oscar Schindler oli natsi ja tehtailija, joka pelasti yli 1 100 juutalaista pitämällä heitä työssä ase- ja ampumatarviketehtaassaan. Joukossa olivat Leon ja hänen isänsä, äitinsä, veljensä ja siskonsa. Schindler pelasi uhkarohkeaa peliä oman henkensä kaupalla ja onnistui hämäämään natsikomentajia kerta toisensa jälkeen. Hän haki työntekijöitään kirjaimellisesti takaisin jopa keskitysleiriltä.

Poika joka pelastui -kirjassa kerrotaan myös siitä mitä tapahtui, kun henkiin jääneet juutalaiset palasivat koteihinsa. Krakovan 60 000 juutalaisesta säilyi elossa muutama tuhat. Sen sijaan että krakovalaiset olisivat tunteneet syyllisyyttä siitä, että antoivat joukkomurhan tapahtua, monet vainosivat palanneita. Leysonin sisko ja veli muuttivat vasta perustettuun Israeliin, Leon ja hänen vanhempansa lähtivät Yhdysvaltoihin.

Krakovan ghetosta on kirjoittanut myös Roma Ligocka omaelämänkerrallisessa kirjassaan Punatakkinen tyttö. Kirjan yksi henkilö on Ligockan serkku Roman Polanski, joka sodan jälkeen muutti Yhdysvaltoihin ja päätyi elokuvaohjaajaksi. Roma Ligocka on se pieni punatakkinen tyttö, joka vilahtaa Schindlerin lista -elokuvan dokumenttiosuudessa.

Aiheesta kertovat myös

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Natsikomentajan lapsen näkökulmasta taitavasti kirjoitettu romaani pitää otteessaan. Yllättävä, mieleen jäävä loppu.

Tatiana de Rosnay: Avain

Romaani, jossa edetään kahdessa aikatasossa, tämän päivän ja sota-ajan Pariisissa. Päähenkilönä on toimittaja, joka alkaa tutkia, mitä tapahtui sotavuosina Pariisin velodromilla. Ranskalaiset vaikenivat siitä vuosikymmenien ajan. Kirjassa on turhaa harlekiinimäistä kuorrutusta, mutta itse kertomus on kiinnostava.

Avaimesta on tehty myös elokuva. Samasta aiheesta kertoo toinenkin elokuva Pariisin vainotut.

Samaa aihetta sivuaa nobelpalkittu J. M. G. Le Clézio kirjassaan Alkusoitto, joka on sekä henkilökuvauksiltaan että sotavuodet ylittävältä tarinaltaan kiinnostava, hyvin kirjoitettu kirja.

Elisabeth Gille: Vartiotorni

Romaanimuotoon kirjoitettu kirja kertoo kirjailija Irene Nemirovskyn elämän vaiheista. Nemirovskyn perhe pakenee vallankumouksen pyörteissä Venäjältä, asuu jonkun aikaa Suomessa ja päätyy Pariisiin. Irene aikuistuu, perustaa perheen ja etenee kuuluisaksi kirjailijaksi. Sitten tulevat saksalaiset ja Nemirovsky on juutalainen…

Victor Klemperer: Haluan todistaa, päiväkirjat 1933–1945.

Oli yllätys, miten tämä paksu opus vei mukaansa. Victor Klemperer oli Dresdenin teknillisen korkeakoulun professori, kunnes natsit nousivat valtaan. Klemperer piti päiväkirjaa sotaa edeltäneiltä vuosilta saksalaisten häviöön asti. Kirjassa kiinnostaa niin sanottu sammakonkeittoefekti. Kun asiat muuttuvat aste asteelta, ihmiset tottuvat muutoksiin ja ajattelevat, että kunhan ei tämän huonommaksi mene. Tilanteen lopullisen kaameuden paljastuttua on myöhäistä lähteä maasta.

Nimitys tulee siitä, että sammakko on vaihtolämpöinen eläin, ja sen voi keittää kuoliaaksi, kun sen laittaa kylmään veteen ja lämmittää kattilaa hitaasti kiehumispisteeseen.

Joseph Joffo: Älä tunnusta ikinä, poika
Omaelämänkerrallinen kertomus kahden keskenkasvuisen juutalaispojan vaiheista heidän paetessaan saksalaisia paikasta toiseen miehitetyssä Ranskassa.    

Wladyslaw Szpilman: Pianisti  
Wladyslaw Szpilman oli pianisti Varsovan radiossa, kun saksalaiset valloittivat Puolan. Szpilman siirtyi piilopaikasta toiseen ja selvisi lopulta hengissä viimeksi saksalaisen upseerin auttamana. Kirjasta on tehty samanniminen elokuva, jonka ohjasi Roman Polanski (kts. edellä Punatakkinen tyttö) vuonna 2002.    

Leon Uris: Mila 18  
Romaani, jonka henkilöt ovat fiktiivisiä mutta tapahtumat tosia. Mila 18 oli osoite Varsovan ghetossa. Siinä ja sen viereisissä rakennuksissa toimi juutalaisten vastarintaliike. Kirjan henkilöt ovat hieman yksiulotteisia, samantyyppisiä kuin Uriksen henkilöt muutenkin, mutta juoni on kiinnostava.

Leena Lehtolainen:Rautakolmio

Leena Lehtolaisen uusimman Maria Kallio -dekkarin lukeminen on kuin söisi lihamakaronilaatikkoa. Ihan ookoo perusruokaa, mutta joka haarukallinen on sitä samaa. Rautakolmio on dekkarina sujuva, mutta rutiinilla kirjoitettu. Ammattikirjailija osaa suunnitella juonen ja viedä sitä eteenpäin, mutta tarina on vähän tasapaksu, vaikka Tannerin kaikki perheenjäsenet ovatkin tavalla tai toisella kummallisia. Missään kohtaa juonta ei edes ala jännittää, miten henkilöt pulmapaikasta selviävät.

Kirjassa muistellaan pitkin matkaa Maria Kallion vanhoja keissejä. Milloin mikäkin tuo Marian mieleen milloin minkin vanhan jutun. Lehtolaisen vakiolukijalle ne ovat tuttuja, satunnaislukija jää ulkopuoliseksi viittauksista. Tarinaan yritetään saada nostetta Marian vanhalla suolalla, mutta sekin jää jotenkin litteäksi.

Mielenkiintoinen pikkuhuomio on se, että Lehtolainen puhuu miespoliiseista johdonmukaisesti sukunimellä, Puupponen ja Koivu, mutta naispoliiseja tytötellään, he ovat koko ajan Jenna ja Laura.

Loppuratkaisu on looginen, edelleen ammattilaisen työtä. Mutta sen verran kiemurainen se on,  että senkin ottaa vastaan toteamalla: aha.

Summa summarum: kyllä tämän kanssa monen tunnin junamatka meni, mutta on Lehtolainen kirjoittanut repäisevämpiäkin dekkareita.

Sahar Delijani:Jakarandapuun lapset

Yhteispelillä se sujuu! Reza Pahlavi, Irania itsevaltiaana hallinnut shaahi syöstiin vallasta vasemmistolaisten, perustuslaillisten ja islamilaisten yhteisin voimin vuonna 1979.  

Mutta islamistit jymäyttivät uuden kumouksen. Aiemmat kumppanit pudotettiin pulkasta, kun ajatolla Khomeini nousi maan korkeimmaksi johtajaksi. Khomeinin linja oli sotilasvaltaa niitattuna tiukkaan ääri-islamilaisuuteen, ja hän ryhtyi vangitsemaan ex-kavereitaan, vasemmistolaisia ja perustuslaillisia.

Jakarandapuun lasten ensimmäisessä luvussa eletään aikaa neljä vuotta shaahin lähdön jälkeen. Vasemmistolaiset, jotka eivät ole ehtineet paeta maasta, vangitaan. Vangittujen lapset jäävät sukulaisten hoiviin. Raskaana olevat synnyttävät vankiloissa, minkä jälkeen vauvat viedään pois.

Sahar Delijanin kirja kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa näistä ”jakarandapuun lapsista”. Heidän elämäänsä saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Kolmekymppinen Delijani on itse syntynyt Evinin pahamaineisessa vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun tytär oli 12-vuotias, vanhemmat vapautettiin, ja perhe muutti Yhdysvaltoihin.

Delijani on kirjoittanut vanhempiensa ja sukunsa tarinan kiinnostavaksi romaaniksi. Juoni kertoo eri henkilöiden vaiheista, jotka loppupuolella nivoutuvat yhteen. Kun jakarandapuun lapset ovat aikuisia, he kysyvät, onko mikään muuttunut? Valtaapitävien vastustajia suljetaan edelleen vankiloihin, jos he eivät ehdi paeta ulkomaille.

Kirja etenee hyvässä rytmissä, juonenkäänteet pitävät otteessaan ja henkilöiden kautta avautuu näkymä iranilaiseen arkeen. Vain yhden kysymyksen veivaaminen alkaa pitkästyttää ja se on juonen loppuvaiheessa: onko se ongelma, että toisen nuoren isä oli vangitsija, toisen vangittu.

Lukija kysyy, mitä sitten? Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lasten teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär.  

Mutta toisaalta samalla lailla Kjell Westön uusimmassa kirjassa, Kangastus, tapahtumiin vaikuttaa se, kuka oli 20 vuotta aikaisemmin punaisten puolella, kuka valkoisten. Vielä 60-luvullakin suomalaiset tiesivät tarkasti, millä puolella heidän sukunsa oli ollut. Vasta aika on hävittänyt rintamalinjat.

Jakarandapuun lapset  on hyvä romaani. Erityismaininnan ansaitsee kirjan kieli, joka on erinomaista, kauniita kielikuvia ja soljuvaa kerrontaa - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

”Aika oli loputon, se laajeni Azarin ympärillä, nielaisi hänet, veti hänet upoksiin.”

”Vuoret sulautuvat märkään, murheelliseen taivaaseen. Harmaat pilvet häilyvät tasankojen yllä, niin matalalla, että melkein tuntuu kuin hän voisi nostaa kätensä ja vetää paksut, pöyheät tukot erilleen.”

Samaa aihepiiriä

ovat myös Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin ja Toista maata:

Mistään kotoisin kertoo Iranista paenneiden vanhempien teini-ikäisistä lapsista Ruotsissa. 

Toista maata kuvaa Ruotsissa kasvaneiden siskosten matkaa Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä Ruotsia että Irania.

Leo Tolstoi:Anna Karenina

”Kuka tahansa upseeri voi rakastua naimisissa olevaan naiseen”, Leo Tolstoi tuhahti. Hän oli hämmästynyt ja harmissaan siitä, minkälaisen suosion hänen Anna Kareninansa oli saanut.

”Sellaisesta ei todellakaan ole vaikea kirjoittaa, eikä sellaisessa ole mitään hyvää. Koko kertomus on kehno ja tarpeeton”, hän kirjoitti päiväkirjassaan.

Romaani kertoo nuoresta Anna Kareninasta, joka on naimisissa paljon itseään vanhemman miehen kanssa ja on pienen pojan äiti. Nuori ja komea kreivi Vronski alkaa piirittää Annaa, joka rakastuu päälakea myöten. Hän jättää miehensä ja lapsensa ja lähtee Vronskyn matkaan. 

Kun ensi huuma haihtuu, Vronskyn alkaa tehdä taas mieli seurapiirien kekkereihin. Hänet otetaan siellä ongelmitta vastaan, mutta Anna ei ole enää tervetullut mihinkään. Kertomuksen lopussa Anna hyppää junan alle. Kreivi Vronsky jatkaa elämäänsä. Seurapiirileijonan maine on vain kasvanut lemmentarinan myötä.

Luin Anna Kareninan ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, enkä voinut käsittää, kuinka äiti saattaa hylätä pienen lapsensa olipa mies miten ihana ikinä. Olin myös syvästi loukkaantunut siitä, miten kahdenlaisella moraalilla seurapiirit suhtautuivat Annaan ja Vronskyyn. Toinen oli loppuikänsä eristykseen tuomittu huono nainen, toinen oli tervetullut takaisin piireihin heti, kun mieli teki. Samoja kysymyksiä huomaan miettiväni edelleen, vaikkei tarina enää pyöristäkään silmiä niin suuriksi kuin aikanaan.
 

Romaani ilmestyi aluksi sanomalehdessä jatkokertomuksena. Ensimmäinen luku julkaistiin vuonna 1875, ja Tolstoi jatkoi tarinaa sitä mukaa kun sanomalehteen tarvittiin seuraava osa. Ilman kustantajan kanssa tehtyä sopimusta Tolstoi olisi jättänyt romaanin kesken ja hävittänyt puoliväliin ehtineen tekeleen.

Anna Kareninan tarinankulkuun vaikutti kaksi skandaalia.

Tolstoin kanssa samoilla seuduilla asui nelikymppinen tilallinen, yhden lapsen isä, jonka vaimo kuoli. Mies ylipuhui hyvästä perheestä lähtöisin olevan rakastajattarensa Anna Stepanovan muuttamaan luokseen asumaan, mutta ei suostunut avioitumaan hänen kanssaan. Avoliittoa oli kestänyt jo monta vuotta, kun isäntä palkkasi pojalleen kotiopettajattaren, kauniin nuoren saksalaistytön. Jonkin ajan päästä mies kertoi Annalle menevänsä naimisiin kotiopettajattaren kanssa.

”Anna Stepanova lähti talosta sekasortoisin mielin. Mukanaan hän kantoi pientä punaista laukkua. Hänet nähtiin kulkemassa hajamielisen näköisenä rautatieaseman laiturilla. Asemapäällikkö kysyi, aikooko hän nousta seuraavaan junaan. Vastaamatta kysymykseen Anna kiiruhti laiturin toiseen päähän. Asemalle oli tulossa tavarajuna ja koko laituri tärisi. Anna heitti laukun sivuun, teki ristinmerkin, veti hartiat kyyryyn ja heittäytyi eteenpäin, suoraan saapuvan junan alle”, Sonja Tolstaja, Leon vaimo, kertoo päiväkirjassaan.

Anna Stepanovan itsemurha tapahtui vuonna 1872.

Toinen skandaali oli jatkunut pitkään ja jatkui yhä siinä vaiheessa, kun Tolstoi kirjoitti Anna Kareninaansa. Venäjän tuolloinen tsaari Aleksanteri II oli vuonna 1866 ottanut rakastajattarekseen 16-vuotiaan ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Jekaterina ei oikein voinut sanoa tsaarille, että ei käy. Tsaarin vaimolla, keisarinna Marialla, ei myöskään ollut sanomista asiaan.

Tsaari kuljetti Jekaterinaa avoimesti mukanaan seurapiiritilaisuuksissa. Seurapiirit paheksuivat moista, ja lakkasivat kutsumasta Jekaterinaa juhliinsa. Kun Jekaterina järjesti juhlan, kukaan kutsutuista ei tullut. Seurapiirit eristivät hänet.

Leo Tolstoi kertoo päiväkirjassaan saaneensa tsaarin rakkaussuhteesta ainekset Anna Kareninan ja Vronskyn tarinaan, mutta tarina alkoi tympiä häntä. Vuonna 1875 Tolstoi kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ryhdyn taas työskentelemään ikävän, vulgaarin Kareninani parissa. Ainoa toiveeni on saada se valmiiksi niin pian kuin mahdollista. ”

Seuraavana vuonna uusimpia oikovedoksia lukiessaan Tolstoi kirjoitti:

”Kaikki siinä on viheliäistä, ja koko juttu  pitäisi kirjoittaa uudelleen, myös se, mikä on jo ilmestynyt, pyyhkiä yli, heittää pois, hylätä. Minun pitäisi kirjoittaa jotain uutta tämän sotkun asemesta, josta ei tiedä, onko kyseessä lintu vai kala.”

Kahden vuoden jälkeen Tolstoi kirjoitti luvun, jossa Anna Karenina heittäytyy junan alle. Kertomuksen ei ollut alun perin määrä loppua niin, mutta Tolstoi oli joutunut tarinan kanssa umpikujaan ja päätti surmata sankarittarensa. Romaani ei kuitenkaan ollut valmis, hänen piti vielä kertoa, mitä muille henkilöille tapahtui.

Tolstoi jatkoi Anna Kareninaa samaan aikaan, kun Venäjän ja Turkin välille syttyi sota (1877-1878). Hän kirjoitti romaanin viimeisiin lukuihin vahvan poliittisen kannanoton: Venäjän ei pidä sekaantua turkkilaisten ja serbien väliseen sotaan, vaan sieltä on tultava pois.

Kustantaja kieltäytyi painamasta Tolstoin kirjoittamaa loppua. Sen sijaan hän julkaisi sanomalehdessään ilmoituksen, että kertomus on päättynyt Anna Kareninan kuolemaan.

Mutta mitä tapahtui Jekaterinalle, tsaarin pokaamalle nuorelle ruhtinattarelle?

Jekatarina sai tsaari Aleksanteri II:n kanssa neljä lasta. Suhde oli tehnyt tsaarista epäsuositun hovipiireissä, ja hänen poikansa, kruununperijä, arvosteli isäänsä  julkisesti moraalittomasta elämästä. Lopulta tsaarikin joutui elämään puolittain eristettyä elämää - Jekaterinan aatelisto oli eristänyt jo suhteen alussa.

Keisarinna Maria sairasti pitkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, tsaari kiirehti muuttamaan Jekaterinaa lapsineen palatsiin. Lapset asuivat kuolevan keisarinnan huoneen yläpuolella. Kun keisarinna kuoli vuonna 1880, tsaari avioitui salaa Jekaterinan kanssa. Hän oli päättänyt kruunauttaa uuden puolisonsa keisarinnaksi, mutta ei ehtinyt. Vallankumoukselliset heittivät tsaaria kohti Katariinan kanavan rantakadulla pommin. Pommi  haavoitti häntä kuolettavasti. Tsaarin toinen jalka oli irti, toinen oli murskana ja vatsa oli revennyt, kun hänet kannettiin palatsiin. Hän kuoli saman päivän iltana, 13. maaliskuuta 1881.

Jekaterina muutti tsaarin kuoltua Ranskaan. Hänen ja tsaarin lapsista kauimmin eli tyttäristä nuorempi, joka kuoli yksinäisenä ja varattomana vuonna 1959 Haylingin saarella, Englannin etelärannikolla.

Lähde: Sonja, kreivitär Tolstaja by Anne Edwards

Alice Munro: Kallis elämä

On hämmästyttävää, miten usein kirjallisuuden ammattilaisten mielipiteet eroavat tavallisten kirjankuluttajien näkemyksistä. Joskus toki ollaan yhtä mieltä (kts. loppulause). Sitten on kriitikkojen ylistämiä kirjoja, joihin pääsee sisään, kun on sitkeä, vaikka ensin tuntuu, että ei tätä jaksa. Ja sitten tulee eteen niitä hehkutettuja kirjoja, jotka viimeisen sivun jälkeenkin tuntuvat keisarin uusilta vaatteilta. Ei kerta kaikkiaan näe, mitä tässä oli ylistettävää.

Sellainen oli esimerkiksi Roosa Liksomin Hytti nro 6, pitkästyttävä kertomus junamatkasta, jossa enimmän osan ajasta venäläismies kittaa junan hytissä vodkaa.  Yllätyin silti kirjan tullessa puheeksi työpaikan ruokapöydässä, että jokainen sen lukenut oli samaa mieltä ja yksi oli jättänyt kirjan kesken kyllästyttyään. Kirja sai sentään kriitikoiden suitsutusten lisäksi Finlandia-palkinnon.

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja on siis arvokirjallisuuden ylintä luokkaa. Kallis elämä on hänen uusin ja viimeiseksi mainittu novellikokoelmansa.

Nasevat novellit ovat kivoja lukea. Naseva novelli on kokonaisuus, vaikka se on vain pätkä keskeltä jonkun elämää. Nasevassa novellissa on kliimaksi: yllätys tapahtumaketjussa tai uusi, asiat muuttava näkökulma. Se mylläyttää lukijan ajatukset niin, että parhaimmillaan novelli on luettava uudelleen uudesta näkökulmasta. Parhaimmat novellit jäävät pyörimään mieleen, huomaa pohtivansa henkilöitä ja tapahtunutta. Turhanaikaisia ovat kertomukset, joissa tyyppi vain tallaa eteenpäin – so what?

Kallis elämä -kokoelman novelleissa on sekä suht nasevia että joku turhanaikainen. Yhdestäkään en syttynyt siten, kuten sytyin aikanaan esimerkiksi Tove Janssonin novellikokoelmasta Nukkekaappi. Mutta kyllä nämä Munron novellit luki.

 
Munron kertomuksissa ihmiset ovat usein vähän kummallisia. Teemoista aviorikos toistuu useimmin. Onko  siinä jokin sanoma, vai ottaako Munro sen muuten vain monen novellinsa juonensäikeeksi?

- - - Työpaikan ruokapöytäkeskustelu eteni Hytti nro 6:sta muihin Finlandia-palkittuihin. Toissa vuonna palkittu Jää sai jokaiselta pöydässä istuvalta huikeat kehut, ja niille, jotka eivät olleet lukeneet sitä, vakuutettiin kuorossa: kannattaa lukea!

Haruki Murakami:1Q84, osat 1+2+3

Helsingin Sanomat lyttäsi Haruki Murakamin 1Q84-trilogian kolmannen osan. Itse olen vastakkaista mieltä: kolmannen osan myötä trilogiasta tulee kokonaisuus. Sitä ennen se on kummallinen tarina kummallisessa maailmassa, omalla tavallaan kiinnostava, mutta kokonaisuutena haahuileva. Kolmannessa osassa kirjailija solmii kesken jääneet langat yhteen narniamaista loppua myöten.

Vaan siinä se onkin lukupiirien ja kirjablogien viehätys, nähdä, miten eri lailla eri ihmiset voivat saman kirjan lukea ja kokea. Meidän lukupiirissämme myhäilemme, että kiinnostavimmat keskustelut ovat syntyneet silloin, kun piiriläisten kirjasta antamat arvosanat ovat vaihdelleet kymppiplussasta yksmiinukseen.

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Kirjassa on kolme tarinaa: trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. Kirjailija juoksuttaa kokonaisuutta hyvin, vaihtelee näkökulmaa, tuo uusia käänteitä ja avaa juonta niiden kautta. Kiinnostus pysyy, vaikka opuksella on mittaa 770 sivua. Se oli se, mistä pidin.

Se, mikä ei viehätä, on kirjan negatiivinen maailmannäkemys. “Ei tehdä tästä ongelmaa, tällainen maailma tuhoutuu joka tapauksessa”, sanoo Aoname. Hänen elämännäkemyksensä ankeuteen on vaikuttanut varmaan ankea lapsuus ahtaassa Jehovan todistajia muistuttavassa yhteisössä.

Mutta vaikka ihmisellä olisi tavalla tai toisella kurja lapsuus, se ei tarkoita automaattisesti, että koko elämä on sen jälkeen tuhoon tuomittu. “Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus”, sanotaan, ja siitä on eläviä esimerkkejä. Helppoa se ei usein ole, mutta mahdollista. Kirjassa Tengo toteaa omasta ankeasta lapsuudestaan, että “jotain hyvääkin siinä oli: minusta tuli vahvempi”.

Kirjan päätarina kahdesta rinnakkaisesta maailmasta on eräänlainen aikuisten Narnia. Ero on siinä, että Narniassa hyvä ja paha eivät ole suhteellisia, vaan ne ovat kumpikin selkeästi omaa lajia. 1Q84-maailmassa sanotaan, että “hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi ja päinvastoin.”

On toki tilanteita, joissa hyvä voi palvella pahaa tai paha hyvää. Mutta yleisesti ottaen hyvät teot ovat tunnistetaan hyviksi ja pahat teot pahoiksi: väkivalta, pettäminen, ahneus, kiusaaminen, varastaminen, pahan puhuminen, heitteille jättö... Hyviä tekoja ovat näiden vastakohdat.

Kirjan tarina on sen omasta näkökulmasta looginen. Fuki-Erille ja kumppaneille on itsestään selvää, että on kaksi maailmaa, jotka erottaa siitä, kuinka monta kuuta on taivaalla. Meidän maailmassamme kaikki (kait) näkevät vain yhden kuun, mutta maailmamme sisällä meillä on erilaisia maailmankuvia. Ne ovat kuin kartanon sali, jota piiat katsovat kyökinovesta ja vieraat paraatiovesta. Kaikki näkevät samat mööpelit, mutta vetävät näkemästään erilaisia johtopäätöksiä.

Ei tarvitse nähdä asioita samalla tavalla voidakseen keskustella toisten ihmisten kanssa. Mutta sen verran on pystyttävä katsomaan asioita toisen oviaukosta tähän samaan maailmaan, että ymmärtää teoriatasolla, miten toisen maailmankatsomus rakentuu. Muuten keskustelijat puhuvat toistensa ohi.