Imbi Paju: Torjutut muistot

Vuosien pohtimisen jälkeen virolainen Imbi Paju uskaltautuu kysymään äidiltä tämän vaiheista Stalinin ajan kuulusteluissa ja vankileirillä. Äiti vangittiin 18-vuotiaana, ja hän oli vankileirillä kuusi vuotta, kunnes hänet Stalinin kuoltua armahdettiin.

Äiti kieltäytyy puhumasta. Hän on kautta vuosien torjunut olemuksellaan vankivuosia koskevat kysymykset, ja kun Imbi lopulta kuitenkin kysyy, äidin kasvot kivettyvät.

Leireiltä hengissä selvinneet pitivät muistot sisällään. Niistä puhuttiin korkeintaan supattaen perhepiirissä, ja silloinkin vaiettiin kauheimmista kokemuksista. Kidutukset ja kuolema tulivat esiin vain vanhempien painajaisunina, joihin lapset heräsivät.

Mutta Imbi on sitkeä. Neuvostoliitto on hajonnut, ja Viro on jälleen itsenäinen. Arkistot ovat avautuneet, ja Imbi ryhtyy tutkimaan mennyttä. Hän etsii haastateltavia, ja löytää kun tarpeeksi etsii. Lopulta myös äiti kertoo, mitä hänelle tapahtui.

Viron historia on kertomus valloittajasta valloittajan perään. Saksa, Tanska, Ruotsi ja Venäjä ovat olleet kukin vuorollaan isäntiä. Saksalaiset hallitsivat maata linnanherroina Ruotsin ja Venäjän aikanakin, virolaiset talonpojat olivat heidän maaorjiaan.  

Venäjän vallankumouksen tuoksinassa Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1918. Sitä ei kestänyt montaa hetkeä, sillä maan miehitti ensin Saksan armeija ja sitten puna-armeija. Englantilaiset tulivat avuksi, ja vuonna 1920 Viro sai uudestaan itsenäisyyden. Saksalaiset menettivät linnanherra-asemansa, mutta valtaosa heistä jäi asumaan Baltian maihin.

Toisen maailmansodan aikana Viron yli kävelivät vuoroon saksalaiset, vuoroon venäläiset. Sodan päätyttyä Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja lukemattomia vangittiin kansanvihollisina. Jos he eivät kuolleet kidutuksissa, heidät ammuttiin tai vietiin vankileireille.

Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua.

Imbi Paju käy Torjutut muistot -kirjassaan läpi  Viron vaiheita ensimmäisestä itsenäisyysajasta lähtien. Kun Virosta tuli neuvostotasavalta, historia kirjoitettiin uudelleen. Paju sanoo, että kun uutta versiota toistetaan tarpeeksi kauan, siitä tulee totuus, se historia, jota kerrotaan eteenpäin.

Itsenäisyyden ajan hyvinvoinnin ja vapauden muisteleminen oli sitä paitsi neuvostoaikana riskaabelia: jos jäi kiinni, oli kansanvihollinen. Siksi virallisen historiankirjoituksen vastapainoksi on jäljellä vain vähän muistoja ensimmäisen itsenäisyyden ajalta, jolloin itsenäiset maanviljelijät saivat hedelmällisestä maasta runsaan sadon, kulttuuri kukoisti ja tulevaisuus näytti valoisalta.

”Seremoniat, perinteet ja ihmisten yksityiselämä piti tuhota, kaikki se, mikä teki Virossa asuvista ihmisistä erilaisia ja erotti Virossa asuvat ihmiset neuvostojärjestelmästä”, Paju toteaa.

Kirjana Torjutut muistot on kuin simapullo, jota on ravistettu ennen korkin avaamista. Sima syöksähtää pullosta. Aineistoa on paljon, historiaa, asiakirjojen kertomaa, ihmisten ja sukujen tarinoita aina oman äidin kokemuksiin. Runsaus melkein uuvuttaa, mutta on silti mielenkiintoista.

Imbi Paju tekee myös kysymyksiä: Miten uhrin tarina voidaan kertoa niin kuin todellisuudessa tapahtui, jos kaikki dokumentit on tehty vallanpitäjien intentioista käsin?

Hän sanoo, että Neuvostoliitossa oikeus ei tarkoittanut sitä, että tutkitaan, mitä oikeasti on tapahtunut, vaan oikeus tarkoitti, että syytetty tuomitaan. Neuvostologiikan mukaan syytetty on syyllinen sen vuoksi, että häntä syytetään, ei häntä muuten syytettäisi. Siksi oli ihan sama, että oikeudenkäynnit ja paperit olivat venäjäksi, vaikka syytetty osasi vain viroa.

Kaiken takaa nousee kysymys, mistä tämä pahuus tulee? Pahuus, joka työntää vangit kosteisiin pimeisiin kellareihin rottien purtavaksi, joka usuttaa koirat repimään alastomia ihmisiä, joka sulkee syytetyt ikkunattomiin komeroihin, joissa ei mahdu olemaan kuin yhdessä asennossa. Pahuus, joka ei vain tapa, vaan kiduttaa tavoilla, joihin ei ihmisen uskoisi edes pystyvän.

Ja miten on mahdollista, että maailmassa niin moni pahuuden läpitunkema ihminen on päässyt valtaan: Hitler, Mao, Stalin, Pol Pot, Idi Amin…listaa voi jatkaa.

Pahuus on kuin limainen raato, joka pulpahtaa pintaan juuri, kun luulee, että nyt se on voitettu, kun ajattelee, että nyt on vihdoin opittu, ei koskaan enää sotaa, vankileirejä, kidutuksia, raiskauksia. Kansainliitto epäonnistui, YK on epäonnistunut - yritykset voittaa paha joukkovoimalla epäonnistuvat ja jäljelle jää voimaton "Hyi, ei saa!", mille Hitler ja kumppanit nauravat ivallisesti.

Katarina Baer kysyy kirjassaan He olivat natseja myös sitä, mikä saa tavalliset, kunnolliset, hyvästä kodista tulevat ihmiset menemään mukaan pahuuden tekoihin, ei pakotettuna, vaan omasta halusta? Samaa tapahtui Ruandassa, Jugoslaviassa, Maon Kiinassa… Yhtäkkiä jokin ihmisryhmä on ”torakoita”, jotka on hävitettävä, ja aina löytyy väkeä hävitystyöhön.

Kaiken keskellä on yksilö. Arkipäivinämme jokainen valinta vie meitä johonkin suuntaan ja samalla jostain poispäin olipa kyse sitten ajankäytöstä, ihmissuhteista, ruokavaliosta... Mekaniikka on sama myös isoissa asioissa: jokainen askel vie jotain kohti.

LISÄÄ AIHEESTA

Katarina Baer kertoo baltiansaksalaisten isovanhempiensa tarinan kirjassa He olivat natseja

Virolaisen Oskar Kallaksen kanssa avioitunut suomalainen Aino Kallas (o.s. Krohn) kirjoitti historiallisia romaaneja ja novelleja, joista monet kertoivat virolaisen kansan elämästä saksalaisten linnanherrojen vallan alla. Aino Kallas loi omantyylisen, vanhahtavan kielen, johon pääsee kyllä nopeasti sisään. Se antoi historiallisiin kertomuksiin oman, autenttisen sävynsä.

Sofi Oksasen Puhdistus on Viron lähihistoriasta kertova monitasoinen romaani. Oksanen kertoo Puhdistuksen saaneen alkunsa tositarinoista, joita hän kuuli aikuisten puhuvan, kun hän vietti lapsena lomia virolaisessa mummolassaan.

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies on fiktiivinen, mutta tosiasioihin perustuva kertomus suomalaisesta nuoresta parista, joka loikkasi rajan yli rakentamaan sosialistista Neuvostoliittoa, ja kuinka sitten kävikään.

Aino Kuusinen kertoo omaelämäkerrassaan Jumala syöksee enkelinsä, miltä proletariaatin vallankumous näytti valtaapitävien kerroksesta. Otto Wille Kuusisen toinen vaimo päätyi lopulta Stalinin vankileirille, koska ei pitänyt suutaan kiinni.  

Maria Kajavan Pitkä taival on Eeva Mesiäisen kirjoittama inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta. Kun Maria ja hänen miehensä Simo kieltäytyivät liittymästä kolhoosiin, heidät karkottiin lapsineen Siperiaan. Vuosien päästä tuli lupa palata. Petroskoihin asetuttuaan Maria Kajava otti elämäntehtäväkseen saada kaupunkiin luterilainen seurakunta. Taistelu viranomaisten kanssa kesti vuosia, mutta lopulta heillä oli lupa kokoontua, vaikka häiriköityinä mutta lupa kuitenkin.

Ella Ojalan Pitkä kotimatka kertoo kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen inkeriläisperheen karkotuksesta Siperiaan.

 

Taisto Huuskonen loikkasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon, koska vakaumuksellisena kommunistina halusi olla mukana sosialismin rakentamisessa. Hänen pääteltiin olevan vakoilija, ja Huuskonen päätyi Uralille vankileirille. Päästyään palaamaan Suomeen vanhoilla päivillään, hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Laps’ Suomen.

Suomeen muuttanut venäläinen toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjan Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa. Hän kertoo siinä elämästä Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Kommunistimaissa elettiin todeksi slogania ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”  Siitä kertoo muun muassa Maon viimeisen vaimon romaanimuotoinen elämäkerta Madame Mao.

Janne Virkkunen: Päivälehden miesReetta Meriläinen: Tytön tieHarri Nykänen: Likainen Harri

Kustantajilta on ilmestynyt peräjälkeen kolme näkökulmaa Helsingin Sanomiin, kirjoittajina yksi toimittaja ja kaksi päätoimittajaa.  Harri Nykäsen kirja Likainen Harri on näistä ehdottomasti mukaansa tempaavin, sitä lukee välillä kuin dekkaria:  Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä

Janne Virkkusen Päivälehden mies on puolestaan tyypillinen muistelmateos. Muistelmat voivat olla teräviä olematta juoruilevia, mutta Päivälehden mies on siloinen ja särmätön. Virkkunen oli aikoinaan muun muassa Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajaporukassa ja analysoi silloin napakasti sen ajan poliitikkoja. Liekö kynä tylsynyt vai miksi Virkkunen jättää nyt analysoimatta suomalaista yhteiskuntaa, politiikkaa ja vaikuttajia? Hänen asemassaan ja tuttavaringillään aineistoa varmasti olisi.

Tekstiä yli 300-sivuisessa kirjassa kyllä on. Virkkunen käy ensin läpi omat askeleensa Sanoman toimittajakoulusta Hesarin päätoimittajaksi. Toisessa osassa hän kertoo tapaamistaan ihmisistä. Virkkunen kertoo kuuluneensa muun muassa Nalle Wahlroosin lounasrinkiin ja toteaa käyneensä mielellään lounalla Nallen kanssa:  “Hän on erittäin älykäs ja lukenut mies, jonka kanssa jutteleminen oli todella kiehtovaa. Saatoimme puhua ihan mistä tahansa.”

Jorma Ollilaa Virkkunen analysoi hivenen enemmän, ei pelkästään muistele kyläilyjä Ollilan kotona Kivenlahdessa. Ollila ei sietänyt yhtään kritiikkiä. “Jormalle oli varmasti kova paikka lukea lehtikirioituksia, joissa puhuttiin alamäen arkkitehdistä. Hänhän oli sentään tehnyt Nokian nousun aikoihin globaalia teollisuushistoriaa”, Virkkunen pohtii.

Harri Nykäsen kirja oli vasta työn alla, kun Päivälehden mies ilmestyi. Janne Virkkunen toteaa kirjassaan Harri Nykäsen olleen hankala ihminen, joka hutki välillä liian vähällä tutkimisella, mutta lisää siihen, että Helsingin Sanomat kyllä voitti kaikki oikeudenkäynnit, jotka Nykäsen jutuista nostettiin, eli faktat pitivät kutinsa. Virkkunen muotoilee, että Helsingin Sanomien ja Harri Nykäsen tiet erosivat sen jälkeen, kun Nykänen oli vastoin Virkkusen käskyä julkistanut, missä ja kuka oli se johtaja, jota naispuoliset alaiset syyttivät seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin ilmestyneessä Likaisessa Harrissa Nykänen toteaa ykskantaan saaneensa potkut. 

Reetta Meriläisen Tytön tie alkaa lapsuudenmuistoista Pohjois-Karjalassa 1950-luvulla. Toinen puoli kirjaa kertoo Meriläisen 40 vuodesta Helsingin Sanomissa, lopuksi päätoimittajana samaan aikaan Janne Virkkusen kanssa.

Meriläinen vierastaa korkokenkiä, lenkkarit ovat hänen jalkineensa. Samalla lailla hän vierastaa edustustilaisuuksia, vaikka työn puolesta käykin niissä. Hän sanoo, että päätoimittaja ei saa jumittua vip-maailmaan, koska silloin viitekehys supistuu. On koko ajan liikuttava myös siellä, missä ovat tavalliset suomalaiset, lukijakunnan enemmistö. Työläisperheessä rintamamiestalossa varttuneelta Meriläiseltä se käy luontaisasti.

Myös Reetta Meriläinen olisi saanut enemmän analysoida tapahtumia, ihmisiä ja yhteiskuntaa. Nyt hän kertoilee sitä ja tätä. Tekstistä nousee yksittäisiä huomioita, joista olisi ollut kiinnostava lukea syvemmälti. 

Esimerkiksi kun Meriläinen sanoo, että Helsingin Sanomat on paitsi uutisten välittäjä myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, hän jättää aiheen muutamaan lauseeseen:

“Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei rajoitu pääkirjoituksiin, vaan suuri merkitys on uutisagendalla eli sillä, mitkä asiat nousevat julkisuuteen. - - Suurinta valtaa käyttävät valppaat, ahkerat ja asiantuntevat toimittajat. He ehdottavat uutisia päivän agendalle.”

Mielenkiintoinen näkökulma, josta haluaisi ehdottomasti kuulla lisää.

Mikaela Strömberg:Sophie

Sophie von Behse asuu Pietarin paraatikadulla kasvavan sisarusparven esikoisena. Kun tulee aika Sophien esittäytyä tsaarin hovissa, tsaaritar tykästyy häneen niin, että Sophie pyydetään tsaariperheen pikkupoikien seuraneidiksi. Mutta hovissa Sophielle käy niin sanotusti hassusti. 

Vanhemmat naittavat hänet pikapikaa kolmikymppiselle hollantilaiselle kauppiaalle. Mies muuttaa kohta Pietarista Suomen suuriruhtinaskuntaan tekemään bisnestä ja vie  nuoren vaimonsa mukanaan.

Siinä alkutilanne tositapahtumiin perustuvaan Sophie von Behsen tarinaan. Mikaela Strömberg on kirjoittanut Sophiesta kiinnostavan romaanin. Sophie päätyy perheineen lopulta Lapinjärvelle, lähelle Loviisaa. Mikaela Strömberg on kotoisin samoista maisemista, ja hän kertoo jälkisanoissa, että hänen lapsena ollessaan perinnäistapoihin kuului sytyttää jouluaaton hautausmaakäynnillä kynttilä myös Sophie von Behsen haudalle.

Mikaela Strömbergilla on mukava jutusteleva tapa kirjoittaa. Hän on myös tutkinut tarkkaan dokumentit, jotka Sophien elämänvaiheista on. Sophie on niitä naisia, joista kasvaa koettelemuksissa itsenäinen ja osaava. Vastoinkäymiset kääntyvät vahvuudeksi ja viisaudeksi.

Sophien aviomies osoittautuu ajan mittaan hankalaksi tapaukseksi. Mies hankkii perheelle maatilan, ja vähitellen Sophie ottaa tilan ohjat haltuunsa, kun ei hommasta näytä muuten tulevan mitään. Hän tekee luimisteleville rengeille selväksi, että hän on se, joka päättää. Sophie ei tiedä tilanhoidosta mitään, mutta hän ryhtyy ottamaan asioista selvää ajatuksella ei se ole tyhmä, joka ei jotain tiedä, vaan se, joka ei kysy, kun ei tiedä.

Sophien elämässä tapahtuu monia ikäviä asioita, mutta kirjasta jää silti valoisa ja hyvänmielinen olo. Ehkä juuri siksi, että Sophie on nainen, joka ei lannistu. Hän ei jää jumittamaan siihen, mitä häneltä puuttuu, vaan katsoo, mitä hänellä on ja mitä hän voi olosuhteilleen tehdä ja sitten tekee sen. Erinomainen esimerkki naisille kaikkina aikoina - ja miehille toki myös. Elämä on harvoin niin täysin umpikujassa, ettei mistään löydy tietä eteenpäin, jos ei juuri nyt, niin kun antaa ajan vähän kulua.

Lisää suomalaista kartanoelämää
Aurora liikkui sujuvasti tsaarin hovissa mutta viihtyi Espoon Träskändassa

Kaari Utrion Helsinki-romaanit

Lisää Venäjän hovielämää

Minä Katariina

Aleksanteri II vaiheita Sophien jälkeen

Anna Jansson: Hämärän lapsetWilliam Brodrick: Sovituksen hintaThomas Harding: Hanns ja RudolfBarbara U. Cherish: Isäni, Auschwitzin komendantti

Toisen maailmansodan päättymisestä on 70 vuotta, mutta siihen liittyviä uusia kirjoja, dekkareita, romaaneja ja muistelmia, ilmestyy edelleen tasaista tahtia.

Monet kerrat on kysytty, miten on mahdollista, että järkevät, sivistyneet saksalaiset menivät niin täysillä mukaan Hitlerin ideologiaan. Taustalla oli ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävä tappio ja sitä seurannut tolkuton inflaatio ja työttömyys. Hitler nosti Saksan taloudellisesti jaloilleen ja saksalaisuuden taas kunniaan, sanotaan.

Mutta juutalaisten vaino, keskityseirit ja kaasukammiot, miten kansa hyväksyi nekin? Suuren osan ensi reaktio on varmaan ollut tyrmistys, ei noin voi tehdä. Mutta ihminen alkaa turtua, jos ei anna ensireaktion vaikuttaa. Seuraava askel on keksiä selityksiä, miksi näin on kuitenkin tehtävä.

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf

Auschwitzin komendantti Rudolf Höss kertoo vankeudessa kirjoittamissaan muistelmissa, että hän pakotti itsensä seuraamaan juutalaisten kuolinkamppailua kaasukammion pikkuikkunasta, vaikka häntä kuvotti, koska hänen piti olla esimerkkinä alaisilleen. Vähitellen siihen tottui, hän toteaa, samoin kuin vankien pahoinpitelyihin ja kidutuksiin.

Höss oli se, joka sodan jälkeen puhkaisi kieltämisen muurin. Häntä ennen kaikki kiinni saadut natsijohtajat kielsivät toinen toisensa jälkeen tienneensä mitään juutalaisten joukkomurhista. Kun Rudolf Höss vangittiin, hän tunnusti heti olevansa vastuussa kolmen miljoonan ihmisen tappamisesta keskitysleirillä. Sen jälkeen eivät muutkaan Nürnbergin oikeudenkäynnin syytetyt voineet enää pitää kiinni tietämättömyydestään.

Höss oli nuorena ollut harras katolinen, mutta kokemukset alaikäisenä ensimmäisessä maailmansodassa käänsivät hänen selkänsä moiselle pehmotouhulle. Auschwitz-tekojaan hän perusteli sillä, että hänen oli tehtävä, mitä käskettiin. Muistelmissaan hän sanoo silmiensä avautuneen Hitlerin kuoltua. Kiinni jäätyään hän halusi luokseen papin ja kävi keskusteluja tämän kanssa, mutta mitä he keskustelivat, sitä hän ei kirjannut ylös. Rudolf Höss hirtettiin Auschwitzissa häntä varten rakennetulla hirttolavalla.

Barbara U. Cherish: Isäni, Auschwitzin komendantti

Barbara U. Cherishin isä oli Arthur Liebehenschel, joka toimi Auschwitzin komendanttina Rudolf Hössin jälkeen. Barbara oli 9-kuinen, kun isä katosi hänen elämästään, ja sodan jälkeen hänet adoptoitiin Amerikkaan. Viisikymppisenä Barbara alkoi tutkia, mikä hänen biologinen isänsä oli. Liebehenschelin perhe asui Auschwitzissa Hössien naapurina ja Barbaran vanhemmat sisarukset kertovat kirjassa myös naapuriperheestä.

Anna Jansson: Hämärän lapset

Ruotsalaiset onnistuivat pysymään toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta myönnytyksiä hekin joutuivat tekemään: Ruotsi salli saksalaisten kulkea sotatoimissaan Ruotsin läpi.

Etenkin pienemmille paikkakunnille, missä kaikki tuntevat toisensa, jäi salaisuuksia. Anna Jansson rakentaa uusimman dekkarinsa sen varaan. On asioita, jotka kaikki sodan aikana eläneet muistavat, mutta joista vaietaan yhä visusti. Kun huonosti käy, seuraava sukupolvikin joutuu kantamaan samaa salaisuutta. Mikä salaisuus liittyy yhdeksänkymppiseen saksalaissyntyiseen mieheen, joka löytyy murhattuna Visbystä?

Anna Jansson pyöräyttää ammattitaitoisesti uuden kirjansa juonen. Kiinnostavinta siinä on tuo historiallinen osuus. Poliisin yllätysveli-kuvio on sen sijaan aika mielikuvituksellinen, mutta kaikkeahan toki voi sattua.

William Brodrick: Sovituksen hinta 

Niissä maissa, jotka Hitler miehitti, syntyi vastarintaliikkeitä. Agnes Aubret’n elämä on lopuillaan, ja hän päättää paljastaa salaisuuden, jota on kantanut nuoruuden päivistä. Agnes kuului sodan aikana Pariisissa salaiseen ryhmään, joka salakuljetti juutalaisia turvaan. Kuka oli se henkilö, joka ilmiantoi ryhmän?

William Brodrickin romaani Sovituksen hinta kulkee kahdessa aikatasossa, nykypäivässä ja toisessa maailmansodassa. Juonessa on monta mutkaa, mikä pitää kiinnostusta yllä. Viimeinen mutka on ehkä jopa liikaa, mutta ei se nyt haitannutkaan.  

Mielenkiintoisinta on kirjailija kuvaus sota-ajoista. Brodrickin äiti on aikanaan salakuljettanut miehitetyssä Hollannissa juutalaisia lapsia turvaan, joten kirjailijalla on autenttista tietoa. Kirjaa lukiessa miettii, mitä itse olisi tehnyt, jos olisi elänyt tuolloin, lähtenyt tekemään vastarintaa vai yrittänyt pysyä hissukseen omassa kodissa odottaen, että kai tämä joskus menee ohi?

LISÄÄ AIHEESTA

Suomalaissaksalaisen Katarina Baerin kirja isovanhemmistaan He olivat natseja

Osa vastarintaliikkeessä mukana olleista maksoi siitä hengellään. Dietrich Bonhoeffer oli varakas, älykäs ja charmikas, hänelle olivat kaikki ovet auki, mutta hän valitsi nousta Hitleriä vastaan. Hanke epäonnistui, ja Bonhoeffer teloitettiin kaksi viikkoa ennen sodan loppua.

Dietrich Bonhoeffer, suoraselkäinen mies

Joissain länsimaissa selitettiin sodan jälkeen, etteivät he tienneet juutalaisten joukkomurhista. Olavi Paavolainen, suomalaisen tiedotuskomppanian luutnantti, kirjoittaa niistä päiväkirjassaan jo vuonna 1940. Miten eivät isompien maiden isommat herrat olisi asiasta tienneet. 

Olavi Paavolaisen synkkä yksinpuhelu

LISÄÄ SODAN AJAN PARIISISTA

Tatiana de Rosnayn romaani Nimeni on Sarah 

Nimeni on Sarah

J. M. G. Le Clézion romaani Alkusoitto

Pariisin vainotut, elokuva vuodelta 2010

Heidi Köngäs:Hertta

Tätini mies oli tiukka kommunisti. Kun he kyläilivät meillä, tädin mies ja isäni väittelivät äänekkäästi. Kysyin äidiltä, miksi isä ja Antti-setä riitelevät. ”Eivät he riitele”, äiti vastasi, ”he ovat eri mieltä ja keskustelevat.” Niin se varmaan oli, koska kaveruus säilyi miesten välillä vuodesta toiseen.

Täti ei ilmaissut koskaan, mikä puolue oli hänen juttunsa, mutta jossain kohtaa vasemmalla  se oli. Poliittinen kanta ei estänyt häntä lukemasta lehtiä Uudesta Suomesta Kansan Uutisiin ja Eevasta Uuteen Naiseen (jonka hän tilasi minulle, kun muutin omilleni). Täti halusi seurata, mitä puhutaan ja ajatellaan, ja tehdä sitten omat johtopäätöksensä.

Hertta Kuusinen ei vetänyt omia johtopäätöksiä, käy ilmi Heidi Köngäksen kirjasta Hertta. 

Kun Hertta 17-vuotiaana vuonna 1922 muutti Suomesta isänsä Otto Wille Kuusisen luokse Moskovaan, hän näki kyllä luurangonlaihat köyhät jonottamassa ruokaa yhtä köyhistä kaupoista, mutta ei kysynyt, miksi tasa-arvoa julistavassa kommunistisessa yhteiskunnassa isän porukoilla oli omat kaupat. Niistä sai mitä vain ja vieläpä ilman rahaa. Hertta näki valtavat katulapsilaumat, tuli jopa sellaisen ryöstämäksi, mutta ei kysynyt, miksi kukaan ei huolehtinut ryysyisistä orvoista. Hän tiesi ihmisten asuvan kellareissa ja vinttikomeroissa, mutta ei kyseenalaistanut isänsä hulppeaa lukaalia palvelijoineen ja autonkuljettajineen.

Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään fasismin vastaista työtä. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta lähti koska käskettiin ja aate vaati. Hän joutui jättämään pienen poikansa lastenkotiin, lupasi itkevälle pojalle tulla puolen vuoden päästä takaisin, mutta ei nähnyt poikaa enää koskaan. Hertta joutui ensin vuodeksi vankilaan ja jäi Suomeen senkin jälkeen, Köngäksen mukaan koska oli rakastunut Yrjö Leinoon. Sodan päätyttyä hän sai kuulla, että poika oli kuollut 18-vuotiaana työleirillä Siperiassa.

Vähitellen Hertta Kuusiselle selvisi myös, että hänen veljensä ja tämän vaimo, eno ja siskon mies sekä loputon määrä muita suomalaissyntyisiä tovereita oli tapettu Stalinin vainoissa. Kun hänelle kerrottiin, että Otto Wille Kuusinen ei ollut tehnyt mitään auttaakseen heitä, Hertan sokeus jatkui rikkumattomana: ”Isä tiesi, mitä tapahtui, eikä tietenkään halunnut mitään etuoikeuksia itselleen ja sukulaisilleen. Tasa-arvo oli hänen periaatteensa. En voi kuin kunnioittaa sitä”, Hertta toteaa Köngäksen kirjassa.

Heidi Köngäs kertoo romaanissaan Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon tarinan. Kirja loppuu siihen, kun Yrjö erotetaan sekä kommunistisesta puolueesta että sisäministerin paikalta. Hertan elämä jatkuu kirjan jälkeen, tulossa on vielä parisuhde Olavi Paavolaisen kanssa. Yrjö Leino hiipuu alkoholismiinsa ja kuolee.

Yrjö Leino oli Köngäksen mukaan vasikka, hän myi tietoa tovereistaan Valtiolliselle Poliisille. Kirjassa Kuka oli Yrjö Leino hänet kuvataan puolestaan uskolliseksi kommunistiksi. Se on Yrjön elämäkerta, jonka hänen poikansa Olle Leino julkaisi 70-luvun alussa.

Olle Leino oli muutaman vuoden ikäinen, kun hänen vanhempansa erosivat ja Yrjö siirtyi Hertan huusholliin. Isä ja poika eivät olleet juuri tekemisissä sen jälkeen. Kun Yrjö Leino kuoli, Olle peri siskopuolensa kanssa isän paperit, joita oli hurjat määrät.

Kuka oli Yrjö Leino –kirja perustuu Yrjö Leinon jälkeensä jättämiin papereihin, haastatteluihin sekä Yrjö Leinon kirjaan Kommunisti sisäministerinä. Tammi julkaisi kirjan vuonna 1958, mutta se  vedettiin myynnistä saman tien, kun Neuvostoliiton suurlähetystöstä otettiin yhteyttä pääministeriin ja sanottiin, että kirja loukkaa Neuvostoliittoa.

Mitä tulee Hertta Kuusisen tarpeeseen sulkea silmät kommunismin epäkohdilta, samaa ovat puhuneet entiset taistolaiset muistellessaan käyntejään Neuvostoliitossa 1960- ja 70-luvuilla. Silmät pantiin kiinni, koska haluttiin uskoa aatteeseen ja koska epäkohtien esille nostamisella olisi saanut luokkapetturin tai revisionistin leiman.

Silmien sulkeminen ei ole tyypillistä vain kommunisteille. Se riski on kaikkialla, missä kannatetaan kiihkeästi jotain aatetta tai ajatusmallia. Olipa aate mikä tahansa, on tärkeä pitää silmänsä ja korvansa auki. Vaikka ajatusrakennelma olisi teoriassa miten loistava, kun toteutukseen tulee mukaan ihmisten vajavaisuudet, täydellistä ei ole.

Isäni ja setäni tapaan pitäisi olla valmis kuuntelemaan toisin ajattelevia ja arvioimaan myös omia ajatuksiaan, tekemään kriittisiä kysymyksiä ja pohtimaan vastauksia niihin. Jos valitsee sokeuden, voi joutua tilanteeseen, että silmät avautuvat vasta, kun huomaa olevansa esimerkiksi Siperiassa.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Olle Leino Kuka oli Yrjö Leino, Yrjö Leinon elämäkerta

Aino Kuusinen Jumala syöksee enkelinsä, Otto Wille Kuusisen toisen vaimon muistelmat

Sirpa Kähkönen Graniittimies Graniittimies

Olavi Paavolainen Synkkä yksinpuhelu Synkkä yksinpuhelu

Panu Rajala Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämäkerta

Milla Ollikainen:Pirunkuru

Milla Ollikainen jatkaa uusimmassa dekkarissaan toimittaja Krissen tarinaa. Pirunkuru on silti itsenäinen kirja, ei tarvitse olla lukenut aiempia pysyäkseen juonessa mukana.

Krisse on helsinkiläinen iltapäivälehden toimittaja, joka päätyy töihin Kolariin paikallislehteen. Ollikainen on itse työskennellyt 11 vuotta Luoteis-Lapin päätoimittajana Kolarissa, ja hän kuvaa elämää Lapissa ilmeisesti asiantuntevasti murretta myöten. Kaikki tuntevat toisensa, ovat joko luokkakavereita tai naapureita tai sukulaisia tai niitä kaikkia. Ihmissuhteet solmiutuvat hyvässä ja väliin huonommissa valinnoissa.

Pirunkurun pääjuoni kertoo Kolariin suunnitellusta kaivoshankkeesta, puolestapuhujista ja vastustajista. Mutta miten siihen liittyy tunturista löytyvä vanhan mainarin ruumis, vai liittyykö? Sitten tulee jo lisää ruumiita. Krisse joutuu toimittajana tekemään juttua kaivoshankkeesta. Samalla hänen privaattielämässään tapahtuu.

Pirunkuru on muuten lajissaan käypä kirja ja kolarilaisten kuvaajana mielenkiintoinen, mutta toisen murhan motiivi loksauttaa leuan auki - noin mitätön. Lopun toinen törppöys on se, että tekijäkin livahtaa. Lällällää, ette napanneet mua!

Miksihän kirjailijat jättävät nykyisin niin usein kirjan juonen klousaamatta? Ennen dekkareissa syyllinen löytyi ja kaikki olivat tyytyväisiä (paitsi syyllinen). Nyt monissa kirjoissa loppu jää auki, poliisit eivät saa selvitetyksi rikosta, lukijalle vain kerrotaan, että toi se oli, mutta eivätpä saaneet kiinni.

Moraali on nykyisin kait vanhanaikainen sana ja jonkun mielestä koko ajatus moraalista on vanhanaikainen. Mutta kun moraalin määrittelee käsitykseksi oikeasta ja väärästä, niin moraalia tarvitaan niin kauan, kuin ihmiset elävät yhdessä ja heidän pitäisi tulla toimeen keskenään. On väärin esimerkiksi varastaa, ja sen huomaa viimeistään silloin, kun joku on varastanut uuden pyöräni tai napannut laukustani lompakon. Tämän kirjan loppu on paitsi tyhmä, myös moraaliton. 

LISÄÄ SAMAA SORTTIA: 

Milla Ollikaisen aiempi Lappi-dekkari

Muita Lappiin sijoittuvia dekkareita

 

Pasi Pekkola:Lohikäärmeen värit

Alkutilanne herättää heti kiinnostuksen. Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa, kun heidän poikansa on alta vuoden, ja jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.

Kirjailija vie juonta eteenpäin vaihdellen kolmea aikatasoa. Varhaisin aikataso kertoo äidin varttumisesta pienessä kylässä Kiinan maaseudulla. Maon julistama kulttuurivallankumous tuo kylään punakaartilaiset, julkiset häpäisyt, pahoinpitelyt ja vankilat. Kehenkään ei voi luottaa, ystävät, naapurit ja jopa perheenjäsenet ilmiantavat toisiaan pelastaakseen oman nahkansa.

Toinen aikataso on 1980-luvun Helsinki. Suomalaismiehen vaimona maahan muuttanut Xiaolong kammoaa hiljaisuutta, ihmisten vähyyttä ja suomen kielen leukaperiä särkevää ääntämistä. Samalla hän ihmettelee hyvinvointia. Pahimpina talvinakaan “pakkasen jäiset sormet eivät yletä sisäseiniin, ne jäävät raapimaan ikkunoita ja räystäitä, kun ovi lyödään kiinni niiden edestä”.

Kolmas taso on nykyaika, jossa Xiaolongin poika Kimi lähtee Kiinaan selvittämään äitinsä salaisuutta. Kiinassa korruptio ja kaksinaismoraali jyllää, julkisesti puhutaan yleviä, vaikka kaikki tietävät, mitä oikeasti tapahtuu. Rikolliset eivät jää kiinni, maa saastuu, ihmiset sairastuvat, mutta voiteluraha ratkaisee. Kuvaus tämän päivän Kiinasta on yhtenevä muun muassa Qiu Xiaolongin dekkareiden kanssa. Hän on Amerikassa asuva kirjailija, joka joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä.

Raha kulkee yhtenä juonteena kirjan läpi, tarkemmin rahan himo. Se on kuin koukku leuassa ja vie ihmistä. Sekä Suomessa että Kiinassa asuessaaan Xiaolong kysyy, koska rahaa on tarpeeksi, niin että aikaa jäisi myös muuhun? Hän ei saa muuta vastausta kuin että bisnestä on tehtävä kun bisnes sujuu. Mutta mitä ihminen tekee kalliilla kodilla, design-huonekaluilla ja kaikenmoisilla laitteilla, jos hän ei ehdi koskaan olla kotona?

Kieli Lohikäärmeen värit -kirjassa on herkullista. Lauseita pysähtyy paikoin lukemaan toiseen kertaan: “Muistot ovat kyteneet sisälläni niin pitkään, kyhjöttäneet mieleni perukoilla niin kauan, että ne ovat levittäytyneet sinne kuin homeinen sienirihmasto. Niiden irti repiminen sattuu ja vihloo, kuin nyppisin yksitellen hiuksia päästa.”

Ja sitten se miinus: epäuskottava loppu.

Jos joku pyrkii kaikin voimin löytämään vastauksen elämän ajan vaivanneeseen miksi-kysymykseen, toimisiko hän noin? Onneksi lukijaa ei sentään jätetä tietämättömäksi siitä, miksi asiat menivät kuten menivät.

Kokonaisuudessa kuitenkin hyvä lukuromaani. Kirjailija Pasi Pekkola on työskennellyt Kiinassa suomalaisen yrityksen palveluksessa ja tuntee kiinalaisen nykypäivän.

Lisää Kiinasta kiinnostavasti

Qiu Xialongin Kiina-dekkarit

Madame Mao

Harri Nykänen:Likainen Harri – 20 vuotta Erkon renkinä

Raksaduunari aloittaa työpäivää räntäsateen kastelemassa montussa pimeänä marraskuun aamuna ja miettii, kannattaisiko kokeilla kirjoittaa lehtijuttuja. Hän on kerran kirjoittanut jutun ilmaisjakelulehteen, ja se kävi helposti.

Nuori raksaduunari on Harri Nykänen, josta tulee Helsingin Sanomien rikostoimittaja. Kirjassaan Likainen Harri hän kertoo 20 vuodestaan Hesarissa. Nykänen on myös kirjailija Raidin ja Ariel Kafkan takana.

Kohta marraskuisen aamun jälkeen Nykänen huomasi Laajasalon opiston ilmoituksen, pyrki ja pääsi. Yksi Lehdistö- ja tiedotusopin kurssin opettajista oli naimisissa Helsingin Sanomien taloustoimituksen esimiehen kanssa. Ope suositteli Nykästä kesätoimittajaksi Hesariin, jossa oli keskusteltu, että talon toimittajat ovat liian samanlaisia. Jotta jutut palvelisivat paremmin koko lukijakuntaa, toimittajia pitäisi tulla erilaisista taustoista. Harri Nykänen oli jotain muuta kuin yliopiston kasvatti. Hän oli kotoisin Itä-Helsingistä ja oli käynyt keskikoulun ja ammattikoulun ennen Laajasalon opistoa. Sen lisäksi hän kirjoitti hyvin.

Mitä sitten seurasi, se jää suomalaisen lehdistön historiaan. Ennen kuin Nykänen sai 20 vuotta myöhemmin lähtöpassit Hesarista, hän oli penkonut esiin lukuisia yhteiskuntaa täräyttäviä skuuppeja eli isoja uutisia, jotka ilmestyivät Hesarissa ennen muita lehtiä. Viimeisin niistä johti päätoimittaja Janne Virkkusen antamiin potkuihin.

Potkut olivat seuraus uutisesta, jonka johdosta myös Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahde joutui eroamaan. Uutisessa Ahteen kerrottiin ahdistelevan nuoria naisalaisiaan. Nykäsen jutun jälkeen tehdyssä tutkinnassa todettiin seksuaalisten kähmintöjen kohteeksi joutuneita olevan niin monta, ettei siitä selvinnyt selittelyillä. Miksi sitten potkut, siitä lisää kohta.

Harri Nykäsen kirja on katsaus hänen menneiden vuosikymmenien skuuppiensa taustoihin. Kun itse muistaa ne uutiset, on kiinnostava lukea, mitä juttujen takana oli ja mitä kaikkea tarvittiin ennen kuin ne rävähtivät lukijan silmien alle aamukahvipöydässä. Samalla pääsee seuraamaan Hesarin toimituksen arkea ja miten arki muuttuu siitä, kun talon autonkuljettaja kuskasi Tamminiemen aidan takana passissa oleville toimittajille täytettyjä sämpylöitä.

Nykäsellä on uutisnenä ja hän on sitkeä penkomaan hämärältä haisevia asioita vastustuksista huolimatta. Hänestä on tehty vuosien varrella useita tutkintapyyntöjä, mutta hänet on todettu syyttömäksi lukuun ottamatta yhtä Julkisen sanan neuvoston huomautusta.

Harri Nykänen sanoo, että journalistin on kerrottava totuus silloinkin, vaikka uutinen paljastaisi ikäviä henkilöstä, joka kuuluu toimittajan tai hänen esimiehensä kavereihin tai edustaa samaa puoluetta tai maailmankatsomusta. Lehdistön on oltava vallan vahtikoira, sillä jos ei media seuraa vallankäyttöä puolueettomasti, kuka sen tekee?

Hesari-uran päättänyt tapaus Ahde on Nykäsen jymyuutisten joukossa tyypillinen siltä osin, että monen jutun piilotteluyritysten takana on suomalaisten päättäjien hyvä veli- ja siskoverkosto. Meillä ei virkamiehelle tarvitse maksaa, että saa asiaansa eteenpäin, mutta jos iso pomo sotkee omat ja firman rahat tai suosii sukulaisiaan, hänen vastuuseen saamisensa voi olla työn takana, kun pomolla on kavereita poliisijohdossa, syyttäjävirastossa tai mediassa. Mikäli pidätysmääräys on pakko antaa, sen kanssa voidaan viivytellä niin kauan, että epäilty ehtii karata tavoittamattomiin.

Kun Suomessa asuvaa brittitaustaista toimitusjohtajaa epäiltiin raskaan sarjan pedofiliasta sekä Suomessa että Englannissa, häntä etsittiin pidätysmääräyksen jälkeen niin laiskasti, että Nykänen epäilee juttua jarrutetun tahallaan. Nykäselle brittimies oli todennut puhelimessa ennen katoamistaan, että “tää juttu on paljon laajempi kuin voit kuvitella…”.

Kirjassaan Harri Nykänen kirjoittaa, että lukuisten muiden suomalaisten vaikuttajien tapaan myös Hesarin päätoimittaja Janne Virkkunen oli nauttinut vuosien varrella Veikkauksen avokätisesti tarjoamista vapaa-ajan aktiviteeteista ja Ahteesta oli tullut hänen kaverinsa. Hesari julkaisi lopulta kiemurtelun jälkeen uutisen, mutta versiona josta oli poistettu sekä yrityksen että toimitusjohtajan nimi. Harri Nykänen paljasti nimen seuraavalla viikolla Nelosen suorassa televisio-ohjelmassa Palaneen käryä, vaikka esimies oli kieltänyt nimen kertomisen. Nelonen oli Sanoman omistama, ja Nykäsen potkujen lisäksi kyseinen ajankohtaisohjelma lopetettiin siihen.

Kirja pistää miettimään myös sitä, minkälaiset verkostot tätä nykyä vetävät Suomessa yhtä köyttä tasapuolisuuden, oikeudenmukaisuuden ja totuuden kustannuksella. Nykänen toivoo, että Hesarin toimituskunnassa viime vuosien aikana tapahtunut sukupolven vaihdos vahvistaisi lehden riippumattomuutta ja objektiivisuutta, mutta pelkää, ettei käy niin.

“Jo nyt on nähtävissä, että mediaan on syntynyt nuoren polven toimittajien samanmielisten verkosto, jota yhdistää sosiaalisen median kloonaama arvomaailma”, hän kirjoittaa.

“Se vaikuttaa myös aihevalintoihin ja uutisten käsitelytapoihin. Ilmiö on sukua suomettumiselle, jolloin ne toimittajat ja poliitikot, jotka käsittelivät Neuvostoliittoa virallisesta linjasta poikkeavasti karkotettiin paratiisista. He olivat riitasointu kollektiivisessa hymistelyssä.”

Nykäsen painottaa, että toimittajien on kerrottava myös oman maailmankatsomuksen vastaiset faktat ja hyväksyttävä sekin, että kaikissa kulttuureissa on sekä hyviä että huonoja puolia. 

“Silti jo vuosia täkäläinen media on toiminut korostetun varovaisesti islaminuskontoa ja siitä versoavia kielteisiäkin ilmiöitä kohtaan, vaikka kristinuskoa ja sen perinteitä kritisoidaan ankarasti. Samaan aikaan kun kirkosta erotaan kriittisyydestä sen konservatiivisina pidettyjä arvoja kohtaan, vaietaan islamin monin verroin vanhoillisemmista, naisia ja vähemmistöjä alistavista arvoista”, Nykänen arvioi.

Mutta mitä näitä tässä referoimaan, lisää voi lukea kirjasta.