perjantai 3. tammikuuta 2014

Alice Munro:
Kallis elämä


On hämmästyttävää, miten usein kirjallisuuden ammattilaisten mielipiteet eroavat tavallisten kirjankuluttajien näkemyksistä. Joskus toki ollaan yhtä mieltä (kts. loppulause). Sitten on kriitikkojen ylistämiä kirjoja, joihin pääsee sisään, kun on sitkeä, vaikka ensin tuntuu, että ei tätä jaksa. Ja sitten tulee eteen niitä hehkutettuja kirjoja, jotka viimeisen sivun jälkeenkin tuntuvat keisarin uusilta vaatteilta. Ei kerta kaikkiaan näe, mitä tässä oli ylistettävää.

Sellainen oli esimerkiksi Roosa Liksomin Hytti nro 6, pitkästyttävä kertomus junamatkasta, jossa enimmän osan ajasta venäläismies kittaa junan hytissä vodkaa.  Yllätyin silti kirjan tullessa puheeksi työpaikan ruokapöydässä, että jokainen sen lukenut oli samaa mieltä ja yksi oli jättänyt kirjan kesken kyllästyttyään. Kirja sai sentään kriitikoiden suitsutusten lisäksi Finlandia-palkinnon.

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja on siis arvokirjallisuuden ylintä luokkaa. Kallis elämä on hänen uusin ja viimeiseksi mainittu novellikokoelmansa.

Nasevat novellit ovat kivoja lukea. Naseva novelli on kokonaisuus, vaikka se on vain pätkä keskeltä jonkun elämää. Nasevassa novellissa on kliimaksi: yllätys tapahtumaketjussa tai uusi, asiat muuttava näkökulma. Se mylläyttää lukijan ajatukset niin, että parhaimmillaan novelli on luettava uudelleen uudesta näkökulmasta. Parhaimmat novellit jäävät pyörimään mieleen, huomaa pohtivansa henkilöitä ja tapahtunutta. Turhanaikaisia ovat kertomukset, joissa tyyppi vain tallaa eteenpäin – so what?

Kallis elämä -kokoelman novelleissa on sekä suht nasevia että joku turhanaikainen. Yhdestäkään en syttynyt siten, kuten sytyin aikanaan esimerkiksi Tove Janssonin novellikokoelmasta Nukkekaappi. Mutta kyllä nämä Munron novellit luki.
 
Munron kertomuksissa ihmiset ovat usein vähän kummallisia. Teemoista aviorikos toistuu useimmin. Onko  siinä jokin sanoma, vai ottaako Munro sen muuten vain monen novellinsa juonensäikeeksi?

- - - Työpaikan ruokapöytäkeskustelu eteni Hytti nro 6:sta muihin Finlandia-palkittuihin. Toissa vuonna palkittu Jää sai jokaiselta pöydässä istuvalta huikeat kehut, ja niille, jotka eivät olleet lukeneet sitä, vakuutettiin kuorossa: kannattaa lukea!

3 kommenttia:

  1. Hei! Oma kokemukseni Munrosta on lähinnä Liian paljon onnea, jonka tarinat olivat pitkähköjä novelleja, myöskin aika synkkiä teemoja. Siitä kyllä pidin mutta tuli juuri tuo tunne, että pitäisi lukea uudelleen, että tajusinkohan ihan kaikkea. Hauskaa tuo teidän ruokapöytäkeskustelu Finlandia-voittajista. Itsekään en kovin nauttinut Liksomin teoksesta lähinnä mieshenkilön rivojen puheiden vuoksi, joskin kirjan rakenne oli kyllä hieno.

    VastaaPoista
  2. Novellit ovat jääneet vähälle lukemisen niiden lyhyyden vuoksi, mutta arviosi jälkeen taidankin tarttua seuraavaksi kirjahyllyyni lukematta jääneeseen novellikokoelmaan Huominen on liian kaukana.

    VastaaPoista
  3. Itse ihastuin Munroon Viha, ystävyys, rakkaus -novellikokoelman luettuani. Nyt olen aloittanut kokoelman Hyvän naisen rakkaus. Minusta ihmiset eivät niissä ole välttämättä kummallisia, vaan Munro osaa löytää tavallisesta erityisen ja myös niitä ihmisen (itsellekin) salattuja, pimeitä puolia. Usein novellin henkilöt, ihmissuhteet ja siten novellin loppu jäi em. kokoelmassa mysteeriksi. Yhdyn Kirjanaisen kommenttiin siinä, että usein tuli mieleen "tajusinkohan ihan kaikkea", mikä on mielestäni hyvän taide-elämyksen merkki. On jotenkin ylentävää olla oivalluksen rajamailla...

    Pidin myös Lundbergin Jää-romaanista, se sai liikuttumana. Kun taas Liksomin Hytti oli minullekin tosi tylsistyttävä kokemus ja lopuksi vain ajattelin että kyllä kai se venäläisyyden sisin tässä jotenkin tuli esiin.

    VastaaPoista