Jos kirjailija
on kirjoittanut kaksi täysosumaa, voiko kolmas kirja yltää samaan? Khaled
Hosseinin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tempaisivat mukaansa. Tekeekö Ja vuoret
kaikuivat sen myös…?
Kirjan juoni
lähtee liikkeelle sekavasti. Kirjailija hyppii eestaas eri vuosikymmenillä ja
eri ihmisissä. Kohta vaihtelu alkaa viehättää. Joku edellisen luvun sivuhenkilöistä
on seuraavan luvun päähenkilö, ja lukija nousee kuin kierreportaita, katsoo tarinaa
aina uuden ihmisen näkökulmasta ja näkee nousu nousulta laajemmin.
Toisin kuin Hosseinin
kaksi edellistä kirjaa Ja vuoret kaikuivat ei nosta esille naisen asemaa, eikä kerro juurikaan
afganistanilaisten arjesta milloin minkin vallanpitäjän alla. Kertomus alkaa Afganistanista,
mutta henkilöt päätyvät kuka Pariisiin, kuka Amerikkaan, kuka Pakistaniin
pakolaisleirille. Vain joku jää, kuten sänkyyn sidottu herra Wahdati ja hänen
palvelijansa Nabi.
Kirjan kieli on surumielisen kaunista, sitä lukee mielellään.
Loppua kohti
kirja lässähtää. Mind map -tekniikka valahtaa jaaritteluksi. Sen sijaan että
alkaisi sitoa jo esiin tuomiensa henkilöiden vaiheita yhteen, kirjailija esittelee
yhä uusia henkilöitä, sellaisia, joilla ei ole enää merkitystä ydintarinassa. Kun
kreikkalaisen Markoksen elämää on kelattu useampi kymmenen sivua, tulee olo,
että pysyisit nyt asiassa. Ihan kuin Hosseinilla olisi ollut plakkarissa
käyttämättömiä romaaniaihioita, jotka hän lätkäisee tähän samaan soppaan ajatuksella
tuleepahan käytetyksi.
Kirjan alun
päähenkilöitäkään, Paria ja hänen veljeään, ei sidota lopussa yhteen
niin, että siitä tulisi kunnon kliimaksi. Tapaaminen jää torsoksi. Harmi. Samoista
aineksista olisi saanut paremmankin kakun. Mutta toki tämän luki, odotukset
vain olivat suuremmat kuin mitä sai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti