Kerstin Ekman: Huijareiden paraati Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jos Huijareiden paraati sijoittuisi Suomeen, sitä luettaisiin kuin avainromaania. Avainromaani se osin onkin, mutta ruotsalaiseen lukkoon. Mukaan on solmittu myös oikeita ruotsalaisia julkisuuden henkilöitä ja tilanteita, joista tiesin vain osan, mutta tietämättömyys ei haittaa, kaiken voi lukea fiktiona.

Huijareiden paraati kertoo juhlitusta Lillemor Trojsta, joka on romaaneillaan saanut pysyvän sijan ruotsalaisten sydämissä ja edennyt  Ruotsin Akatemian jäseneksi. Yhtenä päivänä kustantaja kertoo, että heille on tullut käsikirjoitus Barbro Andersson -nimiseltä henkilöltä. Käsikirjoitus väittää, että Lillemor Troj on huijari. Hänen huippusuositut kirjansa on kirjoittanut kyseinen Barbro. Mitä Lillemor siihen sanoo?

Huijareiden paraati on mainio viihdekirja, sisällökäs ja sutjakka lukea. Tapahtumat etenevät 50-luvulta tähän päivään. Kaksi päähenkilöä vie tarinaa vuoron perään. Teksti on nasevaa ja huumori terävää. Juoni etenee auki kiertyvän lankakerän tavoin, ja vasta viimeisen luvun viimeisillä sivuilla selviää, mitä lopulta käy. Suomalaisittain perusidea tuo mieleen Tuula Sariolan ja hänen haamukirjoittajansa Ritva Sarkolan, jotka joutuivat kirjoitushuijauksen paljastuttua maksamaan sakkoja.
 
Ei Huijareiden paraati mikään elämää suurempi romaani ole. Mutta sydäntäni ilahdutti kovasti, että kirja loppui jonkinmoiseen sovintoon. Mistä päästään Finlandia-voittajaan ja kumppaneihin. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaani on kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu. Loppufiilikseksi jää kuitenkin ankeus.

Miksi suunnilleen kaikki tänä talvena lukemani suomalaiset romaanit loppuvat ankeasti? Ihmisille käy huonosti tai vielä huonommin?  Ei valoa, ei toivoa, ei aukea ovea eteenpäin. Neljäntien risteys. Kissani Jugoslavia. Karhunpesä. Purkaus. Ikkunat yöhön. Malmi 1917. Kuninkaan Anna. He eivät tiedä mitä tekevät… Jos ei joku kuole, ainakin päähenkilön yli ajetaan niin, ettei siitä kurakosta juuri ylös nousta.

Meillä on pitkittynyt talouslama, työttömyys kasvaa, masennus on suurin sairaskorvausten syy, syksy ja talvi ovat pitkät ja pimeät. Kirjallisuuden pitäisi tuoda ihmisten elämään toivoa ja tsemppiä: vaikka olet tunnelissa, kyllä se vielä loppuu ja tunnelin päässä näkyy valoa. Nyt valtaosa suomalaisista kirjailijoista lyttää toivon.  Huijareiden paraatin rouvat eivät jääneet katkeruuteen, syytöksiin ja välirikkoon.

Romaanina Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kyllä huimaa työtä, mikä on tullut jo esiin lukemattomissa arvosteluissa ja palkinnoissa. Valtonen vie taiten eteenpäin henkilöidensä elämää. Katsaus suomalaiseen yliopistomaailmaan 90-luvun alussa on herkullinen. Henkilöt ovat oivallisesti rakennetut, kokonaisia persoonia taustoineen, syineen ja seurauksineen. Teini-ikäisen amerikkalaisen Rebecan uppoaminen virtuaalimaailmaan on hyytävää luettavaa. Kirjan aikuiset tekevät ratkaisevia virheitä, ja niin päädytään siihen, mihin päädytään…

Monitasoisessa ja psykologisesti oivaltavassa kirjassa on tavaraa melkein liian kanssa. Vaikka juoni piti koukussa, jossain kohdin eteneminen alkoi tuntua kahlaamiselta - haluan ehdottomasti päästä tarinan loppuun, mutta paljonko tässä on vielä sivuja… Tiivistämällä 150 sivua tai tekemällä aineistosta kaksi kirjaa lukeminen olisi ollut vielä antoisampaa. Mutta kokonaisuutena hyvä, ajatuksia herättävä kirja, jonka teemoista riittäisi keskusteltavaa useampaankin lukupiiirikokoontumiseen.

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Lahjapaketista paljastui Dietrich Bonhoefferin uusin elämänkerta. Vähän kuivan näköinen kirja imaisikin mukaansa. Kun pääsin viimeiselle sivulle, istuin pitkään hiljaa. Olipa siinä mies.

Dietrich Bonhoeffer syntyi varakkaaseen sivistyssukuun Saksassa. Hän vietti lapsuutensa Berliinissä suuressa talossa rakastavan perheen ja palvelijoiden keskellä. Isä oli psykiatrian ja neurologian professori.

Dietrich oli lahjakas lapsi. Hänellä oli paljon ystäviä ja tie auki mihin opintoihin tahansa. Ympäristön hämmästykseksi hän valitsi teologian. Kristillisyys oli kyllä osa perheen arkea, se näkyi muun muassa vähävaraisten auttamisena, mutta Dietrichissä olisi ollut ainesta vaikka mihin muuhunkin.

Dietrichin opiskeluaikana kansallissosialistit nousivat Saksassa valtaan korpraali Adolf Hitlerin johdolla. Saksan luterilainen kirkko kumarsi syvään uuden valtiaan edessä. Se hyväksyi rotuopit lisääntyvine juutalaisvainoineen ja otti käyttöön uudelleen kirjoitetun Raamatun, josta oli häivytetty juutalaisuus. Se, että Jeesus oli juutalainen, pyöräytettiin epämääräisiin selityksiin.

Oikeudenmukaisuuteen ja hyviin tekoihin kasvatettu Dietrich ei hyväksynyt Saksan kirkon matelua. Turvallisuutensa riskeeraten hän oli yhtenä päätekijänä perustamassa Saksan Tunnustuskirkkoa, joka vastusti avoimesti natsien oppeja. Vähitellen hän osallistui muissakin yhteyksissä natsien vastaiseen toimintaan.

Dietrich Bonhoeffer hirtettiin Flossenbürgin vankileirillä kaksi viikkoa ennen kuin liittoutuneet marssivat leiriin ja Hitler teki itsemurhan. Leirin lääkäri kertoo kirjassa: ”Teloituspaikalla Bonhoeffer lausui vielä lyhyen rukouksen ja kiipesi sitten portaan hirsipuulle rohkeasti ja tyynesti. Hänen kuolemansa koitti muutaman sekunnin kuluttua.”

Minkälainen ihminen taistelee vääryyttä vastaan jopa kuolemaansa asti?

Mikä saisi Suomessa tänään ihmiset taistelemaan oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden puolesta?

Kirjailija Jari Ehrnrooth sanoi tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomessa arvot on korvannut hyvinvointiaate. ”Haluamme hyvinvointia, mutta voimme yhä huonommin sitä tavoitellessamme. Palvomme itseämme, janoamme elämyksiä ja välttelemme henkistä ja moraalista kasvua”, hän väittää.

”Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle. Voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun. - - Suuret unelmat ja aatteet puuttuvat. Niistä ei osata eikä uskalleta puhua edes silloin, kun kyseessä on vasta valitun puoluejohtajan linjapuhe."

Jari Ehrnrooth Helsingin Sanomissa

Jätän natsi-Saksan ja palaan Ehrnroothin matkassa Suomeen, jossa raha on kaiken mitta. Kauniimmin sanottuna ”tuottavuus”.

Raha on epäjumala, jonka alttarille uhrataan vanhuksia, homekoulujen lapsia, mielenterveysongelmaisia, työttömiksi valmistuvia nuoria - you name it. Päiväkodissa työskentelevä tuttu sanoi, että leikkausten jälkeen tilanne on kaaos. Jos vanhemmat tietäisivät, miten vuoden ikäiset lapset huutavat syöttötuoleissaan, kun hoitajien käsiä on liian vähän eikä sijaisia saa ottaa, he eivät toisi lapsiaan päiväkotiin.

Yksilöiden tasolla se, joka onnistuu saamaan suurimman kauhan, ahnehtii eniten. Tolkuttomat palkat ja bonukset putoavat syliin, vaikkei firman tehtävä olisi kuin säilöä suomalaisten maksamia eläkerahoja. Tai vaikka firma tekisi tappiota. Miksi en rohmuaisi, kun kerran saan? Päättäjät nostelevat harteitaan: ei voi mitään…

Bonhoefferin elämänvalintojen peruskirjassa Uudessa Testamentissa sanotaan, että ”rahan himo on kaiken pahan alku ja juuri”.  Siis ei raha. Mutta rahan himo.

Väitetään, että ihmisen saa koukkuun jollain näistä kolmesta: valta, raha, seksi. Mutta ei kaikkia ihmisiä. Ei saatu esimerkiksi Bonhoefferia, vaikka yritystä oli. Hänen elämänsä näyttää, että on oma valinta, minkä palvelukseen itsesi annat.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Ostin pari vuotta sitten lähipiirini nuorelle naiselle joululahjan, jonka pakettikorttiin kirjoitin, että päätin antaa lahjaksi sivistystä. Paketissa oli Tuulen viemää. Opiskelijatyttö oli ensin hämmentynyt paketin avattuaan, mutta alkoi lukea tätä rakkausromaanien kuningatarta. Hän päätyi kulkemaan joulunpyhät kirja kädessä paikasta toiseen, kunnes se oli luettu. Juoni nappasi kiinni.

”Se oli kiinnostava kirja!” hän kiitti.

Rakkausromaanien kuningatar, totta. Yleissivistykseen kait kuuluu tietää, keitä ovat Scarlett ja Rhett, heihin kun viitataan silloin tällöin. 

Mutta Tuulen viemää on paljon muutakin. Sen paljon muun löysin vasta viisi vuotta sitten, kun remontin vuoksi piti tyhjentää kirjahylly. Käteen osui  Tuulen viemää, jonka olin lukenut edellisen kerran 15-vuotiaana. Pistin kirjan kesälomakassiin, mikä osoittautui mainioksi teoksi.

Tuulen viemää on kiinnostava historiallinen romaani Amerikan sisällissodan ajoilta. Kirjailija Margaret Mitchell oli kuunnellut lapsena ja nuorena sisällissodan veteraanien ja vanhojen rouvien muisteluja ja pistänyt mieleen heidän kertomuksiaan. Kirjan tapahtumista monet ovat tapahtuneet oikeasti, ja monilla henkilöillä on vastineensa todellisuudessa. Sodan kulun yksityiskohtia kirjailija tarkisti vuoden ajan julkaisupäätöksen jälkeen, ennen kuin antoi kirjansa painettavaksi vuonna 1936.

Päähenkilöt ovat eläviä. Yksi psykologisesti parhaiten rakennettuja on Scarlett O’Hara, jonka kasvukertomus Tuulen viemää osaltaan on. Hemmotellusta kartanonneidistä kasvaa sodan loppuvaiheissa sitkeä selviytyjä. Mutta kuten vanha sananlasku toteaa, kun antaa pahalle pikkusormen, se vie pikkuhiljaa koko käden ja vielä enemmänkin. Pakkoraossa Scarlet lipsuu vähä vähältä niistä periaatteista ,joita hänelle on lapsesta asti opetettu: rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Hän pettää lopulta häikäilemättä jopa läheisensä, jos asiat hänen mielestään sitä vaativat.

Tilannetta huonontaa se, että liikenaisena älykäs ja menestyvä Scarlett jää sydämenasioissa jumittamaan teinitytön haaveeseen. Tuskin olisi jäänyt, jollei olisi tottunut pienestä pitäen saamaan kaiken, mitä halusi, ja kun ei tätä haavetta saanutkaan, jää roikkumaan siihen kuin sidostesukkien terrieri. 

Kaikkiin kirjan henkilöihin sana 'elävyys' ei kuitenkaan päde. Nykypäivän lukija karahtaa  joidenkin hahmojen yksisilmäiseen tyypittelyyn ja väittämiin, jotka nykyisin ovat rankkaa rasismia. 

Tuulen viemää oli ilmestyttyään menestys alusta alkaen. Amerikkalaiset lukivat sitä kuten suomalaiset ovat lukeneet Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kirja käännettiin nopeasti monelle kielelle, myös suomeksi. 

Tuulen viemää -elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1939. Siinä oli nostettu pääosaan Scarlettin ja Rhettin rakkaustarina, se, joka minullekin jäi päällimmäiseksi 15-vuotiaan lukukokemuksesta. Ihmettelin ja harmittelin tuolloin miljoonien muiden naisten tavoin, miten Scarlett voi olla niin tyhmä, ettei tajua Rhettin arvoa!

Tuulen viemään rinnastuu

 

Harper Leen vuonna 1960 ilmestynyt kirja Kuin surmaisi satakielen.

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
 

Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestynyt kirja Piiat. 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä.

Nämä kolme kirjaa kannattaisi lukea peräjälkeen, ilmestymisjärjestyksessä. Kaikista on tehty myös elokuvat, Piioista vuonna 2011.

Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka siitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan heidän tarjoillessaan rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Olipas aika tukkoinen tämän Varjopojan juoni. Vähempi määrä tavaraa olisi riittänyt yhteen kirjaan.

Vallgrenin esikoisdekkarin lähtöasetelma on hyvä koukku: isä kiirehtii metroon kahden pikkupojan kanssa, joista isompi haluaa mennä liukuportaita ja pienempi kiukkuaa rattaissa. Ystävällisen tuntuinen täti puuttuu asiaan, tarjoutuu menemään isomman kanssa ja odottamaan alhaalla laiturilla lapsen kanssa isää. Kun isä tulee pienemmän kanssa hissistä, tätiä ja lasta ei näy missään. Lapsi on kadonnut. Kuka täti oli? Oliko kaappaus suunniteltu? Missä poika on? Löytyykö häntä?

Alkuasetelma ja arvoituksen ratkaisu olisi riittänyt hyvin. Mutta kirjailija kerää mukaan henkilöitä sieltä ja täältä menneisyydestä, kehittää mutkallisen, pahuuden läpäisemän sukutarinan, hulauttaa mukaan voodoota, orjia ja rasismia. Juonesta tulee kuin sekava rautalankavyyhti, jossa juonenpätkiä sojottaa sinne tänne ja monimutkaiseksi rakennettu ratkaisu on sälän alla.

Päähenkilöllä Danny Katzillakin on taustaa vaikka huru. Juutalaisen isän ja norrlantilaisen äidin poika, huippuälykäs kielinero ja it-guru, on jäänyt murkkuna orvoksi, kiertänyt koulukoteja, käyttänyt huumeita moneen otteeseen, ollut syytettynä tyttöystävänsä raa'asta pahoinpitelystä, josta ei muista mitään. Aikuisena puolustusvoimien palveluksessa ollut mies elättää itseään nyt sitä-sun-tätä-hommilla. Tarinan porukat hänen ympärillään ovat julkisivujensa takana sairaita psykopaatteja, eikä siinä vielä kaikki: Danny joutuu itse takaa-ajetuksi.

Carl-Johan Vallgrenia kiitetään kirjan takakannessa loistokkaaksi esikoiskirjailijaksi, mutta en innostunut.

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Eipä etukäteen uskoisi, että leukemiasta kertovaa kirjaa lukiessa purskahtelee tuon tuosta hihittämään. Kristiina Hanhirova on ollut miehensä Timo Laukkion omaishoitaja kahdeksan vuotta, siitä saakka kun Timo sairastui. Vuosien varrella mies on käynyt monta kertaa kuoleman rajalla, mutta on noussut aina uudelleen jaloilleen.

Kristiina ei vähättele tai lyö leikiksi rankkaa sairastamista, mutta hänellä on taito nähdä korneimmissakin tilanteissa huumoria. Huumori ei muuta sitä, että vahvatkaan naiset eivät aina jaksa. On aikoja, jolloin roskapussi on vietävä monta kertaa päivässä, koska kotona ei voi miehen nähden romahtaa, mutta roskiskatoksessa voi itkeä ja taas koota itsensä.  

Romahduksiin riittää syitä, sillä vaikka se on ihme, että mies on yhä hengissä, takapakkeja tulee. Kristiina puhuu sopimusten pikkupränteistä, joita ei tule ottaneeksi huomioon, ennen kuin pahin mahdollinen  toteutuu. Se on kuin ostoskanavalisä: ”Eikä tässä vielä kaikki!”

Sairaalan huonetoverit muodostavat oman yhteisönsä. Sen kokoonpano muuttuu koko ajan. Kun Kristiina näkee naapurisängyn hulvattoman miehen kuolinilmoituksen Hesarissa, rintaa kouristaa. Hän ei siis selvinnyt. Kuolemaan ei totu, vaikka siihen törmää vähän väliä.

Omaiset kohtaavat pikkuriikkisessä omaisten huoneesta. Pitempään taistelurintamalla olleet tsemppaavat ja neuvovat uusia tulokkaita. Toisinaan joku sanoo, että me ei nyt sitten enää tulla tänne... Taistelu on loppunut, sotilas siirtynyt tuonpuoleisiin.

Henkilökuntaa on moneen lähtöön, miten ei olisi, kun ihmisiä ollaan. Valtaosin lääkärit ja hoitajat ovat empaattisia, kannustavia ja kaikkensa antavia, vaikka tämä on heille vain työtä, ei koko elämä. Mutta aina on poikkeuksia. Hematologi painottaa luuydinsiirrosta kertoessaan, että joka viides potilas menehtyy. ”Et sitten voinut sanoa, että kahdeksankymmentä prosenttia selviää! Nyt näen mielessäni vain rivin miehiä, joista joka viides kaatuu”, Kristiina puuskahtaa itku kurkussa tapaamisen jälkeen.

Kuten kirjan nimi kertoo, Kristiina käy myös tiukkoja keskusteluja Jumalan kanssa. Ne ovat enemmän lisäväri tarinassa, mikään henkisen kasvun kirja tämä ei ole, jos ei sellaiseksi lasketa, että periksi ei anneta niin kauan kuin henki pihisee.

Kirja ei ole selviytymistarina, jos sillä tarkoitetaan, että vaikeudet voitetaan ja elämä palaa entisiin uomiinsa. Sen sijaan se sisältää koettelemuksia, iloa, itkua, naurua, pelkoa ja rauhaa. Kirja on tarina siitä, miten ihminen muuttuu, kun elämä menee raiteiltaan. Se on tarina siitä, että vaikka elämä menee raiteiltaan, se ei tarkoita, että elämällä ei olisi enää mieltä tai että elämää ei kannata enää elää. Se on tarina voitosta, kun voitto on sitä, että kaikkien turpiintulojen jälkeenkin elämässä on rakkautta, onnea, huumoria ja luottamusta. Oikein hyvä kirja.

Jenni Linturi:Malmi 1917

Malmi 1917 kertoo tapahtumista Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä. Malminkylä liitettiin muutama vuosikymmen myöhemmin Helsinkiin, ja siitä tuli kaupunginosa nimeltä Malmi.

Kun Raitis Puolakka saapuu Malminkylään apulaisnimismieheksi vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa, alueella asuu kolmenlaista väkeä, ruotsinkielisiä tilallisia taloissaan, suomenkielisiä työläisiä hökkeleissään ja mustalaisia leireissään.  Puolakan perhe on sivistyneistöä mutta suomenkielistä, eivätkä pojat luonnostaan kuulu mihinkään porukkaan. Maanomistaja Karl Karlqvistin tytär Elisabeth eli Lettu vetää heidät mukaan ruotsinkielisiin piireihin.

Tosin sovittelemista siinä on. Uuden nimismiehen suomenkielisille pojille asiat pitää kertoa suoraan, ja se on Letulle ongelma. Sillä Malmilla asiat eivät ole aikoihin olleet suoria. On asioita, joita ei voi selittää, ne pitää ohittaa. Mutta pojat eivät suostu ohituksiin, he käyvät käsiksi kysymyksillä: mitä ja miksi.

Punaisten ja valkoisten kahnaukset kasvavat kirjan alussa väkivallaksi. Suomalainen nousee suomalaista vastaan, mennään kohti kansalaissotaa. Kaikki taistelevat mielestään oikean asian puolesta, ja taistelu tarkoittaa, että hakataan ja tapetaan. Nuoruus ja ehdottomuus kukoistavat molemmin puolin. Aseisiin tarttuvat näkevät toisinajattelevat perkeleellisen aatteen konkretisoitumina, joilla ei ole ihmisen oikeuksia, ei edes suurinta niistä, oikeutta elää.

Kerran tappanut astuu kynnyksen yli. ”Ensimmäinen kerta on tällainen”, 18-vuotias isoveli sanoo. ”Myöhemmin se helpottaa kyllä. Toinen on jo paljon helpompi.”

Missä tahansa teossa kynnyksen yli astuminen avaa portin. Kynnys mataloituu, kerta kerralta sen ylittää helpommin, kunnes sitä ei enää ole. Vanha kansa muotoili sen, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Toki aina voi yrittää palata takaisin, lopettaa sen, minkä kokee vääräksi tai vahingolliseksi. Joskus se onnistuu, vain muistikuvat jäävät. Mutta ei aina.

Malmi 1917 on kuin elämä: aina asiat eivät mene, kuten haluaa. Jos kirja jatkuisi, kuten elämä jatkuu, päähenkilöiden pitäisi ottaa käteen jääneet kortit ja katsoa, miten mennä eteenpäin näiden kanssa.

Kun aika kuluu, saattaa käydä niin, että huomaa potkun olleenkin onnenpotku. Olipa hyvä, etten saanut, mitä sydämeni pohjasta toivoin! Joskus taas ei ajankaan kanssa tule tietämään, olisinko onnellisempi, jos olisin saanut, mitä halusin. 

Kirjassa Oiva sai, mitä halusi. Mutta tuliko hänestä onnellinen - epäilen. Niinkin voi käydä, että saa mitä sydän halajaa, ja jälkeenpäin ajattelee, miten saatoin olla niin sokea ja tyhmä.

Mutta siitäkin on mentävä sitten vain eteenpäin. Koska pahinta on jäädä kiinni menneisyyteen, haikailemaan, että olisinpa sitä tai olisinpa tätä. Silloin jää olemassa oleva elämä elämättä. On päästettävä irti ja katsottava eteenpäin, tuntui miltä tuntui. 

Jenni Linturi muotoilee sen vuoropuheluksi näin: ”Muistatko kun isä sanoi, ettei pelko lopu muuten kuin menemällä sitä kohti. ” ”Mitä, jos se ei onnistu?”  ”Sitten mutustelet totuutta.”

Samaan aikaan, kun Malminkylällä tapellaan ja tapetaan, Letun isosisko Ingeborg raivaa tietä näyttämölle Eteläespa 10:een valmistuneessa Apolloteatterissa. Isälle hän uskottelee olevansa konekirjoituskoulussa, kortteerin antavan tädin hän vaientaa lahjuksilla. Kaksi maailmaa rinnatusten, toisaalla juhlitaan kuin viimeistä päivää ja toisaalla eletään viimeistä päivää.

”Jos nuorena ei ole suuri, milloin sitten”, Ingeborg kuittaa, kun Lettu kauhistelee Apollon ravintolassa ruusuja myyvää maalattua siskoaan. Ruusunmyyjänä hän saa luotua suhteita, joiden kautta aukeaa tie näyttämölle. Kun Ingeborgin eteen näyttää tulevan este, hän uhraa jopa toisen onnen voidakseen kiertää esteen. Mutta taas elämä yllättää: aina ei halua sitä, mitä saa.

Jenni Linturi kirjoittaa tiivistä, kaunista kieltä, jota lukee ilokseen. Kielikuvat ovat uusia ja osuvia: ”Aika matoi kuin kosteat puut uunissa”. Itse jäin kirjasta kaipaamaan kuitenkin sitä onnellista loppua, sillä sekin olisi ollut mahdollinen. Onnellinen loppu vahvistaa toivoa, että eämässä voi käydä myös hyvin.

Enni Mustonen: Lapsenpiika

19-vuotias Ida saa paikan Sibeliuksen perheen lapsenpiikana. Herra on viuluniekka ja rouva senaattorin tytär, jolla on kummallisia veljiä. Yksi veljistä jätti lakimiehen uran ja muutti Lohjalle maata viljelemään, toinen on maalari ja kolmas komponeeraa.

Sibeliukset asuvat Elisabethinkadulla Kruununhaassa. Lapsia on kaksi, Eva ja Ruth, ja kolmas on tulollaan. Eletään vuotta 1898.

Ida on tuttu Mustosen edellisestä kirjasta, Paimentytöstä, jossa hän oli piikana professori Zacharias Topeliuksen huushollissa. Nyt hän siirtyy Sipoosta pääkaupunkiin, jonka vilkkaassa liikenteessä on oltava varovainen, ettei jää hevosten jalkoihin. Lapsenpiian voi kyllä lukea ilman edellistä osaa, kirja on itsenäinen kokonaisuus, vaikka siinä viitataan aiempiin tapahtumiin.

Enni Mustosen idea kuljettaa Idaa kulttuurikodista toiseen toimii hyvin. Lapsenpiiassa Mustonen saa vaivattua faktan ja fiktion saumattomaksi kokonaisuudeksi. Lukija kulkee Helsingin kaduilla ja toreilla ja näkee mielessään Kauppatorin taksitolpan tilalla vossikoiden rivin odottamassa kyydin tarvitsijoita.

Sibeliuksen perheeseen Ida tuo sisäpiirinäkökulman. Pikkutytöt ovat ilmapuntareita, he seuraavat silmä tarkkana, minkälaisissa väleissä mamma ja pappa milloinkin ovat. Rahat ovat vähissä, mutta papalle pitää silti olla tarjolla parasta. Kun pappa tarvitsee uusia vaatteita, niitä hankitaan, haalittiinpa rahat sitten mistä tahansa tai tehtiin kauppaan velkaa. Pahinta on papan viftaaminen, minkä vuoksi hän voi kadota päiviksi tai jopa viikoiksi antamatta mitään tietoa itsestään. Mamma on heiveröinen ja vetäytyy raskautensa loppuvaiheissa pitkiksi ajoiksi makuukamariin. Ida hoitaa lapset ja ison osan huushollia osin köksän apuna, osin kokonaan.

Sibeliusten luona vierailevat monet kulttuurihistoriasta tutut nimet. Aino Sibeliuksen paras ystävä on Anni Swan. Paimentytössä henkilöt olivat vähän puunukkeja, mutta nyt Ida on oikea ihminen kuten jokainen muukin. Enni Mustonen saa heidät kaikki sulautettua hyvin tarinaan ilman päälle liimaamisen makua.

Oman hauskan lisänsä aikakauden arkeen tuo kirjan repliikeissä käytetty suomi, förkkelit, stoptuukit, kyökki, lööki, serviisi sun muut.

Mutta piian elämä on työtä vuorotta. Piika odottaa yötä myöten, vieläkö herra ja ystävänsä tarvitsevat jotain suuhunpantavaa, piika herää yöllä kantamaan itkevää vauvaa ja nousee aamulla ensimmäisenä laittamaan tulta hellaan ja uuneihin. Jos herrasväki unohtaa piian vapaapäivän tai tarvitsee häntä juuri silloin, kun vapaa on luvattu, piika tekee, mitä herrasväki tahtoo. Jos emäntä unohtaa maksaa piian palkan, piika ei saa suutaan auki ja jää rahatta.

Herrasväen kannalta erinomaista, mutta piian kannalta rankkaa. Ei ihme, että kun Miina Sillanpää perusti palvelijataryhdistyksen ja alkoi vaatia piioillekin työaikoja, rouvasväki oli kauhuissaan. Onneksi Miina oli sitkeä.

Lapsenpiika on mainio kirja monella tapaa. Jatkoa on luvassa, sillä kirjan lopussa Sibeliukset muuttavat Italiaan, ja herra järjestää Idalle paikan taidemaalari Albert Edelfeltin huushollerskana.

Paimentyttö

Samassa aihepiirissä liikkuvat myös

Kaari Utrion 2000-luvulla julkaisemat Helsinki-aiheiset romaanit Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet ja Vaitelias perillinen (Seuraneiti ei yltänyt ihan samaan, vaikka siinäkin on puolensa, joten en listaa sitä tähän)

Seuraneiti

Maila Talvion Itämeren tytär ja Linnoituksen iloiset rouvat, jotka sijoittuvat 1800-luvun alun Helsinkiin

Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrotaan Helsingin historiasta 1800-luvun alkupuolelta kirjailijoiden kautta, kuvituksena Signe Branderin vanhoja valokuvia

KirjailijoidenHelsinki

Enni Mustonen listaa Lapsenpiian loppuun

Ruth Snellmanin (o.s. Sibelius) muistelmat Tuokio sieltä, tuokio täältä

Vesa Sirenin Aina poltti sikaria, Jean Sibelius aikalaisten silmin

Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani

Tulen synty, Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa

Aino Sibeliuksen kirjeitä Järnefelt-suvun jäsenille

Anchee Min: Madame Mao

Jos sinulla on kaapit täynnä vetimiä, sinun on jaettava niitä ihmisille, joilla ei ole mitään. Saman ohjeen antaa kaksi suurta maailmaa mullistanutta aatetta, mutta tarkemmat toimintaohjeet ovat vastakkaiset.

Kommunismi sosialisoi omaisuudet pakolla. Leninin, Stalinin ja Maon valtakunnissa entinen omistaja sai pahimmillaan kyydityksen vankileirille, jollei menettänyt tyystin päätään.

Toista laitaa on näkemys, että ihmisen on itse alettava miettiä, tarvitsenko todella kaikkea tätä kamaa, ja ryhdyttävä oma-aloitteisesti jakamaan liiastaan. Sen lanseerasi kristinuskon alkuun laittaja Jeesus. Se sitten unohtui muiden touhujen keskellä muun muassa monilta menneiden vuosisatojen paaveilta, jotka elivät kuin ruhtinaat.

Anchee Minin kirja Madame Mao on romaaniksi kirjoitettu Mao Zedongin puolison Jiang Chingin elämäkerta. Kirja perustuu tositapahtumiin. Mao johti Kiinaa vuosikymmenten ajan kommunistisena diktaattorina, ja Madame Mao avaa sisäpiirinäkökulmaa sekä Maon privaattielämään että siihen, mitä kommunismi oli käytännössä.

Mao ja Stalin johtoporukoineen noudattivat ohjetta ”Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Mao julisti, että jokaiseen perheeseen riittää yksi riisikuppi ja yhdet syömäpuikot. Itse hän muutti asumaan Kiinan entisen keisarin palatsiin ja ylensöi itsensä niin, että näytti valkoiselta valaalta, Jiang Ching tuhahtaa kirjassa.

Kommunistimaissa elettiin todeksi Eläinten vallankumouksen slogania ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.” Tätä ihmetteli jo Otto Wille Kuusisen vaimo Aino muutettuaan miehen perässä Neuvostoliittoon vuonna 1922. Hän ja Otto Wille asuivat kahdestaan suuressa huoneistossa Moskovassa, ja heillä oli palvelija ja autonkuljettaja. Kuusisten ja muiden pomojen ruokapöydät olivat kukkuroillaan kalliita herkkuja. Samaan aikaan kansa näki nälkää ja paleli ahtaissa yhteisasunnoissa.

Romanian kommunistisen diktaattorin Nicolae Ceausescun palatsissa oli jopa kultaiset hanat vessoissa. Kansa oli niin köyhää, että joutui hylkäämään lapsiaan lastenkoteihin, koska ei ollut ruokaa, vaatteita eikä asuntoja.

Oliko Mao onnellinen? Tuskin. Hän tuli vuosi vuodelta vainoharhaisemmaksi. Tämän päivän hyvä kaveri saatettiin myrkyttää seuraavana päivänä, kun diktaattori haistoi salaliittoja kaikkialla. Terrori ja pelko vallitsivat niin johtajiston kuin kansankin keskuudessa. Henkensä puolesta pelkäsi aika ajoin vaimokin, jota niin ikään riivasi vallanhimo. Jiang Ching muodosti neljän koplan, joka oli Maon viimeisinä vuosina vahva poliittinen vaikuttaja.

Alun perin aatteen idea oli kuitenkin hyvä: otetaan sieltä, missä on yllin kyllin, ja jaetaan niin, että kaikilla on riittävästi. Vallanhimo ja ahneus söivät hyvän tarkoituksen nopeasti.

Kumpi muuttaa tehokkaammin maailmaa paremmaksi, hyvyys vai pahuus? Hyvyys tietysti, suurin osa vastaa, ”mutta minkäs teet, ei yksi ihminen voi maailmaa muuttaa”. Äitini oli eri mieltä. ”Älä sinä puutu veljesi tekemisiin, hoidat nyt vain oman osuutesi”, hän sanoi, kun kuikuilin, tekeekö veli myös omat hommansa. Jos jokainen tekee omalta osaltaan hyviä tekoja, yhteen laskettuna niistä tulee valtavirta, joka muuttaa maailman. Jeesus sanoi, että ihmisten tulisi tehdä hyviä tekoja toisilleen. Vapaan tahdon vuoksi voimme kuitenkin valita toisin.

Asiasta sen viereen: Sanojen merkitys elää. Paikallisjunassa teinityttö kertoi toiselle viikonlopun kotibileistä, jotka eivät menneet ihan toiveiden mukaan. ”Jätkät katso koko illan lätkää ja me sitt vaan sosialisoitiin keskenämme.”

Samaa aihealuetta...

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

Qiu Xialong: Kuolemanjärvi

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2013/09/qiu-xialong-kuolemanjarvi.html

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen. 

Inna Rogatsi : Särjetty sukupolvi eli Kymmenen käskyä Neuvostoliitossa

Suomeen vuonna 1988 Neuvostoliitosta muuttanut toimittaja Inna Rogatsi jaottelee kirjansa 10 käskyn mukaisiin otsikoihin ja kertoo, miten mikin niistä näkyi kommunismin arjessa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

Laila Hirvisaari: Minä Katariina

Nuori mies oli… no, katso itse. Muotokuvia kyllä siloiteltiin, mutta jossain määrin näköisiä niiden silti piti olla.

Nuori saksalainen ruhtinatar Sophie Auguste puolestaan oli kuin Lucia-neito vaaleine kiharoineen ja suurine sinisine silmineen. Kun Sophielle kerrottiin, että hänet halutaan Venäjän tulevan tsaarin vaimoksi, tytöllä ei ollut vaihtoehtoa sanoa, että en ala.

Sophie oli 14-vuotias, kun hänet vihittiin Pietarin kanssa. Entinen elämä katosi aina sitä myöten, että tuore rouva sai uuden nimen Jekaterina eli Katariina.

 

Näistä asetelmista alkaa Laila Hirvisaaren kirja Minä Katariina. Pietari osoittautuu jälkeenjääneeksi mieheksi, jonka lempihuvi on leikkiä tinasotamiehillä. Ehkä hänellä oli syntyjäänkin vähäisesti hengenlahjoja, mutta iso vaikutus oli joka tapauksessa kurjalla lapsuudella. Orvoksi jäätyään hän päätyi sadistisen saksalaisen ylihovimarsalkan kasvatettavaksi. Poikaa kuritettiin rankasti, hän kärsi nälkää ja oksenteli pelosta. Hänestä kasvoi pelokas teeskentelijä, joka ei ollut miltään osin kiinnostunut freesistä nuorikostaan. Surullinen tarina.

Pietari III oli tsaarina vain muutaman kuukauden, minkä jälkeen hänet syrjäytettiin vallankaappauksessa. Hallitsijaksi nousi hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä Katariina Suuri.

En ole lukenut Laila Hirvisaaren kirjoja sen jälkeen, kun vuosia sitten tartuin Lehmusten kaupunkiin. Se ei ollut ihan minun kirjojani, enkä tehnyt uutta yritystä ennen kuin nyt. Minä Katariina osoittautui kiinnostavaksi. Se tekee historiasta tutun nimen eläväksi nuoreksi naiseksi hyvine ja huonoine puolineen.

Laila Hirvisaari menee Katariinan nahkoihin ja kertoo tarinaa minä-muodossa. Hän on tutkinut Katariinaa vuosia ennen kuin ryhtyi työhön. Historialliset faktat ovat kohdallaan, ja Katariinan ajatuksia on ollut luettavissa hänen laajasta kirjeenvaihdostaan - meistä ei sitten tekstareiden, fb-viestien, twittereiden ja meilien aikakaudella juuri jääkään jälkipolville tutkittavaa.

Loput Katariinan mielenliikkeistä ovat Hirvisaaren fiktiota, mutta ne istuvat hyvin kokonaisuuteen.

Katariina oli älykäs ja sivistynyt. Hän oli kiinnostunut aikakauden muotiaatteesta, valistuksesta, joka pyrki tietoon ja järkeen pohjautuen tekemään yhteiskunnallisia uudistuksia. Katariina sai aikaan sosiaalisia ja hallinnollisia parannuksia, puuttui mahtisukujen hulvattomimpiin etuoikeuksiin ja lisäsi kansan opetusta. Mutta epäkohtia oli edelleen paljon mukaan lukien Katariinan omat sokeat pisteet. Epäkohdista suurin oli maaorjuus, joka jäi ennalleen.

Siitä kertoo enemmän kirjan toinen osa, Me keisarinna. Olisiko kakkosta pitänyt vielä sulatella joku aika, vaikka ymmärrän kyllä, että Minä Katariinan lukijat halasivat jatkoa? Me keisarinna -kirjassa mennään läpi, mitä sitten tapahtui ja mitä sitten, mutta Katariina kapenee elävästä ihmisestä historialliseksi hahmoksi, eikä Hirvisaaren fiktio-osuuskaan tunnu yhtä aidolta. 

Maaorjuus nousee jatko-osassa isoksi kysymykseksi. Katariina pohtii maaorjien vapauttamista, mutta asia jää, sillä kritiikki on valtaisa: kuka sitten meidän duunit tekis, eikä meillä oo varaa niille mitään palkkaa alkaa maksaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, että aateliset ja Katariina muiden mukana elivät huikeassa ylellisyydessä. Rouvilla oli kaapit täynnä jalokivin koristeltuja pukuja, joita käytettiin kenties vain kerran - kuka sitä nyt samaa mekkoa kahta kertaa, sehän olisi köyhyyden merkki.

Maaorjat vapautti lopullisesti Aleksanteri II vajaat sata vuotta Katariinan jälkeen, vuonna 1861. Maaorjia oli yli 23 miljoonaa, ja he saivat vapaan kansalaisen oikeudet. Köyhän kansan olot eivät siitä kuitenkaan paljon kohentuneet. Yltäkylläisyydessä ja hervottomassa tuhlauksessa edelleen elävät aateliset eivät nähneet tarpeelliseksi ryhtyä parantamaan nälkään, kylmään ja tauteihin kuolevan kansan elämänoloja.

Katariinan jälkeläisistä viimeinen tsaari, Nikolai II, maksoi perheensä kera siitä lopulta hengellään. Kun kurjuus on suurempi kuin kuolema ja kun kurjille löytyy sitten riittävän vakuuttavat johtajat, suuri massa nousee ja kumoaa harvainvallan. Olisi ehkä kannattanut hoitaa homma ajoissa.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vihattu_tsaari_nikolai_ii_vieraili_helsingissa_1915_450.html#media=465

Muuta Katariinasta

* Katariina hankki valtavia määriä taidetta Eremitaasissa olevaan kokoelmaansa. Nauvon ulkosaaristossa meren pohjassa makaavassa Vrouw Maria -laivassa on Katariinan Suuren tilaamia taideaarteita, joiden matka katkesi kesken vuonna 1771. Laiva oli menossa Amsterdamista Pietariin.

* Katariina laajensi Venäjän imperiumia liittämällä valtakuntaansa muun muassa Krimin ja Ukrainan.

* Katariinan pojanpoika oli tsaari Aleksanteri I, joka valloitti Suomen Ruotsilta vuonna 1809. Hän teki Suomesta Venäjän suuriruhtinaskunnan.

Kirsti Ijäs: Valoa vanhuuteen

Kirsti Ijäs teki työuran perheterapeuttina ja työyhteisökouluttajana. Hän on luennoinut muun muassa suvun vaiettujen salaisuuksien vaikutuksista seuraaviin sukupolviin ja kirjoitti aiheesta hyvän kirjan Sukupuu.

Uusimmassa kirjassaan Kirsti Ijäs puhuu vanhuudesta. Hänellä on asiantuntijan näkökulma: ”Olen vanha ihminen”, hän aloittaa kirjansa. Vanhojen ihmisten asioista puhuvat valtaosin keski-ikäiset, jotka pitävät itseään vanhuuden asiantuntijana. Harva kysyy näkemystä oikeilta asiantuntijoilta eli vanhoilta ihmisiltä itseltään. 

”He eivät tiedä vielä, millaista on olla vanha, mutta me tiedämme”, Ijäs sanoo.

Ijäksen kirja on kattava paketti vanhuuden eri alueista.  ”Toivon, että kirjani rohkaisee lukijaa ottamaan oman vanhenevan elämänsä ikiomakseen”, hän kirjoittaa.

Vanhuus on elämänkaaren viimeinen vaihe ennen kuolemaa. Kun hyvin käy, elämänkokemukset ovat iän karttuessa muuttuneet elämänviisaudeksi. Viisastumiseen voi vaikuttaa itse. Paljon on kiinni asenteesta: katsooko ihminen sitä, mikä elämässä on ollut ja on hyvin, vai jääkö katse jumiin asioihin, jotka eivät menneet, kuten olisi toivonut. Katkera vanha ihminen tihkuu etikkaa, kun taas viisaan vanhuksen on toinen kirjailija,  Eino Leino, aikanaan muotoillut näin:

”Niin eli ikänsä kaiken

pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.”

Kahdeksaakymppia lähestyvä Kirsti Ijäs ei halua, että häntä sanotaan enää työvuosien perusteella perheneuvojaksi.

”Meitä on mieheni kanssa ihmetyttänyt se, että yllättävän usein hänet määritellään entisenä kuulantyönnön Suomen-mestarina, vaikka siitä saavutuksesta on lähes kuusikymmentä vuotta. Toivomme, että meillä on arvoa juuri tällaisina vanhoina ihmisinä”, Ijäs kirjoittaa.

Jos elämänkokemuksesta karttunut viisaus ja tyyneys ovat vanhuuden rentoja puolia, kropan kiukuttelu ja voimien väheneminen ovat niitä puolia, joista kukaan ei tykkää, mutta jotka on hyväksyttävä elämään kuuluvina.

Ijäs näkee vanhuuden fyysisissä muutoksissa paljon samaa kuin mitä muistaa murrosiästään. Kehon muutokset pelottavat, mieli ailahtelee, eikä ihminen aina tunne itseään. On rakennettava uusi identiteetti, nyt vuorostaan vanhuksen identiteetti.

Yhteiskuntamme väheksyy nykyisin vanhuutta ja syyllistää vanhuksia. Vanhuksista puhutaan vain menoeränä, joka rasittaa työssä käyviä.

”Mikään sukupolvi ei luo uutta tyhjästä. Perustana on isien ja äitien työ, jonka pohjalta mennään eteenpäin”, Ijäs korostaa.

Nykyiset kahdeksankymppiset loivat perustan suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle, ja suuret ikäluokat jatkoivat työtä. He kaikki ovat veronsa maksaneet ja työnsä tehneet ja maksavat yhä veroa eläkkeistään. Heidän tulee saada hyvällä omallatunnolla siirtyä lepäämään, kun seuraavat sukupolvet astuvat remmiin. Ijäs ei sano tätä, mutta vanhusten nykyinen määrä on myös ohimenevä ongelma. Se ratkeaa muutamassa vuosikymmenessä, sillä syntyvyys alkoi 50-luvulta lähtien laskea, ja tulevia eläkeläisiä on yhä vähemmän. 

Valoa vanhuuteen on paitsi tsemppikirja vanhuksille myös hyvä käsikirja heidän omaisilleen. Nasevan vanhenemisanalyysin lisäksi Kirsti Ijäs käy läpi vanhuuteen liittyviä eri osa-alueita kuntoilun tärkeydestä testamenttiin, hoitotahtoon ja omien hautajaisten suunnitteluun.

Hän korostaa, että on tärkeä muuttaa ajoissa asuntoon, jossa pärjää sittenkin, kun kroppa tekee tenää. Ijäs muutti itse miehensä kanssa joku vuosi sitten isosta omakotitalosta kerrostaloon ja miettii nyt, kuinka kauan he vielä mökkeilevät ja mitä mökille sitten tehdään.

On hyvä käydä ajoissa läpi myös kaikki kaappinsa ja kellarinsa, ettei se jää jälkipolvien tehtäväksi. Sama koskee muistojen komeroita ja kellareita. Viimeistään nyt on hyvä itkeä pois itkemättömät itkut, sopia jos on mitä riitoja, ja antaa anteeksi, kun siihen on vielä voimia.

Myös itselleen on osattava antaa anteeksi:

”Omaa mieltäni painavat erityisesti elämäni laiminlyönnit. Olen sivuuttanut tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin", Ijäs kirjoittaa. Erityisen pahalta hänestä tuntuu, että hän ohitti monesti lastensa kutsun tulla leikkimään tai pelaamaan tai vain olemaan heidän kanssaan. "Työkeskeisyys oli rasitteeni."

Kirjan lopussa Kirsti Ijäs vaatii oikeutta saada laulaa virsiä sittenkin, kun ei enää pääse omin voimin kirkkoon. Kun ihmisen elämän kantava voima on ollut luottamus Taivaan Isään, ei ole nykynuorten asia ryhtyä tietämään asioita muka paremmin.