Merete Mazzarella: Fredrika

Johan Ludvig Runeberg oli oman aikansa idoli yli kaikkien muiden. Hän on edelleen suomalaisille tuttu nimi, vaikka miehen kuolemasta on 150 vuotta. Kun laulamme Maamme-laulua, laulamme Runebergin runoa, ja Runebergin patsas on keskellä Helsinkiä Espan puistossa.
 

Merete Mazzarellan kirja Fredrika Charlotta kertoo aikansa idolista vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti. Hänelle ei riittänyt, että vaimo myöntää sinisen seinän olevan keltainen, jos mies niin väittää, vaan naisen on myös uskottava, että se on keltainen, kun mies kerran niin sanoo.

Kyse ei ollut siitä, etteikö Johan Ludvig olisi arvostanut Fredrikaa kovasti ja rakastanutkin omalla tavallaan. Fredrika oli älykäs ja lahjakas. Hän oli Suomen ensimmäinen naistoimittaja, avusti miestään, kun tämä päätoimitti Helsingfors Morgonbladia. Fredrika Runeberg oli myös Suomen ensimmäisiä naiskirjailijoita, vaikka hänen teoksensa ovatkin jääneet kansakunnan vintille unohduksiin. Johan Ludvig näki vaimonsa lahjat ja kannusti häntä kirjoittamaan - kunhan huusholli ja kuusi henkiin jäänyttä lasta tulivat ensin hoidetuksi ja mies kavereineen passatuksi, kun nämä istuivat iltaa Runebergien salissa.

Fredrikan sydän särkyi avioliiton aikana monta kertaa, sillä Johan Ludvigilla oli jatkuvasti avioliiton ulkopuolisia ihastuksia. Hän ei edes peitellyt niitä. Fredrika ei ollut suuri kaunotar, ja tuntui varmasti pahalta, kun mies hullaantui milloin mihinkin simpsakkaan neitokaiseen.  Jossain kohden Mazzarellan romaania tulee kyllä olo, että vaikka kuinka elettiin aikaa, jolloin naisen tahto oli miehen taskussa, jos Fredrika olisi ryhdistäytynyt, hän olisi löytänyt konstit pistää miehelleen hanttiin. Liekö hänessä ollut kotimarttyyrin vikaa, tiedätte tyylin: ”Mene sinä vaan, kyllä minä voin…” ja syvä huokaus perään.

Fredrikan ja Johan Ludvigin suhde rinnastuu monissa kohdin toiseen kansakunnan merkkimieheen ja hänen vaimoonsa: Urho ja Sylvi Kekkoseen. Fredrikassa ja Sylvissä on jopa samaa näköä. Molemmat olivat pieniä, siroja ja tummia, kun heidän miehensä olivat pitkiä ja komeita. Sylvikin oli kirjailija, ja Fredrikan lailla myös hän oli keskusteli mielellään kulttuurista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Fredrikan sosiaalista elämää alkoi haitata paheneva huonokuuloisuus, Sylvillä paheneva nivelreuma. Kun aikaa on kulunut, julkisuuteen on tullut tietoa myös Urkin naissuhteista, mikä rinnastuu herra Runebergiin.

Johan Ludvig Runeberg halvaantui 59-vuotiaana. Hän vietti lopun ikänsä vuoteessa ja pyörätuolissa. Fredrika oli uskollinen ja uhrautuva vaimo viimeiseen asti. Hän muun muassa istui miehensä vuoteen äärellä ja luki tälle ääneen tuntikausia.  Mazzarellan kirjaa lukiessa miettii, että vaikka aviomiehen sairaus toi paljon työtä ja huolta, liekö Fredrika ollut salaa kuitenkin myös onnellinen, kun sai pitää miehensä taas yksin omanaan. Ei mielessään ähäkutti, vaan koska hän rakasti miestään.

Mazzarellan kirja tekee Fredrika Runebergista elävän ihmisen ja nostaa hänet esiin miehensä selän takaa. Kirja on samalla kiinnostavaa ajankuvaa. Sen sivuilla kulkevat monet nimet, jotka ovat tuttuja nykyisin katukylteistä, patsaiden jalustoista ja koulun historiantunneilta: Topelius, Lönnrot, Snellman…

Fredrikan puutarha voi edelleen hyvin Porvoossa, vaikka Fredrika siirtyi tuonpuoleisiin jo aikaa sitten. Kuinkahan monta kertaa Fredrika kävi  puutarhassaan pyyhkimässä vesiä silmistä, kun Johan Ludvig huiteli muiden naisten perässä? 

Lisää: 
Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2013/09/eino-leino-kirjailijoiden-helsinki.html

http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9297

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Opettaja on päättänyt, että luokassa pidetään kulttuuripäivä, johon oppilaat voivat tuoda oman kulttuurinsa musiikkia. Ongelmana on, että useimmat 7B:n oppilaista eivät ajattele tulevansa muista kulttuureista, vaikka heidän vanhempansa ovatkin tulleet muualta.  ”Et kai sä kuvittele että mä raahaan tänne jotain kansanmusiikkia. Tiedätsä miten syvältä se on? Faija kuuntele sitä jatkuvasti. Mä en kestä sitä!” yksi pojista kiteyttää.

Iranista Ruotsiin muuttanut Irandustin perhe haluaa elää maassa maan tavalla. Perheen äiti Panthea on hiukkastutkija, joka ryhtyy opiskelemaan ruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä tiedenaisen metodeilla.  Se ei vain oikein toimi. Hän törmää koomisiin tilanteisiin, eikä pääse kärryille, milloin sanotaan kiitos, milloin kiitos paljon, milloin kiitoskiitos ja milloin kiitos itsellesi. Entä miksi ihmiset vaivautuvat, kun hän kysyy, mitä puoluetta he äänestävät? Ja miksi sanotaan piparkakku, jos siinä ei ole piparjuurta?

Panthea käyttää hyväksi jokaisen tilaisuuden ja kutsuu kylään työkavereita, opettajia, lasten ystävien vanhempia, lopulta jopa työpaikkansa vahtimestarin. Hän odottaa turhaan vastakutsuja päästäkseen sisään ruotsalaisuuteen.  Panthean työkaveri Karin ihailee Irandustien eksoottisesti iranilaisittain sisustettua kotia, eikä pidä omaa kotiaan niin kiinnostavana, että sinne kannattaisi kutsua vastavierailulle - pelkkiä Ikean huonekaluja, ketä kiinnostaa. Kun he tapaavat seuraavan kerran, Karin kuittaa: ”Kiitos viimeisestä Patti, oli oikein mukavaa.”

Perheen isä Amir on lingvisti, kustantaja ja runoilija. Hän saa lopulta työpaikan koulusta, vaikka ei sentään opettajana.

”On uskomattoman virkistävää saada viettää aikaa oppilaiden joukossa ja todistaa, miten heidän aistinsa avautuvat uusille asioille. Miten ihanaa onkaan nähdä nuorten ihmisten tulevan tietoisiksi elämän suurista kysymyksistä!” hän haaveilee.  No, todellisuus ruotsalaisessa peruskoulussa ei ole ihan sitä.

Tapahtumiin tulee lisää mutkia, kun perheen teini-ikäinen tytär Bahar alkaa seurustella ruotsalaisen Markuksen kanssa.

Marjaneh Bakhtiarin kirjassa verbaalisuus kukkii kimpassa tilannekomiikan kanssa. Sen ohessa Bakhtiari nostaa esiin ennakkoluuloja ja eksoottisuuden ihailua. Yliymmärtäväiset opettajat, toimittajat ja kulttuuritädit pitävät yllä eroja ruotsalaisten ja maahanmuuttajien lasten välillä. Vaikka lapsi olisi syntynyt Ruotsissa, mutta on erivärinen, hän on toisen kulttuurin edustaja. Irandustien poika Shervin viihtyy mainiosti, eikä ymmärrä, miksi hänen pitäisi paneutua ”toiseuteensa”.  Moni on kuitenkin valmis auttamaan Shervinin alkuun, jotta hän löytäisi identiteettinsä. Shervin on kyllä ruotsalainen, mutta hän ei saa unohtaa sikäläistä kulttuuriaan.

Tilanteita katsellaan sekä ikiruotsalaisten että maahan muuttaneiden näkökulmasta. Siinä kirja muistuttaa Veera Niemisen Avioliittosimulaattoria, jossa niin ikään kulttuurit törmäilevät huumorin höystämänä - tosin suomalaiset heimokulttuurit, mutta asetelma on sama.

Bahar päätyy television kulttuuriohjelmaan haastateltavaksi. ”Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?” empaattinen toimittaja kysyy. ”Mitä välii sillä on, minä mä pidän itseäni. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa”, Bahar pistää toimittajan pasmat sekaisin olkapäitään kohauttaen.

Marjaneh Bakhtiari on itse muuttanut Iranista perheensä kanssa Ruotsiin 6-vuotiaana.  Mistään kotosin -kirjaa saa myös pokkarina.

Joonas Konstig:Totuus naisista

Kirjan nimi ei ole ihan sitä, mitä se sisältää. Koskikarin perheessä on kyllä kolme naista, mutta esiin nousee Tapani, keski-ikäinen mies. Tapani on niitä isiä, jotka välittävät vaimosta ja lapsistaan ja yrittävät parhaansa.

Toinen päähenkilö on lukioikäinen Roosa. On rankkaa, kun täytyy löytää poikaystävä hinnalla millä hyvänsä, ja on rankkaa yrittää olla koulun ykkösmuija niin, että ihmiset, joita sä et tunne, tuntee sut ja kääntyy kattomaan sua ja ihailee sua ja kadehtii sua. Sille pyrkimykselle tyttö uhraa kaiken, ja kun huolestunut isä yrittää puuttua asioihin, häntä dissaavat niin molemmat tyttäret kuin äiti, joka luulee tietävänsä, missä mennään: ”Roosan täytyy kuunnella sydämensä ääntä”.  Äiti ei arvaa, miten raadollisia aseita raadollisessa kisassa käytetään.

Teinityttöjen paineista on kirjoitettu monta kirjaa. Tässä kirjassa asiaa katsotaan myös vanhempien, etenkin isän näkökulmasta. Koskikarin perhe on ydinperhe. Vanhemmilla on hyvät työpaikat, koti on espoolaisessa rivitalossa, ja lapsista on aina pidetty hyvää huolta. Asiat ovat siis hyvin - vai ovatko?

Tapani rakastaa perhettään, mutta ei osaa tehdä sitä niin, ettei joku ärsyyntyisi. Kun isä yrittää päästä jollain lailla sisään esikoisensa Ronjan elämään, tytär suivaantuu ”perheen patriarkaaliseen ilmapiiriin” ja muuttaa kaverinsa luo.

”Minä ja se mies, jonka mun tytöt tuntee, ne ei oo sama mies. Siinä on joku katkos. Joku este, miks nää ei kohtaa”, Tapani yrittää ottaa oloaan puheeksi vaimon kanssa. Kestää ennen kuin Tiina huomaa hänet, laskee lehden käsistään ja katsoo kysyvästi, sanoitsä jotain?

Sukupolvien välillä on ollut kuilu läpi vuosisatojen. Hyvä tahto on silta, jolla se saatetaan ylittää. Siltaa täytyy rakentaa kuitenkin molemmin puolin. Vanhempien ajatusten ja näkemysten ylimielinen halveksiminen katsotaan murrosikäisten itsestään selväksi oikeudeksi - sillä tavoin he repivät itsensä irti lapsuudenkodista ja vanhemmista, kasvatuksen asiantuntijat selittävät. Vanhempien tulee ymmärtää, ymmärtää aina vain, tapahtuupa mitä tahansa. (Kaikki eivät tähän silti rupea, on myös perheitä, joissa sanotaan, että nyt riitti, noin ei tehdä.)

Alaikäiset teinitytöt ja -pojat tietävät nämä selitykset ja osaavat ottaa niistä irti kaiken, mikä lähtee. Kaikki teinitytöt eivät revittele yhtä railakkaasti kuin Koskikarin Roosa, eivätkä heittäydy niin radikaaleiksi anarkisteiksi kuin Koskikarin Ronja, mutta näistä vaihtoehdoista on tullut ikään kuin teinitytön prototyypit. Jos et ole sellainen, oletko pelkurinörtti, joka ei pysty irrottautumaan vanhemmistaan?

Entä kuinka paljon lasten tulisi omalta puoleltaan ymmärtää vanhempiaan? Ei mikään ihmissuhde toimi yksipuoleisena, niin että vain toinen ymmärtää ja toinen ottaa itsestään selvänä kaiken, mitä saa, ja rähjää päälle. Vanhemmilla on oikeus sanoa ääneen ajatuksiaan ilman, että saa vastaukseksi tuhahtelua ja silmien pyöritystä. Yhteiselämä olisi sujuvampaa, jos molemmin puolin kuunneltaisiin, mitä toinen sanoo ja mihin hän sanoillaan pyrkii, ja yritettäisiin nähdä asiat toisenkin näkökulmasta - pätee myös parisuhteisiin ja työpaikoille.

Tapani yrittää rakentaa siltaa yksipuolisesti. Hän pohtii, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa ja mitä ei ja miten seuraavalla kerralla. Kun Roosa tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, joka osoittautuu maahanmuuttajaksi, Tapani hakee jälkeenpäin korrektia sanaa, voidakseen kysyä vaimoltaan, oliko tämä osannut odottaa, että poikaystävä on... Vaimo ei auta sanavalinnassa, eikä suostu suvaitsevaisuudessaan edes keskustelemaan sellaisesta asiasta, ja Tapani tuntee itsensä rasistiksi sen huolensa kanssa, kohteleeko toisenlaisesta kulttuurista tuleva poika Roosaa hyvin.

”Tiesitsä tästä rotujutusta?” Tapani kysyi. Tuli hiljaista. Tapani kääntyi Tiinaan päin. Se näytti totiselta. ”Niin mistä jutusta?” ” Rot-” ”Joo mä kuulin.” Tiina laski lautaset tarjottimelle ja laittoi kädet nyrkeissä vyötärölle. ”Ymmärrät sä ollenkaan miten vanhanaikaiselta toi kuulostaa? R-sanaa käytettiin ehkä meidän lapsuudessa vielä, mutta ei sitä nyt herraisä kukaan täyspäinen enää käytä.” Tämä ei ollut nyt se pääasia. Tapani jatkoi: ”Niin mut siis tiesitsä että Mico ei oo suomalainen?” Tiinan suu aukesi ja kuului kuinka se veti henkeä. ”Voitko kertoa mulle, minkä takia se on susta niin olennaista?”  Tapanin mielestä asia oli olennainen. Hän ei vain osannut pukea sitä oikeanlaisiksi sanoiksi. Häntä ei ollut koulutettu siihen, mitä sanoja nykyään piti käyttää ja mitä ei. ”Et sä musta rasistia saa”, hän sanoi. ”Tää vaan yllätti mut tää kulttuurikysymys.”

Tapani seuloo mielessään, missä kohtaa meni vikaan.  Hän on tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, on ollut synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen, joka uhkaa näitä, valmis risteyksissä syöksymään auton eteen, jos tytöt ovat jäämässä alle. Miksi häntä kohdellaan nyt kiusallisena, vanhanaikaisena idioottina? Maailma muuttuu ja lukiolaisen elämä erityisesti siitä, kun Tapani oli sen ikäinen. Mutta on myös paljon elämään liittyviä lainalaisuuksia, jotka pätevät edelleen ja jotka oppii kokemusten kautta. ”Siinä vaiheessa kun alkaa olla vastauksia joihinkin asioihin elämässä, siinä vaiheessa sua pidetään jo vanhana. Kukaan ei halua enää kuulla sun vastauksia.”

Vaikka Tapani jää yksin yrittämään sillan rakentamista, hän ei luovuta. Hän on esimerkki välittämisestä, jota tarvittaisiin paljon enemmän. Kun kuvio päättyy katastrofiin, ja äidin loputtomalta ymmärtäväisyydeltäkin loppuvat sanat, isä on se, joka ei petä. Hän on tyttärensä vieressä eikä siinäkään vaiheessa syytä vaan auttaa.

Totuus naisista on hyvä kirja. Sen henkilöt ovat eläviä ihmisiä. Se pistää ajattelemaan. Tarinan kaari pysyy tiivisti koossa. Ja se on puheenvuoro kunnon miesten puolesta, niiden, joita ei tällä hetkellä kauheasti noteerata.  Ei ole itsestään selvää, että joku on luotettava, vastuunkantava, välittää ja rakastaa. Sellainen, josta lapset tietävät, että jos joutuu ongelmiin, isään voi aina luottaa. Isä ei tuomitse, ei ala syytellä, vaan miettii, mitä tehdään, tarttuu asiaan ja auttaa.

Sellaisia isiä tämä maailma tarvitsee, sellaisia isiä ja äitejä. Sellaisessa maailmassa on nuoren turvallista aikuistua ja nuoren aikuisen turvallista aloittaa itsenäinen elämä. Hän tietää, että hänellä on takatuki, johon voi aina luottaa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Luin kirjaa aluksi viehättyneenä, tämäpä on hyvä. Parkkinen kirjoittaa taitavasti, kauniita lauseita, teräviä havaintoja, runollista ilmaisua. Tykkäsin Karenista, joka oli itsenäinen, omin aivoin ajatteleva isoäiti. Kun hän täräytti ryöstöä yrittäneen nuoren miehen lattiaan, hykertelin, eläköön mummoenergia! Tarina etenee monessa aikakerroksessa, ja kirjailija pitää kerrokset hyvin koossa.

Puolen välin paikkeilla arvasin, mistä on kyse, mutta ajattelin, että voin olla väärässä. Olen lukenut liikaa kirjoja, ei tämä välttämättä toista viime vuosien yleisimpiä juonikuvioita. Mutta toistihan se.

(VAROITUS: seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia)

Syyllisen arvasi puolivälissä, samoin päähenkilön salaaman homouden. Insestinsävyinen suhdekin näkyi jo matkan varrella. Ja kosto elää.

Viime vuosina muissakin kirjoissa kuin dekkareissa on palattu yhä useammin Hammurabin lakiin ’silmä silmästä, hammas hampaasta’. Joissain kulttuureissa on yhä käytössä verikosto, ja länsimaalaiset ajattelevat, että onpas primitiivistä. Kirjojen kosto elää -ratkaisut ovat ihan yhtä primitiivisiä.

Niitä on viime aikoina nähty: syylliseltä henki pois, ja sen jälkeen tekijä tappaa itsensä. Viimeksi tätä ennen Westön uusimmassa kirjassa. Sekö muka sovittaa 60 vuoden takaisen rikoksen, että ryhtyy murhaajaksi murhaajien joukkoon.

Länsimaisessa yhteiskunnassa syyllinen annetaan lain ja oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Kun oman käden oikeus valtaa alaa kirjoissa, jatkaako se mallioppimisena elävään elämään, länsimaiseen yhteiskuntaamme? Sitä tietä päädytään anarkiaan. Toi murhasi mun kaverin, minä murhaan kostoksi sen, sen kaveri murhaa minut, mun kaveri murhaa sen… Koston kierre ei tuo mitään hyvää.

Kirjasta jää pettynyt olo ja tylsä maku. Tähän se hyvä alku päättyi. Elämässä voi valita yhtä lailla sellaisia ratkaisuja, jotka lisäävät valoa, armollisuutta ja hyvää tahtoa. Eikä vähiten siksi, että jokainen joutuu itsekin elämässä sille paikalle, että tarvitsee anteeksiantoa. 

Kyse on pienemmistäkin vaihtoehdoista, kuin että murhaanko sen, joka murhasi mun kaverin. Teemme joka päivä valintoja, joilla lisäämme yhteiselämään ystävällisyyttä ja hyvyyttä tai ankeutta ja katkeruutta. Sanonko, että ei haittaa, otetaan opiksi, vai että joko taas, aina sinä… Mitä kylvämme ympärillemme, sitä ympärillämme kasvaa.

Milla Ollikainen: Veripailakat Kati Hiekkapelto: Kolibri

On jo hokema, että kun ne ruotsalaiset osaavat kirjoittaa niin hyviä dekkareita, vaan osataan sitä Suomessakin.  Milla Ollikainen voitti esikoiskirjallaan Veripailakat viime vuonna Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran kirjoituskilpailun, ja aiheesta voitti. Kati Hiekkapellon Kolibri ilmestyi keväällä. Molemmat esikoiskirjat sijoittuvat Pohjois-Suomeen. 

Veripailakat tapahtuu Ylläksellä ruuhkaisimman hiihtosesongin aikaan. Hiihtokeskuksessa alkaa tulla ruumiita. KRP:llä on kiirettä muualla, ja tutkinta jää paikallispoliisien harteille. ”Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa  poliisia”, komisario Reijo Vasara huokaa.

Vasara ja iso osa muista henkilöistä puhuu mukavankuulosta pohjoisen murretta. ”Sielläpäin on Rovaniemi, mutta ensin tullee nelijäkymmentä kilometriä pelkkää mettää ja sittekki  on vielä pitkä matka. Mie ajan tuohon seuraahvaan kylhään. Sole ko kymmenkunta kilometriä”, paikallinen vastaa eksyneelle helsinkiläistytölle, joka kyselee tietä Ylläkselle. 

Kirjan henkilöt ovat aidon oloisia ja juoni rapsakka. Tekijä on yllätys ja motiivi perusteltu. Kiinnostava on myös sisäpiirinäkymä iltapäivälehden tekemiseen - Ollikainen on itse toimittaja. 

Veripailakat  on hyvä paketti. Kokonaisuus vertautuu Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -dekkareihin, jotka tapahtuvat Kiirunassa Pohjois-Ruotsissa. (Pailakka on kuohittu poro.) 

Kolibri sijoittuu Oulua muistuttavaan pohjoissuomalaiseen merenrantakaupunkiin. Anna Fekete on maahanmuuttanut Suomeen lapsena. Hän valmistuu poliisiksi ja saa ensimmäisen työpaikkansa rikostutkijana Pohjois-Suomessa. Siinä Kati Hiekkapellon dekkarin alkutilanne.

Anna on taustaltaan Serbian unkarilainen, mutta puhuu suomea sujuvasti ja on muutenkin suomalaistunut. Jokin muukalaisuus hänessä silti on, ei ulospäin näkyvä vaan sisikunnassa. Työpaikassaan hän saa sitten pariksi Eskon, jolle nais-mamu-poliisi on mahdoton juttu.

Muuten napakassa kirjassa Esko Niemi on pitkä miinus. Hän on henkilönä kaikkien niiden kliseiden summa, joita herättää sanapari keski-ikäinen äijä: ylipainoinen, epäsiisti, epäkohtelias, kapea-aivoinen, rasisti, sovinisti. Kliseekasauma menee uskottavuusrajan yli. Toivottavasti kirjailija pistää Eskon jatkossa kehittymään, koska muuten kontrasti Annan ja Eskon välillä menee liioittelun puolelle - tulee olo että Annasta yritetään tehdä niiiin hyvä.

Jos rinnastaa Kolibrin ruotsalaisdekkareihin, niistä löytyy kyllä samanlaisia äijäntörppöjä poliiseja, etenkin Camilla Läcbergin poliisipäällikkö Mellberg ja Leif GW Perssonin poliisi Bäckström. Mistä lienee tuo miehenmalli, elävästä elämästä sellaiset taitavat olla aika lailla jo sukupuuttoon kuolleita, vai olenko itse vain onnekkaasti päässyt törmäämästä heihin?

Kati Hiekkapelto on erityisopettaja ja asuu Hailuodossa. Hän on naimisissa Serbian unkarilaisen miehen kanssa.

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindén on kotoisin Leningradista, kuten on myös hänen kirjansa päähenkilö Galja. He syntyivät neuvostokansalaisiksi. Nyttemmin kaupungin nimi on Pietari ja maa on Venäjä. Siinä on  asennoitumista aikuisen Galjan diplomaattiaviomiehellä, kun on kesken työuran ryhdyttävä edustamaan Neuvostoliiton sijaan Venäjää.

Galja syntyy Leningradissa patologin ja kustannustoimittajan ainoaksi lapseksi. Vanhempien symbioosi on niin tiivis, että lapsi ei mahdu siihen mukaan. Tytöstä pidetään kyllä huolta, mutta hän on ulkopuolinen. Vanhemmat eivät halua hänelle sisaruksia, ja Galja päättelee olleensa itsekin vahinko. Kun isä kuolee, hautajaisiin tulevat isän työkaverit kysyvät Galjalta, onko hän sukua vainajalle? Isä ei ollut kertonut työpaikallaan, että hänellä on tytär.

Ulkopuolisuus saa katsomaan kaikkea vähän vierestä. Galja tekee ironisia huomioita lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliitosta, mutta ei ilkeän ironisesti, vaan enemmän huvittuneesti. Samaan tapaan hän tarkastelee Venäjää ja Suomea, jonne diplomaattiperhe muuttaa kirjan puolivälissä.

”Kun Breznevin aika lähestyi loppuaan, häntä ylistettiin ja hänet asetettiin mikrofonin eteen. Hänen silmäluomiaan kohotettiin ja sitten se alkoi. Kaiken maiskutuksen ja muminan takaa (jota opettajamme kutsuivat kunnioittavasti ’hiukan epätäsmälliseksi ääntämiseksi’) saatoimme erottaa sanat: Rakkaat Afganistanin öljytyöläiset. ” Vanhalla miehellä menivät Afganistan ja Azerbaidzan sekaisin.

Parikymppisenä Galja bongaa nuoren miehen, aloittelevan diplomaatin. Galjasta tulee diplomaatinrouva, joka päätyy Afrikan ja Japanin kautta Suomen Turkuun. Ensimmäisenä jouluna Galja saa suomalaiselta tuttavaltaan hyasintin. Venäjällä hyasintti on hautajaiskukka, isän arkku oli koristeltu niillä. Jouluna tarjottu riisipuuro muistuttaa äidin hautajaisista, missä Galja söi sitä edellisen kerran. Venäjällä riisipuuroa syödään vain hautajaisissa.

Pietarin junassa Galjaa vastapäätä istuu nuori venäläinen nainen.  Hän ihastelee, että Galja on päässyt asumaan vakituisesti Suomeen, ja kysyy, miten se on onnistunut. ”Minäkin haluan sinne. Sanotaan, ettei siellä tarvitse ylipäänsä tehdä töitä. Kaiken saa ilmaiseksi, asunnon ja avustuksia.” Galja toppuuttelee, että ei se niin yksinkertaista ole. ”Kieli on vaikeaa, ihmiset sulkeutuneita ja venäläiset kaikkea muuta kuin suosittuja”, hän valistaa.

Kirjan lopussa tulee yllätys, joka antaa menneisyydelle uutta näkökulmaa. Sellaiset ovat aina hauskoja, etenkin jos sitä ei osaa odottaa, kuten nyt kun kyseessä ei ole dekkari.

Mietin kirjaa lukiessani, onko minämuodossa kirjoitettu kirja Zinaida Lindénin omaelämänkerta, jolta se tuntuu. Vai onko kirja romaani? Vastaus tuli Kirjamessuilla, jossa huomasin yhdellä lavalla Zinaida Lindénin haastattelun. Hän kertoi, että Monta maata sitten on omaelämänkerrallinen romaani, jossa on paljon Zinaidan omia kokemuksia. ”Kirja on metafora minusta”, hän tarkensi.

Lindén nosti kirjamessuhaastattelussa esiin Neuvostoliitossa vallinneen "kuoleman kultin", jota kirjassakin sivutaan. Vanhoja kuolleita sankareita palvottiin, ykkösesimerkkinä Lenin mausoleumissaan. Palvonnassa oli uskonnollistyyppisiä tapoja ja tavaroita. Kun kirkossa pysähdyttiin ikonien eteen, Neuvostoliitossa sankareiden kuvat olivat samassa asemassa.

”Maan tärkeintä muumiota - pientä vaaleanpunaista ruumista koreassa puvussa - säilytettiin Moskovan hautatemppelissä. Kosmonautit kävivät siellä ennen kuin lähtivät avaruuteen. Mitä he mahtoivat kuiskata Vladimir Iljitshille? Monituri te salutant?” miettii Galja kirjassa.

Kirjamessuhaastattelussa Lindén puhui pitkään myös juurettomuudesta. Juurettomia lapsia syntyy yhä enemmän, ei vain Galjan tapaan symbioottisessa suhteessa elävien vanhempien sivulauseiksi, vaan esimerkiksi pitkiä aikoja ulkomailla työskenteleviin perheisiin. Lasten siteet kotimaahan ja sukuun jäävät ohuiksi, kun he kasvavat kaukana, ja monet asettuvat aikuistuttuaan muihin maihin tuntematta olevansa ihan kotona missään.  Yhtä lailla perheessään sivullisia ovat myös ne lapset, joiden vanhemmat ovat niin uppoutuneet työhönsä tai muuhun omaan elämäänsä, että lapset kokevat olevansa ylimääräisiä häiriöitä. Millaisia aikuisia heistä kasvaa?

- - - oheinen blogikirjoitus herätti naisporukassa mittavan keskustelun, olisiko pitänyt puuttua vai ei, ja jos, niin mitä olisi pitänyt sanoa: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/tarina-leikkipuistosta

Elämästä Neuvostoliitossa ja Venäjällä kertovat myös muun muassa:

Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa

Suomeen muuttanut toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjan, jossa hän analysoi elämää Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Hulluja nuo venäläiset

Vuosia Venäjällä työskennellyt suomalainen toimittaja Anna-Lena Laurén kertoo elämästä Venäjällä 2000-luvulla.

Laps’ Suomen

Suomalainen kommunisti Taisto Huuskonen loikkasi vaimoineen vuonna 1949 Suomesta Neuvostoliittoon. Siellä kukaan ei uskonut, että hän lähti aatteen vuoksi, vaan hänen pääteltiin olevan vakooja. Huuskoset pääsivät palaamaan Suomeen vuonna 1975 monenkirjavien vaiheiden jälkeen. Taisto Huuskonen kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka herätti aikanaan melkoiset keskustelut.

Elämästä rautaesiripun takana kertoo myös tämä:

Talviuni Berliinissä

Toimittaja Maxim Leo kertoo lapsuudestaan Itä-Berliinissä ja miten elämä muuttui, kun muuri murtui ja Saksat yhdistyivät. Hän kertoo myös isovanhempiensa vaiheista ja toteaa: ”Meidän perhe oli kuin DDR pienoiskoossa. Siellä törmäsivät yhteen ideologia ja käytännön elämä.”

Elif Shafak: Kunnia

Tämä on hyvä kirja. Elif Shafak liikkuu samoilla vesillä kuin Khaled Hosseini, mutta afganistanilaisten sijasta päähenkilöt ovat Turkin kurdeja. Kirjassa on otteessaan pitävä juoni, jonka yhtenä loimena kulkee musliminaisten elämänrajat. Jos pitäisi valita matkalukemiseksi Hosseinin uusin tai tämä, niin ehdottomasti tämä.

Kunnia alkaa Lontoosta vuonna 1992, mutta palaa sen jälkeen tarinan juurelle Eufratjoen kupeeseen vuonna 1945. Nazella ja hänen miehellään on jo kuusi tyttöä, ja viimeisillään raskaana oleva Naze odottaa kiihkeästi poikaa. Sen sijaan hän saa kaksoset, kaksi tyttöä. Pettynyt äiti antaa heille kurdinkieliset nimet Bext ja Bese, Kohtalo ja Kylliksi. Lempeä isä nimeää tytöt uudelleen Pembeksi ja Jamilaksi, Vaaleanpunaiseksi ja Kauniiksi.

”Ne nimet olivat kuin sokeripalat, jotka sulivat teehen. Ne olivat makeat ja taipuisat, eikä niissä ollut minkäänlaisia teräviä reunoja.”

Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis kasvavat köyhässä, pienessä syrjäkylässä. Eräänä päivänä kylään tulee nuori mies Istanbulista ja ottaa toisen kaksosista vaimokseen, mutta ei sitä, jonka olisi halunnut. Nuori perhe muuttaa Lontooseen. Kirja seuraa sekä Turkkiin jääneen että Englantiin muuttaneen siskon vaiheita.

Shafak kuljettaa juonta eri tasoissa, astuu välillä ajassa taaksepäin, välillä näyttää väläyksen siitä, mitä on tulossa. Hän pitää aikatasot hyvin hyppysissään, tarina etenee sujuvasti, eikä lipsahda edes kermakakkuilemaan, vaikka siihen olisi matkan varrella mahdollisuuksia. Loppu palkitsee lukijan vielä yllätyksellä.

Kansiliepeessä kerrotaan nelikymppisen Elif Shafakin olevan Turkin suosituin naiskirjailija, joka asuu puoliksi Lontoossa, puoliksi Istanbulissa.  Häneltä on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa.

Sakari Topelius: Välskärin kertomukset

(otsikkokuvasta lisää alempana)

Suomalainen teki sen ensin. Sakari Topelius kuljetti valtasormusta henkilöltä toiselle romaanissaan Välskärin kertomukset monta kymmentä vuotta ennen Tolkienia.  Välskärin kertomukset on edelleen täyttä tavaraa. Tarina imaisee mukaansa ja vie lukijan sormuksen keralla kahden vuosisadan läpi. Tällä hetkellä kirjasta ei ole saatavissa uutta painosta, mutta divareista voi kysellä ja kirjastosta löytyy ainakin.

Välskärin kertomukset alkaa vuodesta 1631, jolloin käytiin 30-vuotista sotaa.  Nuori pohjalainen talonpoika Kustaa Perttilä kunnostautuu taistelussa, ja kuningas lupaa aateloida hänet. Kurja vain, että Kustaan isä on vannoutunut aatelisten vastustaja ja ilmoittaa, että jos poika ottaa aatelisarvon, hänellä ei sen jälkeen ole poikaa - ja Kustaa on sentään hänen ainoansa.  Siinä seisoo kaksi itsepäistä vastakkain. Kustaa pamauttaa kotitalon oven takanaan kiinni, lähtee hovipiireihin, ja hänestä tulee Bertelsköld. Hänen isänsä ottaa perijäkseen pojan Larssonin suvusta.

Kustaa Bertelsköld saa aatelisarvon lisäksi kuninkaan kuparisormuksen, johon on kaiverretu kirjaimet RRR, Rex Regi Rebellis. Sormus tuo kantajalleen menestystä, mutta menestys loppuu, jos vannoo väärän valan.

Välskärin kertomuksissa seurataan sekä Bertelsköldin suvun että Larssonin suvun vaiheita. Aika ajoin ne risteävät. Eksotiikkaa tarinaan tuo kaunis ruhtinatar Regina von Emmeritz, jota pidetään vankina Kajaanin linnassa. Venäläiset räjäyttivät linnan suuressa Pohjan sodassa vuonna 1716. Kaunis Regina oli onneksi tuolloin jo vaihtanut maisemaa, hänestä tuli suomalaisen aatelissuvun kantaäiti (arvaa kenen vaimona…).

Välskärin kertomusten kieli on vanhaa, mutta siihen pääsee sisään muutaman sivun jälkeen. No, esipuheen vanhasta välskäristä voi kyllä hypätä yli, ettei kompastu siihen, ja aloittaa suoraan itse tarinasta eli luvusta yksi, jonka nimi on Breitenfeldin taistelu. Jos taistelut eivät erityisesti maistu, ei hätää, juoni lähtee kyllä vauhtiin, taistelu on vain alkutahti.

Voisi kyllä olla hyvä, jos Välskärille tehtäisiin sama kuin Topeliuksen satuklassikoille, joista WSOY julkaisi syyskuussa uuden suomennoksen. Vanha kieli ei ole korkea kynnys, mutta voi kuitenkin olla kynnys. Menee hyvä tarina hukkaan, jos sen takia jää Välskärin kertomuksiin tarttumatta.

Kuvitusta en sen sijaa lähtisi muuttamaan. Alkuperäisen kirjan kuvat ovat Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin kättenjälkeä - tai alkuperäisten kirjojen pitää sanoa, sillä Välskärit ovat yhtä mittava kuin Taru sormusten herrasta, kolmeosainen (lyhennelmiäkin on markkinoilla).

Kajaanin linnan raunioista vielä sen verran, että ne ovat nykyisin Kajaanin kaupungin keskustassa, missä autot huristavat niiden yli ja pyörätie viistää vierestä. Vähän olisivat linnan entiset asukkaat hämmästyksissä, jos näkisivät aikanaan huippukomean residenssinsä nykyisin. 

Kajaanin linnan kuvat 

Kasper Haikala

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina

On murheellista, että Precious Ramotswen suuresti rakastamasta isästä tuli edesmennyt. Sen seurauksena hän kuitenkin sai perinnön ja perusti yksityisetsivätoimiston, jolle antoi nimeksi Naisten etsivätoimisto nro1. Yksityisetsivän tehtävät mma Ramotswe opiskeli kirjasta.

Mma Ramotswe ratkoo varkauksia, petoksia ja uskottomien puolisoiden aiheuttamia ongelmia.  ”Kokemus on opettanut, että paras tapa hankkia vastauksia kysymyksiin, on kysyä suoraan. Kohteliaasti toki, ja ystävällisesti, mutta joka tapauksessa kysyä sitä, mitä haluaa tietää”, hän on havainnut.

Aika hidastuu, kun lukija liukuu mma Ramotswen maailmaan. Leppoisa afrikkalainen elämänrytmi vie mukanaan, mihin tässä kiire, valmiissa maailmassa. Kyllä kaikki järjestyy, ja sitä odotellessa voi istahtaa alas ja juoda kupillisen vahvaa rooibos-teetä.

Mma Ramotswessa on elämää jo nähneen naisen viisautta. Hänen filosofiaansa sekoittuu hykerryttävää huumoria, ja nasevat kommentit hulauttavat hymyn lukijan kasvoille.

Kotimaataan Botswanaa mma Ramotswe rakastaa, sen aurinkoa, tuoksuja, ihmisiä. Käärmeitä toki on ja leijonia ja skorpioneja, mutta se kuuluu elämään. ”Maailmassa on paljon pahaa, joten sinne tarvitaan pari kolme valopilkkua”, hän ajattelee. ”Pari, kolme paikkaa, joissa ihmisten on hyvä olla. Botswana on sellainen. Kunpa ihmiset vain tietäisivät, että Afrikassa on muutakin kuin kaikki ne ongelmat, joista he saavat kuulla. ”

Rikosten selvittelyn ohessa kirjoissa seurataan mma Ramotswen ja hänen lähipiirinsä elämää. Uusi aviomies, jonka kanssa mma päätyi naimisiin tähänastisen kirjasarjan puolivälissä, on autokorjaamon omistaja J.L.B. Matekoni. Tärkeä henkilö on myös mma Grace Makutsi, alkujaan etsivätoimiston sihteeri ja nykyisin apulaisetsivä. Uusimmassa kirjassa Häähuumaa lauantaina koittavat mma Makutsin kauan odottamat häät.

Naisten etsivätoimisto nro1 -kirjasarjasta on suomennettu tähän mennessä 12 kirjaa. Jos ne eivät ole ennestään tuttuja, kannattaa aloittaa joistakin alkupään kirjoista. Jokainen on itsenäinen kokonaisuus, mutta päähenkilöiden elämä etenee kirja kirjalta. Kirjoista on tehty myös tv-sarja.

TÄHÄN MENNESSÄ SUOMENNETUT

·  Naisten etsivätoimisto nro 1

·  Kirahvin kyyneleet

·  Siveysoppia kauniille tytöille

·  Kalaharin konekirjoituskoulu miehille

·  Elämän kirkas keskipäivä

·  Botswanan iloiset rouvat

·  Onni ja siniset kengät

·  Oivallinen aviomies

·  Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

·  Teetä ja sympatiaa

·  Harhapolkuja savannilla

·  Häähuumaa lauantaina

Mutta mitä tapahtui Lydialle? Joel Lehtosen avovaimosta tuli lopulta rouva Lehtonen

Etelä-Haagassa oleva Sankaritie päättyy kääntöpaikkaan. Kääntöpaikalla on kallio, jolla on vanha keltainen puuhuvila. Sinne kirjailija Joel Lehtonen vetäytyi Helsingin hulinasta maaseudun rauhaan vuonna 1922. Lehtonen on parhaiten tunnettu romaanistaan Putkinotko.

Joel oli syntynyt aviottomana poikana Itä-Suomessa Säämingissä. Äiti jätti lapsen puolivuotiaana huutolaiseksi, siis sellaiseksi, joka annettiin hoitoon sinne, kuka halvimmalla otti. Kun Joel oli nelivuotias, papinleski Augusta Wallenius otti hänet luokseen. Poika sai  käydä kansakoulun jälkeen oppikoulun, viimeisen luokat Helsingin Ressussa, kun Augusta muutti pojan kanssa pääkaupunkiin. Ylioppilaaksi päästyään Joel aloitti kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Samaan aikaan hän kirjoitti jo lehtiin ja työsti runokokoelmaa.

Parikymppisenä Joel Lehtonen vieraili Säämingissä ja tapasi äitinsä ynnä velipuolensa. Joel sai mielestään loistavan idean. Hän osti Säämingistä itselleen kesäpaikaksi maatilan, ja sopi, että äiti ja veli perheineen (vaimo ja 10 lasta) voivat asua siellä myös ja pitää huolta paikoista, kun hän on itse poissa. Miten yhteispeli sujui, sen kertoo Lehtosen kuuluisin kirja, Putkinotko, ja sitä täydentää novellikokoelma Kuolleet omenapuut. Pieleen siis meni.

Velipuoli, kirjassa nimeltään Juutas Käkriäinen, oli laiska, luihu ja siivoton. Joku toinen isäntä pistäisi moisen vuokralaisen kävelemään, mutta kirjassa Aapeli Muttisen nimen saanut tilanomistaja ei saa pistetyksi Juutasta aisoihin.

Aapeli Muttisella on Putkinotkossa mukana ystävätär, Lyygia, kaunis nuori nainen. Lyygia oli oikealta nimeltään Lydia Thomasson, työmiehen tytär, joka oli ammatiltaan hieroja. Vaikka Joel Lehtonen oli köyhälistöstä lähtöisin, hän oli nyt  sivistynyt mies. Sellaiselle seurustelu työläisnaisen kanssa oli niinä aikoina erittäin epäsopivaa.

Lydialla oli sitä paitsi avioton poika, mikä teki tilanteen vieläkin arveluttavammaksi. Viiden vuoden avoliiton jälkeen Joel lopulta vei Lydian vihille. Kaksi vuotta sen jälkeen hän myi Säämingin tilansa ja osti Helsinkiä ympäröivältä maaseudulta, Huopalahden kauppalasta huvilan, johon muutti asumaan vuoden ympäri. Hän kehui sen olevan Huopalahden kauneimmalla paikalla, sieltä on jopa näköala merenlahdelle.

Vanhetessaan yhä erakkomaisemmaksi käynyt Joel Lehtonen sulkeutui välillä taloonsa, ja kielsi vaimoa päästämästä ketään sisälle. Paremmassa vireessä ollessaan hän kutsui kirjailija- ja taiteilijaystäviään luokseen illanviettoihin. Ystäviä olivat muun muassa kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, kirjailija Juhani Aho ja historioitsija Henry Biaudet.

Etelä-Haagan Sankaritiellä vähän ennen kääntöpaikkaa ja Lehtosen huvilaa on kallionrinteessä puisto, joka tarkemmin katsottuna osoittautuu sankarihautausmaaksi. Siihen on haudattu Huopalahden kauppalan miehiä, jotka kaatuivat talvi- ja jatkosodassa. Hautojen keskellä on muistomerkki, nuorta miestä esittävä patsas. Sankaritien sankarit.