Kjell Westö: Kangastus 38

Kirja nappaa lukijan kiinni ensimmäisellä lauseella: ”Rouva Wiik ei tullut sinä aamuna töihin.”

Suomea jakaneesta kansalaissodasta on vuonna 1938 kulunut vasta 20 vuotta.  Kansalaissota vaikuttaa yhä, ihmisiä luokitellaan punikeiksi (ja punikin pennuiksi) tai valkoisiksi, ja se vaikuttaa siihen, miten heihin suhtaudutaan.

Kirjassa eletään aikaa ennen Talvisotaa. Sodan syttymisestä ei vielä tiedetä, mutta ajan merkit pelottavat. Suomessa on yhä enemmän äärioikeiston kannattajia ja kommunismin kannattajia. Molemmat ajattelevat, että tässä aatteessa on pelastus ja tulevaisuus.

Westö herättää historian hyvin eloon, se on elävien ihmisten jokapäiväistä arkea. Sanomalehdessä kerrotaan, että Hitler kävelee yhä uusien rajojen yli. Juutalaisten tilanne käy ahtaammaksi ja rotuopit menevät yhä pitemmälle.  Rajan takana on suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Kirjan henkilöt pohtivat, mihin ollaan menossa. Lukija tietää jo, miten asiat etenivät.

Kasvava Helsinki on osa juonta. Olympiastadion valmistuu, vanhan rapistuneen kahvitorpan tilalle rakennetaan upeaa Kalastajatorppaa ja uusia asuntoja valmistuu kauas Munkkiniemen esikaupunkialueelle.

Westö tavoittaa myös kielellään taitavasti menneen maailman. Hän käyttää sanoja, joita käytettiin vuonna 1938: kriitillinen, siirtomaatavarakauppa, työläiskorttelit. Tekstin sekaan hän kirjoittaa herkullisia lauseita: ”Aamupäivä oli unista laatua, sumuinen ja kostea”. ”Meren kita vaahtosi yhä enemmän.” ”Miehenäänet kolahtelivat portaikossa ja vyöryivät häntä kohti.”

Ripeän alun jälkeen juonta viedään ajoittain liikaa eteenpäin muistelemalla. Päähenkilön Claes Thunen mieleen juolahtelee menneitä tapahtumia, ja niistä lukija pääsee jyvälle, miksi ollaan tässä. Monen sivun muistelut ovat yksitoikkoinen tapa kuljettaa tarinaa sen sijaan, että päähenkilöt eläisivät tapahtumat nyt-hetkessä.

Muistelemisista päästään, kun näyttämö on valmis, ja kirjan loppuosa on vauhdikasta kerronta. Juoni pitää otteessaan, ja Westö paljastaa sitä taitavasti pala palalta: mikä on Matildan salaisuus ja kuka on Kapteeni? Loppuratkaisusta voi olla useampaa mieltä. Totuuden olisi voinut räväyttää silmille, nyt kosto on sokea.

Kokonaisuutena ihan kelpo kirja.

Tämä on myös erilainen Westö. Kjell Westö on monessa kirjassaan toistanut samaa peruskaavaa: on ystäväkolmikko, kaksi poikaa ja tyttö, joista kunnon poika jää osattomaksi, kun tyttö rakastuu siihen remtumpaan. Kangastuksessa on mukana sama kuvio, mutta siitä ei tule toiston makua, koska se on vain sivujuoni.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Jos hyvän kirjan mitta on se, että se jää pyörimään ajatuksiin moneksi päiväksi, Vinoon varttunut tyttö on hyvä kirja.

Karin Ehrnrooth on kenraali Adolf Ehrnroothin ja tanskalaisen kreivittären Karin-Birgiten tytär. Se ei  kuitenkaan ole kirjan pointti. Kirja on kertomus pienen tytön varttumisesta nuoreksi naiseksi, ja sitä lukee kasvavan ällistyksen vallassa. Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

Karin Ehrnrooth kirjoittaa hyvin, kieli on sujuvaa, tilanteet eläviä, pohdinnat osuvia. Kirjan edetessä lukija odottaa yhä kiinnostuneempana, miten tämä päättyy. No, ensin ei niin hyvin, mutta loppujen lopuksi Karin Ehrnrooth on päätynyt jaloilleen.

Työkaverille kehuin kirjaa. Hän sanoi katselleensa sitä joskus, mutta ajatteli, että siinä nyt tytär  ratsastaa kuuluisan isän nimellä ja tekaisee kirjan. Sellaistakin sattuu, mutta ei tällä kertaa. Vinoon varttunut tyttö olisi hyvä kirja, olisivatpa Karin Ehrnroothin vanhemmat keitä tahansa. Kirja on julkaistu aiemmin kovakantisena ja nykyisin sitä saa myös pokkarina.

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Takakannen teksti voi pilata kirjan kahdella tavalla. Pahin tapa on kertoa kirjan juoni loppuratkaisua myöten. Toinen tapa estää lukukokemus on se, että takakansi antaa kirjasta toisenlaisen kuvan, kuin mikä se on.

Mistä ei voi puhua kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Takakannen teksti alkaa Wittgensteinin sitaatilla ja jatkuu uskonnon merkityksen pohdinnalla. Se saa monen kirjaan tarttuneen pistämään sen takaisin hyllyyn.

Mistä ei voi puhua on filosofinen romaani. Paino on sanalla romaani aina sitä myöten, että juoneen on kätketty arvoitus, joka ratkeaa viimeisellä sivulla. Astan äiti katkaisi aikanaan välit siskonsa Saaran kanssa ja esti keskenkasvuista Astaa tapaamasta enää Saara-tätiään. Miksi? Nyt Asta on aikuinen ja soittaa Saaran ovikelloa. Syynä yhteydenottoon on ikoni, jonka täti on hänelle lähettänyt, mutta jota Asta ei halua.

Asta ja Saara alkavat muistella vuosia ennen välirikkoa ja päivittävät, mitä heille on tapahtunut sen jälkeen. Saaran myöhemmät vaiheet yllättävät Astan - ei olisi tädistä uskonut!

Mistä ei voi puhua ei ole suurta kertomakirjallisuutta. Se on sujuva pieni romaani, joka toimii myös peilinä: laittaa lukijan ajattelemaan, mitä mieltä hän itse on asioista.

Kirjaan tuo kiinnostavuuslisän se, että sen kirjoittaja Anna Kontula on päätoimeltaan vasemmistoliiton kansanedustaja.

Kaari Utrio: Seuraneiti

Käteeni osui joku vuosi sitten Ruma kreivitär, ja hurahdin sen tien Kaari Utrion Helsinki-romaaneihin. Sen jälkeen luin ne muutkin. Kirjoissa on huumoria ja romantiikka, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olosuhteet ja tavat on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat. Päähenkilö on yleensä kaunis mutta köyhä neiti, jolle käy lopussa hyvin.  Ihanaa :).

Utrion uusimmassa, Seuraneidissä, päähenkilö on valjumpi kuin aiemmat napakat sankarittaret. Kirja ei myöskään lähde liikkeelle yhtä sutjakkaasti kuin edelliset. Vauhtiin päästään vasta, kun on päädytty Kajaanista Helsinkiin. Ensimmäiset sata sivua olisi voinut tiivistää puoleen, kun kirjalla on mittaa 464 sivua.

Helsingissä päivitellään rakenteilla olevaa Nikolainkirkkoa, sinne mahtuvat kaikki kaupunkilaiset ja vielä jää tilaa. Nyttemmin kirkkoa kutsutaan Suurkirkoksi. Tanssiaisissa tuijotetaan kauneudesta kuuluja Stjernvallin sisaruksia, joista kaunein on Aurora, myöhemmin sukunimeltään Karamzin. Entinen vasikkahaka on vast’ikään saatu siistityksi ja sitä on alettu kutsua Esplanadin puistoksi. Siinä romaanin näyttämöä.

Aitoutta lisäävät historialliset nippelitiedot Utrio on saanut aiemmissa kirjoissaan leivotuksi hyvin tarinaan. Tällä kertaa ne ovat osin irrallisina palasina kuin pataruoka, joka ei ole muhinut uunissa tarpeeksi pitkään. Niitä on laitettu myös keskusteluiksi, joissa turhan tarkkaan käydään läpi esimerkiksi tervanvalmistusprosessia.

Seuraneidillä on omat ansionsa nasevasta replikoinnista onnelliseen loppuun. Ensikertalaisen kannattaa kuitenkin aloittaa aiemmista: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet, Vaitelias perillinen tai Oppinut neiti.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Pohjoisespan ja Fabianinkadun kulmassa on kivitalo. Sen rakennutti varoihin päässyt räätäli Palmqvist, jolla oli kaunis tytär Albina. Köyhä kirjailija Aleksis Kivi menetti sydämensä kaunottarelle, jonka veli oli hänen opiskelukavereitaan, ja uskaltautui kosimaan. Aleksis heitettiin ulos ja hän sai porttikiellon Palmqvisteille.

Aleksis ja Albina ovat siirtyneet tuonpuoleisiin, mutta talo seisoo edelleen paikallaan Espalla. 

Kirjailijoiden Helsinki on tulvillaan samanlaisia episodeja, joilla Eino Leino herättää kirjailijoita henkiin ja sitoo heitä Helsingin historiaan - ei siis runoilija Leino, vaan Apu-lehden pitkäaikainen toimittaja, joka eläkkeelle jäätyään on kirjoittanut tämän mainion kirjan.

Kirja alkaa vuodesta1827, jolloin Turku paloi ja yliopisto muutti mitättömään Helsinkiin. Yliopiston mukana tulivat opiskelijat, joukossa monta tulevaa vaikuttajaa: Runeberg, Topelius, Lönnrot, Snellman, Nervander, Cygnaeus… Pojat olivat kavereita, osin kämppiksiäkin. Nykyihmisille jotkut heistä ovat tuttuja enää kadunnimistä. Kirja kertoo eläväisesti, miksi he ovat katukyltteihin päässeet.

Leino etenee kirjassaan 1980-luvulle ja putsaa pysteistä pölyt tehdessään nimikirjailijoista eläviä ihmisiä. On kuin romaania lukisi. Kirjaa kuvittavat Signe Branderin valokuvat Albinan kotitalosta alkaen.

Kirjan kanssa voi lähteä vaikka Päivä Helsingissä -retkelle katsomaan paikkoja. Kävin muun muassa Cygneuksen huvilassa, josta en ollut tiennyt mitään. Silläkin on oma tarinansa, joka löytyy kirjasta.

Cygnaeuksen galleriaan

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Not my book. Kun käännän viimeisen sivun, olo on tylsistynyt. Henkilöt ovat litteitä, eivätkä liho edes loppua kohti. Kieli on tekoilevaa: ”Juliette vihasi palapelejä. Hän ei uskonut, että palat löytäisivät paikkansa, että oli olemassa jonkinlainen kokonaisuus.” Just.

Juliette Roche on palkattu apulaisohjaajaksi venäläiseen oopperaan. Hän tapaa miehen, johon liimautuu, vaikka mies kohtelee häntä sikamaisesti. Sellaista sattuu, mutta tässä tapauksessa juoni ei vedä. Loppua kohti juonesta yritetään tehdä mystistä, mutta tapahtumat eivät tunnu tosilta edes mystisellä tasolla. Tuntuu kuin kirja olisi suunniteltu kirjoituspöydällä, ja toteutettu piirustuksen mukaan. Se ei elä omaa elämäänsä.

Joku varmaan tykkää tästä, ei tätä muuten olisi julkaistu. Mitähän sellaisia ansioita kirjassa on, jotka ovat menneet minulta sivuitse?

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Työkaveri toi Franzénin kirjan minulle ennen lomaa ja sanoi, että tämä on hyvä. Joopajoo, näyttelijä on kirjoittanut kirjan. Totta kai se julkaistaan, olipa kirja mikä tahansa, kun kirjoittaja on valmiiksi julkkis. Pistin kumminkin kirjan laukkuun.

Loman viimeisellä viikolla ajattelin, että kirjaa täytyy selata sen verran, että voi palauttaessa sanoa siitä jotain. Ynseyteni sai murskaosuman, kirja ON hyvä! Siitä tehty elokuva on kohta ensi-illassa.

Kiinnostipa leffa tai ei, kirja kannattaa lukea. On monta syytä, miksi: elämänviisaat pappa ja mummo, hyvä kieli, ajankuvaus ja itse tarina. Lapsen tapa nähdä maailma on tavoitettu hyvin. Kirja perustuukin Franzénin omiin kokemuksiin.

Tumman veden päällä on samalla tavalla erinomainen kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (sekin ehdottoman suositeltava), joka myös kertoo tapahtumista pienen pojan silmin. Aikuinen lukee lapsen kertomusta ja osaa nähdä aikuisen silmin, mitä itse asiassa tapahtuu. Se antaa tarinaan kiinnostavan kaksikerroksisuuden.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/peter_franzen_tumman_veden_paalla_48560.html#media=48562

Haruki Murakami:1Q84

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en.

Kirjassa on kolme tarinaa: trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. Kirjailija juoksuttaa kokonaisuutta hyvin, vaihtelee näkökulmaa, tuo uusia käänteitä ja avaa juonta niiden kautta. Kiinnostus pysyy, vaikka opuksella on mittaa 770 sivua. Se oli se, mistä pidin.

Se, mikä ei viehätä, on kirjan negatiivinen maailmannäkemys. “Ei tehdä tästä ongelmaa, tällainen maailma tuhoutuu joka tapauksessa”, sanoo Aoname. Hänen elämännäkemyksensä ankeuteen on vaikuttanut varmaan ankea lapsuus ahtaassa Jehovan todistajia muistuttavassa yhteisössä.

Mutta vaikka ihmisellä olisi tavalla tai toisella kurja lapsuus, se ei tarkoita automaattisesti, että koko elämä on sen jälkeen tuhoon tuomittu. “Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus”, sanotaan, ja siitä on eläviä esimerkkejä. Helppoa se ei usein ole, mutta mahdollista. Kirjassa Tengo toteaa omasta ankeasta lapsuudestaan, että “jotain hyvääkin siinä oli: minusta tuli vahvempi”.

Kirjan päätarina kahdesta rinnakkaisesta maailmasta on eräänlainen aikuisten Narnia. Ero on siinä, että Narniassa hyvä ja paha eivät ole suhteellisia, vaan ne ovat kumpikin selkeästi omaa lajia. 1Q84-maailmassa sanotaan, että “Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi ja päinvastoin.”

On toki tilanteita, joissa hyvä voi palvella pahaa tai paha hyvää. Mutta yleisesti ottaen hyvät teot ovat hyviä, ja kaikki kokevat ne hyviksi, ja pahat teot ovat pahoja: väkivalta, pettäminen, ahneus, kiusaaminen, varastaminen, pahan puhuminen, heitteille jättö... Hyviä tekoja ovat näiden vastakohdat.

Kirjan tarina on sen omasta näkökulmasta looginen. Fuki-Erille ja kumppaneille on itsestään selvää, että on kaksi maailmaa, jotka erottaa toisistaan siitä, kuinka monta kuuta on taivaalla. Meidän maailmassamme kaikki (kait) näkevät vain yhden kuun, mutta meillä on maailmamme sisällä erilaisia maailmankuvia. Ne ovat kuin kartanon sali, jota piiat katsovat kyökinovesta ja vieraat paraatiovesta. Kaikki näkevät samat mööpelit, mutta vetävät näkemästään erilaisia johtopäätöksiä.

Ei tarvitse nähdä asioita samalla tavalla voidakseen keskustella toisten ihmisten kanssa. Mutta sen verran on pystyttävä katsomaan asioita toisen oviaukosta tähän samaan maailmaan, että ymmärtää teoriatasolla, miten toisen maailmankatsomus rakentuu. Muuten keskustelijat puhuvat toistensa ohi.

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia

Nora ja Alicia on vanhanajantyylinen romaani. Siinä on juoni ja henkilöt, jotka kasvavat kirjan mukana. Minä pidin erityisesti siitä, että kirja avaa henkilöiden kautta Kuuban vallankumouksen historiaa. Kirjan jälkeen piti googlata ja tarkistaa, miten se Castro oikein valtaan tulikaan, mitä oli ennen häntä ja mikä on tilanne nykyisin.

Kirja näyttää saman, mikä nähtiin muun muassa tsaarin ajan Venäjällä: jos valtaapitävät olisivat laittaneet köyhän kansan olot kuntoon, vallankumousta ei olisi tullut. On myös rikkaiden etu, ettei maahan anneta tulla kurjalistoa. Tai jos sellainen on, kurjaliston olot parannetaan inhimillisiksi.

Kuubassa köyhät asuivat ahtaissa kylissä ilman puhdasta vettä, ilman koulutusta, ilman terveydenhoitoa. He tekivät raskasta työtä rikkaiden pelloilla, ansaitsivat vähän ja näkivät nälkää. Kun olosuhteet ovat niin surkeat, tulee olo, että mikä vain on parempi kuin tämä, mieluummin vaikka kuolema taistelussa parempien olojen puolesta.

Kirja näyttää myös sen, että ihminen tilaisuuden saadessaan on usein itsekäs ja menettää suhteellisuudentajunsa. Puolueen pomot elävät Kuubassa mielettömässä rikkaudessa, mutta kansa elää vielä suuremmassa kurjuudessa kuin ennen vallankumousta.

Kirjan loppuosa on sävyltään eri sorttinen kuin alkupuoli. Kirjailija pistää siihen naiivihöttöä, sitä missä "sydän tietää paremmin" ja "kyllä hän ymmärtää jos rakastaa minua". Loppukuviota myös pitkitetään turhaan. Mutta sen kestää, koska siinäkin osuudessa on kiinnostavammat puolensa, kuten pakomatka Kuubasta.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Eganin kirjassa on palarakenne, kuten tällä hetkellä monilla muillakin. Juoni rakentuu pala palalta. Kirjan luvut kertovat ajallisesti eri vaiheista ja luvuissa on vuoron perään eri päähenkilöt. On hauska nähdä edellisen luvun päähenkilö sivuhenkilönä seuraavassa luvussa ja tietää hänestä enemmän kuin vuorossa olevan luvun päähenkilö tietää.

Kirjan edetessä alan odottaa, että paloista muodostuisi sähäkämpi juoni, mutta kertomus puksuttaa eteenpäin aika tavanomaisena nykypäivän romaanina. Nuoruus on sähläystä, huumeita, kotoa karkaamista, vaihtuvia seksikumppaneita, itsensä tai elämän tarkoituksen hakemista. Missä on pihvi?

Jossain vaiheessa panen merkille, että kukaan henkilöistä ei ole onnellinen - no Bennie varmaan ajoittain uran edetessä ja avioliittonsa alkuvuosina tai Sasha löydettyään miehen ja saatuaan lapset.

Mutta valtaosa henkilöistä kokee olonsa huonoksi, tavalla tai toisella. Senkö vuoksi ihmisten pitää päihdyttää itseään, koska elämä ilman päihteitä on onnetonta? Terapeutti on monen vakiovarustus. Karkeasti yleistäen: jos tausta on kohtuutavallinen, mikä elämässä on niin ongelmallista, että syntyy solmuja, joita täytyy turruttaa huumeilla ja viinalla? Tai käydä kalliilla rahalla setvimässä ammatti-ihmisen kanssa?

Tarina etenee ja henkilöt vanhenevat. Edelleen tuntuu kuin kirjailija olisi käyttänyt epiduraalipuudutusta. Huiput ovat poissa, kertomus menee keskikäyrää. Mietin, mikä tämän kirjan sanoma tai idea on? Mitä tästä pitäisi jäädä mieleen muhimaan, ajatuksiin pohdittavaksi?

Lopussa se kirjailijan ”sanoma” ilmeisesti tulee, viimeisellä sivulla. Bennie vilkaisee Alexia, vanha harmaatukkainen mies, ja sanoo: ”Sinä kasvoit aikuiseksi, Alex, ihan niin kuin me kaikki muutkin.”

Niinhän siinä käy, jos vuosia riittää, että aikuisiksi tullaan ja harmaapäiksi. Semmoinen tarina.