Laila Hirvisaari: Minä Katariina

Nuori mies oli… no, katso itse. Muotokuvia kyllä siloiteltiin, mutta jossain määrin näköisiä niiden silti piti olla.

Nuori saksalainen ruhtinatar Sophie Auguste puolestaan oli kuin Lucia-neito vaaleine kiharoineen ja suurine sinisine silmineen. Kun Sophielle kerrottiin, että hänet halutaan Venäjän tulevan tsaarin vaimoksi, tytöllä ei ollut vaihtoehtoa sanoa, että en ala.

Sophie oli 14-vuotias, kun hänet vihittiin Pietarin kanssa. Entinen elämä katosi aina sitä myöten, että tuore rouva sai uuden nimen Jekaterina eli Katariina.

 

Näistä asetelmista alkaa Laila Hirvisaaren kirja Minä Katariina. Pietari osoittautuu jälkeenjääneeksi mieheksi, jonka lempihuvi on leikkiä tinasotamiehillä. Ehkä hänellä oli syntyjäänkin vähäisesti hengenlahjoja, mutta iso vaikutus oli joka tapauksessa kurjalla lapsuudella. Orvoksi jäätyään hän päätyi sadistisen saksalaisen ylihovimarsalkan kasvatettavaksi. Poikaa kuritettiin rankasti, hän kärsi nälkää ja oksenteli pelosta. Hänestä kasvoi pelokas teeskentelijä, joka ei ollut miltään osin kiinnostunut freesistä nuorikostaan. Surullinen tarina.

Pietari III oli tsaarina vain muutaman kuukauden, minkä jälkeen hänet syrjäytettiin vallankaappauksessa. Hallitsijaksi nousi hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä Katariina Suuri.

En ole lukenut Laila Hirvisaaren kirjoja sen jälkeen, kun vuosia sitten tartuin Lehmusten kaupunkiin. Se ei ollut ihan minun kirjojani, enkä tehnyt uutta yritystä ennen kuin nyt. Minä Katariina osoittautui kiinnostavaksi. Se tekee historiasta tutun nimen eläväksi nuoreksi naiseksi hyvine ja huonoine puolineen.

Laila Hirvisaari menee Katariinan nahkoihin ja kertoo tarinaa minä-muodossa. Hän on tutkinut Katariinaa vuosia ennen kuin ryhtyi työhön. Historialliset faktat ovat kohdallaan, ja Katariinan ajatuksia on ollut luettavissa hänen laajasta kirjeenvaihdostaan - meistä ei sitten tekstareiden, fb-viestien, twittereiden ja meilien aikakaudella juuri jääkään jälkipolville tutkittavaa.

Loput Katariinan mielenliikkeistä ovat Hirvisaaren fiktiota, mutta ne istuvat hyvin kokonaisuuteen.

Katariina oli älykäs ja sivistynyt. Hän oli kiinnostunut aikakauden muotiaatteesta, valistuksesta, joka pyrki tietoon ja järkeen pohjautuen tekemään yhteiskunnallisia uudistuksia. Katariina sai aikaan sosiaalisia ja hallinnollisia parannuksia, puuttui mahtisukujen hulvattomimpiin etuoikeuksiin ja lisäsi kansan opetusta. Mutta epäkohtia oli edelleen paljon mukaan lukien Katariinan omat sokeat pisteet. Epäkohdista suurin oli maaorjuus, joka jäi ennalleen.

Siitä kertoo enemmän kirjan toinen osa, Me keisarinna. Olisiko kakkosta pitänyt vielä sulatella joku aika, vaikka ymmärrän kyllä, että Minä Katariinan lukijat halasivat jatkoa? Me keisarinna -kirjassa mennään läpi, mitä sitten tapahtui ja mitä sitten, mutta Katariina kapenee elävästä ihmisestä historialliseksi hahmoksi, eikä Hirvisaaren fiktio-osuuskaan tunnu yhtä aidolta. 

Maaorjuus nousee jatko-osassa isoksi kysymykseksi. Katariina pohtii maaorjien vapauttamista, mutta asia jää, sillä kritiikki on valtaisa: kuka sitten meidän duunit tekis, eikä meillä oo varaa niille mitään palkkaa alkaa maksaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, että aateliset ja Katariina muiden mukana elivät huikeassa ylellisyydessä. Rouvilla oli kaapit täynnä jalokivin koristeltuja pukuja, joita käytettiin kenties vain kerran - kuka sitä nyt samaa mekkoa kahta kertaa, sehän olisi köyhyyden merkki.

Maaorjat vapautti lopullisesti Aleksanteri II vajaat sata vuotta Katariinan jälkeen, vuonna 1861. Maaorjia oli yli 23 miljoonaa, ja he saivat vapaan kansalaisen oikeudet. Köyhän kansan olot eivät siitä kuitenkaan paljon kohentuneet. Yltäkylläisyydessä ja hervottomassa tuhlauksessa edelleen elävät aateliset eivät nähneet tarpeelliseksi ryhtyä parantamaan nälkään, kylmään ja tauteihin kuolevan kansan elämänoloja.

Katariinan jälkeläisistä viimeinen tsaari, Nikolai II, maksoi perheensä kera siitä lopulta hengellään. Kun kurjuus on suurempi kuin kuolema ja kun kurjille löytyy sitten riittävän vakuuttavat johtajat, suuri massa nousee ja kumoaa harvainvallan. Olisi ehkä kannattanut hoitaa homma ajoissa.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vihattu_tsaari_nikolai_ii_vieraili_helsingissa_1915_450.html#media=465

Muuta Katariinasta

* Katariina hankki valtavia määriä taidetta Eremitaasissa olevaan kokoelmaansa. Nauvon ulkosaaristossa meren pohjassa makaavassa Vrouw Maria -laivassa on Katariinan Suuren tilaamia taideaarteita, joiden matka katkesi kesken vuonna 1771. Laiva oli menossa Amsterdamista Pietariin.

* Katariina laajensi Venäjän imperiumia liittämällä valtakuntaansa muun muassa Krimin ja Ukrainan.

* Katariinan pojanpoika oli tsaari Aleksanteri I, joka valloitti Suomen Ruotsilta vuonna 1809. Hän teki Suomesta Venäjän suuriruhtinaskunnan.

Kirsti Ijäs: Valoa vanhuuteen

Kirsti Ijäs teki työuran perheterapeuttina ja työyhteisökouluttajana. Hän on luennoinut muun muassa suvun vaiettujen salaisuuksien vaikutuksista seuraaviin sukupolviin ja kirjoitti aiheesta hyvän kirjan Sukupuu.

Uusimmassa kirjassaan Kirsti Ijäs puhuu vanhuudesta. Hänellä on asiantuntijan näkökulma: ”Olen vanha ihminen”, hän aloittaa kirjansa. Vanhojen ihmisten asioista puhuvat valtaosin keski-ikäiset, jotka pitävät itseään vanhuuden asiantuntijana. Harva kysyy näkemystä oikeilta asiantuntijoilta eli vanhoilta ihmisiltä itseltään. 

”He eivät tiedä vielä, millaista on olla vanha, mutta me tiedämme”, Ijäs sanoo.

Ijäksen kirja on kattava paketti vanhuuden eri alueista.  ”Toivon, että kirjani rohkaisee lukijaa ottamaan oman vanhenevan elämänsä ikiomakseen”, hän kirjoittaa.

Vanhuus on elämänkaaren viimeinen vaihe ennen kuolemaa. Kun hyvin käy, elämänkokemukset ovat iän karttuessa muuttuneet elämänviisaudeksi. Viisastumiseen voi vaikuttaa itse. Paljon on kiinni asenteesta: katsooko ihminen sitä, mikä elämässä on ollut ja on hyvin, vai jääkö katse jumiin asioihin, jotka eivät menneet, kuten olisi toivonut. Katkera vanha ihminen tihkuu etikkaa, kun taas viisaan vanhuksen on toinen kirjailija,  Eino Leino, aikanaan muotoillut näin:

”Niin eli ikänsä kaiken

pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.”

Kahdeksaakymppia lähestyvä Kirsti Ijäs ei halua, että häntä sanotaan enää työvuosien perusteella perheneuvojaksi.

”Meitä on mieheni kanssa ihmetyttänyt se, että yllättävän usein hänet määritellään entisenä kuulantyönnön Suomen-mestarina, vaikka siitä saavutuksesta on lähes kuusikymmentä vuotta. Toivomme, että meillä on arvoa juuri tällaisina vanhoina ihmisinä”, Ijäs kirjoittaa.

Jos elämänkokemuksesta karttunut viisaus ja tyyneys ovat vanhuuden rentoja puolia, kropan kiukuttelu ja voimien väheneminen ovat niitä puolia, joista kukaan ei tykkää, mutta jotka on hyväksyttävä elämään kuuluvina.

Ijäs näkee vanhuuden fyysisissä muutoksissa paljon samaa kuin mitä muistaa murrosiästään. Kehon muutokset pelottavat, mieli ailahtelee, eikä ihminen aina tunne itseään. On rakennettava uusi identiteetti, nyt vuorostaan vanhuksen identiteetti.

Yhteiskuntamme väheksyy nykyisin vanhuutta ja syyllistää vanhuksia. Vanhuksista puhutaan vain menoeränä, joka rasittaa työssä käyviä.

”Mikään sukupolvi ei luo uutta tyhjästä. Perustana on isien ja äitien työ, jonka pohjalta mennään eteenpäin”, Ijäs korostaa.

Nykyiset kahdeksankymppiset loivat perustan suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle, ja suuret ikäluokat jatkoivat työtä. He kaikki ovat veronsa maksaneet ja työnsä tehneet ja maksavat yhä veroa eläkkeistään. Heidän tulee saada hyvällä omallatunnolla siirtyä lepäämään, kun seuraavat sukupolvet astuvat remmiin. Ijäs ei sano tätä, mutta vanhusten nykyinen määrä on myös ohimenevä ongelma. Se ratkeaa muutamassa vuosikymmenessä, sillä syntyvyys alkoi 50-luvulta lähtien laskea, ja tulevia eläkeläisiä on yhä vähemmän. 

Valoa vanhuuteen on paitsi tsemppikirja vanhuksille myös hyvä käsikirja heidän omaisilleen. Nasevan vanhenemisanalyysin lisäksi Kirsti Ijäs käy läpi vanhuuteen liittyviä eri osa-alueita kuntoilun tärkeydestä testamenttiin, hoitotahtoon ja omien hautajaisten suunnitteluun.

Hän korostaa, että on tärkeä muuttaa ajoissa asuntoon, jossa pärjää sittenkin, kun kroppa tekee tenää. Ijäs muutti itse miehensä kanssa joku vuosi sitten isosta omakotitalosta kerrostaloon ja miettii nyt, kuinka kauan he vielä mökkeilevät ja mitä mökille sitten tehdään.

On hyvä käydä ajoissa läpi myös kaikki kaappinsa ja kellarinsa, ettei se jää jälkipolvien tehtäväksi. Sama koskee muistojen komeroita ja kellareita. Viimeistään nyt on hyvä itkeä pois itkemättömät itkut, sopia jos on mitä riitoja, ja antaa anteeksi, kun siihen on vielä voimia.

Myös itselleen on osattava antaa anteeksi:

”Omaa mieltäni painavat erityisesti elämäni laiminlyönnit. Olen sivuuttanut tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin", Ijäs kirjoittaa. Erityisen pahalta hänestä tuntuu, että hän ohitti monesti lastensa kutsun tulla leikkimään tai pelaamaan tai vain olemaan heidän kanssaan. "Työkeskeisyys oli rasitteeni."

Kirjan lopussa Kirsti Ijäs vaatii oikeutta saada laulaa virsiä sittenkin, kun ei enää pääse omin voimin kirkkoon. Kun ihmisen elämän kantava voima on ollut luottamus Taivaan Isään, ei ole nykynuorten asia ryhtyä tietämään asioita muka paremmin.

Pajtim Statovic: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavian ensimmäisessä luvussa nuori mies tsekkaa netin seksi-ilmoituksia ja kutsuu kämpilleen seksisessioon sivulla ilmoittelevan nuorukaisen. Seuraavassa luvussa päähenkilö ostaa ison käärmeen ja kuvailee, miltä tuntuu, kun se kiemurtelee iholla ja nuolee. Kolmannessa luvussa ollaan Kosovossa vuonna 1980. Päähenkilön äiti on nuori tyttö ja on menossa naimisiin.

Kirja etenee vuorotellen Kosovossa ja nykyajassa. Tarina jatkuu yhä kahdessa aikatasossa, kun perhe lähtee Kosovosta Suomeen. Nykytason päähenkilö tapaa pokausreissullaan kapakassa puhuvan kissan ja ottaa sen asumaan luokseen. Puhuva kissa kai vie kirjan myyttiselle tasolle? Tai sitten se on päähenkilön houreita? Sitä ei avata, enkä ymmärtänyt kissan ideaa. Mutta varmaankin se tuo kirjaan 'särmää' ja 'uutta näkokulmaa'.

Kissakuvion ja etenkin kirjan lopun sukuloimisreissun voi selittää, että päähenkilö menettää mielenterveytensä. Tai ne voi tulkita niin. Tai sitten ei. Juonensäikeet ja syyt&seuraukset jätetään auki niin, että kokonaisuus on epämääräistä sumua, josta ei saa otetta. Että ihan sama, ja voihan se olla niinkin tai olla olematta, ihan miten sä itse haluat tulkita.

Onko niin, että mitä sekavampi kirja, sen hienompi? Kirjassa on silloin ’syvyyttä’ ja ’tulkinnan monimuotoisuutta’. Ehkä kirjaa ei kuulukaan ymmärtää. Kuuluu vain lukea ja... ja mitä? Eläytyä päähenkilön ankeaan maailmaan? En jaksa. Tämä, kuten moni muukin nykykirja, on ahdistavaa shaissea, missä ei ole valoa, ei toivoa, ei iloa, ei rakkautta, ei tulevaisuutta.

Kirjan luettuani silmiini osui lehtijuttu suomalaisesta valokuvataiteilijasta, joka puree metwurstisiivuihin reiät, pistää siivut silmilleen ja ottaa selffin. Se on taidetta. Kuinka ollakaan, seuraavaksi ajatuksiin pullahti vanha satu Keisarin uusista vaatteista, jossa pikkupoika toteaa, että eihän keisarilla ole vaatteita, hän on kalsareillaan. Hoviväki on ihastellut kankurien kutomaa taidokasta seitinohutta pukua, jonka näkevät kankureiden mukaan vain älykkäät ihmiset.

Jos Pajtim Statovic olisi keskittynyt esimerkiksi äidin tarinaan, kirja olisi voinut olla mielenkiintoinen kokonaisuus. Nuori kosovolainen nainen avioituu väkivaltaisen miehen kanssa, saa lapsia ja päätyy Suomeen, missä lapset kaikkoavat väkivaltaista isää ja missä äiti tajuaa, että Suomessa naista ei saa hakata. Toki maahanmuuttokirjoja on paljon, mutta ei Suomesta kovin monia. Miten käy aikuisten ja lasten asettuminen kahteen kulttuuriin? Miten väkivaltaisen isän auktoriteetti murenee maassa, missä perheen hakkaaminen ei olekaan osoitus miehekkyydestä? Miten äiti herää pitämään puoliaan? Nyt näitä puolia oli vain väläyksien verran kaiken muun seassa.

Samaa aihepiiriä

Anja Snellman: Parvekejumalat

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Elif Shafak: Kunnia

Anilda Ibrahim: Punapukuinen morsian

Tatiana de Rosnay: Nimeni on Sarah (eli Avain)

Hölmistyin, kun aloin lukea Nimeni on Sarah -uutuuspokkaria. Kirjan nimi oli vieras, mutta tarina kumman tuttu. Ja takakansitekstissä kerrotaankin, että kirja on ilmestynyt aiemmin nimellä Avain. Miksiköhän nimi on vaihdettu? Tuskinpa olen ensimmäinen lukija, joka luulee aloittavansa de Rosnayn uutta kirjaa, ja harmistuu huomatessaan lukeneensa sen jo, ainakin jos on ostanut sen.

Kirja itsessään on kyllä lukemisen arvoinen, luki sen kummalla nimellä tahansa. Se kertoo Pariisissa asuvasta amerikkalaisesta toimittajasta, joka alkaa tutkia ranskalaisten hiljaisuuteen hautaamaa tapahtumaa sodan ajalta.

Heinäkuussa 1942 Ranskan poliisi tekee Hitlerin vaatimuksesta ja Ranskan pääministerin määräyksestä Pariisissa ratsian ja kokoaa 13 000 juutalaista pyöräilystadionille odottamaan kuljetusta keskitysleirille. Joukossa on yli 4000 lasta. Siellä on myös 10-vuotias Sarah, joka kotoa lähdettäessä lukitsi pikkuveljensä komeroon piiloon ja lupasi hakea hänet pian. Stadionin ahtaudessa ja kuumuudessa tytön päässä on vain yksi ajatus: täytyy päästä takaisin kotiin ja pelastaa pikkuveli.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin amerikkalainen toimittaja ryhtyy kirjoittamaan artikkelia tuosta vaietusta päivästä. Tietoa ei olekaan ihan helppo saada, sillä Ranska yritti sodan jälkeen pyyhkiä tapahtuman historiasta. De Gaullen hallitus muun muassa retusoi valokuvista vartijoina toimineet ranskalaiset santarmit pois sodan jälkeen.

Tapahtunutta tutkiessaan toimittaja törmää Sarahiin, ja ryhtyy selvittämään, mitä tytölle ja hänen pikkuveljelleen ratsian jälkeen tapahtui.

Tämä kaikki on juoneltaan kiinnostavaa ja hyvin kirjoitettua. Kirjailija kuljettaa tarinaa eteenpäin kahdessa aikatasossa, jotka alkavat vähitellen solmiutua yhteen. Toimittajan avioliittoon liittyvä juonensäie on sekin vielä ookoo. Mutta loppupuolelle ympätty harlekiinityyppinen rakkausstoori on naiivi ja turha muuten oivallisessa kokonaisuudessa. Kirjailijan tai kustannustoimittajan olisi kannattanut uskoa romaanin kantavan ilman sitä, jolloin kirja olisi ollut kompakti alusta loppuun. Nyt loppuun tulee turha floppi.

Siitä huolimatta kokonaisuutena kiinnostava romaani, eikä vähiten siksi, että taustalla on tositapahtuma. 

Kirjasta on tehty myös elokuva nimellä Avain.

SAMASTA AIHEESTA KERTOO

elokuva Pariisin vainotut vuodelta 2010
 

 
SAMAA AIHETTA SIVUAA

J. M. G. Le Clézion romaani Alkusoitto vuodelta 2009

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Alun perin ajatus on loistava:  nälkä, sorto ja orjuus pois, tästä eteenpäin kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.

Mutta todellisuudessa työläisten paratiisissa on kahden kerroksen väkeä alusta alkaen. Ovat ne, jotka kulkevat rääsyissä, näkevät nälkää ja yrittävät pysyä hengissä kosteissa loukoissaan. Ja ovat ne, jotka asuvat hulppeissa huoneistoissa palvelijoiden passaamana, asioivat yksityiskaupoissa ja käyvät uuden valtionjohdon juhlissa, missä samppanja virtaa ja pöydät notkuvat.

Klara ja Ilja hiihtävät vuonna 1922 rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista onnelaa. Rajalla he vaihtavat nimensäkin venäläisiksi. Siitä alkaa Sirpa Kähkösen Graniittimies.

Ensin Klara selittää tyrmistyttävän kurjuuden uuden valtion starttausongelmilla. Ajan mittaan se ei riitä selitykseksi. Klara näkee, miten konepajan työnjohtajat kohtelevat maalta tulleita työläisiä kuin orjia. Hän törmää raunioissa majaileviin rääsyisiin ja räävittömiin orpolapsiin. Valistusmatkoillaan maaseudulla hän näkee, kuinka maanviljelijöiltä viedään hevoset ja lehmät ja vilja takavarikoidaan viimeistä jyvää myöten. Kun äidit itkevät, miten me ruokimme lapsemme, siihen vastataan lyömällä tai viedään sosialismin vastustajat saman tien vankileireille.

Ilja uskoo pitempään, että aate on oikeassa. ”Sinulla on uskonnollis-porvarillinen omatunto, jonka äitisi on iskostanut sinuun. Mutta vallankumousta ei tehdä äitien sentimentaalisin välinein vaan järjellä, päättäväisyydellä ja kollektiivisella tahdolla.”

Syntymäpäivälahjaksi Klara saa Iljalta Vladimir Iljitsh Leninin kehystetyn valokuvan, joka on kunniapaikalla heidän pikkuisessa huoneessaan.

Tottumus turruttaa Klaran hyväksymään sellaisenkin, mitä hän ei olisi koskaan Suomessa sietänyt. Tottumus ja pelko. Klara oppii varomaan, ettei koskaan edes nyökkää tai pudista päätään varomattomasti, jottei vain tule luokitelluksi kansanviholliseksi.  Klara liukuu syvään epäluuloon kaikkea ja kaikkia kohtaan.  Jokaista sanaa pitää varoa, eikä parhaimpaankaan ystävään voi luottaa. Ihminen on yksin.

Neuvostoliittoon 1920- ja 30-luvulla lähteneiden kohtaloista ei puhuttu vuosikymmeniin. Taisto Huuskosen vuonna 1979 julkaisema omaelämänkerta Laps’ Suomen oli ensimmäisiä, joissa kerrottiin, millaista rajan tuolle puolen menneiden suomalaisten elämä oli. Kun Neuvostoliitto hajosi, julkisuudessa uskallettiin ryhtyä puhumaan suomalaiskommunistien teloituksista ja kuljetuksista vankileireille Stalinin vainoissa.

Graniittimies ei tuo uutta siihen, mitä on jo kuultu ja luettu, mutta se on yksi elämäntarina lisää. Iljan ja Klaran taustalla ovat Sirpa Kähkösen omien sukulaisten kokemukset.

On muistettava myös, että rajan yli lähteneillä ei ollut vain vetoa, vaan myös työntöä, kun kansalaissodan jälkeen lukuisat vankileireiltä vapautetut punaiset eivät saaneet mistään työtä. Mutta suuri osa rajan yli lähteneistä uskoi myös aatteeseen täydestä sydämestään. Siksi törmäys todellisuuteen viimeistään silloin, kun vangitsemiset ja teloitukset alkoivat, on raju. Iljakaan ei enää voi sulkea silmiään ja puhua todellisuutta toiseksi sosialismin sloganeilla.

Miksi aate sitten sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden ja vallanhimon. Kysymykseksi jää, miksi ne veivät voiton?

Aiheesta lisää muun muassa

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

Teppo Eskelinen & Inari Juntumaa: Kapitalismin sanakirja

Sanat muovaavat elämäämme. Se, mitä sanalla tarkoitetaan, vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme, esimerkiksi onko jokin asia hyvä vai huono juttu.  Totalitäärisiksi muuttuneissa maissa sanoille annetaan usein uusia sisältöjä. Sen jälkeen on hankalaa keskustella toisella tavoin ajattelevan kanssa, vaikka puhuttaisiin samaa kieltä, koska kumpikin tarkoittaa tärkeillä sanoilla eri asiaa.

Sama näkyy vaikkapa parisuhteessa, jossa osapuolet ovat kotoisin eri puolilta Suomea. Tuttu juttu on itikka, joka Itä-Suomessa tarkoittaa hyttystä, lännessä lehmää, ja sellaiselle erolle voi pariskunta vain nauraa. Mutta kun Länsi-Suomesta kotoisin oleva sanoo itäsuomalaiselle kumppanilleen ”älä hosu”, itäsuomalainen loukkaantuu. Hänelle hosuminen tarkoittaa, että hän siis tekee huonoa jälkeä. Länsisuomalaiselle se tarkoittaa vain, että hidasta vähän.

Kapitalismin sanakirja kertoo lyhyesti ja selkeästi, mitä päättäjät ja poliitikot tarkoittavat sanoilla, joita pudottelevat suustaan. Kirjan nimi vie harhaan, nimen perusteella voisi olettaa kirjan olevan poliittinen ohjelmanjulistus. Sen sijaan kirjasta voi sutjakkaasti tarkistaa, mitä päättäjien jargon on  tavallisella suomella: veroparatiisi, kestävyysvaje, altruismi… 

Jargon = Jonkin ryhmän tai yhteisön käyttämä erikoiskieli.

Veroparatiisi = Valtio, joka verottaa vähän tai ei ollenkaan siellä toimivia ulkomaisia yrityksiä. 

Kestävyysvaje = Tilanne, jossa valtion menot ovat suuremmat kuin tulot.

Altruismi = Muiden hyvän huomioon ottaminen, vastakohta egoismille eli itsekkyydelle.

Media avaa näitä termejä harmittavan vähän. Moni käsite toistuu poliittisissa puheenvuoroissa niin taajaan, että sanaston kanssa työtä tekevät toimittajat luulevat sanojen olevan lukijoillekin selvää suomea. Kuinka paljon matalaan äänestysprosenttiin vaikuttaa se, että ihmiset eivät ymmärrä poliitikkojen puhetta? Tulee olo, että herrat puhuvat keskenään, ei niitä kiinnosta tavallinen kansa, kun eivät edes puhu niin, että tavallinen ihminen ymmärtää...

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa

Essee kuulostaa monen korvaan tylsältä filosofiselta sanojen pyörittelyltä. Hannu-Pekka Björkmanin esseet ovat kyllä filosofisia, mutta samalla lujasti kiinni arjessa. Björkman on erinomaisen hyvä kirjoittaja sen lisäksi, että hän on menestynyt näyttelijä.

Valkoista valoa ei ole elämäkerta, vaikka Björkman ottaa mukaan välähdyksiä omasta elämästään. Niistä syntyy sivutuotteena kertomus hänen tähänastisista vaiheistaan.

Björkmanin esseissä on monta raitaa, vahvimpina kuvataide, kirjallisuus, elokuvat, luonto ja teatteri. Hän letittää niitä osin hengelliseen todellisuuteen.

”Taide kertoo ihmiskunnan henkisestä tilasta tarkemmin kuin tiede”, Björkman toteaa. Taiteen ja viihteen hän sanoo eroavan siinä, että viihde tarjoaa pintapuolista tunteiden kuljetusta. Siksi se sopii länsimaiselle ihmiselle, joka haastaa itsensä mieluummin fyysisesti kuin henkisesti.

”Ja tottahan onkin, että on helpompi voittaa ruumiinsa kuin henkensä. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt murtaa ajatustensa kehiä. Hengellinen kilvoittelu on kovin extreme-laji, mihin voi ryhtyä.”

Björkman sanoo, että taide toimii yhdyssiteenä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Parhaimmillaan taide antaa meille tuntee, että olemme mysteerin äärellä. Viihde katkaisee kyllä arkipäivän, mutta sen vaikutukset jäävät siihen.

Björkman kertoo, miten kiinnostui hengellisyydestä ja kääntyi lopulta ortodoksiksi. Hän huomasi, ettei ole aina helppoa sanoa olevansa uskovainen.

”Uskonnon ja etenkin kirkon suhteen on keskusteluissa helpompi saada hyväksyntää välinpitämättömyydellä ja kansanperinteeseen kuuluvalla ’ryyppää ne papitkin’-asenteella. Edelleen, vaikka olen tunnustautunut ortodoksiksi, huomaan välillä vähätteleväni uskoani, ettei kukaan esittäisi vaivaannuttavia kysymyksiä tai hymyilisi pilkallisesti”, Björkman kirjoittaa.

Hän uskoo, että ihmisen lahjat ja kyvyt ovat jumalallista alkuperää, ja siksi on tärkeä miettiä, miten niitä käyttää. Jos haluamme, niin hyvyys, rakkaus ja kauneus elävät taiteessa. Ne ovat kaikki myös Jumalan ominaisuuksia, mysteereitä.

”Jos olemassaololtamme riistetään mysteeri, sielumme alkaa näivettyä”, Björkman sanoo.

Hannu-Pekka Björkman puhuu paljon luonnosta.

”Hiekkatie vie metsän läpi kohti peltoja. Juuri silloin, kun metsä loppuu, aistin valon, joka humisten virtaa maisemassa. Alkukesän valo, kun ilma ei vielä ole tuoksuista raskas, vaan raikas ja leppeä. Kaikki erottuu kirkkaasti. Latojen halkeilleet laudat, metsän saareke kaukana pellolla. Ojanpientareen kukat. - - Kaiken yllä huimaavan sininen taivas, ja pilvi kuin linna lipuu lakeuksien yllä. Olen samassa hengityksessä kaikkeuden kanssa.”

Pohjanmaalta kotoisin olevalle Hannu-Pekalle peltolakeudet ja pilvet niiden yllä olivat jokapäiväinen osa lapsuutta:

”Taivaalle tuijottelu on maaseudulla kasvaneelle tietenkin aivan normaalia. Siellä säästä puhuminen ei ole small talkia vaan totista totta. Sään vaihtelut määrittävät tekemisten ja tekemättä jättämisten rytmin. Omissa koulun poissaolotodistuksissani lukee muutaman kerran syynä poissaoloon pakkanen.”

Hannu-Pekka Björkmanin esseiden kieli on kaunista, mutta ei höttöä. Sanoissa on sisältö. Sisältöä on sen verran painavasti, että kirjaa ei voi hotkaista yhtä kyytiä, vaan sitä pitää lukea pätkissä ja pysähtyä välillä ajattelemaan.

En tiedä, paraniko Valkoista valoa loppua kohden vai pääsinkö enemmän sisään sen maisemiin, kun tuntui, että mitä pidemmälle luin, sen hitaammin luin. Ehkä kirja kannattaakin ensin lukea läpi ja sitten lukea uudelleen, hitaasti.

Pysähdyin esimerkiksi miettimään, mitä tarkoittavat jokapäiväisessä elämässä nämä Björkmanin kirjan lauseet:

”Kaikella, mitä teemme, on suunta. Me kuljemme aina jotakin kohti ja jostakin poispäin.”

”Lahjakkuus ei vapauta ketään vastuusta. Jos ei pysty tekemään hyvää, voi yrittää olla tekemättä pahaa.”

”Kaikki, mitä on liikaa, turruttaa.”

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Juoni vai kieli, kumpi on tärkeämpi? 

Eihän niitä voi tyystin erottaa. Mutta joku lukee kirjan hyvän kielen takia hyvillä mielin, vaikka juoni ei ihan pysy koossa. Toinen taas ärsyyntyy, jos juonessa on floppeja, ja harmittelee, että tuli tuhlattua aikaa mokomaan, vaikka olisi miten hyvää kieltä. 

Mutta alkuun. Purkausta aloitettuani mietin, mistä juonen perusasetelma on niin tuttu. Sitten aivoskanneri löysi sen. Kjell Westö toistaa monessa kirjassaan samaa kuviota: on kaverikolmio, kaksi poikaa ja tyttö. Kunnon poika rakastaa tyttöä, joka rakastaa sitä rentumpaa poikaa, vaikka saisi kunnon pojasta hyvä miehen.  

No, perustarinoita on kait rajattu määrä, joten tällaisia tullee vastaan jatkossakin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirja alkaa hailakkaasti. Hyvän kirjan kanssa voi mennä yö yhtä putkea, mutta tätä ei ollut ongelma jättää kesken. Lähtöasetelma on veljekset ja naapurintyttö, Kjarri, Birk ja Vigdis. Kjarri haluaa Vigdiksen, joka haluaa Birkin, joka haluaisi viettää aikaa veljensä Kjarrin kanssa, mutta tämä haluaa Vigdiksen mukaan.

Tarina kerrotaan vuorollaan kunkin päähenkilön näkökulmasta, ja pitemmälle edetessään se alkaa vetää. Kjarri aloittaa. Vigdis tuo juoneen uutta taustaa ja valaisee varjopaikkoja.  Kun kertoja zuumaa kolmanneksi Birkiin, tarina nappaa otteeseensa, ja kirja on luettava samalla istumalla loppuun mielessä kysymys, miten tässä käy.

Ja voi ei! Loppu on tyhmä. Salaisuudet kyllä selviävät, ja juonesta tulee kokonainen siinä mielessä, että lukija saa tietää, mistä oli kyse kenenkin kohdalla. Miksi ihmeessä kirjailija siis kirjoittaa hyvälle tarinalle hähmäisen lopun?

Monet nykykirjailijat ikään kuin häpeävät kirjoittaa selkeitä tarinoita, jotka klousataan kunnolla, niin että lukija saa palkinnon: näin langat solmiutuivat yhteen, näin henkilöille kävi. Luulevatko kirjailijat, että se on jotenkin vanhanaikaista? No ei ole. Se on lukijan palkitsemista. On ärsyttävää heittää loppuun kysymyksiä ja jättää ne vastaamatta.

Tarinan loppu on kaiken lisäksi ankea. Jos pahin arvaus toteutui avoimista vaihtoehdoista, kaikille kävi huonosti. Kirjan lukenut ystäväni sanoi, ettei hän pidä siitä, kun kirjasta jää lohduton fiilis. Olen samaa mieltä. En lue kirjoja siksi, että lopputulema on tympeä olo.

Kirjan kieli on herkullista. Jos ei hähmäinen loppu harmittaisi niin paljon, lukisin kirjan uudelleen hitaasti, katselisin sanojen piirtämiä kuvia, jäisin niiden tunnelmiin, pohtisin pitkin matkaa olevia ajatuksia.  Mutta nyt en taida.

Elämä tuliperäisellä islantilaisella saarella keskellä merta on kiinnostava ympäristö. Tosin mietin, kuinka aitoa se on? Kirjailija asui Islannissa puoli vuotta ja sijoitti sen jälkeen kirjansa sinne. Minkähänlainen kirja siitä tulisi, jos joku toismaalainen asuisi Suomessa puoli vuotta ja kirjoittaisi sen jälkeen Suomeen sijoittuvan suomalaisen kolmiodraaman?

Toinen kysymys on sitten, että onko sillä väliä? Harva meistä tietää Islannista tuonkaan vertaa, ja jos joku kohta vähän viiraa, kuka meistä osaa sanoa, ettei se niillä noin mene…

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on Että tuntisin eläväni

”Paas ollen renksuttamatta sitä lukkoo”, sanoo täti Tuula-Liina Variksen novellikokoelmassa Että tuntisin eläväni.  Paikkakuntaa ei ole kerrottu, mutta hauskan kuuloinen murre viittaa Loimaan suuntaan, mistä Varis on kotoisin.

Että tuntisin eläväni on tavallaan romaani, vaikka on novellikokoelma, sillä sen novellit ovat ketju. Niissä seurataan saman suvun tarinaa vuosikymmen toisensa perään aina yhden henkilön kautta. Osa aiempien novellien porukoista on taustalla seuraavassa.

Kun olin nuori, ajattelin, että haluaisin päätyä vanhaksi viisaaksi naiseksi. Tuula-Liina Variksen tavassa nähdä elämää on vanhan naisen viisautta, vaikkei Varista vielä vanhaksi voi sanoa. Hän piirtää henkilöistä eläviä ihmisiä syineen ja seurauksineen ja ymmärtää luomuksiaan heidän vajavaisuuksistaan huolimatta.

Lempparini Tuula-Liina Variksen teoksista on Maan päällä paikka yksi on, jossa erityisen osuvasti näkyy elämänkokemuksen tuoma ymmärrys. Kirjan tarina lienee vaatinutkin vuosikymmeniä kypsyäkseen romaaniksi, sillä se seuraa Variksen oman perheen vaiheita ja päätyy siihen, kun Tuula-Liinan alter ego Ulla on 16-vuotias.

Maan päällä paikka yksi on on kertomus odotuksista, taitamattomuudesta ja pettymyksistä. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.

Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa pinttymään päässeistä tavoista on omien elämänvaiheiden vahvistamia. Kuinka paljon pinttymiseen sitten vaikuttaa se, että ympäristö ei pistä kampoihin, vaan antaa jonkun päsmäröidä - ”se nyt on sellanen”?

Yksi seikka, mikä kirjan tarinassa mietityttää, on se, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on päässyt menemään tällaiseksi? Perheen äiti Aino ei kysy sitä itseltään edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljenvaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat kun Aino-täti tulee. Miksi Aino ei pohdi vielä silloinkaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?

Tuula-Liina Variksen henkilörepertuaarissa yksi merkille pantava porukka ovat nahjusmiehet, jotka eivät sano muijille, että nyt loppu! Toinen ääripää ovat ne miehet, joka vetävät nyrkillä turpiin. Normaalisti jämäkät miehet lähes puuttuvat valikoimasta, ne jotka eivät suostu pompoteltavaksi, mutta eivät pomota itsekään.

Kuinka paljon isän nahjusmaisuuteen vaikutti se, että hän oli äitinsä paapoma? Mikä ylipäänsä on äitien osuus siinä, millaisia aviomiehiä heidän pojistaan kasvaa? Se ja monta muuta kirjasta nousevaa kysymystä tekee Maan päällä paikka yksi on -kirjasta hyvän lukupiirikirjan. Sen herättämiä ajatuksia on kiinnostava peilata toisten kanssa. 

Ainoa miinus on epilogin sijoittaminen kirjan alkuun. Ulla kulkee vanhassa kotitalossaan ja muistelee menneitä ihmisiä ja tapahtumia. Kirjaa vielä lukematon ei ymmärrä hölkäsen höpötystä siitä. Ensimmäinen luku kannattaa hypätä yli ja lukea vasta lopuksi.

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kostoSeppo Jokinen: Mustat sydämet

Kirjaston uutuushyllystä tarttui käteen kaksi dekkaria, suomalainen ja ruotsalainen. Molemmat osoittautuivat hyvätasoisiksi lajinsa edustajiksi. Molemmat avaavat myös ikkunan toisenlaiseen elämänpiiriin.

Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto on voittanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon.  Tukholmassa asuva apulaissyyttäjä Anna Magnusson on äitinsä puolelta Norjan saamelaisia, mutta hän ei ole lapsuuden jälkeen ollut juurikaan tekemisissä sen sukuhaaran kanssa. Nyt Koutokeinossa asuva isoäiti pyytää häntä tulemaan apuun, sillä Annan serkku on vaarassa joutua vankilaan.

Kirja vie lukijan Norjan Lappiin, pakkasen ja lumen keskelle. Pettersson kuvaa taitavasti pohjoisen talven kylmyyttä, loputtomia lumiaavoja, tuntureita, tähtikirkkaita öitä ja saamelaisten kykyä selvitä sen kaiken keskellä. Yhtä taitavasti hän kuvaa lappalaisen yhteisön sosiaalisia ristipistoja, tapaa ilmaista asioita sanomatta niitä suoraan ja menneisyyden ulottumista nykypäivään, kun esivanhempien teot ja tekemättä jättämiset muistetaan sukupolvesta toiseen.

Kiinnostavan miljöön lisäksi Pettersson kutoo juonen, joka pitää hyvin kutinsa. Vastaukset kysymyksiin tulevat kirjan lopussa, kuten hyvässä dekkarissa kuuluukin. Kirja on tämän genren tykkääjille vaikka mainio lahja pukinkonttiin.

Seppo Jokisen Mustat sydämet jatkaa tamperelaisen komisario Koskisen tutkimuksia. Se on sarjan 19. dekkari, mutta kirjan voi lukea vaikkeivät aiemmat olisi tuttuja, sillä Mustat sydämet on oma kokonainen tarinansa.

Jokinen vie komisarion tällä kertaa Australian suomalaisten pariin. Alun pitäen Koskinen lähtee  Sydneyn maratonille kolmen työkaverin kanssa, mutta päätyy tutkimaan paikallisten suomalaisten keskuudessa tapahtuneita kummallisuuksia. Mitä ovat mustat sydämet, sekin selviää matkan varrella.

Kun Pettersson kuljettaa lukijan 40 asteen pakkasiin, Jokisen lukija hikoilee 40 asteen helteessä. Australian etäisyydet, luonto ja paikalliset erikoisuudet tulevat juonen mukana tutuksi. Tarina rakentuu ammattitaitoisesti, kieli on sujuvaa ja lopussa selviää, mistä on kyse. Hyvä lahja tämäkin dekkareista tykkäävälle.