Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki yhdistää ekojännäreissään faktaa ja fiktiota kerta kerralta sujuvammin. Sarasvatin hiekkaa oli ensimmäinen hänen kirjansa, jonka luin. Se oli silmiä avaava ja kiinnostava kertoessaan, mitä Euroopassa tapahtuu, jos mannerjää sulaa, mutta sen henkilöhahmot olivat yksioikoisia ja ennalta arvattavia. Eivät Kurganin varjojen henkilötkään mitään annakareninoja ole, mutta eivät enää ihan niin harlekiinityyliä kuin Sarasvatissa.

Isomäen kirjat ovat ilkkaremesmäisesti helppolukuisia jännitystarinoita.  Se, mikä niissä kiinnostaa, on kaikki se mielenkiintoinen fakta, jonka Isomäki ymppää tarinaan. Kurganin varjoissa juoneen nivoutuu maapallon tulevaisuutta, historiaa ja kielitiedettä. Saattaa kuulostaa ikävystyttävältä, mutta ei ole, päinvastoin, suht kevyen jännityskertomuksen siivellä saa monenlaista uutta tietoa.  Enpä tiennyt esimerkiksi sitä, että jos Välimeri saastuu liikaa ja käy hapettomaksi, laivat eivät pysy enää sen pinnalla vaan plumpsahtavat pohjaan.

Kurganin varjojen loppuosaan ympätty suhdetarina rikkaan laivanomistajan ja maailman upeimman vartalon omistavan meribiologin välillä on sitten kyllä jo niin klisee, että menee överiksi. Juonenkäänteenä sillä voi perustella olevan paikkansa, mutta silloinkin se on turhan pitkitetty. Vaan kun sen osion jättää omaan arvoonsa, Kurganin varjot on aivan mielenkiintoinen kokonaisuus.

Kurgan muuten on ikivanha hautakumpu.

Victoria Hislop: Saari

Katsoin ensimmäisen jakson paraikaa pyörivästä tv-sarjasta Saari, joka perustuu Victoria Hislopin saman nimiseen romaaniin. Jätin siihen. Viipyilevä tahti muistutti sen sortin kotimaisia elokuvia, joissa toivoo, että leffan mukana tulisi kelaa eteenpäin -nappi.

Kirja sen sijaan lähti vetämään alusta alkaen. Englantilainen Alexis on lähdössä Kreikkaan lomalle ja päättää matkallaan tutustua myös kreetalaisen äitinsä syntymäseutuun. Äiti ei ole koskaan puhunut lapsuudestaan, ja tytär näkee tilaisuuden ottaa selville, mitä salaisuuksia äidin menneisyydessä on.

Alexis matkustaa äitinsä suvun kotikylään, Plakaan. Kylän edustalla on Spinalongan saari, joka oli spitaaliin sairastuneiden karkotuspaikka. Alexis löytää kylästä äitinsä vanhan ystävän, joka alkaa avata salaisuuksien kerää.

Juonessa on monenlaista vaihetta, ja se pitää hyvin näpeissään. Sisällön tekee painavaksi ja koskettavaksi se, että Spinalonga on totta. Spinalonga jäi autioksi vuonna 1957, kun leprasiirtola lakkautettiin, ja se on nykyisin turistikohde.

Saari on helppolukuinen. Sen lauseet menevät siellä täällä naivin harlekiinityylin puolelle, mutta ei niin paljon, että alkaisi haitata: ”Eleni tunsi musertavaa syyllisyyttä, että tytöt joutuivat varttumaan ilman häntä.” Ikään kuin Eleni olisi tehnyt tietoisen valinnan, että sairastunpa seuraavaksi spitaaliin.

Spitaalin eli lepran monimuotoisuus tulee kirjassa hyvin esille. Spitaaliin sairastunut saattoi elää vuosikymmeniä ilman, että sairaus juurikaan eteni, ja toisessa päässä janaa sairaus vei muutamassa vuodessa kivuliaaseen kuolemaan. Petrakisin perheen tarina on ollut rankkaa todellisuutta monien perheiden elämässä, ennen kuin lääke löytyi.

Kun olin lukenut kirjan, huomasin ajatusteni palaavan moneen kertaan kertomukseen. Hyvä kirja.

Spinalongassa näyttää tältä:

http://www.youtube.com/watch?v=beHZV2iARas

http://www.youtube.com/watch?v=AIXH_JYqcoU

Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio

Tiedemiehet ovat  havainneet ihmisten dna-koodissa profeetallinen lisäosan, joka paljastaa, että maailma on menossa kohti lopullista katastrofia. Siinä Ketjureaktion alkutilanne.

Tarina lähtee liikkeelle ilkkaremestyylisen vauhdikkaasti, mutta keskivaiheilla juoni alkaa jumittaa. Tiedemiehet jäävät kiertämään kahta kuumaa puurovatia: miten pelastaa edes osa ihmisistä ja kuka on laittanut koodin ihmiseen? Jumala istuu jälkimmäisessä puurossa, ja kirjan tiedemiesten ongelma näyttää olevan se, että hän ei käy selitykseksi, koska Jumalaa ei ole.

”Se ei voinut pitää paikkaansa siksi, että se oli mahdotonta”, kirjan tiedemies perustelee.

”Miksi tekstit oli sijoitettu ihmisen dna:han? Kuka oli asettanut ne sinne? Ei kukaan. Niin se vain oli. Se oli ainoa järkeenkäypä vastaus”, toinen tiedemies keskustelee itsensä kanssa.

”Jos evoluutio saa aikaan hyönteisiä, jotka surisivat tietyssä sävellajissa avatakseen tietyn kukan, sille ei ollut olemassa mitään syytä tai selitystä”, tiedemies painottaa. Mikro-organismit syntyvät vain toisista mikro-organismeista, mutta mistä elämä sai alkunsa ensimmäisen kerran… no, jostain.

Tiedemiesten kenen-tekoa-tää-on-keskustelut itsensä ja toistensa kanssa täplittävät dna-koodin avausongelmia. Toisen puurovadin kanssa ei päästä sen pitemmälle. Tiedemiehet miettivät kuumeisesti, kuinka pelastaa ihmiskunnasta edes jäännös, kun virus tarttuu aivastuksen nopeasti.  Ilmiselvä vastaus ei tunnu tulevan mieleen. Pohdintojen joukkoon lomittuu ihmissuhdejuttua tuomaan lisäväriä tarinaan.

Loppupuolella juoni lähtee taas vauhtiin. Loppuratkaisu ei ole meitä fiksummat avaruusoliot, vaan - no, sen voi lukea kirjasta.

Kohtuusujuvassa kielessä on kohtia, jotka pistävät arvelemaan, että kustannustoimittajalta jäi käännös tsekkaamatta:

”Christina oli ollut tulipunainen lopettaessaan puhelun, mutta kerrankin se ei johtunut pelkästään akun kuumenemisesta.” (kerrankaan...)
”Helena oli antanut hänen nähdä koodit, joita hänen ei olisi saanut nähdä. (hän ei olisi saanut…)
”Kukaan ei halunnut jäädä paikalleen huolimatta senhetkisestä olinpaikasta” (…olipa missä tahansa)


 

Laura Lähteenmäki:Ikkunat yöhön

Elsi on vähän päälle kahdenkymmenen ja odottaa kolmatta lastaan. Hän on tamperelaisen kauppiasperheen tytär ja on päätynyt vastentahtoisesti Niityn metsätilan emännäksi. Miehen vanhempi veli on kuollut sodassa saamiinsa vammoihin, ja tila olisi jäänyt muuten isännättä. Taakse jäivät kivitalo kaupungissa ja nykyajan mukavuudet, taakse jäivät kaupungin valot ja menot, ystävät, vanhemmat ja sisko.

 

Juoni etenee kolmessa aikatasossa. Kirjailija pitää palat hyvin koossa ja rakentaa taitavasti niistä muodostuvaa tarinaa. Elsin tyttäristä Asta jää aikuisena pitämään kotitilaa. Arja lähtee opiskelemaan ja tekemään uraa. Kolmas polvi on Arjan ja Astan lapset. 

Kertomus herättää monta kysymystä ja antaa niihin vastauksia juonen edetessä. Kirjan lopussa viimeisetkin salaisuudet selviävät, ja lukija näkee kokonaisuuden.

Jokaisella henkilöllä on historiansa, traumansa, vahvuutensa ja heikkoutensa. Aikakausia kuvataan hyvin niin sodan jälkeen kuin 80-luvulla, lukija ui vaivatta mukaan. Kirjan kieli on elävää ja rikasta.

Kiinnostava tarina pistää pohtimaan syitä ja seurauksia. Mikä on Elsin vastuu, ketjun alkajan? Hän ei voi syyttää miestään, joka on hyvä mies. Eino ymmärtää vaimon masennusta, yrittää auttaa, hoitaa töiden ohessa lapsia minkä ehtii, ei moiti, ei syytä.

Elsi ei voi syyttää myöskään anoppiaan. Anoppi ei motkota, ei valita, vaan hoitaa navettatyöt, huushollin, lapsia, kehottaa Elsiä lepäämään.

Elsi ei voi syyttää vanhempiaan. Hänellä on lämmin, rakastava isä ja äiti. Ketä hän sitten voi syyttää? Itseäänkö? Mutta ei hän tätä tilannetta valinnut. Hän teki ensimmäisen valinnan, lähti miehen mukaan ja tuli raskaaksi, mutta sen jälkeen.

Elsin tytär Arja kehuu, ettei hänen olisi pakko luoda uraa, mutta äitiys ei sytytä häntä, hän ei viihdy lastensa kanssa. Koulun lomien alkaessa hän lähettää tyttärensä Hannan ja Riikan maalle, jossa heidän on oltava loman viimeiseen päivään asti. Aikuisena Hanna puolestaan väsyy 11-vuotiaan poikansa kanssa jo ensimmäisenä kesälomapäivänä. Hän on kiukkuinen miehelleen, joka pääsee työmatkalle, ja Hannan täytyy vääntää lapselle joku kiva lomapäivä. Samaan aikaan Hanna muistelee omaa lapsuuttaan, ihmettelee eikä ymmärrä, miksi äiti lähetti heidät aina koko kesäksi pois kotoa.

Toinen tytär Riikka on katkera sinkku, joka kirjoittaa hyökkääviä runoja naisille, äidille ja mummolle: ne, joihin piti voida luottaa, pettivät. Miesystävä kysyy, mitä sinulle on tapahtunut? Miksi luulet kaikkien haluavan sinulle vain pahaa?

Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.

Riikka skannaa aikuisena koko ajan, mitä muut minusta ajattelevat. Hän ei osaa olla oma itsensä, ei tiedä, kuka lopulta on, kun on liian kauan yrittänyt kelvata. Samaan aikaan hän torjuu, katsoo ohi, ei päästä ketään lähelle. Mutta kun työkaverit eivät kutsu mukaan jatkoille, Riikka tuntee tulevansa taas hylätyksi.

Hän on kierteessä näkemättä sitä itse. Jos sen näkisi, voisi ainakin yrittää astua hylkäämisenpelon kehästä. Mutta kun ei näe, jää siihen ja saa käytöksellään ihmiset kääntämään selkänsä yhä uudelleen. Harva jaksaa olla pitempään ihmisen kanssa, joka ajattelee kaikkea siitä käsin, mitä minulta puuttuu, ja velkoo ympäristöltään vajaaksi jääneen tunneakkunsa täyttämistä.

Hylätyksi tulemisen ytimessä on viha.

Kun näen, että minua ei haluta, että äiti on mieluummin muualla, minä pelkään ja minä vihaan. Pelko on selviytymisen pelkoa. Olen lapsi, en selviä hengissä, jos ei kukaan pidä minusta huolta, en selviä, jos ei kukaan rakasta minua.

Äiti voi sanoa, että rakastaa, mutta teot puhuvat äänekkäämmin. Lapsi täytyy ottaa syliin tänään, lasta täytyy katsoa silmiin tänään, katsoa ja kuunnella. ”Käännä katseesi minun puoleeni ja anna minulle rauha” pyydetään Herran siunauksessakin. Siinä on ihmisen ydintarve, tulla nähdyksi, olla olemassa toiselle.

Pelko tuntuu hätänä, ja sen tunnistaa. Viha on piilossa pelon alla. Sitä ei voi päästää pintaan, sillä jos ei minua rakasteta, kun yritän olla kiltti, vielä vähemmän, jos olen vihainen. Viha on silti siellä, vaikuttamassa, viha siitä, että minua on kohdeltu väärin. En ole halunnut tulla olevaiseksi, muut ovat minut tänne kutsuneet, ja sen jälkeen hylkäävät. Se on väärin. Jos kutsuu esiin, on pidettävä myös kutsumastaan huoli.

Kiltteydestä kipeät -kirjan kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara sanoo, että kiltit ihmiset ovat täynnä vihaa. Kirjasta on otettu toistakymmentä painosta. Kertooko se jotain suomalaisista?

Isillä on oma osansa, mutta tässä kirjassa ei puhuta heistä. Isät ovat poissa, paitsi Eino, muut ovat työmatkoilla. Ikkunat yöhön nostaa esiin äitien ketjun.

Sanotaan, että äitien ja isien teot menevät eteenpäin sukupolvelta toiselle. Tämä ketju alkoi Elsistä. Mutta entä kun ei pysty enempään? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Lukija jää kysymään, kuka Elsin jälkeläisistä osaa katkaista ketjun? Mitä siihen tarvitaan?

Ikkunat yöhön on hyvä kirja ja se on myös hyvä lukupiirikirja. Siinä on paljon näkökulmia, joita pohtia ja joista keskustella

Taiye Selasi:Ghana ikuisesti

Folasta tuntuu, että tässä on mies, jonka kanssa voi rakentaa elämän, mitä ikinä ’elämä’ sitten tarkoittaakaan. Tämä mies on Kweku, joka opiskelee lääkäriksi Pittsburghissa, Amerikassa.

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, joka nauraa aina. Kaksi nuorta rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä sitten näin kävi?

Ylpeys, häpeä ja vaikeneminen, kuinka paljon turhaa onnettomuutta ne saavatkaan aikaan. Elämä, jonka rakentamiseen on mennyt vuosia, hajoaa palasiksi muutamassa viikossa. Kweku ei kestä häpeää ja tekee ensimmäisen väärän siirron. Fola jatkaa väärien siirtojen tiellä.

”He roikkuivat kymmenen minuutin päässä paikasta, jossa Olu oli kerran asunut, kaikki kysymykset ja sydänsurut vailla vastausta, hoitamatta, kuivumassa hiljaisuudessa”, esikoispoika Olu ajattelee aikuisena vanhoilla kotikulmillaan.

Kaksikymppinen Sadie itkee isän menettämistä ja äidin ikävää. ”Hän itkee sitä, miten eksynyt hänestä on tullut, miten yksin he ovat, miten erillään, miten hajallaan. Hän vihaa joulua, sydäntä särkevää eroa sen välillä, mitä heistä on tullut ja mitä perheen tulisi olla.”

Jo ennen katastrofia perheen painovoimapiste siirtyy, vaikka kukaan muu kuin Olu ei tunnu huomaavan sitä. Aiemmin keskellä olivat olleet isä ja äiti, puhumassa, nauramassa, läsnä.

”Nyt heidän paikallaan oli pieni tyhjä tila, jonka heidän poissaolonsa jätti jälkeensä. Fola oli kadonnut vauvan maailmaan, Kweku työhönsä. Siihen tyhjään tilaan pääsi sujahtamaan heidän tulevaisuudenunelmansa: visio reilun kymmenen vuoden päässä odottavasta kodista, jossa Kwekun ja Folan molemmat projektit, aikuiset lapset ja yksityispraktiikka, olisivat alkaneet tuottaa hedelmää, ja he itse voisivat nousta uudelleen esiin.”

Ihan hyviä aikomuksia, mutta lapsi on nyt. Lapselle riittää pienempikin koti. Lapsen voi nähdä tänään, häntä voi pitää sylissä tänään, hänen kanssaan voi jutella ja häntä voi rakastaa tänään. Aikuisiakin lapsia voi katsoa ja halata, mutta silloin on myöhäistä vahvistaa sitä kivijalkaa, jonka päälle aikuisuus rakentuu.

Kwekun ja Folan jokainen lapsi kantaa mukanaan väärien siirtojen seurauksia, ja jokainen velkoo tietoisesti tai tiedostamatta vanhempiaan. Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa siitä, minkälainen aikuinen hänestä kasvaa?

Täydellistä ei ole. Vanhemmat eivät ole täydellisiä. Kukaan ei ole.

Kun jumittuu syyttämään vanhempiaan virheistä, joita he tekivät, jää kiinni menneisyyteen. Tämä päivä ja tulevaisuus jää elämättä. Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie, perheen lapset, ajelehtivat kukin omalla tavallaan sivullisina elämässään, kelluvat kuin avaruudessa, katselevat itseään vierestä, koska ovat menneisyyden mustekalalonkeroiden sitomia.

Traumat ovat totta, Olun, Kehinden, Taiwon ja Sadien traumat, ja kaikkien muidenkin. Ei ole ihmistä, joka ei saisi vuosien kuluessa haavoja ja ruhjeita, joista jää arpia. Toiset arvet ovat isompia, toiset eivät niin isoja, mutta kaikilla niitä on.

Kuinka paljon ihminen voi valita? Mitä voi päättää?

Itse ajattelen, että ensimmäinen päätös on armahtaa vanhempiaan tai kuka se sitten onkin, joka on tehnyt väärin. Kyse ei ole siitä, ansaitsevatko he sen, sillä armoa ei ansaita.

Se joka antaa anteeksi toiselle, tekee hyvän teon itselleen. Hän vapauttaa itsensä menneen kahleista.  Ei tarvitse odottaa, että toinen pyytää ensin anteeksi. Tuo toinen voi olla vaikka kuollut. Anteeksi voi antaa omin päin ja päästää irti siitä, mitä minulle tehtiin, kääntää katseensa eteenpäin.

Toinen päätös on katsoa traumoja silmiin. Ei tunkea niitä kellariin, ei valehdella itselleen, ei selittää, vaan katsoa silmiin: mitä tapahtui, miltä minusta tuntui, miltä tuntuu nyt.

Kehinde kuvaa terapeutille seisovansa lasiseinäisessä kammiossa. Hän näkee ohikulkevat ihmiset, muttei pääse heidän luokseen, ei voi puhua heille, ei pysty kertomaan heille, että olen täällä.

”Suojautumista”, sanoo terapeutti. ”Pelolta, kivulta ja raivolta.” Kehinde sanoo, ettei hän ole vihainen. ”Olet, ja sinun on syytäkin olla. Ota se vastaan. Vihasi. Anna sille lupa olla olemassa.”

Kolmas päätös on kysyä, mitä haluaa omalta elämältään ja mitä voi tehdä edetäkseen sitä kohti.

Et ole äitisi, etkä isäsi, olet sinä. Sinulla on oma elämäsi elettäväksi. Voi valita, elääkö omaa elämäänsä, johon sisältyy menneisyys, mutta menneet eivät pomota. Vai jääkö menneiden kahleisiin, jossittelemaan, syyttämään.

Jos askelten ottaminen yksin ei onnistu, kanssakulkija auttaa, terapeutti, ystävä, sisarus… Mutta päätös lähteä eteenpäin on jokaisen tehtävä itse.

Taiye Selasi kiertää tarinaa näkyviin taitavasti, korkkiruuvitapaan, tuo esiin nykyisyyttä ja mennyttä vuoron perään. Hänen kielensä on omaperäistä, kiehtovasti runollista, mutta ei ylikoukeroista (vaikka rajalla jossain kohti jo menee).

Afrikkalaisuudella on vahva osuus kirjassa. Ja mikä mukavaa, Selasin kirjassa on hyvä loppu. Vain yksi on joukosta poissa, kuollut, ja hänkin olisi varmasti halunnut olla mukana. Joidenkin aika päättyy aiemmin, joidenkin myöhemmin. Kun ei voi tietää, minkä verran kullakin on päiviä jäljellä, kannattaa avata asiat, puhua suoraan ja tehdä sovinto silloin, kun päiviä vielä on.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Hylätty puutarha on positiivisella tavalla vähän vanhanaikainen viihderomaani, kantensa näköinen. Kirjan tarina etenee monessa aikatasossa, monen henkilön silmin ja monessa eri paikassa aina vanhaa kartanoa myöten, kuten tyyliin sopii. 

Kirjailija pitää palat hyvin koossa. Lukujen alussa on selvästi merkitty, missä ollaan ja mitä vuotta eletään. Juonessa ei ole tyhjäkäyntiä, mutkia riittää  viimeisille sivuille asti. Lukija kokoaa mielessään palapeliä ja näkee pikkuhiljaa, minkälainen kuva paloista on muodostumassa. Viimeinen pala muuttaa vielä lopputulosta, joskin sitä käännettä aloin uumoilla jo matkan varrella.

Kääntäjä tekee vähän epätasaista työtä. Sujuvan suomen joukossa on kökköjä lauseita, onneksi kuitenkin vain siellä täällä: "Takka oli ollut tukittuna niin kauan, että tuntui kurittomalta ehdottaakaan mitään muuta." 

Kokonaisuutena lajissaan sujuvaa ajanvietettä.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tästä kirjasta jää vastenmielinen olo. Tätä kirjaa ei kannata ostaa.

Varistyttö kertoo pedofiileistä, sukurutsasta ja sadistisesti kidutetuista pikkupojista. Kaiken perverssimatskun jälkeen kirja tekee vielä senkin, että juoni jää kesken. Kirjakaupan myyjän mainoslauseiden huijaama asiakas ostaa kirjan, joka ei edes ole kirja vaan jatkokertomuksen ensimmäinen osa, ilman että myyjä sanoo sitä. 

Naistenlehden jatkokertomuksen aloittava tietää, että juttu jatkuu seuraavassa numerossa, mutta kirjan ostaja luulee ostavansa paketin alkuineen ja loppuineen. Tässä hän ostaa puolitekeleen, eikä sitä mainita missään kohtaa kirjan kansiteksteissä.

Varistyttö aloittaa uuden ruotsalaisen dekkarisarjan, jonka päähenkilö on rikoskomisario Jeanette Kihlberg. Sarjassa ilmestyy kuulemma kaksi seuraavaa osaa vielä tämän vuoden puolella. Lienevätkö yhtä vastenmielisiä:

”Kärpäset olivat käyneet pojan ruumiin kimppuun ja punakeltaisia jyväsiä oli kerääntynyt pojan silmäkulmiin ja hänen nenänsä ja suunsa ympärille. -- Pojan silmät oli osittain syöty. Kasvoissa hänellä oli isoja verenpurkautumia. Myös tältä pojalta oli poistettu sukuelimet…” ja sitä rataa eteenpäin vuorotellen pedofilia- ja sukurutsakuvauksien kanssa.

Edes päähenkilö Jeanette Kihlberg ei ole millään lailla sympaattinen. Perhe jää aina kakkoseksi. Mitä kasvaa pojasta, jonka äiti ei ole just koskaan paikalla, eikä taaskaan muista lupauksestaan huolimatta pojan jalkapallojoukkueen tärkeää loppuottelua?

”Jeanette tajusi, että hänen tutkimansa kuolleet pojat saivat häneltä enemmän huomiota kuin hänen oma elävä poikansa. Mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään. Vaikka Johan olikin tänään tyytymätön ja oikeutetusti sitä mieltä, että äiti laiminlöi häntä, joku päivä hän toivon mukaan ymmärtäisi. Ymmärtäisi, että hänen asiansa olivat aika hyvin. Katto pään päällä, ruokaa pöydässä ja vanhemmat, jotka siitä huolimatta, että olivat uppoutuneet omiin asioihinsa, rakastivat häntä yli kaiken.”

Saahan sitä sanoa, että rakastaa, mutta lapset lukevat tekoja, eivät sanoja. Se, mikä on sinulle tärkeintä, mille aikasi annat, on sinulle rakkainta, puhut mitä puhut.

Jeanette törmää koko ajan naisvastaiseen poliisipäällikköön ja hyväveliverkostoituneeseen syyttäjään, mutta on ah, niin sinnikäs, ettei välitä kielloista, vaan tutkii juttua edelleen. Samaa lajia on Liza Marklundin kirjojen Annika Bengtzon, mutta toisin kuin Annika Jeanette ei hokaa syyllistä.

Kirja on kuitenkin kirjoitettu koukuttavasti. Juonensäikeitä kuljetetaan eteenpäin lyhyinä lukuina, ja säikeet solmiutuvat yhteen matkan varrella. Lukemista jatkaa, vaikka alkaa hyppiä sadististen kuvausten yli, koska haluaa tietää edes syyllisen, kun nyt kerran aloitti, ja miten hänet saadaan kiinni. No, ei siis saada.

Luen dekkareita, koska tykkään hyvin rakennetusta juonesta, arvoituksesta ja ratkaisusta. Ongelma ja ratkaisu irrottavat ajatukset tehokkaasti arjesta. Mutta riittää, että dekkarissa kerrotaan alkutilanne ja sitten lähdetään etsimään syypäätä. Kuvottavat yksityiskohdat voi jättää mappeihin. Syyllinen on myös ehdottomasti saatava kiinni, kaikki muut loppuratkaisut ovat lukijan kusettamista.

Erik Axl Sund ei toki ole ensimmäinen, joka lähtee kilpailemaan sadistisissa yksityiskohdissa. Vastenmielisyyksillä mässäilee muun muassa Patricia Cornwell, minkä vuoksi olen jättänyt hänen kirjansa. Mutta Sund menee vielä pitemmälle toistojensa kanssa.

Maailmassa on paljon pahaa. Näitäkin tapahtuu koko ajan, totta. Ihmisten täytyy tietää, totta. Mutta tietoon ei tarvita yksityiskohtaisia kuvauksia. Päinvastoin, sadistiset yksityiskohdat turruttavat ja toleranssi laskee. Kun ajattelee uhreja, on vihoviimeinen häpäisy kaiken päälle, että heidän kohtaloistaan tehdään ”viihdettä”.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Kokonaisuutena Kuninkaan Anna on hyvä kirja.  Siinä on mainio tarina, kiinnostavia henkilöitä ja kaunis kieli. Kielen vuoksi kirjaa on pakko lukea hitaasti, vaikka tarina vetää ja tekisi mieli ravata eteenpäin saadakseen tietää, mitä sitten tapahtuu.

Romaani sijoittuu Kökariin. Se kertoo Kuninkaan torpan Annan matkasta pikkutytöstä vanhaksi naiseksi ja hänen ympärillään olevista ihmisistä. Anna asuu vuosikymmeniä pois saarelta, mutta Kökar on silloinkin läsnä hänen elämässään. Hän tekee valintoja, myös vääriä valintoja. Jokainen valinta vie johonkin suuntaan. Anna on elävä ihminen, psykologisesti taiten kuvattu, joka tuntee, tekee, ajattelee ja muuttuu kokemustensa myötä.

Jos sen linjan ottaa, ihminen löytää aina aihetta nurkua jostain. Elämä maistuu silloin pahalta omassa suussa ja vielä ankeampaa on niillä, jotka joutuvat elämään valittajan kanssa. Anna selviää siitäkin.  Hän vaikenee, hillitsee itsensä - no, lukija kyllä kysyy, että olisiko ollut parempi jossain vaiheessa saada pultit ja kieltäytyä kuuntelemasta enempää äyskimistä ja valitusta?

Anna on toisaalta sanavalmis ja rohkea sanomaan, itsenäinen ja itsepäinenkin. Samanaikaisesti hän antaa joidenkin ihmisten kävellä ylitseen, käyttää itseään hyväksi ja antaa heille loputtomasti anteeksi.

Anteeksi kannattaa ilman muuta antaa, sillä jos alkaa kantaa kaunaa ja katkeruutta, siinä myrkyttää ensimmäiseksi oman elämänsä. Mutta anteeksianto ei tarkoita sitä, että antaa toisen jatkaa hyväksikäyttöä. Miksi Anna suostuu sellaisiin suhteisiin, siihenkin hän löytää syyn, kun elämänviisautta karttuu.

Kuninkaan Anna on kokonaisuutena hyvä kirja, mutta ei kokonaan hyvä. Loppu lätsähtää harmittavasti. Kun kirja muuten on tarkka ja syvä kuin maisema näköalaikkunasta merelle, loppu haprastuu näkymäksi valoverhon läpi. Taas kerran kaipaa kustannustoimittajaa, joka olisi antanut kirjailijalle palautetta: jätä pois turhat, mihinkään johtamattomat rönsyt kuten kansanedustajaluku, ja tiivistä Annan loppuvuodetkin kompaktiksi tarinaksi.

Loppu ei kuitenkaan vaikuta kokonaisuudessa niin paljon, etteikö Kuninkaan Annasta voi silti sanoa: hyvä kirja.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Marcus Goldman on lennähtänyt esikoisteoksellaan USAn myyntilistojen kärkeen. Nyt pitäisi kirjoittaa seuraava kirja, mutta se ei ota syntyäkseen.

Kun Marcus kuulee oppi-isänsä Harry Quebertin puutarhasta löytyneestä ruumiista, hän lähtee Harryn tueksi Auroran pikkukaupunkiin ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina juuri, kun sen luuli saavuttaneensa. Mysteerin ytimessä on nuorena kadonnut Nola - kuka ja mikä hän lopulta oli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sekä dekkari että rakkausromaani, enemmän kuitenkin dekkari. Juoni on taitavasti rakennettu. Kirjan rakenne on erilainen, mutta ei niin pirstaleinen, että alkaisi tuottaa ongelmaa pysyä kartalla.

Juonessa tulee muutamassa kohden hauska hyppy eteenpäin, kun näyttää, että se oli sitten tässä, mutta eipä ollutkaan. Syyllisiä ei tule epäilleeksi koko aikana, ja loppuratkaisu on yllätys. Se on aina dekkareissa hyvä juttu. Hesarissa joku aika sitten olleessa haastattelussa kirjailija kertoi, että hän ei itsekään tiennyt, kuka on syyllinen, ennen kuin vasta vähän ennen loppua.

Yksi lukupiiriläisistämme totesi Jennystä, sivuhenkilöstä, että tämä joutui tyytymään B-vaihtoehtoon ja varaelämään, kun ei saanutkaan unelmoimaansa Harrya. Jenny jäi kotikaupunkiinsa Auroraan ja meni naimisiin ihan kivan paikallisen miehen kanssa. Kolmenkymmenen vuoden ajan Jenny on kuitenkin haikaillut saavuttamattoman perään ja miettinyt, mitä elämä olisi voinut olla, jos Harry olisi valinnut Nolan sijasta hänet.

Näitä tapauksia on yhdellä ja toisella. Kuka ei saanut sitä miestä tai naista, jonka olisi halunnut, kuka ei päässyt opiskelemaan, mitä olisi halunnut, kuka ei saanut sitä työpaikkaa, minkä olisi halunnut…

Joskus elämä armahtaa. Haikailija näkee esimerkiksi nuoruudenrakkautensa viisikymppisenä alkoholistina ja tajuaa, että mulle taisikin käydä hyvin. Tai unelmien työpaikka menee konkurssiin vuoden päästä. Tai päätyy ovien sulkeuduttua opiskelemaan alaa, josta tajuaa, että eiku tää onkin mun juttu! B-vaihtoehto olikin paras.

Mutta aina ei käy niin. Pahimmillaan haikailija jää jumittamaan vuodesta toiseen sen perään, mitä ei saanut, ja häneltä jää olemassa oleva elämä elämättä. Hän ei näe, mitä hänellä on, kun hän tuijottaa sitä, mitä häneltä puuttuu.

Eurovaaleissa pudonnut Eija-Riitta Korhola sanoi viisaasti: Niin on hyvä kuin käy. ”Oli suuri vapaus tajuta tämä. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy”, Eija-Riitta kirjoittaa blogissaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 800-sivuinen, missä on mittaa vähän liikaa. Käsikirjoitus olisi kannattanut pistää muhimaan ja sitten tiivistää kaikenmaailman nyrkkeilymatsikuvauksia ja jättää esimerkiksi henkilögalleriassa tarpeeton Marcuksen äiti pois, vaikka hän karikatyyrinä ihan hauska onkin. Kustannustoimittaja olisi vaihtoehtoisesti voinut auttaa kirjailijaa tiivistämään kirjaa. 

Mutta tällaisenakin opus on rento kirja kesäloman alkuun, kun aikaa on monta viikkoa, mutta ei halua heti taakse jääneiden työpaineiden jälkeen mitään kauhean syvällistä.

Samaa aihepiiriä on

Harry Potter -kirjailijan J.K. Rowlingin aikuisten kirja Paikka vapaana. Se sai sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä laimean vastaanoton, mutta minusta se on ajatuksia herättävä kirja pikkukaupungin ihmissuhteista, salaisuuksista, syistä ja seurauksista.

Kaarlo Stenvall: Stenvallit stadissa Victor Klemperer: Haluan todistaa

Akateemisen alennusmyynnin poistokorista lähti mukaani Kaarlo Stenvallin 600 aaneljäkokoista sivua käsittävä järkäle Stenvallit stadissa. 

Joku vuosi aiemmin Suomalaisessa kesätöissä ollut poikani osti poistohyllyltä toisen samanlaisen järkäleen. Se oli Viktor Klempererin päiväkirjat, jotka oli julkaistu nimellä Haluan todistaa.

Molemmat kirjat kertovat minämuodossa samasta ajanjaksosta lähihistoriassa. Stenvallit stadissa on Kaarlo Stenvallin omaelämänkerta 1930-40-luvun Helsingistä. Victor Klempererin päiväkirjat kertovat Saksan Dresdenistä vuodesta 1933 vuoteen 1945.

Lainasin Klempererin pojaltani lomalukemiseksi. Aluksi luin sitä silloin tällöin muun lomassa, mutta pikkuhiljaa päiväkirjamerkinnät alkoivat vetää, ja lopulta istuin tiiviisti kirja kädessä viimeiselle sivulle asti.

Stenvallit stadissa teki saman. Alkuun luin kirjaa muutama sivu kerrallaan, mutta vähitellen se otti otteeseensa. Lopulta senkin kanssa oli istuttava yhtä putkea niin pitkään, että kirja oli luettu.

Haluan todistaa

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän kirjaa päiväkirjaansa sekä arkielämän yksityiskohtia että mainintoja maailmantapahtumista ja Saksan politiikasta.

Arkeen liittyvät merkinnät kertovat, miten elämä muuttuu ensin pikkuhiljaa ja sitten yhä nopeammin. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

Klempererin päiväkirjamerkinnät todentavat sammakonkeitto-esimerkin: kun elämä muuttuu vähä vähältä vaikeammaksi, huononnuksiin tottuu, ja vasta kun on myöhäistä, huomaa, että olisi pitänyt uskoa sukulaisia ja lähteä ajossa heidän tavoin Amerikkaan.

Stenvallit stadissa

Stenvallit stadissa kertoo arjesta sörkkalaisessa työläisperheessä. Perheen kautta nähdään, miten elämä muuttuu laajemminkin Sörkassa, Helsingissä, Suomessa, jopa maailmassa, sillä perheen isä seuraa kiinnostuneena maailmantapahtumia. Kirjan alussa Kaarlo on 9-vuotias, ja kirja loppuu siihen, kun on hänen ikäluokkansa vuoro lähteä sotaan.

Kirjaan tuo oman kiinnostavan lisän siinä käytetty kieli. Kaarlon isä Yrjö on nuorena miehenä ollut kansalaissodan jälkeen vankina Suomenlinnassa. Hän ei ole ajatuksiltaan kommunisti, mutta hän on työläinen ja automaattisesti punaisten puolella. Yrjö Stenvall puhuu vanhaa stadin slangia: ”Moni fäini kundi divaa liikaa ja sitten ei enää oo missä budjata.”  Kaarlo puhuu 30-luvun slangia: ”Missä se nyt koisaa, kun patja on förattu?”

Kirja on myös aikamatka vanhaan Helsinkiin. Kaarlon lapsuuden ja nuoruuden aikana Sörkan puutaloja puretaan ja tilalle rakennetaan korkeita kivitaloja, niitä jotka ovat nyt haluttuja ja hintavia. Kotinsa ikkunasta Kaarlo näkee Harjun ruumishuoneen, ja sodan alettua hän seuraa, miten juna tuo sinne kaatuneita arkkulastin toisensa jälkeen. Kerran kuorma kaatuu, arkut avautuvat ja niistä lentää ruumiinkappaleita. Kuva jää Kaarlon mieleen pitkäksi aikaa.

Yrjö Stenvallin isoisä oli Albert Stenvall, joka oli Aleksis Kiven veli. Kivi vietti elämänsä viimeiset ajat Albert-veljen mökissä Tuusulassa. Mökki on siellä edelleen Tuusulan Rantatien varrella, nyt nähtävyytenä. Joskus Yrjö viittaa jutuissaan Helsingin rautatientorilla olevaan Aleksis Kiven patsaaseen: siellä sukulaismies istuu ja katsoo maailman menoa.

Aleksis Kiveä hoiti Tuusulan mökissä pääasiassa Albertin tytär Agnes, tuolloin murrosikäinen neito. Agnes muutti sittemmin Helsinkiin, oli perheetön ja elätti itsensä ompelijana. Kun Kaarlo pikkupoikana viedään hoitoon Agnes-isotädin luokse, täti kertoo hänelle Aleksista. 

Aleksis Kivi teki kuolemaa veljensä mökin peränurkassa. Kun helsinkiläiset ylioppilaat kävivät Tuusulassa kurkkaamassa, elääkö kirjailija vielä, Kivi hiukan hermostui ja sanoi kurkkijoille, että kyllä minä elän. Siitä jäivät kirjallisuudenhistoriaan kirjailijan viimeisiksi sanoiksi ”minä elän”.

KENELLE?

Stenvallit stadissa - Helsingin historiasta, Sörkasta ja Kalliosta sekä sota-ajoista kiinnostuneelle.

Haluan todistaa - Toisesta maailmansodasta ja erityisesti sota-ajan Saksasta kiinnostuneille.

SAMOJA AIHEALUEITA

* Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuen rauhantekoon asti vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotustehtävissä, mutta oli usein eri mieltä sodanjohdon ja virallisen sotanäkemyksen kanssa. 

* Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä, romaaniksi kirjoitettu Aleksis Kiven elämänkerta.

* J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on nuori juutalaistyttö Ester.