Leena Lehtolainen:Rautakolmio

Leena Lehtolaisen uusimman Maria Kallio -dekkarin lukeminen on kuin söisi lihamakaronilaatikkoa. Ihan ookoo perusruokaa, mutta joka haarukallinen on sitä samaa. Rautakolmio on dekkarina sujuva, mutta rutiinilla kirjoitettu. Ammattikirjailija osaa suunnitella juonen ja viedä sitä eteenpäin, mutta tarina on vähän tasapaksu, vaikka Tannerin kaikki perheenjäsenet ovatkin tavalla tai toisella kummallisia. Missään kohtaa juonta ei edes ala jännittää, miten henkilöt pulmapaikasta selviävät.

Kirjassa muistellaan pitkin matkaa Maria Kallion vanhoja keissejä. Milloin mikäkin tuo Marian mieleen milloin minkin vanhan jutun. Lehtolaisen vakiolukijalle ne ovat tuttuja, satunnaislukija jää ulkopuoliseksi viittauksista. Tarinaan yritetään saada nostetta Marian vanhalla suolalla, mutta sekin jää jotenkin litteäksi.

Mielenkiintoinen pikkuhuomio on se, että Lehtolainen puhuu miespoliiseista johdonmukaisesti sukunimellä, Puupponen ja Koivu, mutta naispoliiseja tytötellään, he ovat koko ajan Jenna ja Laura.

Loppuratkaisu on looginen, edelleen ammattilaisen työtä. Mutta sen verran kiemurainen se on,  että senkin ottaa vastaan toteamalla: aha.

Summa summarum: kyllä tämän kanssa monen tunnin junamatka meni, mutta on Lehtolainen kirjoittanut repäisevämpiäkin dekkareita.

Sahar Delijani:Jakarandapuun lapset

Yhteispelillä se sujuu! Reza Pahlavi, Irania itsevaltiaana hallinnut shaahi syöstiin vallasta vasemmistolaisten, perustuslaillisten ja islamilaisten yhteisin voimin vuonna 1979.  

Mutta islamistit jymäyttivät uuden kumouksen. Aiemmat kumppanit pudotettiin pulkasta, kun ajatolla Khomeini nousi maan korkeimmaksi johtajaksi. Khomeinin linja oli sotilasvaltaa niitattuna tiukkaan ääri-islamilaisuuteen, ja hän ryhtyi vangitsemaan ex-kavereitaan, vasemmistolaisia ja perustuslaillisia.

Jakarandapuun lasten ensimmäisessä luvussa eletään aikaa neljä vuotta shaahin lähdön jälkeen. Vasemmistolaiset, jotka eivät ole ehtineet paeta maasta, vangitaan. Vangittujen lapset jäävät sukulaisten hoiviin. Raskaana olevat synnyttävät vankiloissa, minkä jälkeen vauvat viedään pois.

Sahar Delijanin kirja kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa näistä ”jakarandapuun lapsista”. Heidän elämäänsä saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Kolmekymppinen Delijani on itse syntynyt Evinin pahamaineisessa vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun tytär oli 12-vuotias, vanhemmat vapautettiin, ja perhe muutti Yhdysvaltoihin.

Delijani on kirjoittanut vanhempiensa ja sukunsa tarinan kiinnostavaksi romaaniksi. Juoni kertoo eri henkilöiden vaiheista, jotka loppupuolella nivoutuvat yhteen. Kun jakarandapuun lapset ovat aikuisia, he kysyvät, onko mikään muuttunut? Valtaapitävien vastustajia suljetaan edelleen vankiloihin, jos he eivät ehdi paeta ulkomaille.

Kirja etenee hyvässä rytmissä, juonenkäänteet pitävät otteessaan ja henkilöiden kautta avautuu näkymä iranilaiseen arkeen. Vain yhden kysymyksen veivaaminen alkaa pitkästyttää ja se on juonen loppuvaiheessa: onko se ongelma, että toisen nuoren isä oli vangitsija, toisen vangittu.

Lukija kysyy, mitä sitten? Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lasten teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär.  

Mutta toisaalta samalla lailla Kjell Westön uusimmassa kirjassa, Kangastus, tapahtumiin vaikuttaa se, kuka oli 20 vuotta aikaisemmin punaisten puolella, kuka valkoisten. Vielä 60-luvullakin suomalaiset tiesivät tarkasti, millä puolella heidän sukunsa oli ollut. Vasta aika on hävittänyt rintamalinjat.

Jakarandapuun lapset  on hyvä romaani. Erityismaininnan ansaitsee kirjan kieli, joka on erinomaista, kauniita kielikuvia ja soljuvaa kerrontaa - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

”Aika oli loputon, se laajeni Azarin ympärillä, nielaisi hänet, veti hänet upoksiin.”

”Vuoret sulautuvat märkään, murheelliseen taivaaseen. Harmaat pilvet häilyvät tasankojen yllä, niin matalalla, että melkein tuntuu kuin hän voisi nostaa kätensä ja vetää paksut, pöyheät tukot erilleen.”

Samaa aihepiiriä

ovat myös Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin ja Toista maata:

Mistään kotoisin kertoo Iranista paenneiden vanhempien teini-ikäisistä lapsista Ruotsissa. 

Toista maata kuvaa Ruotsissa kasvaneiden siskosten matkaa Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä Ruotsia että Irania.

Leo Tolstoi:Anna Karenina

”Kuka tahansa upseeri voi rakastua naimisissa olevaan naiseen”, Leo Tolstoi tuhahti. Hän oli hämmästynyt ja harmissaan siitä, minkälaisen suosion hänen Anna Kareninansa oli saanut.

”Sellaisesta ei todellakaan ole vaikea kirjoittaa, eikä sellaisessa ole mitään hyvää. Koko kertomus on kehno ja tarpeeton”, hän kirjoitti päiväkirjassaan.

Romaani kertoo nuoresta Anna Kareninasta, joka on naimisissa paljon itseään vanhemman miehen kanssa ja on pienen pojan äiti. Nuori ja komea kreivi Vronski alkaa piirittää Annaa, joka rakastuu päälakea myöten. Hän jättää miehensä ja lapsensa ja lähtee Vronskyn matkaan. 

Kun ensi huuma haihtuu, Vronskyn alkaa tehdä taas mieli seurapiirien kekkereihin. Hänet otetaan siellä ongelmitta vastaan, mutta Anna ei ole enää tervetullut mihinkään. Kertomuksen lopussa Anna hyppää junan alle. Kreivi Vronsky jatkaa elämäänsä. Seurapiirileijonan maine on vain kasvanut lemmentarinan myötä.

Luin Anna Kareninan ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, enkä voinut käsittää, kuinka äiti saattaa hylätä pienen lapsensa olipa mies miten ihana ikinä. Olin myös syvästi loukkaantunut siitä, miten kahdenlaisella moraalilla seurapiirit suhtautuivat Annaan ja Vronskyyn. Toinen oli loppuikänsä eristykseen tuomittu huono nainen, toinen oli tervetullut takaisin piireihin heti, kun mieli teki. Samoja kysymyksiä huomaan miettiväni edelleen, vaikkei tarina enää pyöristäkään silmiä niin suuriksi kuin aikanaan.
 

Romaani ilmestyi aluksi sanomalehdessä jatkokertomuksena. Ensimmäinen luku julkaistiin vuonna 1875, ja Tolstoi jatkoi tarinaa sitä mukaa kun sanomalehteen tarvittiin seuraava osa. Ilman kustantajan kanssa tehtyä sopimusta Tolstoi olisi jättänyt romaanin kesken ja hävittänyt puoliväliin ehtineen tekeleen.

Anna Kareninan tarinankulkuun vaikutti kaksi skandaalia.

Tolstoin kanssa samoilla seuduilla asui nelikymppinen tilallinen, yhden lapsen isä, jonka vaimo kuoli. Mies ylipuhui hyvästä perheestä lähtöisin olevan rakastajattarensa Anna Stepanovan muuttamaan luokseen asumaan, mutta ei suostunut avioitumaan hänen kanssaan. Avoliittoa oli kestänyt jo monta vuotta, kun isäntä palkkasi pojalleen kotiopettajattaren, kauniin nuoren saksalaistytön. Jonkin ajan päästä mies kertoi Annalle menevänsä naimisiin kotiopettajattaren kanssa.

”Anna Stepanova lähti talosta sekasortoisin mielin. Mukanaan hän kantoi pientä punaista laukkua. Hänet nähtiin kulkemassa hajamielisen näköisenä rautatieaseman laiturilla. Asemapäällikkö kysyi, aikooko hän nousta seuraavaan junaan. Vastaamatta kysymykseen Anna kiiruhti laiturin toiseen päähän. Asemalle oli tulossa tavarajuna ja koko laituri tärisi. Anna heitti laukun sivuun, teki ristinmerkin, veti hartiat kyyryyn ja heittäytyi eteenpäin, suoraan saapuvan junan alle”, Sonja Tolstaja, Leon vaimo, kertoo päiväkirjassaan.

Anna Stepanovan itsemurha tapahtui vuonna 1872.

Toinen skandaali oli jatkunut pitkään ja jatkui yhä siinä vaiheessa, kun Tolstoi kirjoitti Anna Kareninaansa. Venäjän tuolloinen tsaari Aleksanteri II oli vuonna 1866 ottanut rakastajattarekseen 16-vuotiaan ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Jekaterina ei oikein voinut sanoa tsaarille, että ei käy. Tsaarin vaimolla, keisarinna Marialla, ei myöskään ollut sanomista asiaan.

Tsaari kuljetti Jekaterinaa avoimesti mukanaan seurapiiritilaisuuksissa. Seurapiirit paheksuivat moista, ja lakkasivat kutsumasta Jekaterinaa juhliinsa. Kun Jekaterina järjesti juhlan, kukaan kutsutuista ei tullut. Seurapiirit eristivät hänet.

Leo Tolstoi kertoo päiväkirjassaan saaneensa tsaarin rakkaussuhteesta ainekset Anna Kareninan ja Vronskyn tarinaan, mutta tarina alkoi tympiä häntä. Vuonna 1875 Tolstoi kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ryhdyn taas työskentelemään ikävän, vulgaarin Kareninani parissa. Ainoa toiveeni on saada se valmiiksi niin pian kuin mahdollista. ”

Seuraavana vuonna uusimpia oikovedoksia lukiessaan Tolstoi kirjoitti:

”Kaikki siinä on viheliäistä, ja koko juttu  pitäisi kirjoittaa uudelleen, myös se, mikä on jo ilmestynyt, pyyhkiä yli, heittää pois, hylätä. Minun pitäisi kirjoittaa jotain uutta tämän sotkun asemesta, josta ei tiedä, onko kyseessä lintu vai kala.”

Kahden vuoden jälkeen Tolstoi kirjoitti luvun, jossa Anna Karenina heittäytyy junan alle. Kertomuksen ei ollut alun perin määrä loppua niin, mutta Tolstoi oli joutunut tarinan kanssa umpikujaan ja päätti surmata sankarittarensa. Romaani ei kuitenkaan ollut valmis, hänen piti vielä kertoa, mitä muille henkilöille tapahtui.

Tolstoi jatkoi Anna Kareninaa samaan aikaan, kun Venäjän ja Turkin välille syttyi sota (1877-1878). Hän kirjoitti romaanin viimeisiin lukuihin vahvan poliittisen kannanoton: Venäjän ei pidä sekaantua turkkilaisten ja serbien väliseen sotaan, vaan sieltä on tultava pois.

Kustantaja kieltäytyi painamasta Tolstoin kirjoittamaa loppua. Sen sijaan hän julkaisi sanomalehdessään ilmoituksen, että kertomus on päättynyt Anna Kareninan kuolemaan.

Mutta mitä tapahtui Jekaterinalle, tsaarin pokaamalle nuorelle ruhtinattarelle?

Jekatarina sai tsaari Aleksanteri II:n kanssa neljä lasta. Suhde oli tehnyt tsaarista epäsuositun hovipiireissä, ja hänen poikansa, kruununperijä, arvosteli isäänsä  julkisesti moraalittomasta elämästä. Lopulta tsaarikin joutui elämään puolittain eristettyä elämää - Jekaterinan aatelisto oli eristänyt jo suhteen alussa.

Keisarinna Maria sairasti pitkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, tsaari kiirehti muuttamaan Jekaterinaa lapsineen palatsiin. Lapset asuivat kuolevan keisarinnan huoneen yläpuolella. Kun keisarinna kuoli vuonna 1880, tsaari avioitui salaa Jekaterinan kanssa. Hän oli päättänyt kruunauttaa uuden puolisonsa keisarinnaksi, mutta ei ehtinyt. Vallankumoukselliset heittivät tsaaria kohti Katariinan kanavan rantakadulla pommin. Pommi  haavoitti häntä kuolettavasti. Tsaarin toinen jalka oli irti, toinen oli murskana ja vatsa oli revennyt, kun hänet kannettiin palatsiin. Hän kuoli saman päivän iltana, 13. maaliskuuta 1881.

Jekaterina muutti tsaarin kuoltua Ranskaan. Hänen ja tsaarin lapsista kauimmin eli tyttäristä nuorempi, joka kuoli yksinäisenä ja varattomana vuonna 1959 Haylingin saarella, Englannin etelärannikolla.

Lähde: Sonja, kreivitär Tolstaja by Anne Edwards

Alice Munro: Kallis elämä

On hämmästyttävää, miten usein kirjallisuuden ammattilaisten mielipiteet eroavat tavallisten kirjankuluttajien näkemyksistä. Joskus toki ollaan yhtä mieltä (kts. loppulause). Sitten on kriitikkojen ylistämiä kirjoja, joihin pääsee sisään, kun on sitkeä, vaikka ensin tuntuu, että ei tätä jaksa. Ja sitten tulee eteen niitä hehkutettuja kirjoja, jotka viimeisen sivun jälkeenkin tuntuvat keisarin uusilta vaatteilta. Ei kerta kaikkiaan näe, mitä tässä oli ylistettävää.

Sellainen oli esimerkiksi Roosa Liksomin Hytti nro 6, pitkästyttävä kertomus junamatkasta, jossa enimmän osan ajasta venäläismies kittaa junan hytissä vodkaa.  Yllätyin silti kirjan tullessa puheeksi työpaikan ruokapöydässä, että jokainen sen lukenut oli samaa mieltä ja yksi oli jättänyt kirjan kesken kyllästyttyään. Kirja sai sentään kriitikoiden suitsutusten lisäksi Finlandia-palkinnon.

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja on siis arvokirjallisuuden ylintä luokkaa. Kallis elämä on hänen uusin ja viimeiseksi mainittu novellikokoelmansa.

Nasevat novellit ovat kivoja lukea. Naseva novelli on kokonaisuus, vaikka se on vain pätkä keskeltä jonkun elämää. Nasevassa novellissa on kliimaksi: yllätys tapahtumaketjussa tai uusi, asiat muuttava näkökulma. Se mylläyttää lukijan ajatukset niin, että parhaimmillaan novelli on luettava uudelleen uudesta näkökulmasta. Parhaimmat novellit jäävät pyörimään mieleen, huomaa pohtivansa henkilöitä ja tapahtunutta. Turhanaikaisia ovat kertomukset, joissa tyyppi vain tallaa eteenpäin – so what?

Kallis elämä -kokoelman novelleissa on sekä suht nasevia että joku turhanaikainen. Yhdestäkään en syttynyt siten, kuten sytyin aikanaan esimerkiksi Tove Janssonin novellikokoelmasta Nukkekaappi. Mutta kyllä nämä Munron novellit luki.

 
Munron kertomuksissa ihmiset ovat usein vähän kummallisia. Teemoista aviorikos toistuu useimmin. Onko  siinä jokin sanoma, vai ottaako Munro sen muuten vain monen novellinsa juonensäikeeksi?

- - - Työpaikan ruokapöytäkeskustelu eteni Hytti nro 6:sta muihin Finlandia-palkittuihin. Toissa vuonna palkittu Jää sai jokaiselta pöydässä istuvalta huikeat kehut, ja niille, jotka eivät olleet lukeneet sitä, vakuutettiin kuorossa: kannattaa lukea!

Haruki Murakami:1Q84, osat 1+2+3

Helsingin Sanomat lyttäsi Haruki Murakamin 1Q84-trilogian kolmannen osan. Itse olen vastakkaista mieltä: kolmannen osan myötä trilogiasta tulee kokonaisuus. Sitä ennen se on kummallinen tarina kummallisessa maailmassa, omalla tavallaan kiinnostava, mutta kokonaisuutena haahuileva. Kolmannessa osassa kirjailija solmii kesken jääneet langat yhteen narniamaista loppua myöten.

Vaan siinä se onkin lukupiirien ja kirjablogien viehätys, nähdä, miten eri lailla eri ihmiset voivat saman kirjan lukea ja kokea. Meidän lukupiirissämme myhäilemme, että kiinnostavimmat keskustelut ovat syntyneet silloin, kun piiriläisten kirjasta antamat arvosanat ovat vaihdelleet kymppiplussasta yksmiinukseen.

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Kirjassa on kolme tarinaa: trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. Kirjailija juoksuttaa kokonaisuutta hyvin, vaihtelee näkökulmaa, tuo uusia käänteitä ja avaa juonta niiden kautta. Kiinnostus pysyy, vaikka opuksella on mittaa 770 sivua. Se oli se, mistä pidin.

Se, mikä ei viehätä, on kirjan negatiivinen maailmannäkemys. “Ei tehdä tästä ongelmaa, tällainen maailma tuhoutuu joka tapauksessa”, sanoo Aoname. Hänen elämännäkemyksensä ankeuteen on vaikuttanut varmaan ankea lapsuus ahtaassa Jehovan todistajia muistuttavassa yhteisössä.

Mutta vaikka ihmisellä olisi tavalla tai toisella kurja lapsuus, se ei tarkoita automaattisesti, että koko elämä on sen jälkeen tuhoon tuomittu. “Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus”, sanotaan, ja siitä on eläviä esimerkkejä. Helppoa se ei usein ole, mutta mahdollista. Kirjassa Tengo toteaa omasta ankeasta lapsuudestaan, että “jotain hyvääkin siinä oli: minusta tuli vahvempi”.

Kirjan päätarina kahdesta rinnakkaisesta maailmasta on eräänlainen aikuisten Narnia. Ero on siinä, että Narniassa hyvä ja paha eivät ole suhteellisia, vaan ne ovat kumpikin selkeästi omaa lajia. 1Q84-maailmassa sanotaan, että “hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi ja päinvastoin.”

On toki tilanteita, joissa hyvä voi palvella pahaa tai paha hyvää. Mutta yleisesti ottaen hyvät teot ovat tunnistetaan hyviksi ja pahat teot pahoiksi: väkivalta, pettäminen, ahneus, kiusaaminen, varastaminen, pahan puhuminen, heitteille jättö... Hyviä tekoja ovat näiden vastakohdat.

Kirjan tarina on sen omasta näkökulmasta looginen. Fuki-Erille ja kumppaneille on itsestään selvää, että on kaksi maailmaa, jotka erottaa siitä, kuinka monta kuuta on taivaalla. Meidän maailmassamme kaikki (kait) näkevät vain yhden kuun, mutta maailmamme sisällä meillä on erilaisia maailmankuvia. Ne ovat kuin kartanon sali, jota piiat katsovat kyökinovesta ja vieraat paraatiovesta. Kaikki näkevät samat mööpelit, mutta vetävät näkemästään erilaisia johtopäätöksiä.

Ei tarvitse nähdä asioita samalla tavalla voidakseen keskustella toisten ihmisten kanssa. Mutta sen verran on pystyttävä katsomaan asioita toisen oviaukosta tähän samaan maailmaan, että ymmärtää teoriatasolla, miten toisen maailmankatsomus rakentuu. Muuten keskustelijat puhuvat toistensa ohi.

Merete Mazzarella: Fredrika

Johan Ludvig Runeberg oli oman aikansa idoli yli kaikkien muiden. Hän on edelleen suomalaisille tuttu nimi, vaikka miehen kuolemasta on 150 vuotta. Kun laulamme Maamme-laulua, laulamme Runebergin runoa, ja Runebergin patsas on keskellä Helsinkiä Espan puistossa.
 

Merete Mazzarellan kirja Fredrika Charlotta kertoo aikansa idolista vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti. Hänelle ei riittänyt, että vaimo myöntää sinisen seinän olevan keltainen, jos mies niin väittää, vaan naisen on myös uskottava, että se on keltainen, kun mies kerran niin sanoo.

Kyse ei ollut siitä, etteikö Johan Ludvig olisi arvostanut Fredrikaa kovasti ja rakastanutkin omalla tavallaan. Fredrika oli älykäs ja lahjakas. Hän oli Suomen ensimmäinen naistoimittaja, avusti miestään, kun tämä päätoimitti Helsingfors Morgonbladia. Fredrika Runeberg oli myös Suomen ensimmäisiä naiskirjailijoita, vaikka hänen teoksensa ovatkin jääneet kansakunnan vintille unohduksiin. Johan Ludvig näki vaimonsa lahjat ja kannusti häntä kirjoittamaan - kunhan huusholli ja kuusi henkiin jäänyttä lasta tulivat ensin hoidetuksi ja mies kavereineen passatuksi, kun nämä istuivat iltaa Runebergien salissa.

Fredrikan sydän särkyi avioliiton aikana monta kertaa, sillä Johan Ludvigilla oli jatkuvasti avioliiton ulkopuolisia ihastuksia. Hän ei edes peitellyt niitä. Fredrika ei ollut suuri kaunotar, ja tuntui varmasti pahalta, kun mies hullaantui milloin mihinkin simpsakkaan neitokaiseen.  Jossain kohden Mazzarellan romaania tulee kyllä olo, että vaikka kuinka elettiin aikaa, jolloin naisen tahto oli miehen taskussa, jos Fredrika olisi ryhdistäytynyt, hän olisi löytänyt konstit pistää miehelleen hanttiin. Liekö hänessä ollut kotimarttyyrin vikaa, tiedätte tyylin: ”Mene sinä vaan, kyllä minä voin…” ja syvä huokaus perään.

Fredrikan ja Johan Ludvigin suhde rinnastuu monissa kohdin toiseen kansakunnan merkkimieheen ja hänen vaimoonsa: Urho ja Sylvi Kekkoseen. Fredrikassa ja Sylvissä on jopa samaa näköä. Molemmat olivat pieniä, siroja ja tummia, kun heidän miehensä olivat pitkiä ja komeita. Sylvikin oli kirjailija, ja Fredrikan lailla myös hän oli keskusteli mielellään kulttuurista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Fredrikan sosiaalista elämää alkoi haitata paheneva huonokuuloisuus, Sylvillä paheneva nivelreuma. Kun aikaa on kulunut, julkisuuteen on tullut tietoa myös Urkin naissuhteista, mikä rinnastuu herra Runebergiin.

Johan Ludvig Runeberg halvaantui 59-vuotiaana. Hän vietti lopun ikänsä vuoteessa ja pyörätuolissa. Fredrika oli uskollinen ja uhrautuva vaimo viimeiseen asti. Hän muun muassa istui miehensä vuoteen äärellä ja luki tälle ääneen tuntikausia.  Mazzarellan kirjaa lukiessa miettii, että vaikka aviomiehen sairaus toi paljon työtä ja huolta, liekö Fredrika ollut salaa kuitenkin myös onnellinen, kun sai pitää miehensä taas yksin omanaan. Ei mielessään ähäkutti, vaan koska hän rakasti miestään.

Mazzarellan kirja tekee Fredrika Runebergista elävän ihmisen ja nostaa hänet esiin miehensä selän takaa. Kirja on samalla kiinnostavaa ajankuvaa. Sen sivuilla kulkevat monet nimet, jotka ovat tuttuja nykyisin katukylteistä, patsaiden jalustoista ja koulun historiantunneilta: Topelius, Lönnrot, Snellman…

Fredrikan puutarha voi edelleen hyvin Porvoossa, vaikka Fredrika siirtyi tuonpuoleisiin jo aikaa sitten. Kuinkahan monta kertaa Fredrika kävi  puutarhassaan pyyhkimässä vesiä silmistä, kun Johan Ludvig huiteli muiden naisten perässä? 

Lisää: 
Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2013/09/eino-leino-kirjailijoiden-helsinki.html

http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9297

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Opettaja on päättänyt, että luokassa pidetään kulttuuripäivä, johon oppilaat voivat tuoda oman kulttuurinsa musiikkia. Ongelmana on, että useimmat 7B:n oppilaista eivät ajattele tulevansa muista kulttuureista, vaikka heidän vanhempansa ovatkin tulleet muualta.  ”Et kai sä kuvittele että mä raahaan tänne jotain kansanmusiikkia. Tiedätsä miten syvältä se on? Faija kuuntele sitä jatkuvasti. Mä en kestä sitä!” yksi pojista kiteyttää.

Iranista Ruotsiin muuttanut Irandustin perhe haluaa elää maassa maan tavalla. Perheen äiti Panthea on hiukkastutkija, joka ryhtyy opiskelemaan ruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä tiedenaisen metodeilla.  Se ei vain oikein toimi. Hän törmää koomisiin tilanteisiin, eikä pääse kärryille, milloin sanotaan kiitos, milloin kiitos paljon, milloin kiitoskiitos ja milloin kiitos itsellesi. Entä miksi ihmiset vaivautuvat, kun hän kysyy, mitä puoluetta he äänestävät? Ja miksi sanotaan piparkakku, jos siinä ei ole piparjuurta?

Panthea käyttää hyväksi jokaisen tilaisuuden ja kutsuu kylään työkavereita, opettajia, lasten ystävien vanhempia, lopulta jopa työpaikkansa vahtimestarin. Hän odottaa turhaan vastakutsuja päästäkseen sisään ruotsalaisuuteen.  Panthean työkaveri Karin ihailee Irandustien eksoottisesti iranilaisittain sisustettua kotia, eikä pidä omaa kotiaan niin kiinnostavana, että sinne kannattaisi kutsua vastavierailulle - pelkkiä Ikean huonekaluja, ketä kiinnostaa. Kun he tapaavat seuraavan kerran, Karin kuittaa: ”Kiitos viimeisestä Patti, oli oikein mukavaa.”

Perheen isä Amir on lingvisti, kustantaja ja runoilija. Hän saa lopulta työpaikan koulusta, vaikka ei sentään opettajana.

”On uskomattoman virkistävää saada viettää aikaa oppilaiden joukossa ja todistaa, miten heidän aistinsa avautuvat uusille asioille. Miten ihanaa onkaan nähdä nuorten ihmisten tulevan tietoisiksi elämän suurista kysymyksistä!” hän haaveilee.  No, todellisuus ruotsalaisessa peruskoulussa ei ole ihan sitä.

Tapahtumiin tulee lisää mutkia, kun perheen teini-ikäinen tytär Bahar alkaa seurustella ruotsalaisen Markuksen kanssa.

Marjaneh Bakhtiarin kirjassa verbaalisuus kukkii kimpassa tilannekomiikan kanssa. Sen ohessa Bakhtiari nostaa esiin ennakkoluuloja ja eksoottisuuden ihailua. Yliymmärtäväiset opettajat, toimittajat ja kulttuuritädit pitävät yllä eroja ruotsalaisten ja maahanmuuttajien lasten välillä. Vaikka lapsi olisi syntynyt Ruotsissa, mutta on erivärinen, hän on toisen kulttuurin edustaja. Irandustien poika Shervin viihtyy mainiosti, eikä ymmärrä, miksi hänen pitäisi paneutua ”toiseuteensa”.  Moni on kuitenkin valmis auttamaan Shervinin alkuun, jotta hän löytäisi identiteettinsä. Shervin on kyllä ruotsalainen, mutta hän ei saa unohtaa sikäläistä kulttuuriaan.

Tilanteita katsellaan sekä ikiruotsalaisten että maahan muuttaneiden näkökulmasta. Siinä kirja muistuttaa Veera Niemisen Avioliittosimulaattoria, jossa niin ikään kulttuurit törmäilevät huumorin höystämänä - tosin suomalaiset heimokulttuurit, mutta asetelma on sama.

Bahar päätyy television kulttuuriohjelmaan haastateltavaksi. ”Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?” empaattinen toimittaja kysyy. ”Mitä välii sillä on, minä mä pidän itseäni. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa”, Bahar pistää toimittajan pasmat sekaisin olkapäitään kohauttaen.

Marjaneh Bakhtiari on itse muuttanut Iranista perheensä kanssa Ruotsiin 6-vuotiaana.  Mistään kotosin -kirjaa saa myös pokkarina.

Joonas Konstig:Totuus naisista

Kirjan nimi ei ole ihan sitä, mitä se sisältää. Koskikarin perheessä on kyllä kolme naista, mutta esiin nousee Tapani, keski-ikäinen mies. Tapani on niitä isiä, jotka välittävät vaimosta ja lapsistaan ja yrittävät parhaansa.

Toinen päähenkilö on lukioikäinen Roosa. On rankkaa, kun täytyy löytää poikaystävä hinnalla millä hyvänsä, ja on rankkaa yrittää olla koulun ykkösmuija niin, että ihmiset, joita sä et tunne, tuntee sut ja kääntyy kattomaan sua ja ihailee sua ja kadehtii sua. Sille pyrkimykselle tyttö uhraa kaiken, ja kun huolestunut isä yrittää puuttua asioihin, häntä dissaavat niin molemmat tyttäret kuin äiti, joka luulee tietävänsä, missä mennään: ”Roosan täytyy kuunnella sydämensä ääntä”.  Äiti ei arvaa, miten raadollisia aseita raadollisessa kisassa käytetään.

Teinityttöjen paineista on kirjoitettu monta kirjaa. Tässä kirjassa asiaa katsotaan myös vanhempien, etenkin isän näkökulmasta. Koskikarin perhe on ydinperhe. Vanhemmilla on hyvät työpaikat, koti on espoolaisessa rivitalossa, ja lapsista on aina pidetty hyvää huolta. Asiat ovat siis hyvin - vai ovatko?

Tapani rakastaa perhettään, mutta ei osaa tehdä sitä niin, ettei joku ärsyyntyisi. Kun isä yrittää päästä jollain lailla sisään esikoisensa Ronjan elämään, tytär suivaantuu ”perheen patriarkaaliseen ilmapiiriin” ja muuttaa kaverinsa luo.

”Minä ja se mies, jonka mun tytöt tuntee, ne ei oo sama mies. Siinä on joku katkos. Joku este, miks nää ei kohtaa”, Tapani yrittää ottaa oloaan puheeksi vaimon kanssa. Kestää ennen kuin Tiina huomaa hänet, laskee lehden käsistään ja katsoo kysyvästi, sanoitsä jotain?

Sukupolvien välillä on ollut kuilu läpi vuosisatojen. Hyvä tahto on silta, jolla se saatetaan ylittää. Siltaa täytyy rakentaa kuitenkin molemmin puolin. Vanhempien ajatusten ja näkemysten ylimielinen halveksiminen katsotaan murrosikäisten itsestään selväksi oikeudeksi - sillä tavoin he repivät itsensä irti lapsuudenkodista ja vanhemmista, kasvatuksen asiantuntijat selittävät. Vanhempien tulee ymmärtää, ymmärtää aina vain, tapahtuupa mitä tahansa. (Kaikki eivät tähän silti rupea, on myös perheitä, joissa sanotaan, että nyt riitti, noin ei tehdä.)

Alaikäiset teinitytöt ja -pojat tietävät nämä selitykset ja osaavat ottaa niistä irti kaiken, mikä lähtee. Kaikki teinitytöt eivät revittele yhtä railakkaasti kuin Koskikarin Roosa, eivätkä heittäydy niin radikaaleiksi anarkisteiksi kuin Koskikarin Ronja, mutta näistä vaihtoehdoista on tullut ikään kuin teinitytön prototyypit. Jos et ole sellainen, oletko pelkurinörtti, joka ei pysty irrottautumaan vanhemmistaan?

Entä kuinka paljon lasten tulisi omalta puoleltaan ymmärtää vanhempiaan? Ei mikään ihmissuhde toimi yksipuoleisena, niin että vain toinen ymmärtää ja toinen ottaa itsestään selvänä kaiken, mitä saa, ja rähjää päälle. Vanhemmilla on oikeus sanoa ääneen ajatuksiaan ilman, että saa vastaukseksi tuhahtelua ja silmien pyöritystä. Yhteiselämä olisi sujuvampaa, jos molemmin puolin kuunneltaisiin, mitä toinen sanoo ja mihin hän sanoillaan pyrkii, ja yritettäisiin nähdä asiat toisenkin näkökulmasta - pätee myös parisuhteisiin ja työpaikoille.

Tapani yrittää rakentaa siltaa yksipuolisesti. Hän pohtii, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa ja mitä ei ja miten seuraavalla kerralla. Kun Roosa tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, joka osoittautuu maahanmuuttajaksi, Tapani hakee jälkeenpäin korrektia sanaa, voidakseen kysyä vaimoltaan, oliko tämä osannut odottaa, että poikaystävä on... Vaimo ei auta sanavalinnassa, eikä suostu suvaitsevaisuudessaan edes keskustelemaan sellaisesta asiasta, ja Tapani tuntee itsensä rasistiksi sen huolensa kanssa, kohteleeko toisenlaisesta kulttuurista tuleva poika Roosaa hyvin.

”Tiesitsä tästä rotujutusta?” Tapani kysyi. Tuli hiljaista. Tapani kääntyi Tiinaan päin. Se näytti totiselta. ”Niin mistä jutusta?” ” Rot-” ”Joo mä kuulin.” Tiina laski lautaset tarjottimelle ja laittoi kädet nyrkeissä vyötärölle. ”Ymmärrät sä ollenkaan miten vanhanaikaiselta toi kuulostaa? R-sanaa käytettiin ehkä meidän lapsuudessa vielä, mutta ei sitä nyt herraisä kukaan täyspäinen enää käytä.” Tämä ei ollut nyt se pääasia. Tapani jatkoi: ”Niin mut siis tiesitsä että Mico ei oo suomalainen?” Tiinan suu aukesi ja kuului kuinka se veti henkeä. ”Voitko kertoa mulle, minkä takia se on susta niin olennaista?”  Tapanin mielestä asia oli olennainen. Hän ei vain osannut pukea sitä oikeanlaisiksi sanoiksi. Häntä ei ollut koulutettu siihen, mitä sanoja nykyään piti käyttää ja mitä ei. ”Et sä musta rasistia saa”, hän sanoi. ”Tää vaan yllätti mut tää kulttuurikysymys.”

Tapani seuloo mielessään, missä kohtaa meni vikaan.  Hän on tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, on ollut synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen, joka uhkaa näitä, valmis risteyksissä syöksymään auton eteen, jos tytöt ovat jäämässä alle. Miksi häntä kohdellaan nyt kiusallisena, vanhanaikaisena idioottina? Maailma muuttuu ja lukiolaisen elämä erityisesti siitä, kun Tapani oli sen ikäinen. Mutta on myös paljon elämään liittyviä lainalaisuuksia, jotka pätevät edelleen ja jotka oppii kokemusten kautta. ”Siinä vaiheessa kun alkaa olla vastauksia joihinkin asioihin elämässä, siinä vaiheessa sua pidetään jo vanhana. Kukaan ei halua enää kuulla sun vastauksia.”

Vaikka Tapani jää yksin yrittämään sillan rakentamista, hän ei luovuta. Hän on esimerkki välittämisestä, jota tarvittaisiin paljon enemmän. Kun kuvio päättyy katastrofiin, ja äidin loputtomalta ymmärtäväisyydeltäkin loppuvat sanat, isä on se, joka ei petä. Hän on tyttärensä vieressä eikä siinäkään vaiheessa syytä vaan auttaa.

Totuus naisista on hyvä kirja. Sen henkilöt ovat eläviä ihmisiä. Se pistää ajattelemaan. Tarinan kaari pysyy tiivisti koossa. Ja se on puheenvuoro kunnon miesten puolesta, niiden, joita ei tällä hetkellä kauheasti noteerata.  Ei ole itsestään selvää, että joku on luotettava, vastuunkantava, välittää ja rakastaa. Sellainen, josta lapset tietävät, että jos joutuu ongelmiin, isään voi aina luottaa. Isä ei tuomitse, ei ala syytellä, vaan miettii, mitä tehdään, tarttuu asiaan ja auttaa.

Sellaisia isiä tämä maailma tarvitsee, sellaisia isiä ja äitejä. Sellaisessa maailmassa on nuoren turvallista aikuistua ja nuoren aikuisen turvallista aloittaa itsenäinen elämä. Hän tietää, että hänellä on takatuki, johon voi aina luottaa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Luin kirjaa aluksi viehättyneenä, tämäpä on hyvä. Parkkinen kirjoittaa taitavasti, kauniita lauseita, teräviä havaintoja, runollista ilmaisua. Tykkäsin Karenista, joka oli itsenäinen, omin aivoin ajatteleva isoäiti. Kun hän täräytti ryöstöä yrittäneen nuoren miehen lattiaan, hykertelin, eläköön mummoenergia! Tarina etenee monessa aikakerroksessa, ja kirjailija pitää kerrokset hyvin koossa.

Puolen välin paikkeilla arvasin, mistä on kyse, mutta ajattelin, että voin olla väärässä. Olen lukenut liikaa kirjoja, ei tämä välttämättä toista viime vuosien yleisimpiä juonikuvioita. Mutta toistihan se.

(VAROITUS: seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia)

Syyllisen arvasi puolivälissä, samoin päähenkilön salaaman homouden. Insestinsävyinen suhdekin näkyi jo matkan varrella. Ja kosto elää.

Viime vuosina muissakin kirjoissa kuin dekkareissa on palattu yhä useammin Hammurabin lakiin ’silmä silmästä, hammas hampaasta’. Joissain kulttuureissa on yhä käytössä verikosto, ja länsimaalaiset ajattelevat, että onpas primitiivistä. Kirjojen kosto elää -ratkaisut ovat ihan yhtä primitiivisiä.

Niitä on viime aikoina nähty: syylliseltä henki pois, ja sen jälkeen tekijä tappaa itsensä. Viimeksi tätä ennen Westön uusimmassa kirjassa. Sekö muka sovittaa 60 vuoden takaisen rikoksen, että ryhtyy murhaajaksi murhaajien joukkoon.

Länsimaisessa yhteiskunnassa syyllinen annetaan lain ja oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Kun oman käden oikeus valtaa alaa kirjoissa, jatkaako se mallioppimisena elävään elämään, länsimaiseen yhteiskuntaamme? Sitä tietä päädytään anarkiaan. Toi murhasi mun kaverin, minä murhaan kostoksi sen, sen kaveri murhaa minut, mun kaveri murhaa sen… Koston kierre ei tuo mitään hyvää.

Kirjasta jää pettynyt olo ja tylsä maku. Tähän se hyvä alku päättyi. Elämässä voi valita yhtä lailla sellaisia ratkaisuja, jotka lisäävät valoa, armollisuutta ja hyvää tahtoa. Eikä vähiten siksi, että jokainen joutuu itsekin elämässä sille paikalle, että tarvitsee anteeksiantoa. 

Kyse on pienemmistäkin vaihtoehdoista, kuin että murhaanko sen, joka murhasi mun kaverin. Teemme joka päivä valintoja, joilla lisäämme yhteiselämään ystävällisyyttä ja hyvyyttä tai ankeutta ja katkeruutta. Sanonko, että ei haittaa, otetaan opiksi, vai että joko taas, aina sinä… Mitä kylvämme ympärillemme, sitä ympärillämme kasvaa.

Milla Ollikainen: Veripailakat Kati Hiekkapelto: Kolibri

On jo hokema, että kun ne ruotsalaiset osaavat kirjoittaa niin hyviä dekkareita, vaan osataan sitä Suomessakin.  Milla Ollikainen voitti esikoiskirjallaan Veripailakat viime vuonna Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran kirjoituskilpailun, ja aiheesta voitti. Kati Hiekkapellon Kolibri ilmestyi keväällä. Molemmat esikoiskirjat sijoittuvat Pohjois-Suomeen. 

Veripailakat tapahtuu Ylläksellä ruuhkaisimman hiihtosesongin aikaan. Hiihtokeskuksessa alkaa tulla ruumiita. KRP:llä on kiirettä muualla, ja tutkinta jää paikallispoliisien harteille. ”Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa  poliisia”, komisario Reijo Vasara huokaa.

Vasara ja iso osa muista henkilöistä puhuu mukavankuulosta pohjoisen murretta. ”Sielläpäin on Rovaniemi, mutta ensin tullee nelijäkymmentä kilometriä pelkkää mettää ja sittekki  on vielä pitkä matka. Mie ajan tuohon seuraahvaan kylhään. Sole ko kymmenkunta kilometriä”, paikallinen vastaa eksyneelle helsinkiläistytölle, joka kyselee tietä Ylläkselle. 

Kirjan henkilöt ovat aidon oloisia ja juoni rapsakka. Tekijä on yllätys ja motiivi perusteltu. Kiinnostava on myös sisäpiirinäkymä iltapäivälehden tekemiseen - Ollikainen on itse toimittaja. 

Veripailakat  on hyvä paketti. Kokonaisuus vertautuu Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -dekkareihin, jotka tapahtuvat Kiirunassa Pohjois-Ruotsissa. (Pailakka on kuohittu poro.) 

Kolibri sijoittuu Oulua muistuttavaan pohjoissuomalaiseen merenrantakaupunkiin. Anna Fekete on maahanmuuttanut Suomeen lapsena. Hän valmistuu poliisiksi ja saa ensimmäisen työpaikkansa rikostutkijana Pohjois-Suomessa. Siinä Kati Hiekkapellon dekkarin alkutilanne.

Anna on taustaltaan Serbian unkarilainen, mutta puhuu suomea sujuvasti ja on muutenkin suomalaistunut. Jokin muukalaisuus hänessä silti on, ei ulospäin näkyvä vaan sisikunnassa. Työpaikassaan hän saa sitten pariksi Eskon, jolle nais-mamu-poliisi on mahdoton juttu.

Muuten napakassa kirjassa Esko Niemi on pitkä miinus. Hän on henkilönä kaikkien niiden kliseiden summa, joita herättää sanapari keski-ikäinen äijä: ylipainoinen, epäsiisti, epäkohtelias, kapea-aivoinen, rasisti, sovinisti. Kliseekasauma menee uskottavuusrajan yli. Toivottavasti kirjailija pistää Eskon jatkossa kehittymään, koska muuten kontrasti Annan ja Eskon välillä menee liioittelun puolelle - tulee olo että Annasta yritetään tehdä niiiin hyvä.

Jos rinnastaa Kolibrin ruotsalaisdekkareihin, niistä löytyy kyllä samanlaisia äijäntörppöjä poliiseja, etenkin Camilla Läcbergin poliisipäällikkö Mellberg ja Leif GW Perssonin poliisi Bäckström. Mistä lienee tuo miehenmalli, elävästä elämästä sellaiset taitavat olla aika lailla jo sukupuuttoon kuolleita, vai olenko itse vain onnekkaasti päässyt törmäämästä heihin?

Kati Hiekkapelto on erityisopettaja ja asuu Hailuodossa. Hän on naimisissa Serbian unkarilaisen miehen kanssa.