perjantai 7. toukokuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon valkeaksi kalkitut seinät ovat odottaneet vuosien ajan maalauksia. Niistä on ollut kyllä puhetta, mutta mitään ei tapahdu, ennen kuin kirkkoväärti tarttuu lopulta asiaan. Maalaukset ovat tärkeitä sillä kansa ei osaa lukea, ja seinien kuvista ihmiset voivat katsella Raamatun tapahtumia. Eletään 1500-luvun alkua.

Seinämaalauksia tekemään on saatu Ruotsista kuuluisat kirkkomaalarit, mestarit Andreas ja Martinus. Eräänä varhaiskevään päivänä he sitten saapuvat, kaksi miestä ja oppipoika Vilppu, joka taitaa myös kummallista Itämaan kieltä ja voi toimia tulkkina, kun kaikki eivät ole niin sivistyneitä, että puhuisivat ruotsia.

Vaikka historia kiinnostaakin, ei välttämättä ajattele, että keskiaikaisen kirkon seinien kuvittamisesta saisi vetävän romaanin. Anneli Kanto onnistuu kuitenkin hyvin. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat osin totta, osin kirjailijan fiktiota. Kylän asukkaiden ja kirkkomaalareiden väliset suhteet alkavat kehittyä ja sen myötä muotoutuu juoni, joka on loppuvaiheessa lähes dekkarityylinen: Kuka on varastanut kirkon kallisarvoisimman aarteen?

 
Päähenkilöiden joukkoon nousee Pelliina, kyläläisten hyljeksimä nuori nainen, joka on liian isokokoinen naiseksi ja väärän värinen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Miksi linnanherra Åke Tott ja hänen vaimonsa kunnia-arvoinen Märta ovat niin kiinnostuneita Pelliinasta, ihmettelee kirkkoväärti. Pelliina on oivallinen piirtäjä, ja Märta tuputtaa hänet  kirkkomaalarien aputytöksi seinämaalausten tekoon.

Anneli Kanto on toimittaja ja kirjailija, ja se näkyy hänen tekstissään.  Kieli on kaunista ja sujuvaa. Hän tavoittaa myös hyvin keskiaikaisten ihmisten ajatuksenjuoksua ja sen, miten he näkevät maailman, elämän ja kuoleman. Hyvä juttu on se, että juoni ei lopu klassisesti, kuten jo matkan varrella kuvittelee, vaan Kanto kääntää sen uuteen suuntaan ja toisenlaiseen loppuun. 

 

Kesken lukemisen piti  googlata Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalauksia, ja siellä ne ovat edelleen nähtävissä alusta loppuun eli maailman luomisesta viimeiseen tuomioon. Kesän tullen pitää lähteä retkelle katsomaan kirkon maalauksia livenä.

 

tiistai 4. toukokuuta 2021

Ritva Hellsten: Lea


Vanha mies pyytää anteeksi aikuisilta lapsiltaan, että oli aikanaan niin ankara kasvattaja, tukisti ja antoi piiskaa. ”Mutta siihen aikaan ajateltiin, että lapset pitää kasvattaa kurissa, jotta heistä tulee kunnon ihmisiä.” 


Kuusikymppinen Lea ei ole päässyt niin pitkälle, että pyytäisi anteeksi. Mutta kun hän saa tietää sairastavansa syöpää ja tajuaa, että elämä on loppusuoralla, katse kääntyy taaksepäin. Pintaan nousevat takaraivossa pitkään pyörineet kysymykset: Miksi lapseni karttavat minua? Miksi tyttäreni ei puhu minulle asioistaan? Miksi lapsenlapset tuntuvat vierailta? Mitä olen tehnyt väärin?

 

Lea menestyi koulussa, hänellä oli kavereita ja poikaystäviä ja hän oli työpaikalla osaava ja tykätty. Mihin se kaikki jää, kun hänestä tulee äiti? Hänellä on hyvä mies, lapset ovat terveitä, on koti ja on puutarha. Miksi Lea kokee silti, että elämä ei suju niin kuin hän haluaisi, vaan koko ajan pitää olla ojentamassa ja neuvomassa ja sanomassa ja silti perheenjäsenet eivät opi?

 

Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sen enemmän he tekevät oman päänsä mukaan. Mies vetäytyy verstaaseensa – ja mitä mies tarkoittaa, kun sanoo Lean ehdottaessa automatkaa Eurooppaan, että ei se tältä porukalta onnistu? Silloin Lea ei kysynyt sitä, vaikka miehen sanat vihlaisivat. Nyt hän kysyy, mutta mies on kuollut ja hän ei voi kysyä kuin itseltään.

 

Ritva Hellstenin Lea on on romaani nykyisyydestä ja menneisyydestä, peräjälkeen ja samaan aikaan. Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan loppupuolella. Muistoista alkaa piirtyä kuva lapsesta, joka pärjäämisensä takana pelkää. 


Ritva Hellsten rakentaa taitavasti kuvaa Lean elämästä, syistä ja seurauksista. Hän ei osoita sormella, ei piirrä yhtälöitä, vaan jättää oivaltamisen lukijalle. Teksti soljuu, se on helppolukuista mutta ei kevyttä. Kotkan seudun murre, elämänpiiri ja tapojen muuttuminen vuosikymmenien varrella piirtyvät taustalla kiinnostavasti.

 

Kysymykseksi jää, mitä on tehtävissä enää, vai onko mitään? Miten Lean pitäisi edetä nyt, kun hän pysähtyy ja näkee, että vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, toteutus ja keinot eivät pelittäneet sen kanssa yhteen?

 

Kirjastossa eteen osunut Ritva Hellsten on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta varasin Lean jälkeen luettavaksi myös hänen aiemman romaaninsa Orvot.

 

SAMAA AIHEALUETTA


Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/04/tuula-liina-varis-maan-paalla-paikka.html

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/laura-lahteenmaki-ikkunat-yohon.html?m=1

 

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/03/elisabeth-strout-olive-kitteridge.html

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

 

Sally Salminen: Katrina

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

 

Kati Tervo: Sukupuu

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/02/kati-tervo-sukupuu.html

 

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/majgull-axelsson-kuiskausten-talo.html

maanantai 3. toukokuuta 2021

Kjell Westö: Tritonus

Kjell Westön Tritonus lähtee liikkeelle hitaasti. Menossa on sivu 47, kun minulta kysytään, onko hyvä kirja - en tiedä vielä.


Sadan sivun kohdalla ajattelen, että musiikin maailmaan mennään syvälle, mutta elämä jää ulkokohtaiseksi. On kuin kuuntelisin työkaverin kertovan naapuristaan, jota en ole tavannut. 

 

Vaikuttaako siihen kirjoitustapa? Valtaosa on kertojan sanoja, ei suoria repliikkejä tai henkilön omia ajatuksia: ”Brander huomasi olevansa pahoillaan, ettei Annette ollut kouluttanut ääntään”. 

 

Myös kertojan tapa puhua päähenkilöistä sukunimillä etäännyttää, ei Thomas vaan Brander. Sivuhenkilöt ovat etunimillään, Krista, Jonas, Bigi, Annette…

 

Vai onko Branderin elämä niin kapeaa, että siihen väsähtää? Mies ajattelee musiikkia, uraansa ja viimeisintä naistaan. On hänellä aikuinen poikakin, mutta hänet valtaosin vain mainitaan. Ex-vaimotkin mainitaan - kun Branderin silmät aikanaan osuivat Kristaan, kertoja kertoo, että "Branderin mieleen nousi, oliko avioliitto Elenan kanssa sittenkään niin onnellinen". Miksi ei olisi ollut onnellinen, sitä ei sen enempää analysoida eikä Elenaa edeltävää liittoakaan. 

 

Pääsyy on kait ollut se, että Brander iski silmänsä aina seuraavaan naiseen ja useampaankin samaan aikaan. No, kun aikansa vaihtaa naisia, saattaa jäädä niin sanotusti luu jakajan käteen, etenkin kun mies on jo lähemmäs kuusikymppinen ja vahtaa aina vain 30plussia. Kirjan henkilöissä ei ylipäänsä ole yhtään viehättävää viisikymppistä naista, viisvitosia miehiä kyllä parveksi asti.

 

Onneksi kirjan edetessä tarinasta alkaa tiivistyä juonta. Pääjuoneksi vahvistuu naapurusten ystävystyminen, ja mitä siitä seuraa.

 

Thomas Brander on kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, mutta ura on kääntynyt laskuun. Hän on rakennuttanut komean huvilan saaristoon, ja tutustuu siellä naapuriinsa, saman ikäiseen leskeksi jääneeseen Reidar Lindelliin, aikuisuutensa saaristossa eläneeseen koulupsykologiin, joka soittaa paikallisessa bändissä. Kaksi yksin asuvaa miestä. Reidarillakin on aikuinen lapsi, kolmekymppinen tytär, joka on kadonnut maailmalle ja antaa kuulua itsestään harvakseltaan. 

 

Juonia on muitakin, yksi sisään punottu ja loppuvaiheessa ääneen sanottu on elämän tarkoitus. Mitä on hyvä elämä? Nainen ei voi olla elämän tarkoitus, vaikka moni etenkin nuorempana niin luulee, Branderkin.  

 

Nainen tai mies ei voi myöskään olla se, jonka harteilla on minun onnellisuuteni. Toki rakkaus ja ihmissuhteet ovat iso tekijä siinä, kokeeko ihminen itsensä onnelliseksi. Mutta onnellisuuden ydin on jokaisen löydettävä itse, sitä ei voi vaatia muilta: Sun on tehtävä mut onnelliseksi.

Loppuvaiheen mielenkiintoisia sivujuonia on se, miten eri tavoin ihmiset voivat nähdä tapahtumat, joita ovat olleet elämässä. Siinä voi oma mielikuva omasta historiasta mennä säröille, kun toinen sanoo, mitä hän näki – kun vaikkapa kuulee, että uusi suhde, jonka kanssa tehdyn reissun piti olla molemminpuoleinen rakkausmatka, vokotteli kumppanin silmän välttäessä toista tyyppiä.

 

Tritonuksen henkilöitä leimaa elämänpettymys. Vain muutamalla kolmekymppisellä on elämä hanskassa, he ovat löytäneet oman tavan elää ja kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus. Mielenkiintoista, että jokainen heistä on ryhtynyt edistämään lähimmäisten hyvää: lääkäri on lähtenyt Punaisen Ristin hommiin kehitysmaihin, tutkija haluaa keskittyä tutkimaan asioita, joita petraamalla voi tehdä maailmasta paremman paikan ihmisille.

 

Viiskasilla Thomas Branderilla on siinä kohtaa miettimisen paikka: Jos lopettaisin oman navan kiertämisen ja katsoisin, mitä voin tehdä muille ihmisille, olisinko sitten onnellinen?

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa



Toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa Etelä-Suomesta Enontekiölle sodan jälkeen. Hän kertoo ryhtyvänsä kirjoittamaan lehtijuttuja sodasta toipuvasta Lapista. Se, mitä Inkeri ei kerro, on hänen aikomuksensa selvittää, mitä tapahtui hänen sota-aikana kadonneelle miehelleen.


Kolme vuotta aiemmin Väinö Remes piti päiväkirjaa saksalaisten vankileirillä, johon hänet oli lähetetty tulkiksi ja vartijaksi. Saksalaisilla oli sota-aikana lukuisia vankileirejä Pohjois-Suomessa. Niistä ei ole juuri puhuttu, eikä asiaa ole kovin paljon tutkittukaan. Ennen Suomesta lähtöä saksalaiset hävittivät vankileirit, samoin niihin liittyvät asiakirjat. 

 

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on jäntevä ja historiallisesti mielenkiintoinen romaani toisen maailmansodan viimeisistä vuosista ja sitä seuranneesta ajasta Pohjois-Lapissa. Rautiainen kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, vankileirillä ja muutaman vuoden päästä Enontekiöllä. Molemmissa esiintyy samoja nimiä, ja vähä vähältä Inkerille alkaa selvitä, mitä hänen miehelleen tapahtui.

 

On oikeastaan yllättävää, että toisesta maailmansodasta ilmestyy edelleen niin paljon kirjoja, vaikka aikaa on kulunut jo 80 vuotta. Onko niin, että vasta nyt niitä on kirjoittamassa sukupolvi, joka pystyy käsittelemään sellaisiakin asioita, joista aiemmin on pyritty vaikenemaan? Kirjan luettuani googlasin lisää pohjoisen vankileireistä, mutta niistä löytyi vähän tietoa, joskin jonkin verran sentään: https://yle.fi/uutiset/3-9766670 .

 

Rautiaisen kirja pysyy hyvin koossa alusta loppuun. Viimeinen salaisuus selviää vasta loppusivuilla. Kieli on sutjakkaa, sitä on mukava lukea. Hyvä esikoisromaani.

 

Helena Immonen: Punainen kettu

 

Helena Immosen Operaatio Punaisessa ketussa historia on käännetty toisin päin: Se olikin Saksa, joka voitti toisen maailmansodan. Niinpä Immosen kirjassa Neuvostoliiton sijaan sanotaan Saksa ja kommunistin sijaan natsi. Neukkuajat muistavalle asetelma tuntuu hätkähdyttävältä, sillä ylösalaisuus piirtää kirkkaan kartan, tuolleenhan Suomi oli silloin talutushihnassa.

 

Juoni etenee sisä- ja ulkopoliittisten mutkien osalta todenoloisesti. Henkilöt sen sijaan olisivat tarvinneet lihaa luurangon päälle. Höttöisen rakkausromaanin puolelle mennään muun muassa silloin, kun reservin luutnantti Riina kiukuttelee pääesikunnassa työskentelevälle miehelleen, että tämä menee töihin eikä ole kotona vaimonsa kanssa, vaikka Suomea uhkaa vihollishyökkäys. Hyökkäyksen torjunta voi odottaa, kun tarttee viettää vaimon kanssa laatuaikaa. - Helena Immonen on itse reservin upseeri ja työskentelee puolustusvoimissa.


 

SAMAA AIHEALUETTA


Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/08/tommi-kinnunen-ei-kertonut-katuvansa.html


Terhi Rannela Frau

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/terhi-rannela-frau.html


Anna Jansson Hämärän lapset ynnä muita

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/anna-jansson-hamaran-lapset-william.html