Milla Ollikainen:Pirunkuru

Milla Ollikainen jatkaa uusimmassa dekkarissaan toimittaja Krissen tarinaa. Pirunkuru on silti itsenäinen kirja, ei tarvitse olla lukenut aiempia pysyäkseen juonessa mukana.

Krisse on helsinkiläinen iltapäivälehden toimittaja, joka päätyy töihin Kolariin paikallislehteen. Ollikainen on itse työskennellyt 11 vuotta Luoteis-Lapin päätoimittajana Kolarissa, ja hän kuvaa elämää Lapissa ilmeisesti asiantuntevasti murretta myöten. Kaikki tuntevat toisensa, ovat joko luokkakavereita tai naapureita tai sukulaisia tai niitä kaikkia. Ihmissuhteet solmiutuvat hyvässä ja väliin huonommissa valinnoissa.

Pirunkurun pääjuoni kertoo Kolariin suunnitellusta kaivoshankkeesta, puolestapuhujista ja vastustajista. Mutta miten siihen liittyy tunturista löytyvä vanhan mainarin ruumis, vai liittyykö? Sitten tulee jo lisää ruumiita. Krisse joutuu toimittajana tekemään juttua kaivoshankkeesta. Samalla hänen privaattielämässään tapahtuu.

Pirunkuru on muuten lajissaan käypä kirja ja kolarilaisten kuvaajana mielenkiintoinen, mutta toisen murhan motiivi loksauttaa leuan auki - noin mitätön. Lopun toinen törppöys on se, että tekijäkin livahtaa. Lällällää, ette napanneet mua!

Miksihän kirjailijat jättävät nykyisin niin usein kirjan juonen klousaamatta? Ennen dekkareissa syyllinen löytyi ja kaikki olivat tyytyväisiä (paitsi syyllinen). Nyt monissa kirjoissa loppu jää auki, poliisit eivät saa selvitetyksi rikosta, lukijalle vain kerrotaan, että toi se oli, mutta eivätpä saaneet kiinni.

Moraali on nykyisin kait vanhanaikainen sana ja jonkun mielestä koko ajatus moraalista on vanhanaikainen. Mutta kun moraalin määrittelee käsitykseksi oikeasta ja väärästä, niin moraalia tarvitaan niin kauan, kuin ihmiset elävät yhdessä ja heidän pitäisi tulla toimeen keskenään. On väärin esimerkiksi varastaa, ja sen huomaa viimeistään silloin, kun joku on varastanut uuden pyöräni tai napannut laukustani lompakon. Tämän kirjan loppu on paitsi tyhmä, myös moraaliton. 

LISÄÄ SAMAA SORTTIA: 

Milla Ollikaisen aiempi Lappi-dekkari

Muita Lappiin sijoittuvia dekkareita

 

Pasi Pekkola:Lohikäärmeen värit

Alkutilanne herättää heti kiinnostuksen. Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa, kun heidän poikansa on alta vuoden, ja jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.

Kirjailija vie juonta eteenpäin vaihdellen kolmea aikatasoa. Varhaisin aikataso kertoo äidin varttumisesta pienessä kylässä Kiinan maaseudulla. Maon julistama kulttuurivallankumous tuo kylään punakaartilaiset, julkiset häpäisyt, pahoinpitelyt ja vankilat. Kehenkään ei voi luottaa, ystävät, naapurit ja jopa perheenjäsenet ilmiantavat toisiaan pelastaakseen oman nahkansa.

Toinen aikataso on 1980-luvun Helsinki. Suomalaismiehen vaimona maahan muuttanut Xiaolong kammoaa hiljaisuutta, ihmisten vähyyttä ja suomen kielen leukaperiä särkevää ääntämistä. Samalla hän ihmettelee hyvinvointia. Pahimpina talvinakaan “pakkasen jäiset sormet eivät yletä sisäseiniin, ne jäävät raapimaan ikkunoita ja räystäitä, kun ovi lyödään kiinni niiden edestä”.

Kolmas taso on nykyaika, jossa Xiaolongin poika Kimi lähtee Kiinaan selvittämään äitinsä salaisuutta. Kiinassa korruptio ja kaksinaismoraali jyllää, julkisesti puhutaan yleviä, vaikka kaikki tietävät, mitä oikeasti tapahtuu. Rikolliset eivät jää kiinni, maa saastuu, ihmiset sairastuvat, mutta voiteluraha ratkaisee. Kuvaus tämän päivän Kiinasta on yhtenevä muun muassa Qiu Xiaolongin dekkareiden kanssa. Hän on Amerikassa asuva kirjailija, joka joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä.

Raha kulkee yhtenä juonteena kirjan läpi, tarkemmin rahan himo. Se on kuin koukku leuassa ja vie ihmistä. Sekä Suomessa että Kiinassa asuessaaan Xiaolong kysyy, koska rahaa on tarpeeksi, niin että aikaa jäisi myös muuhun? Hän ei saa muuta vastausta kuin että bisnestä on tehtävä kun bisnes sujuu. Mutta mitä ihminen tekee kalliilla kodilla, design-huonekaluilla ja kaikenmoisilla laitteilla, jos hän ei ehdi koskaan olla kotona?

Kieli Lohikäärmeen värit -kirjassa on herkullista. Lauseita pysähtyy paikoin lukemaan toiseen kertaan: “Muistot ovat kyteneet sisälläni niin pitkään, kyhjöttäneet mieleni perukoilla niin kauan, että ne ovat levittäytyneet sinne kuin homeinen sienirihmasto. Niiden irti repiminen sattuu ja vihloo, kuin nyppisin yksitellen hiuksia päästa.”

Ja sitten se miinus: epäuskottava loppu.

Jos joku pyrkii kaikin voimin löytämään vastauksen elämän ajan vaivanneeseen miksi-kysymykseen, toimisiko hän noin? Onneksi lukijaa ei sentään jätetä tietämättömäksi siitä, miksi asiat menivät kuten menivät.

Kokonaisuudessa kuitenkin hyvä lukuromaani. Kirjailija Pasi Pekkola on työskennellyt Kiinassa suomalaisen yrityksen palveluksessa ja tuntee kiinalaisen nykypäivän.

Lisää Kiinasta kiinnostavasti

Qiu Xialongin Kiina-dekkarit

Madame Mao

Harri Nykänen:Likainen Harri – 20 vuotta Erkon renkinä

Raksaduunari aloittaa työpäivää räntäsateen kastelemassa montussa pimeänä marraskuun aamuna ja miettii, kannattaisiko kokeilla kirjoittaa lehtijuttuja. Hän on kerran kirjoittanut jutun ilmaisjakelulehteen, ja se kävi helposti.

Nuori raksaduunari on Harri Nykänen, josta tulee Helsingin Sanomien rikostoimittaja. Kirjassaan Likainen Harri hän kertoo 20 vuodestaan Hesarissa. Nykänen on myös kirjailija Raidin ja Ariel Kafkan takana.

Kohta marraskuisen aamun jälkeen Nykänen huomasi Laajasalon opiston ilmoituksen, pyrki ja pääsi. Yksi Lehdistö- ja tiedotusopin kurssin opettajista oli naimisissa Helsingin Sanomien taloustoimituksen esimiehen kanssa. Ope suositteli Nykästä kesätoimittajaksi Hesariin, jossa oli keskusteltu, että talon toimittajat ovat liian samanlaisia. Jotta jutut palvelisivat paremmin koko lukijakuntaa, toimittajia pitäisi tulla erilaisista taustoista. Harri Nykänen oli jotain muuta kuin yliopiston kasvatti. Hän oli kotoisin Itä-Helsingistä ja oli käynyt keskikoulun ja ammattikoulun ennen Laajasalon opistoa. Sen lisäksi hän kirjoitti hyvin.

Mitä sitten seurasi, se jää suomalaisen lehdistön historiaan. Ennen kuin Nykänen sai 20 vuotta myöhemmin lähtöpassit Hesarista, hän oli penkonut esiin lukuisia yhteiskuntaa täräyttäviä skuuppeja eli isoja uutisia, jotka ilmestyivät Hesarissa ennen muita lehtiä. Viimeisin niistä johti päätoimittaja Janne Virkkusen antamiin potkuihin.

Potkut olivat seuraus uutisesta, jonka johdosta myös Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahde joutui eroamaan. Uutisessa Ahteen kerrottiin ahdistelevan nuoria naisalaisiaan. Nykäsen jutun jälkeen tehdyssä tutkinnassa todettiin seksuaalisten kähmintöjen kohteeksi joutuneita olevan niin monta, ettei siitä selvinnyt selittelyillä. Miksi sitten potkut, siitä lisää kohta.

Harri Nykäsen kirja on katsaus hänen menneiden vuosikymmenien skuuppiensa taustoihin. Kun itse muistaa ne uutiset, on kiinnostava lukea, mitä juttujen takana oli ja mitä kaikkea tarvittiin ennen kuin ne rävähtivät lukijan silmien alle aamukahvipöydässä. Samalla pääsee seuraamaan Hesarin toimituksen arkea ja miten arki muuttuu siitä, kun talon autonkuljettaja kuskasi Tamminiemen aidan takana passissa oleville toimittajille täytettyjä sämpylöitä.

Nykäsellä on uutisnenä ja hän on sitkeä penkomaan hämärältä haisevia asioita vastustuksista huolimatta. Hänestä on tehty vuosien varrella useita tutkintapyyntöjä, mutta hänet on todettu syyttömäksi lukuun ottamatta yhtä Julkisen sanan neuvoston huomautusta.

Harri Nykänen sanoo, että journalistin on kerrottava totuus silloinkin, vaikka uutinen paljastaisi ikäviä henkilöstä, joka kuuluu toimittajan tai hänen esimiehensä kavereihin tai edustaa samaa puoluetta tai maailmankatsomusta. Lehdistön on oltava vallan vahtikoira, sillä jos ei media seuraa vallankäyttöä puolueettomasti, kuka sen tekee?

Hesari-uran päättänyt tapaus Ahde on Nykäsen jymyuutisten joukossa tyypillinen siltä osin, että monen jutun piilotteluyritysten takana on suomalaisten päättäjien hyvä veli- ja siskoverkosto. Meillä ei virkamiehelle tarvitse maksaa, että saa asiaansa eteenpäin, mutta jos iso pomo sotkee omat ja firman rahat tai suosii sukulaisiaan, hänen vastuuseen saamisensa voi olla työn takana, kun pomolla on kavereita poliisijohdossa, syyttäjävirastossa tai mediassa. Mikäli pidätysmääräys on pakko antaa, sen kanssa voidaan viivytellä niin kauan, että epäilty ehtii karata tavoittamattomiin.

Kun Suomessa asuvaa brittitaustaista toimitusjohtajaa epäiltiin raskaan sarjan pedofiliasta sekä Suomessa että Englannissa, häntä etsittiin pidätysmääräyksen jälkeen niin laiskasti, että Nykänen epäilee juttua jarrutetun tahallaan. Nykäselle brittimies oli todennut puhelimessa ennen katoamistaan, että “tää juttu on paljon laajempi kuin voit kuvitella…”.

Kirjassaan Harri Nykänen kirjoittaa, että lukuisten muiden suomalaisten vaikuttajien tapaan myös Hesarin päätoimittaja Janne Virkkunen oli nauttinut vuosien varrella Veikkauksen avokätisesti tarjoamista vapaa-ajan aktiviteeteista ja Ahteesta oli tullut hänen kaverinsa. Hesari julkaisi lopulta kiemurtelun jälkeen uutisen, mutta versiona josta oli poistettu sekä yrityksen että toimitusjohtajan nimi. Harri Nykänen paljasti nimen seuraavalla viikolla Nelosen suorassa televisio-ohjelmassa Palaneen käryä, vaikka esimies oli kieltänyt nimen kertomisen. Nelonen oli Sanoman omistama, ja Nykäsen potkujen lisäksi kyseinen ajankohtaisohjelma lopetettiin siihen.

Kirja pistää miettimään myös sitä, minkälaiset verkostot tätä nykyä vetävät Suomessa yhtä köyttä tasapuolisuuden, oikeudenmukaisuuden ja totuuden kustannuksella. Nykänen toivoo, että Hesarin toimituskunnassa viime vuosien aikana tapahtunut sukupolven vaihdos vahvistaisi lehden riippumattomuutta ja objektiivisuutta, mutta pelkää, ettei käy niin.

“Jo nyt on nähtävissä, että mediaan on syntynyt nuoren polven toimittajien samanmielisten verkosto, jota yhdistää sosiaalisen median kloonaama arvomaailma”, hän kirjoittaa.

“Se vaikuttaa myös aihevalintoihin ja uutisten käsitelytapoihin. Ilmiö on sukua suomettumiselle, jolloin ne toimittajat ja poliitikot, jotka käsittelivät Neuvostoliittoa virallisesta linjasta poikkeavasti karkotettiin paratiisista. He olivat riitasointu kollektiivisessa hymistelyssä.”

Nykäsen painottaa, että toimittajien on kerrottava myös oman maailmankatsomuksen vastaiset faktat ja hyväksyttävä sekin, että kaikissa kulttuureissa on sekä hyviä että huonoja puolia. 

“Silti jo vuosia täkäläinen media on toiminut korostetun varovaisesti islaminuskontoa ja siitä versoavia kielteisiäkin ilmiöitä kohtaan, vaikka kristinuskoa ja sen perinteitä kritisoidaan ankarasti. Samaan aikaan kun kirkosta erotaan kriittisyydestä sen konservatiivisina pidettyjä arvoja kohtaan, vaietaan islamin monin verroin vanhoillisemmista, naisia ja vähemmistöjä alistavista arvoista”, Nykänen arvioi.

Mutta mitä näitä tässä referoimaan, lisää voi lukea kirjasta.

Katja Petrovskaja:Ehkä EstherAmos Oz:Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Isoisoäidin nimi oli ehkä Esther. Kukaan ei ollut varma, sillä isoisä sanoi häntä äidiksi, ja muut puhuivat babushkasta, ja sitten oli myöhäistä kysyä.

Babushkan liikkuminen oli huonoa. Sen vuoksi hän jäi Kiovaan, kun muu perhe pakeni kaupungista saksalaisten lähestyessä elokuussa 1941. Babushka hyvästeltiin ajatellen, että kesän jälkeen nähdään taas.

Kun babushka kuuli, että kaduille oli tullut julisteita, joissa käskettiin jokaisen juutalaisen mennä määräpäivänä kokoontumispaikalle, hän alkoi laittautua matkaan. Naapurit estelivät, ettehän te pysty edes kävelemään. Mutta käsky on käsky, babushka ajatteli, ja määräpäivänä hän lähti raahustamaan kohti kokoontumispaikkaa.

Eihän hän ehtinyt mukaan, kaikki olivat jo menneet.  Mitä tehdä? Babushka näki kaksi saksalaissotilasta seisomassa risteyksessä ja meni kysymään heiltä neuvoa. Toinen sotilaista ampui hänet keskeyttämättä keskustelua kaverinsa kanssa, kertoi talonmies, joka seurasi babushkan kulkua ikkunasta.

Katja Petrovskajan kirja Ehkä Esther kertoo hänen sukunsa tarinaa. Idea on sama kuin Amos Ozilla romaanissaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: yleinen kerrotaan yksityisten ihmisten kautta. Ozin kirja kertoo tapahtumista 1800-luvulta lähtien, Petrovskajan tarina kulkee ensimmäisen maailmansodan tietämiltä nykypäivään.

Jos haluaa lukea kunnon lukuromaanin, kannattaa tarttua Oziin. Vaikka sekin tekee mind map –tyyliin kiepauksia siellä ja täällä, Oz letittää ne selkeästi päätarinaan.

Petrovskajan kirja on poukkoilevampi ja sirpaleisempi. Hän kertoo, kuinka etsii sukulaisista tietoja googlaamalla ja matkustamalla eri maissa, ja kommentoi sattumuksia ja löytöjä samaan tapaan kuin juttelisi päivällispöydässä. Lukijalta vaatii enemmän tarkkuutta pysyä kärryillä kuin Ozin kirjaa lukiessa. Kokonaisuus Ehkä Estheristäkin tulee, mutta reikäisempi.

Molemmat kirjat kertovat eurooppalaisesta lähihistoriasta, Oz myös Israelin synnystä maahanmuuttajaperheen silmin ja mitä sitten tapahtui.

Kukaan ei voi valita aikaa, milloin elää. Äitini oli 9-vuotias, kun sota alkoi. Hän oli evakkolapsi, eli pulan ja pelon keskellä ja kantoi huolta rintamalla olleista isoistaveljistään. Mummoni taas näki nuorena, kuinka suomalaiset jakautuivat kansalaissotaan, ja pakeni Helsingin taisteluja pieneen torppaan Iittiin. Minä olen saanut elää lisääntyvässä yltäkylläisyydessä ja ilman sotia. Nyt olemme keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä, josta ei vielä tiedä, mihin tässä mennään.

Elämän raamit ovat, mitkä ovat. Historian suurten liikkeiden keskellä ihmiset elävät arkeaan päivä päivän perään, miettivät mitä syödään, opiskelevat, tekevät työtä, rakastuvat, perustavat perheitä.

Tulevaisuudessa tämäkin aika pelkistyy lyhyeksi yhteenvedoksi. Siinä ei kerrota, mitä me nyt elävät tunnemme, pelkäämme, petymme, iloitsemme ja toivomme. Amos Oz ja Katja Petrovskaja vievät lukijan jo historiaksi muuttuneeseen menneisyyteen, heidän arkeensa, jotka elivät silloin.

Samaa aihepiiriä

ViktorKlemperer: Haluan todistaa

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä elokuvana

Panu Rajala:Naisten mies ja aatteiden

Kysyypä melkein keneltä tahansa, Juhani Ahon nimi on just ja just tuttu. Kaikille ei sitäkään. Joku muistaa Rautatien, joka piti lukea koulussa. Toiselle nimi tuo mieleen kolmiodraaman, Aho kun sai peräjälkeen lapsia sekä vaimonsa että kälynsä kanssa.

Kun lukee Panu Rajalan kirjoittamaa elämäkertaa Naisten mies ja aatteiden, hämmästyy, millainen yhteiskunnallinen vaikuttaja Juhani Aho on aikanansa ollut. Hän oli nopea, teräväsanainen sanomalehtimies, kuten toimittajaa silloin kutsuttiin, sen lisäksi että oli kirjailijana moniosaaja.

Rajala tekee Juhani Ahon elämänkerrasta kiinnostavan matkan reilun sadan vuoden takaiseen Suomeen. Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho, oli alkujaan pappilan poika Iisalmesta. Hän opiskeli ensin Kuopiossa ja sitten Helsingissä, oli oivallinen seuramies, liikkui sujuvasti merkkimiesten ja taiteilijoiden parissa, mutta yhtä sujuvasti tavallisen kansan keskellä.

Aho oli myös naistenmies. Hän ihastui helposti ja naiset ihastuivat häneen, joten kuhinaa riitti. Eikä vain nuorten naisten joukossa, sillä Aholla oli vuosia kestävä platoninen rakkaussuhde 22 vuotta vanhemman aatelisen kenraalitar Elisabeth Järnefeltin kanssa. Elisabeth oli muun muassa Eero Järnefeltin ja Aino Sibeliuksen äiti.

Purettuja kihlauksia Aholla oli takanaan useampia, ennen kuin hän tapasi sukulaissielunsa, taidemaalari Venny Soldanin.

Venny Soldan-Brofeldt oli aikansa mittapuilla radikaali nainen, joka avioitui vasta lähes kolmikymppisenä. Venny ei ollut ollenkaan innokas menemään naimisiin, sillä hän halusi keskittyä maalaamaan. Juhani Aho oli hänen suuri rakkautensa, kuten hänkin Ahon. Ajan kanssa se ei silti estänyt Jussia rakastamasta muitakin.

Vennylle tuli tiukka paikka, kun kävi ilmi, että hänen miehellään ja pikkusiskollaan Tillyllä oli suhde. Tillyllä olisi ollut aviomiestarjokkaita, mutta hän ei kelpuuttanut ketään. Hän asusteli pitkiä aikoja Vennyn ja Jussin luona, hoiti huushollia ja myöhemmin pariskunnan esikoispoikaa, kun äiti maalasi ja isä kirjoitti.

Eipä aikaakaan kun kävi ilmi, että Tilly oli pieniin päin. Jussi myönsi kakistelematta, että lapsi on hänen, ja Tilly lähetettiin Ruotsiin synnyttämään. Hän palasi sieltä ajan päästä ja asettui ”adoptiopoikansa” kanssa asumaan Vennyn ja Jussin naapuriin. Jussi jatkoi suhdetta molempien naisten kanssa.

Vennyn tiukka paikka oli se, että hän oli kannattanut vapaan rakkauden julistajan Ellen Keyn ajatuksia. Nyt vapaan rakkauden periaate tuli testiin hänen omassa elämässään. Ei Venny tilanteesta pitänyt, mutta hammasta purren suostui siihen, koska kannattamansa aatteen on annettava sitten kolahtaa omaankin kenkään. Venny itse ei harrastanut vapaata rakkautta, Jussi oli alusta loppuun hänen elämänsä ainoa mies.

Juhani Ahon romaaneista on ehkä parhaiten aikaa kestänyt Panu. Kirja vie edelleen mukaansa. Panu on kertomus pakanuuden ja kristinuskon törmäyksestä Suomen itäisessä rajapitäjässä 1600-luvulla. Historialliset faktat ovat kohdallaan, joten kirja on samalla matka esivanhempiemme aikaan, tuolleen ne elivät silloin.

Rajala sanoo Panun olevan vauhdikas kolmen vaikuttajan valtataistelu: ”Romaanin draama etenee harkituin välinäytöksin ja huipentuu lopulta yhteenottoon, joka on kuin tämän päivän tv-trilleristä.” Kirjan saa luettavakseen ainakin kirjastosta.

Omien kirjojensa ja lehtijuttujensa lisäksi Juhani Aho suomensi muun muassa Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset, suomalaisen sormuksen ritarin tarinan ajalta ennen Tolkienia:  Välskärin kertomukset

P.S.

Juhani Aho rinnastuu Eino Leinoon. Hänkään ei nykyihmisellä juuri kelloa kilkauta. Leinosta tulee useimmille mieleen lähinnä muutama runo, Hymyilevä Apollo ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista…” ja Vesa-Matti Loirin laulamana tutuksi tullut Nocturno  ”Ruislinnun ääni korvissani, tähkäpäiden alla täysikuu…”.

Eino Leino oli Ahon tapaan paitsi kirjailija myös auktoriteetteja pelkäämätön toimittaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Jotkut hänen kirjansakin herättivät melkoista kohinaa aikanaan. Niin katoaa maine ja kunnia historian hämärään.

P.S.2

Fredrika Runebergille olisi ollut varmaan vertaistukea Vennystä:  Fredrika

Harper Lee:Kaikki taivaan linnutKuin surmaisi satakielen

New Yorkiin muuttanut alabamalaistyttö lähtee lomalle kotiseudulleen, missä vanha poikaystävä odottaa häntä. Mies haluaisi naimisiin, mutta tyttö on kahden vaiheilla. Siinä Kaikki taivaan linnut -kirjan alkutilanne.

Jos tyttö ei olisi Jean Louise Finch, lapsena Scoutiksi kutsuttu, kirja jäisi lojumaan ensimmäisten lukujen jälkeen. Tarina voisi olla Nora Robertsin käsialaa, miljöö ja ajankohta ovat lähinnä statistin roolissa, pääasia on pohdinta, ollaanko vai eikö olla.

Tuttuja paikkoja katsellessaan Scout muistelee lapsuuttaan. Kustannustoimittaja on osannut aikanaan hommansa, kun on ehdottanut Harper Leetä poimimaan käsikirjoituksesta lapsuusmuistot ja kirjoittamaan kirjan niistä. Siitä syntyi Kuin surmaisi satakielen, vuonna 1960 ilmestynyt Harper Leen palkittu esikoisteos. Se oli myös tähän vuoteen asti Leen ainoa julkaistu kirja. Sitten pankin tallelokerosta löytyi vanha käsikirjoitus, joka kertoo Scoutista aikuisena.

Kuin surmaisi satakielen on yksi lempikirjojani. Olen lukenut sen vuosien kuluessa yhä uudelleen. Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta. 

Atticus Finch ryhtyy miehen puolustusasianajajaksi. Viattomin silmin asioita seuraava Scout kertoo tarinaa lapsen näkökulmasta ja  tulee kertoneeksi enemmän kuin itse ymmärtää. Atticus on viisain isä, mihin olen missään törmännyt, ja muutkin henkilöt ovat mielenkiintoisia ihmisiä hyvine puolineen ja heikkouksineen. 

Liekö henkilöiden elävyyteen syynä se, että kirjan taustalla ovat Harper Leen omat lapsuudenkokemukset.  Hän on kotoisin pienestä Monroevillen kaupungista Alabamasta, ja hänen isänsä Amasa Lee oli asianajaja. Dillin, Scoutin ystävän, esikuvaksi Harper Lee on kertonut lapsuudenystävänsä Truman Capoten. Harperin lapsuudessa 1930-luvulla Alabamassa pidettiin Scottsboron oikeudenkäynnit, joissa yhdeksää nuorta mustaa miestä syytettiin kahden valkoisen naisen raiskaamisesta. Miehet tuomittiin kuolemaan huolimatta siitä, että todisteet olivat heikot. Myöhemmin korkein oikeus totesi miehet syyttömiksi, ja heidät vapautettiin.

Kaikki taivaan linnut kertoo siis, mitä Scoutille ja kumppaneille sittemmin tapahtuu. Alun jälkeen juoni laajenee Scoutin naimisiinmenojahkailusta muuhunkin. Kirjan loppuluvut pyörivät 1950-luvun Alabaman rotuerottelutilanteessa. Kuin surmaisi satakielen -kirjassa kirjailija kertoi roturistiriidoista tapahtumien kautta, mutta tässä niitä seulotaan eipäs-juupas-keskusteluilla yhden, toisen ja kolmannen kanssa.

Kirjana Kaikki taivaan linnut ei ole kovin kummonen, mutta on kiva tietää, mikä Scoutista tuli isona.

Kuin surmaisi satakielen ja Kaikki taivaan linnut rinnastuu...

...Margaret Mitchellin kirjaan Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on vähintään yhtä paljon kiinnostava historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille.

...Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestyneeseen kirjaan Piiat. 

Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka sitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.

Karen Joy Fowler:Olimme ihan suunniltamme

Takakansi sanoo: ”Kolme lasta. Yksi tarina. Kertoja olen vain minä,  koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana.” Kertoja on Rosemary Cooke, joka on menettänyt lapsuutensa aikana ensin siskonsa ja sitten veljensä.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen ajan miettii, mistä on kysymys? Mitä on tapahtunut? Sitten avain annetaan. Alku saa selityksen, ja juoni menee eteenpäin.

 

Jotta ei pilaa keneltäkään oivaltamisen iloa, ei voi kertoa etukäteen, mikä erotti Cooken perheen muista perheistä. Mutta sen voi todeta, että mielenkiintoinen kuvio. Vaikka tämä tarina on fiktiota, tällaista on kirjan mukaan tehty myös oikeasti.

Lapsi ei valitse paikkaa eikä perhettä, mihin syntyy. Hän elää siinä tilanteessa, minkä vanhemmat ovat omilla valinnoillaan aikaan saaneet. Kukaan ei voi myöskään palata takaisin lähtöruutuun ja aloittaa elämää alusta uudelleen, jos vanhemmat myöhemmin toteavat, että ei se ehkä ollutkaan hyvä juttu. Lapsuus on ainutkertainen, ja sen kanssa sitten vain mennään eteenpäin. Kuten Gösta Ågren kirjoittaa:

Lapsuus ei ole osa elämää,
se on syvyys kaiken alla,

mitä sitten tapahtuu.

Mutta olisi kyllä kiinnostava verrata, mikä olisi toisin, jos Rosemary olisi voinut elää  lapsuutensa kahteen kertaan, sellaisena kuin se oli ja niin sanotussa perusperheessä. Millä tavoin hän olisi erilainen aikuinen, vai olisiko? Itse hän uskoo, että olisi, eikä tiedä, pitäisikö vanhempia kiittää vai moittia siitä, millaiset lähtökohdat sai. Toisaalta, jos haluaa elää elämäänsä eikä jäädä pyörimään menneisiin, on käännettävä katse tähän päivään, katsottava, minkälaiset kortit minulla nyt on kädessä ja alettava pelata niillä. Koskee meitä jokaista.

Nura Farah:Aavikon tyttäret

“Äiti on tyttärelle susi” ajattelen vanhaa sananlaskua mukaellen, kun luen Nura Farahin kirjaa Aavikon tyttäret. 

Tyttölapsi ei ole mitään, ja hän tuntee sen nahoissaan. Jos nainen synnyttää tyttären, tytär jätetään pahimmillaan petojen syötäväksi. Jos vauva on poika, seuraa suuri juhla. Onneksi tytötkin saavat yleensä elää, ettei päädytä kiinalaisten ongelmaan: pojille ei löydy vaimoja, koska tyttösikiöitä on abortoitu niin paljon.

Tytön mitätöinti jatkuu läpi lapsuuden. Äiti antaa pojalle ensin maitomukin ja tytär saa, jos pojalta jää jotain. Jos ei jää, äiti ei asiaan puutu. Jos tyttö on voittamassa puuhunkiipeämiskilpaa, äiti tarraa nilkasta kiinni: pitää antaa veljen voittaa.

Tytöt ovat susia myös toisilleen. Khadijaa ei ole vielä ympärileikattu, ja toiset tytöt kiusaavat häntä likaiseksi. Kiusaaminen menee niin pitkälle, että Khadija vaatii äitiä hankkimaan ympärileikkaaja heti ja vaatii myös, että leikkaus tehdään rankimman mukaan, kun äiti sanoo, että vähempi riittää. Ympärileikkauksenkin Khadija tuntee sittemmin nahoissaan, kun hänet naitetaan.

Esikoiskirjailija Nura Farah muutti 13-vuotiaana Suomeen Somaliasta. Hän on kirjoittanut romaaninsa suomeksi. Aavikon tyttäret kuvaa paimentolaisten elämää Somaliassa 1950-60-luvulla. Klaanijako on tiukka ja kosto elää. Sukupolvesta toiseen muistetaan, että sen klaanin se-ja-se teki meidän klaanin sille-ja-sille niin. Joku yrittää joskus puhua rauhasta, mutta ei. Jos ei kosta, ei ole mies. 

Kaikki säännöt perustellaan Allahin tahdolla, naisten ympärileikkauskin, vaikka Koraani ei sitä vaadi. Koraani ei vaadi myöskään naista pukeutumaan mustaan umpikaapuun, jossa on vain rako silmille. Khadijan ei onnekseen tarvitse peittää kuin hiuksensa, mutta kun hän kysyy, miksi naapurin neljä vaimoa joutuvat kulkemaan mustissa kaavuissa hehkuvassa auringossa, vaimojen mies vastaa sen olevan Allahin tahto. Allah haluaa naisen olevan nöyrän ja kärsivän valittamatta.

Sama mies purskahtaa röhisevään nauruun, kun Khadijan mies pohtii vaimojen mustasukkaisuutta, hän kun olisi ottamassa kolmannen vaimon. ”Ei nainen kuole mustasukkaisuuteen!”

Allah ei myöskään halua, että tytöt käyvät koulua. Khadijan tytär Shamsu palaa halusta oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kuten veljensä, mutta isä kieltää ehdottomasti kouluun menon, ja Khadija on samaa mieltä. Ei tyttö tee mitään sellaisilla taidoilla, hänen tehtävänsä on palvella miestä, hoitaa huushollia ja synnyttää lapsia.

”Jotkut luulevat, että on tärkeä edistyä koulussa, mutta kunnia on tärkeämpi. Jos menetät kunniasi, olet mitätön kuin eläin, jonka oma lauma on hylännyt. Tahraat isäsi, veljesi ja klaanisi ikuisesti.”  Tämä ajatus on taustalla myös kunniamurhiksi kutsutuissa murhissa, joissa joku suvun miehistä tappaa muslimiperheen itsenäistymään pyrkivän tyttären.

Aavikon tyttäret vie lukijan paimentolaisten joukkoon, yhdeksi heistä. Hän kuuntelee keskusteluja, kuulee perustelut kielloille ja käskyille ja näkee mitä tapahtuu. Länsimainen nainen kysyy, mikseivät naiset kokoa voimiaan, ryhdy yhteistyöhön ja ala vaatia tasaveroisia ihmisen oikeuksia? Hyvä kysymys, mutta kaipa se on niin, että jos on pienestä asti kasvatettu uskomaan, että on huonompi kuin miehet, ei ole voimaa nousta omille jaloilleen. Etenkin jos on vielä opetettu, että kapinoimalla yhteisön sääntöjä vastaan, nousee vastustamaan itse Allahia.

Kirja loppuu 1960-luvulle tultaessa. Olisi kiinnostava tietää, kuinka paljon somaliyhteisöjen asenteet ovat muuttuneet niistä ajoista? Nura Farah voisi kirjoittaa kirjalleen jatkoa.

Kun maahanmuuttajia virtaa Suomeen tuhansittain, toivoisi, että  myös maahanmuuttajanaisilta aletaan vaatia pakollista suomen kielen kurssia ja lukutaidottomat opetetaan lukemaan. Kieli- ja lukutaidottomat naiset ovat Suomessa täysin umpiossa. Kurssilla tulee naisille kertoa myös, mitkä Suomessa ovat naisen oikeudet ja mistä saa apua, jos tulee kaltoin kohdelluksi.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAntti Holma: Järjestäjä

Kaikki se valo jota emme näe on viehättävää lomalukemista huolimatta siitä, että vastoinkäymisiä kirjassa riittää, eikä kaikille käy lopultakaan hyvin. Jostain syystä kirjasta tulee silti valoisa olo - ehkä sen vuoksi, että se  jättää jälkeensä toivon. Vaikka just nyt menee huonosti, selviytyminen on mahdollista ja kaikki voi kääntyä hyväksi

Ranskalainen Marie-Laure menettää äitinsä ja sokeutuu sen jälkeen. Hänen  isänsä ei jää surkuttelemaan omaa ja tyttärensä kohtaloa, vaan katsoo, mitä kortteja hänellä on kädessään ja ryhtyy pelaamaan niillä. Hän opettaa Marie-Lauren selviämään kotikaduillaan rakentamalla kaupunginosasta pienoismallin. Koskaan tyttö ei koe, että hän olisi isälle taakka tai pettymys.

Kirjan toinen päähenkilö on saksalainen Werner, joka on päätynyt kouluikäisenä orpokotiin pikkusiskonsa kanssa. Werner on synnynnäinen tekniikan huippulahjakkuus. Hän rakentaa radion, jolla kuuntelee siskon kanssa öisin salaa ranskankielisiä radiolähetyksiä.

Sitten Saksassa nousee valtaan Adolf Hitler. Kohta saksalaiset  ryhtyvät valloittamaan naapurimaitaan, ja 18-vuotiaaksi varttunutta Werneriä kutsuu palvelus Saksan armeijassa.  Kun tulee Ranskan vuoro, Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen, Saint-Malon muurien ympäröimään vanhaan kaupunkiin.

Kaikki se valo jota emme näe alkaa elokuusta 1944, jolloin liittoutuneet ovat ryhtymässä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Saint-Maloa. Kirjailija alkaa punoa juonta kuljettamalla lukijaa väliin Wernerin ja väliin Marie-Lauren lapsuudessa, ja sitten taas nykyhetkessä eli vuodessa 1944. Voi kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, nyörit punoutuvat hyvin yhteen.

 

Tarinaan tuo lisäkiinnostavuutta se, että Saint-Malon kaupungin pommitus on tosi tapahtuma. Kaupunki oli Hitlerin viimeisiä asemia ennen lopullista häviötä. Liittoutuneiden pommituksen jälkeen kaupungin 865 talosta jäi pystyyn 182, ja nekin vaurioituneina.

On tavallaan kummallista, että kirja, jossa on niin paljon vastoinkäymisiä, on silti sävyltään luottavainen ja rohkaiseva. Kun Kaikki se valo jota emme näe -kirjan rinnalle laittaa vaikkapa Antti Holman kehutun uutuuskirjan Järjestäjä, jälkimaku on aivan vastakkainen.

Antti Holma on sympaattinen, komea, hyvä näyttelijä ja sujuva kirjoittaja. Mutta hänen kirjansa Järjestäjä on ankeuttaja. Päähenkilöllä menee huonosti ja sitten vielä huonommin. Hänen työpaikallaan kukaan ei voi luottaa kehenkään. Naamatusten ollaan kaveria, mutta selkään puukotetaan heti, jos siitä on itselle jotain hyötyä. Yleisfiilis on ahdistus ja masennus.

Jos ajatuksena on vertaistuki, että kaikki me, joilla menee kurjasti, voidaan yhdessä vaipua kaivoon, niin miten se auttaa? Paremmin auttaa se, jos kirjan tarina rohkaisee luottamaan, että näistäkin voi selvitä. Sillä se on totta. On paljon ihmisiä, jotka nousevat kanveesista jaloilleen ja jatkavat elämäänsä kenties vahvempina ja ainakin viisaampina - tietää, millaisia valintoja ei ainakaan kannata tehdä, jos mahdollista.

Toki kirja voi antaa ymmärryksen siitä, mitä ihmiselle on tapahtunut, kun on päätynyt sellaiseen jamaan. Mutta pelkkä ymmärtäminen ei pitemmän päälle hirveästi auta, ja vähiten auttaa se, että sykertyy hänen kanssaan kaivon pohjalle huokaamaan, miten elämä on paskaa.

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Leijonankesyttäjä on ruotsalaisen dekkarikirjailija Camilla Läckbergin yhdeksäs Fjällbackaan sijoittuva kirja. Päähenkilöt ovat poliisi Patrik ja kirjailija Erica, pariskunta, jonka elämää tarinat seuraavat rikosten selvittelyjen ohessa.

Uusimman kirjan etukannessa siteerataan arvostelijaa, joka hehkuttaa, että ”Leijonankesyttäjä on Läckbergin rikosromaaneista kunnianhimoisin ja paras”. 

Olen eri mieltä. Kirjassa on leipääntymisen tuntu ikään kuin Läckberg jatkaisi Fjällbacka-sarjaansa, koska se myy ja uusia osia odotetaan, ei siksi, että sen kirjoittaminen olisi sen kummemmin sytyttänyt. Tarina on kyllä ammattitaitoisesti rakennettu, palaset loksahtavat kohdalleen ja ratkaisukin vähän yllättää.

Mutta Erica Falck on Leijonankesyttäjässä pahempi kana kuin koskaan aiemmin. Kun älykkääksi kuvatun Erican oma työ takkuaan, hänpä päättääkin hupsista vaan lähteä tutkimaan miehellään työn alla olevaa rikosta ja paukkaa kuulustelemaan kadonneen teinitytön äitiä. Hetken päästä paikalle saapuu Patrik poliisikollegansa kanssa ja kappas, oma vaimo on siellä jo kyselemässä. Nössö Patrik sanoo suunnilleen, että ei saa, sen sijaan että ottaisi kunnon pultit ja saisi Erican pitämään näppinsä irti miehensä duuneista. Melkoinen hiiri mieheksi.

Pariskunnan huusholli on kirjan mukaan jatkuvassa kaaoksessa ja siitä kerrotaan kuin se olisi jotenkin meriitti: itsenäiset älykkäät naiset eivät piittaa siitä, että likapyykkikoppa pursuaa. Älykkyys jää verannalle, kun on puhe lapsista. Pitäisi lähettää Jari Sinkkonen Suomesta neuvomaan, että jos lapset saavat kiukkuamalla tahtonsa läpi, esimerkiksi jätskiä ruoan sijaan, he totta kai käyttävät toimivaksi osoittautunutta keinoa toistekin. Nyt vanhemmat vain päivittelevät kädettöminä, että miks ne aina kiljuu.

Kirjailija raijaa tarinassa mukana Erican siskoa Annaa ja tämän miestä Dania kuin pakollisia kylkiäisiä. Aiemmissa kirjoissa heillä on ollut jokin tarpeellinen rooli, mutta Leijonankesyttäjässä heidän ainoa osansa on pohtia kirjan alusta loppuun, että ollaanksme vai eiksme olla.

Mitä ratkaistavaan rikokseen tulee, Läckberg on päätynyt samoille linjoille kuin moni ruotsalaisdekkaristi nykyisin: ällöraakuutta riittää. Siepatulta teinitytöltä on kaivettu silmät päästä, kieli on leikattu puutarhasaksilla ja korvat on tuhottu niin, ettei tyttö enää kuulekaan mitään. Yksi päähenkilöistä on synnyttänyt lapsen, joka osoittautuu äitinsä sanojen mukaan läpeensä pahaksi. Jos lukija luulee, että lopussa homma rauhoittuu, eikös mitä. Kun pistää kirjan kannet kiinni, jää pala kurkkuun. Sitten vain miettii, että kaikkea sitä tulee lukeneeksi.