Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Alun perin ajatus on loistava:  nälkä, sorto ja orjuus pois, tästä eteenpäin kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.

Mutta todellisuudessa työläisten paratiisissa on kahden kerroksen väkeä alusta alkaen. Ovat ne, jotka kulkevat rääsyissä, näkevät nälkää ja yrittävät pysyä hengissä kosteissa loukoissaan. Ja ovat ne, jotka asuvat hulppeissa huoneistoissa palvelijoiden passaamana, asioivat yksityiskaupoissa ja käyvät uuden valtionjohdon juhlissa, missä samppanja virtaa ja pöydät notkuvat.

Klara ja Ilja hiihtävät vuonna 1922 rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista onnelaa. Rajalla he vaihtavat nimensäkin venäläisiksi. Siitä alkaa Sirpa Kähkösen Graniittimies.

Ensin Klara selittää tyrmistyttävän kurjuuden uuden valtion starttausongelmilla. Ajan mittaan se ei riitä selitykseksi. Klara näkee, miten konepajan työnjohtajat kohtelevat maalta tulleita työläisiä kuin orjia. Hän törmää raunioissa majaileviin rääsyisiin ja räävittömiin orpolapsiin. Valistusmatkoillaan maaseudulla hän näkee, kuinka maanviljelijöiltä viedään hevoset ja lehmät ja vilja takavarikoidaan viimeistä jyvää myöten. Kun äidit itkevät, miten me ruokimme lapsemme, siihen vastataan lyömällä tai viedään sosialismin vastustajat saman tien vankileireille.

Ilja uskoo pitempään, että aate on oikeassa. ”Sinulla on uskonnollis-porvarillinen omatunto, jonka äitisi on iskostanut sinuun. Mutta vallankumousta ei tehdä äitien sentimentaalisin välinein vaan järjellä, päättäväisyydellä ja kollektiivisella tahdolla.”

Syntymäpäivälahjaksi Klara saa Iljalta Vladimir Iljitsh Leninin kehystetyn valokuvan, joka on kunniapaikalla heidän pikkuisessa huoneessaan.

Tottumus turruttaa Klaran hyväksymään sellaisenkin, mitä hän ei olisi koskaan Suomessa sietänyt. Tottumus ja pelko. Klara oppii varomaan, ettei koskaan edes nyökkää tai pudista päätään varomattomasti, jottei vain tule luokitelluksi kansanviholliseksi.  Klara liukuu syvään epäluuloon kaikkea ja kaikkia kohtaan.  Jokaista sanaa pitää varoa, eikä parhaimpaankaan ystävään voi luottaa. Ihminen on yksin.

Neuvostoliittoon 1920- ja 30-luvulla lähteneiden kohtaloista ei puhuttu vuosikymmeniin. Taisto Huuskosen vuonna 1979 julkaisema omaelämänkerta Laps’ Suomen oli ensimmäisiä, joissa kerrottiin, millaista rajan tuolle puolen menneiden suomalaisten elämä oli. Kun Neuvostoliitto hajosi, julkisuudessa uskallettiin ryhtyä puhumaan suomalaiskommunistien teloituksista ja kuljetuksista vankileireille Stalinin vainoissa.

Graniittimies ei tuo uutta siihen, mitä on jo kuultu ja luettu, mutta se on yksi elämäntarina lisää. Iljan ja Klaran taustalla ovat Sirpa Kähkösen omien sukulaisten kokemukset.

On muistettava myös, että rajan yli lähteneillä ei ollut vain vetoa, vaan myös työntöä, kun kansalaissodan jälkeen lukuisat vankileireiltä vapautetut punaiset eivät saaneet mistään työtä. Mutta suuri osa rajan yli lähteneistä uskoi myös aatteeseen täydestä sydämestään. Siksi törmäys todellisuuteen viimeistään silloin, kun vangitsemiset ja teloitukset alkoivat, on raju. Iljakaan ei enää voi sulkea silmiään ja puhua todellisuutta toiseksi sosialismin sloganeilla.

Miksi aate sitten sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden ja vallanhimon. Kysymykseksi jää, miksi ne veivät voiton?

Aiheesta lisää muun muassa

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.