Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Marcus Goldman on lennähtänyt esikoisteoksellaan USAn myyntilistojen kärkeen. Nyt pitäisi kirjoittaa seuraava kirja, mutta se ei ota syntyäkseen.

Kun Marcus kuulee oppi-isänsä Harry Quebertin puutarhasta löytyneestä ruumiista, hän lähtee Harryn tueksi Auroran pikkukaupunkiin ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina juuri, kun sen luuli saavuttaneensa. Mysteerin ytimessä on nuorena kadonnut Nola - kuka ja mikä hän lopulta oli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sekä dekkari että rakkausromaani, enemmän kuitenkin dekkari. Juoni on taitavasti rakennettu. Kirjan rakenne on erilainen, mutta ei niin pirstaleinen, että alkaisi tuottaa ongelmaa pysyä kartalla.

Juonessa tulee muutamassa kohden hauska hyppy eteenpäin, kun näyttää, että se oli sitten tässä, mutta eipä ollutkaan. Syyllisiä ei tule epäilleeksi koko aikana, ja loppuratkaisu on yllätys. Se on aina dekkareissa hyvä juttu. Hesarissa joku aika sitten olleessa haastattelussa kirjailija kertoi, että hän ei itsekään tiennyt, kuka on syyllinen, ennen kuin vasta vähän ennen loppua.

Yksi lukupiiriläisistämme totesi Jennystä, sivuhenkilöstä, että tämä joutui tyytymään B-vaihtoehtoon ja varaelämään, kun ei saanutkaan unelmoimaansa Harrya. Jenny jäi kotikaupunkiinsa Auroraan ja meni naimisiin ihan kivan paikallisen miehen kanssa. Kolmenkymmenen vuoden ajan Jenny on kuitenkin haikaillut saavuttamattoman perään ja miettinyt, mitä elämä olisi voinut olla, jos Harry olisi valinnut Nolan sijasta hänet.

Näitä tapauksia on yhdellä ja toisella. Kuka ei saanut sitä miestä tai naista, jonka olisi halunnut, kuka ei päässyt opiskelemaan, mitä olisi halunnut, kuka ei saanut sitä työpaikkaa, minkä olisi halunnut…

Joskus elämä armahtaa. Haikailija näkee esimerkiksi nuoruudenrakkautensa viisikymppisenä alkoholistina ja tajuaa, että mulle taisikin käydä hyvin. Tai unelmien työpaikka menee konkurssiin vuoden päästä. Tai päätyy ovien sulkeuduttua opiskelemaan alaa, josta tajuaa, että eiku tää onkin mun juttu! B-vaihtoehto olikin paras.

Mutta aina ei käy niin. Pahimmillaan haikailija jää jumittamaan vuodesta toiseen sen perään, mitä ei saanut, ja häneltä jää olemassa oleva elämä elämättä. Hän ei näe, mitä hänellä on, kun hän tuijottaa sitä, mitä häneltä puuttuu.

Eurovaaleissa pudonnut Eija-Riitta Korhola sanoi viisaasti: Niin on hyvä kuin käy. ”Oli suuri vapaus tajuta tämä. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy”, Eija-Riitta kirjoittaa blogissaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 800-sivuinen, missä on mittaa vähän liikaa. Käsikirjoitus olisi kannattanut pistää muhimaan ja sitten tiivistää kaikenmaailman nyrkkeilymatsikuvauksia ja jättää esimerkiksi henkilögalleriassa tarpeeton Marcuksen äiti pois, vaikka hän karikatyyrinä ihan hauska onkin. Kustannustoimittaja olisi vaihtoehtoisesti voinut auttaa kirjailijaa tiivistämään kirjaa. 

Mutta tällaisenakin opus on rento kirja kesäloman alkuun, kun aikaa on monta viikkoa, mutta ei halua heti taakse jääneiden työpaineiden jälkeen mitään kauhean syvällistä.

Samaa aihepiiriä on

Harry Potter -kirjailijan J.K. Rowlingin aikuisten kirja Paikka vapaana. Se sai sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä laimean vastaanoton, mutta minusta se on ajatuksia herättävä kirja pikkukaupungin ihmissuhteista, salaisuuksista, syistä ja seurauksista.

Kaarlo Stenvall: Stenvallit stadissa Victor Klemperer: Haluan todistaa

Akateemisen alennusmyynnin poistokorista lähti mukaani Kaarlo Stenvallin 600 aaneljäkokoista sivua käsittävä järkäle Stenvallit stadissa. 

Joku vuosi aiemmin Suomalaisessa kesätöissä ollut poikani osti poistohyllyltä toisen samanlaisen järkäleen. Se oli Viktor Klempererin päiväkirjat, jotka oli julkaistu nimellä Haluan todistaa.

Molemmat kirjat kertovat minämuodossa samasta ajanjaksosta lähihistoriassa. Stenvallit stadissa on Kaarlo Stenvallin omaelämänkerta 1930-40-luvun Helsingistä. Victor Klempererin päiväkirjat kertovat Saksan Dresdenistä vuodesta 1933 vuoteen 1945.

Lainasin Klempererin pojaltani lomalukemiseksi. Aluksi luin sitä silloin tällöin muun lomassa, mutta pikkuhiljaa päiväkirjamerkinnät alkoivat vetää, ja lopulta istuin tiiviisti kirja kädessä viimeiselle sivulle asti.

Stenvallit stadissa teki saman. Alkuun luin kirjaa muutama sivu kerrallaan, mutta vähitellen se otti otteeseensa. Lopulta senkin kanssa oli istuttava yhtä putkea niin pitkään, että kirja oli luettu.

Haluan todistaa

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän kirjaa päiväkirjaansa sekä arkielämän yksityiskohtia että mainintoja maailmantapahtumista ja Saksan politiikasta.

Arkeen liittyvät merkinnät kertovat, miten elämä muuttuu ensin pikkuhiljaa ja sitten yhä nopeammin. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

Klempererin päiväkirjamerkinnät todentavat sammakonkeitto-esimerkin: kun elämä muuttuu vähä vähältä vaikeammaksi, huononnuksiin tottuu, ja vasta kun on myöhäistä, huomaa, että olisi pitänyt uskoa sukulaisia ja lähteä ajossa heidän tavoin Amerikkaan.

Stenvallit stadissa

Stenvallit stadissa kertoo arjesta sörkkalaisessa työläisperheessä. Perheen kautta nähdään, miten elämä muuttuu laajemminkin Sörkassa, Helsingissä, Suomessa, jopa maailmassa, sillä perheen isä seuraa kiinnostuneena maailmantapahtumia. Kirjan alussa Kaarlo on 9-vuotias, ja kirja loppuu siihen, kun on hänen ikäluokkansa vuoro lähteä sotaan.

Kirjaan tuo oman kiinnostavan lisän siinä käytetty kieli. Kaarlon isä Yrjö on nuorena miehenä ollut kansalaissodan jälkeen vankina Suomenlinnassa. Hän ei ole ajatuksiltaan kommunisti, mutta hän on työläinen ja automaattisesti punaisten puolella. Yrjö Stenvall puhuu vanhaa stadin slangia: ”Moni fäini kundi divaa liikaa ja sitten ei enää oo missä budjata.”  Kaarlo puhuu 30-luvun slangia: ”Missä se nyt koisaa, kun patja on förattu?”

Kirja on myös aikamatka vanhaan Helsinkiin. Kaarlon lapsuuden ja nuoruuden aikana Sörkan puutaloja puretaan ja tilalle rakennetaan korkeita kivitaloja, niitä jotka ovat nyt haluttuja ja hintavia. Kotinsa ikkunasta Kaarlo näkee Harjun ruumishuoneen, ja sodan alettua hän seuraa, miten juna tuo sinne kaatuneita arkkulastin toisensa jälkeen. Kerran kuorma kaatuu, arkut avautuvat ja niistä lentää ruumiinkappaleita. Kuva jää Kaarlon mieleen pitkäksi aikaa.

Yrjö Stenvallin isoisä oli Albert Stenvall, joka oli Aleksis Kiven veli. Kivi vietti elämänsä viimeiset ajat Albert-veljen mökissä Tuusulassa. Mökki on siellä edelleen Tuusulan Rantatien varrella, nyt nähtävyytenä. Joskus Yrjö viittaa jutuissaan Helsingin rautatientorilla olevaan Aleksis Kiven patsaaseen: siellä sukulaismies istuu ja katsoo maailman menoa.

Aleksis Kiveä hoiti Tuusulan mökissä pääasiassa Albertin tytär Agnes, tuolloin murrosikäinen neito. Agnes muutti sittemmin Helsinkiin, oli perheetön ja elätti itsensä ompelijana. Kun Kaarlo pikkupoikana viedään hoitoon Agnes-isotädin luokse, täti kertoo hänelle Aleksista. 

Aleksis Kivi teki kuolemaa veljensä mökin peränurkassa. Kun helsinkiläiset ylioppilaat kävivät Tuusulassa kurkkaamassa, elääkö kirjailija vielä, Kivi hiukan hermostui ja sanoi kurkkijoille, että kyllä minä elän. Siitä jäivät kirjallisuudenhistoriaan kirjailijan viimeisiksi sanoiksi ”minä elän”.

KENELLE?

Stenvallit stadissa - Helsingin historiasta, Sörkasta ja Kalliosta sekä sota-ajoista kiinnostuneelle.

Haluan todistaa - Toisesta maailmansodasta ja erityisesti sota-ajan Saksasta kiinnostuneille.

SAMOJA AIHEALUEITA

* Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuen rauhantekoon asti vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotustehtävissä, mutta oli usein eri mieltä sodanjohdon ja virallisen sotanäkemyksen kanssa. 

* Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä, romaaniksi kirjoitettu Aleksis Kiven elämänkerta.

* J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on nuori juutalaistyttö Ester.

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kun 15-vuotias Masume pakkonaitetaan kirjan alussa miehelle, jota hän ei näe ennen häitä, sitä ajattelee, että aha, tää on näitä kertomuksia. Mutta ei olekaan. Masumen elämä muuttuu häiden jälkeen aivan toiseksi, kuin mitä hän ja lukija olettaa.

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Masumen ja Hamidin avioliitto alkaa shaahin hallitsemassa Iranissa. Shaahin salainen poliisi pidättää, kiduttaa ja teloittaa toisinajattelevia. Kun toisinajattelijat saavat aikaan vallankumouksen, shaahi lähtee maanpakoon. Sen jälkeen islamistit tekevät uuden vallankumouksen, ja maan korkeimmaksi johtajaksi nousee ääri-islamilainen ajatolla Khomeini. Hän ryhtyy vangitsemaan vasemmistolaisia ja liberaaleja, joiden kanssa oli aiemmin kimpassa kaatamassa shaahia.

Masume seuraa läheltä poliittisen tilanteen heilahteluja ja joutuu välillä itsekin mukaan politiikkaan, vaikka ei haluaisi. Vaihtuvien olosuhteiden keskellä hän kasvattaa lapsiaan. Poliittiset muutokset ovat osa arkea, mutta kirjan pääosassa ovat kuitenkin ihmiset, heidän yhteiselonsa ja se, miten elämänkokemukset muokkaavat itse kutakin.

Kirjan loppuvaiheissa kiistellään perhekriisissä myös demokratiasta. Tiukimmissa puheenvuoroissa ladataan täysillä näkemystä, josta on ollut häivähdystä joskus meilläkin vaalien jälkeisissä keskusteluissa: demokratia ei olekaan sitä, että kansa saa päättää kuten hyväksi näkee, vaan demokratia on sitä, että kansa päättää, kuten minä näen, että on hyvä. Jos kansa äänestää väärin, tulos pitäisi mitätöidä. Suvaitsevaisuudesta suureen ääneen puhuva suvaitsee niitä, jotka ajattelevat samalla lailla kuin me. Muita ei tarvitse suvaita, koska he ovat väärässä.

Jatko ei sentään kuulu suomalaiseen poliittiseen keskusteluun: parasta olisi teloittaa vaalien voittajat, jotta meidän näkemyksemme pääsee valtaan, koska me olemme oikeassa.

Kääntäjä on jättänyt kirjaan oman noi-on-väärässä-puumerkkinsä. Farsissa, jolla kirja on alkujaan kirjoitettu, ei ole isoja kirjaimia. Nimiin ja lauseiden alkuun kääntäjä on löytänyt isoille kirjaimille paikat, mutta uskovaiset islamilaiset hän pistää puhumaan Jumalastaan pienellä kirjaimella läpi 600-sivuisen kirjan. 

Kun korostetaan kulttuurien ja uskontojen kunnioittamista, kirjan henkilöt pitäisivät  sitä uskonsa häpäisemisenä. Heille Jumala ei ole mikä tahansa nominatiivi tyyliin ’raha on sille jumala’, vaan Jumala on erisnimi, mikä maan kulttuuria tuntevalle on selvä juttu. Mutta kääntäjän mielestä he ovat ilmeisesti väärässä, ja hän kirjoittaa sen näkyviin käännökseensä.

Muita samantyyppisiä

Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset

kertoo samoista vaiheista Iranin lähihistoriassa kuin Kohtalon kirja, mutta kasvavien lasten näkökulmasta. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan. 
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/02/sahar-delijani-jakarandapuun-lapset.html

Marjaneh Bakhtiarin Toista maata

kuvaa Iranin vallankumousta paenneiden toisinajattelijoiden lapsia. Ruotsissa kasvaneet siskokset matkustavat Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä tämän päivän Ruotsia että Irania.

Anilda Ibrahimin Punainen morsian

on romaani, joka perustuu hänen sukunsa kokemuksiin Albaniassa ennen ja jälkeen kommunistivallan. Kirjassa seurataan päähenkilö Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi samaan tapaan kuin Kohtalon kirjassa seurataan Masumen vaiheita. 
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/02/anilda-ibrahim-punainen-morsian.html

Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias

on norjalaisen toimittajan kertomus elämästä Afganistanissa kabulilaisen kirjakauppiaan kotona. Pitkään kirjan luettuani ajatuksiini palaa perheen naimattomaksi jäävän tyttären kohtalo veljiensä kirjaimellisesti potkittavana. Iranissa naisen asema ei ole hääppönen, mutta Afganistanissa se on kurjaakin kurjempi.

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kirjan rakenteeseen. Lyhyet luvut voisivat tuntua töksähteleviltä, mutta ei, ne ovatkin hauskoja. Lauseet ovat niukkoja, mutta eteneviä. Tekstissä ei ole tyhjäkäyntiä. Kieli on oivallista - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

Juonikin on kelpo. Tarinaa avataan koko ajan, ja silti sitä riittää loppuun saakka. Tykkään siitä, että loppua ei osaa ennakoida, ja että loppu on onnellinen, ja tässä kirjassa on molemmat.

Tarinan ohessa kirja on kiinnostava kuvaus niistä alkuvaiheista, jolloin eurooppalaiset asuttivat Amerikkaa. Tarkkaa ajankohtaa ei kerrota, mutta 1600-luvun tietämissä mennään. Historia pysyy kuitenkin taustalla, etualalla ovat koko ajan ihmiset ja heidän välinsä, mutta historia tuo lisämaustetta. Amerikkalainen pikkukaupunkimentaliteetti, ihmisten välinen yhteys ja ahtaus, näyttää juontavan juurensa sieltä asti.

Kunnes kerron totuuden on hyvää ajanvietettä. Julie Berryltä voisi mieluusti lukea lisää.

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Tartuin kiinnostuneena Venla Hiidensalon ”kiitettyyn sukupolviromaaniin”. Lukemisen jälkeen on kahtaallinen olo. Kirjassa on paljon hyvää, mutta joissain kohdin floppasi.

Molemmat päätarinat ovat mieleen jääviä, sekä maisemista kadonneen Voiton että saareen naitetun Olgan. Kiinnostavuutta lisää se, että Hiidensalo kertoo omasta suvustaan, tarinoilla on siis tosipohja.

Romaani alkaa, kun Matalena palaa Suomeen vuosien jälkeen. Hän haluaa ehtiä isoäitinsä kuolinvuoteelle, ennen kuin tämä siirtyy rajan tuolle puolen. Isoäiti hokee horroksensa keskellä lausetta: Etsi isä. Matalena arvelee isoäidin tarkoittavan isäänsä Voittoa ja alkaa tutkia, mihin Voitto oli kansalaissodassa kadonnut. Tässä kohtaa ajattelin, että kappas, Matalena keksii heti, mitä ’isää’ isoäiti tarkoittaa. Matalena saa Voiton vaiheet myös tosi sutjakkaasti selvitetyksi.

Kansalaissota oli raju ajanjakso Suomen historiassa. Vasta itsenäistynyt kansakunta jakautui kahtia ja väki alkoi tappaa toisiaan. Kansalaissodan päätyttyä valkoiset voittajat kostivat raskaalla kädellä hävinneille punaisille. Heitä ammuttiin oikeudenkäynneittä joukkohautoihin sinne sun tänne latojen taakse ja niittyjen reunoihin. Loput kuljetettiin vankileireille, joissa heitä kuoli nälkään ja tauteihin. Osa punaisista pakeni rajan yli Neuvostoliittoon. ’Punikin pentu’ oli leima, jota hävinneiden lapset kantoivat aikuisiksi asti. Haava valkoisten ja punaisten välillä lähti umpeutumaan vasta talvisodan tullen, jolloin yhteinen vihollinen yhdisti ja veli asettui veljen rinnalle väristä välittämättä Suomen itärajaa puolustamaan.

Kun Matalena alkaa selvittää Voiton vaiheita, hän ottaa yhteyttä kansalaissodassa kadonneita tutkivaan Ilmariin. Ilmarilta tulee tietoa, mutta Hiidensalo ymppää turhaan mukaan harlekiinitarinaa. Jos juonen olisi siltä osin pitänyt tiiviimpänä, kokonaisuus olisi uskottavampi ja napakampi.

Edeltävien sukupolvien tapa vaieta hankalista asioista on puolestaan taas oivaltavaa kuvausta. Niinhän se on mennyt, että suvun salaisuuksia on tungettu komeroihin, joissa ne sitten kolkuttelevat ja vaikuttavat tuleviin polviin. Monet elämänkäänteet, joita aiemmat sukupolvet pitivät salassa,  eivät enää ole hävettäviä, joten toivoa voi, että komeroihintunkemistapa jää historiaan ja jatkossa suvuissa puhutaan tarpeen mukaan asiat auki.

Kovasti ihmettelin kirjassa leskeksi jääneen isän toimintaa. Hän naitti tyttärensä suttuiselle äijälle, jonka entinen vaimo oli kuollut epämääräisissä oloissa. Voiko isä suostua sellaiseen vain saadakseen rauhan uuden vaimon päsmäröimään mökkiin? Mutta noitakin tapauksia varmasti on, mistäpä muualta satujen ilkeät äitipuolet juontaisivat juurensa.

Kirjan kieli on siellä täällä vähän turhan koukeroista, mutta yleisesti ottaen Karhunpesä on sujuvaa luettavaa.

Jos kirjan hyvyyttä mittaa sillä, että se herättää ajatuksia, silloin Karhunpesä on hyvä kirja. Tiivistämällä muutama rönsy pois ja lisäämällä oikoteihihin muutaman juonenmutkan siitä olisi tullut vielä parempi. Mutta näinkin ihan luettava kokonaisuus.

Kansalaissodasta vielä: tiedätkö, millä puolella sinun sukulaisesi olivat?

AIHEESTA LISÄÄ

Elisabeth Aho: Sisar

Kiinnostava romaani Helsingistä kansalaissodan aikana ja jälkeen.

Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918

Tutkimus punaorvoista

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Toinen kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Kangastus 38

Vuonna 1938 vaikuttaa yhä se, kuka oli punainen, kuka valkoinen.

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Neuvostoliittoon siirtyneen Otto Wille Kuusisen toinen vaimo, Aino, kertoo elämästään ja itärajan yli panneiden punaisten elämästä Neuvostoliitossa.

Håkan Nesser: Yksinäiset

Tässäpä oiva dekkari kesälukemiseksi. Håkan Nesser on hyvä kirjailija ja paranee vain vuosien mittaan.

Kun ruotsalaiset dekkarit nousivat 90-luvulta lähtien suosioon yli maan rajojen, niissä oli otteessa pitävän juonen lisäksi yhteiskunnallista analyysia ja mukaan otettiin myös päähenkilöpoliisien yksityiselämää. Kurt Wallander, Van Veeteren ja kumppanit ovat niin todentuntuisia ihmisiä, että dekkarilukijat keskustelevat heistä kuin tutuistaan.

Nyttemmin monet ruotsalaisdekkaristit ovat siirtyneet äklöihin juoniin, joissa viivytään kidutuksissa ja perversioissa, uusimpien joukossa muun muassa tympeä Varistyttö. Pahakaan ei aina saa palkkaansa - Varistytössä koko juoni jätetään tyystin kesken ilman mitään klousausta.

Niihin verrattuna Håkan Nesserin vastikään ilmestynyt Yksinäiset on mukavan rento lukea. Se on selkeä rikosromaani, jossa on alku, rikoksen selvittely ja loppuratkaisu. No, loppuratkaisusta voi olla useampaa mieltä, mutta omasta näkökulmastaan se on perusteltu.

Kirjan alussa metsästä löytyy jyrkänteeltä pudonnut kuollut mies. Kyseessä voisi olla onnettomuus tai itsemurha, jollei miehen tyttöystävä olisi kuollut samassa paikassa samalla lailla 35 vuotta sitten.  Mitä tapahtui kuuden hengen ystäväporukassa ennen tyttöystävän kuolemaa?

Nesser vie juonta hyvin eteenpäin. Hän avaa oven kerrallaan, ja uusi ovi löytyy aina, vaikka välillä tuntuu, että nyt tuli umpikuja.

Komisario Barbarotti -sarjaa on tätä ennen suomennettu kolme, mutta ei haittaa, vaikka ei olisi niitä lukenut, Yksinäiset on oma kokonaisuus.  Barbarotti-sarjaa on Ruotsissa ilmestynyt jo viideskin, täytyy seurata, milloin se tulee suomeksi.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Ohimennen käteen viikonloppulukemiseksi osunut rikosromaani osoittautui erinomaiseksi lajinsa edustajaksi. Käen kutsu on positiivisesti vanhanaikainen dekkari, jossa alussa tapahtuu rikos, sitten sitä selvitellään ja lopussa syyllinen löytyy.

Juoni on rakennettu taitavasti. Päähenkilö, entinen sotapoliisi ja Afganistanin veteraani Cormoran Strike, on hyvä tyyppi, jota täydentää terävä sihteeri. Hänen taustansa kuuluisan rokkitähden sivusuhteen hedelmänä avaa yllättäviäkin ovia. Cormoran Strike -dekkareita voisi lukea lisää.

Lontoota tunteva nauttii varmaan kirjan miljöökuvauksista. Strike kulkee kaupungin kaduilla ja katselee näkymiä niin, että katuja ja kaupunginosia osaava voi kulkea mielessään hänen rinnallaan. Samaan tapaan Jarkko Sipilä vie dekkareissaan Helsingin lähiöihin, ja kun Sipilän poliisi kulkee vaikkapa vanhassa Herttoniemessä, näen lukiessani tutut kulmat. Se on hauskaa ja tekee kirjan eläväksi.

Käen kutsu on siinäkin mielessä mukava lukea, että se ei mässäile väkivallalla, kidutuksilla eikä perverssioilla. Asiat todetaan, ja sitten aletaan selvittää probleemaa. Täysin toista päätä janaa kuin muutama viikko sitten käteen osunut äklöttävä Varistyttö.

Käen kutsun takakannessa kerrotaan, että Robert Galbraith on Harry Potterin kirjoittajan J. K. Rowlingin salanimi. Rowlingin vankka osaaminen näkyy: juoni on monisäikeinen, mutta pysyy silti hyvin koossa, ja ihmiset ovat eläviä persoonia, ei tyypitettyjä paperinukkeja. Loppuratkaisu on yllättävä - ehkä hieman erikoinen, mutta perusteltavissa.

J. K. Rowling on julkaissut Harry Pottereiden jälkeen jo yhden aikuisille suunnatun romaanin, Paikka vapaana. Se ei saanut ainakaan Suomessa kovin hyviä arvosteluja, mutta itse tykkäsin siitä omalla tavallaan.

Paikka vapaana alkaa pikkukaupungin kunnanvaltuutetun äkillisestä kuolemasta, minkä johdosta hänen paikkansa valtuustossa jää vapaaksi. Seuraajan valinta nostaa esiin pikkukaupungin idyllin alla piilevät salaisuudet ja ristiriidat mukaan lukien köyhien ja rikkaiden välisen kuilun. Paikka vapaana on niitä kirjoja, jotka sopivat hyvin lukupiiriin, sillä se herättää ajatuksia, joista on kiinnostava keskustella muiden kanssa.

Anilda Ibrahim: Punainen morsian

Sultana on onnellinen nainen. Hän on naimisissa miehen kanssa, jota  rakastaa, ja mies rakastaa häntä. Sultanan kasvoilla ei koskaan nähdä mustelmia.

Mutta onnea ei kestä kauan. Sultana kuolee esikoisensa synnytykseen. Pikkusisko Saban on astuttava hänen tilalleen, mentävä vaimoksi kuolleen siskonsa miehelle. Ei niin sanotusti helppo nakki, pelkää 15-vuotias Saba. Eikä siitä helppoa tulekaan. 

Siinä Anilda Ibrahimin kirjan alkuasetelma.

Saba ja hänen sukunsa asuvat pienessä vuoristokylässä Albaniassa. Perinteet ja uskomukset linjaavat arjen. Sitten alkaa toinen maailmansota, jonka päättyessä Albaniasta tulee kommunistivaltio. Naisille kommunismi tuo aluksi vapauden. Naiset pääsevät kouluun, eikä kukaan mies voi enää palauttaa vaimoaan vanhempiensa luo, jos tämä ei tottele häntä. Päinvastoin, miehelle saattaa käydä huonosti, jos hän yrittää ajaa vaimonsa kotoa. 

”Sinä patriarkaalinen mies”, vaimot huutavat, ”täynnä menneisyyden kuonaa, kelvoton luomaan uutta yhteiskuntaa!”  Miehen on paras olla hiljaa, ettei häntä todeta kommunisminvastaiseksi.

Anilda Ibrahimin Punainen morsian perustuu hänen sukunsa kokemuksiin. Saba on saanut piirteensä Anildan isoäidiltä. Kirjassa seurataan Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, samoin Saban sisarusten ja naapureiden vaiheita. Juonenmutkia riittää.

Sabasta kasvaa viisas nainen. Hänellä olisi monta syytä katkeruuteen, mutta hänpä ei putoa katkeruuden kuoppaan. Hän ei kapinoi elämänsä rajoja vastaan, vaan elää täydesti niissä raameissa, mitkä hänen osalleen on tullut. Saba ei mieti, mitä minulta puuttuu, vaan on tyytyväinen siihen, mitä on. Valittamisen aihetta kyllä olisi. Mies juo ja anoppi mäkättää. Vuosien kuluessa Saba varttuu heidän ohitseen, oppii pitämään tyynesti puolensa, tekee työt ja on hyvä äiti ja vaimo.

Tyyni tyytyväisyys tekee Saban ystävälliseksi myös muita ihmisiä kohtaan. Hän ei setvi naapureiden ja sukulaisten vikoja ja virheitä, ei puhu pahaa, ei moiti, toteaa vain: se on hänen tiensä. Jokaisella on oma tiensä, oma elämänsä.

Punainen morsian jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen puoli on monella tapaa kiinnostava. Se avaa näkymän Albaniaan, joka on täysin tuntematon maa. Tarinan henkilöt ovat eläviä, heidän vaiheensa koskettavia ja ajatuksia herättäviä.

Loppupuolen päähenkilö on Saban 1970-luvulla syntynyt pojantytär Dora.  Enver Hoxhan hallitsema Albania on käynyt yhä aggressiivisemmin kommunistiseksi. Doran ja hänen vanhempiensa kanssa asuva isoäiti Saba viis veisaa valtiollisista määräyksistä, ja vanhan naisen annetaan olla. Dora on isoäidin lempilapsenlapsi ja pääsee hänen mukaansa kaikenlaisiin kiinnostaviin paikkoihin. Kaikista niistä ei kerrota Doran isälle ja äidille, tulisi vain turhaa hälinää...

Toinen osa kirjaa on sekin mielenkiintoinen, mutta vähän liikaa Anilda Ibrahim juoksee Doran vaiheita läpi. Olisin lukenut enemmänkin tavallisten ihmisten arjesta albanialaisessa pikkukaupungissa kommunistivuosina.

Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että Dora on hänen alter egonsa. Ehkä kolmevitosen Anilda Ibrahimin olisi pitänyt sulatella vielä jokunen vuosi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jotta niistä olisi noussut esiin lisää kaikenlaista kiinnostavaa. Mittaa kirjalla ei ole niin paljon (304 sivua), ettei sitä olisi voinut vielä sata sivua jatkaa. Ei kirjan loppupuolikaan huono ole, se jää vain ensimmäisen osan varjoon. Saba sentään on mukana molemmissa, loppuun asti yhtä elämänterävä kansannainen.

Kirjan kieli on sujuvaa, osin runollisen kaunista, mukavaa lukea. Kokonaisuudessa hyvä kirja. Saatavissa myös pokkarina.

Samaa lajia tavallaan

ovat kiinalaisen Qiu Xiaolongin dekkarit. Niiden päähenkilö on ylikomisario Chen Cao, joka olisi halunnut kirjailijaksi, mutta puolue päätti, että hänestä tulee poliisi. Puolueen päätöksistä ei kannata valittaa, joten kirjallisuutta opiskelleesta Caosta tuli poliisi.

Xiaolongin dekkarit sijoittuvat Kiinaan.  Niissä tutkittujen rikosten taustalla on yleensä tapahtumat Kulttuurivallankumouksen ajoilta. Kulttuurivallankumous oli Kiinan kommunistisessa kansantasavallassa vuosina 1966-1976 toteutettu kampanja, jonka tarkoitukseksi sanottiin Kiinan vapauttaminen porvaristosta. Käytännössä se oli Maon johtama väkivaltainen kaaos, jossa punakaartit terrorisoivat maata.

Dekkareissa ylikomisario Chen Cao penkoo menneisyyden tapahtumia rinnakkain tämän päivän kanssa. Lukija pääsee seuraamaan, minkälaista oli kiinalaisten arki kulttuurivallankumouksen aikana ja mitä se on nykyisin.

Kirjailija Qiu Xiaolong joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä ja vaatiessaan sananvapautta. Hän asuu Amerikassa ja on päätoimeltaan Kiinan kielen ja kirjallisuuden professori. Qiu Xiaolongin dekkareita on tähän mennessä suomennettu seuraavat (kannattaa aloittaa vanhimmista ja edetä uudempia kohti):

Kuolemanjärvi, 2013

Tapaus Mao, 2010
Punapukuiset naiset, 2009

Kahden kaupungin tarina, 2008

Musta sydän, 2006

Punaisen merkin tanssija, 2006

Punaisen sankarittaren kuolema, 2005

Leon Leyson: Poika joka pelastui

-

Ensimmäinen ajatus oli, että näitä julkaistaan edelleen? On järkeen käymätöntä, että länsimaisessa sivistysvaltiossa voidaan organisoida kansanryhmän joukkomurha ilman, että kukaan puuttuu asiaan. Natsien juutalaisvainoista on kuitenkin ilmestynyt niin paljon kirjoja, että mitä uutta niistä voi enää kertoa?

Luin aiheesta ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, kun sain joululahjaksi Anne Frankin päiväkirjan. Sen jälkeen olen vuosien varrella lukenut kymmeniä lisää, kun lasketaan yhteen romaanit, elämäkerrat ja päiväkirjat.

Näiden kirjojen arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea erottaa kirjallisia ansioita ja sitä, mistä kirja kertoo. Jos antaa kirjalle huonot pointsit, tulee huono omatunto: dissaanko sitä kauheutta, joka tapahtui. Aihetta käsittelevien kirjojen taso vaihtelee kuitenkin kirjalliselta kannalta katsottuna paljon.

Poika joka pelastui on kirja Leon Leysonin perheen vaiheista. Leyson aloittaa lapsuudestaan pikkukylässä Itä-Puolassa. Perhe muuttaa isän työn perässä Krakovaan vähän ennen kuin saksalaiset valtaavat Puolan. Saksalaisten mukana tulevat juutalaisia koskevat rajoitukset, sitten rakennetaan ghetto ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille.

Leon Leysonin kirja erottuu muista vastaavista siinä, että se linkittyy Oscar Schindleriin. Leon on nuorin niistä Schindlerin pelastamista juutalaisista, joista kerrotaan Schindlerin lista -kirjassa ja elokuvassa. Leysonin kirja kannattaakin lukea niin, että aloittaa Schindlerin listasta ja lukee sitten Leysonin kirjan, joka tuo siihen lisää näkökulmaa.

Thomas Keneallyn kirja Schindlerin lista ilmestyi vuonna 1982, ja se palkittiin Booker-palkinnolla. Steven Spielberg sai kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta ensimmäisen Oscar-palkintonsa. Oscar Schindler oli natsi ja tehtailija, joka pelasti yli 1 100 juutalaista pitämällä heitä työssä ase- ja ampumatarviketehtaassaan. Joukossa olivat Leon ja hänen isänsä, äitinsä, veljensä ja siskonsa. Schindler pelasi uhkarohkeaa peliä oman henkensä kaupalla ja onnistui hämäämään natsikomentajia kerta toisensa jälkeen. Hän haki työntekijöitään kirjaimellisesti takaisin jopa keskitysleiriltä.

Poika joka pelastui -kirjassa kerrotaan myös siitä mitä tapahtui, kun henkiin jääneet juutalaiset palasivat koteihinsa. Krakovan 60 000 juutalaisesta säilyi elossa muutama tuhat. Sen sijaan että krakovalaiset olisivat tunteneet syyllisyyttä siitä, että antoivat joukkomurhan tapahtua, monet vainosivat palanneita. Leysonin sisko ja veli muuttivat vasta perustettuun Israeliin, Leon ja hänen vanhempansa lähtivät Yhdysvaltoihin.

Krakovan ghetosta on kirjoittanut myös Roma Ligocka omaelämänkerrallisessa kirjassaan Punatakkinen tyttö. Kirjan yksi henkilö on Ligockan serkku Roman Polanski, joka sodan jälkeen muutti Yhdysvaltoihin ja päätyi elokuvaohjaajaksi. Roma Ligocka on se pieni punatakkinen tyttö, joka vilahtaa Schindlerin lista -elokuvan dokumenttiosuudessa.

Aiheesta kertovat myös

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Natsikomentajan lapsen näkökulmasta taitavasti kirjoitettu romaani pitää otteessaan. Yllättävä, mieleen jäävä loppu.

Tatiana de Rosnay: Avain

Romaani, jossa edetään kahdessa aikatasossa, tämän päivän ja sota-ajan Pariisissa. Päähenkilönä on toimittaja, joka alkaa tutkia, mitä tapahtui sotavuosina Pariisin velodromilla. Ranskalaiset vaikenivat siitä vuosikymmenien ajan. Kirjassa on turhaa harlekiinimäistä kuorrutusta, mutta itse kertomus on kiinnostava.

Avaimesta on tehty myös elokuva. Samasta aiheesta kertoo toinenkin elokuva Pariisin vainotut.

Samaa aihetta sivuaa nobelpalkittu J. M. G. Le Clézio kirjassaan Alkusoitto, joka on sekä henkilökuvauksiltaan että sotavuodet ylittävältä tarinaltaan kiinnostava, hyvin kirjoitettu kirja.

Elisabeth Gille: Vartiotorni

Romaanimuotoon kirjoitettu kirja kertoo kirjailija Irene Nemirovskyn elämän vaiheista. Nemirovskyn perhe pakenee vallankumouksen pyörteissä Venäjältä, asuu jonkun aikaa Suomessa ja päätyy Pariisiin. Irene aikuistuu, perustaa perheen ja etenee kuuluisaksi kirjailijaksi. Sitten tulevat saksalaiset ja Nemirovsky on juutalainen…

Victor Klemperer: Haluan todistaa, päiväkirjat 1933–1945.

Oli yllätys, miten tämä paksu opus vei mukaansa. Victor Klemperer oli Dresdenin teknillisen korkeakoulun professori, kunnes natsit nousivat valtaan. Klemperer piti päiväkirjaa sotaa edeltäneiltä vuosilta saksalaisten häviöön asti. Kirjassa kiinnostaa niin sanottu sammakonkeittoefekti. Kun asiat muuttuvat aste asteelta, ihmiset tottuvat muutoksiin ja ajattelevat, että kunhan ei tämän huonommaksi mene. Tilanteen lopullisen kaameuden paljastuttua on myöhäistä lähteä maasta.

Nimitys tulee siitä, että sammakko on vaihtolämpöinen eläin, ja sen voi keittää kuoliaaksi, kun sen laittaa kylmään veteen ja lämmittää kattilaa hitaasti kiehumispisteeseen.

Joseph Joffo: Älä tunnusta ikinä, poika
Omaelämänkerrallinen kertomus kahden keskenkasvuisen juutalaispojan vaiheista heidän paetessaan saksalaisia paikasta toiseen miehitetyssä Ranskassa.    

Wladyslaw Szpilman: Pianisti  
Wladyslaw Szpilman oli pianisti Varsovan radiossa, kun saksalaiset valloittivat Puolan. Szpilman siirtyi piilopaikasta toiseen ja selvisi lopulta hengissä viimeksi saksalaisen upseerin auttamana. Kirjasta on tehty samanniminen elokuva, jonka ohjasi Roman Polanski (kts. edellä Punatakkinen tyttö) vuonna 2002.    

Leon Uris: Mila 18  
Romaani, jonka henkilöt ovat fiktiivisiä mutta tapahtumat tosia. Mila 18 oli osoite Varsovan ghetossa. Siinä ja sen viereisissä rakennuksissa toimi juutalaisten vastarintaliike. Kirjan henkilöt ovat hieman yksiulotteisia, samantyyppisiä kuin Uriksen henkilöt muutenkin, mutta juoni on kiinnostava.

Leena Lehtolainen:Rautakolmio

Leena Lehtolaisen uusimman Maria Kallio -dekkarin lukeminen on kuin söisi lihamakaronilaatikkoa. Ihan ookoo perusruokaa, mutta joka haarukallinen on sitä samaa. Rautakolmio on dekkarina sujuva, mutta rutiinilla kirjoitettu. Ammattikirjailija osaa suunnitella juonen ja viedä sitä eteenpäin, mutta tarina on vähän tasapaksu, vaikka Tannerin kaikki perheenjäsenet ovatkin tavalla tai toisella kummallisia. Missään kohtaa juonta ei edes ala jännittää, miten henkilöt pulmapaikasta selviävät.

Kirjassa muistellaan pitkin matkaa Maria Kallion vanhoja keissejä. Milloin mikäkin tuo Marian mieleen milloin minkin vanhan jutun. Lehtolaisen vakiolukijalle ne ovat tuttuja, satunnaislukija jää ulkopuoliseksi viittauksista. Tarinaan yritetään saada nostetta Marian vanhalla suolalla, mutta sekin jää jotenkin litteäksi.

Mielenkiintoinen pikkuhuomio on se, että Lehtolainen puhuu miespoliiseista johdonmukaisesti sukunimellä, Puupponen ja Koivu, mutta naispoliiseja tytötellään, he ovat koko ajan Jenna ja Laura.

Loppuratkaisu on looginen, edelleen ammattilaisen työtä. Mutta sen verran kiemurainen se on,  että senkin ottaa vastaan toteamalla: aha.

Summa summarum: kyllä tämän kanssa monen tunnin junamatka meni, mutta on Lehtolainen kirjoittanut repäisevämpiäkin dekkareita.