Leena Lehtolainen:Rautakolmio

Leena Lehtolaisen uusimman Maria Kallio -dekkarin lukeminen on kuin söisi lihamakaronilaatikkoa. Ihan ookoo perusruokaa, mutta joka haarukallinen on sitä samaa. Rautakolmio on dekkarina sujuva, mutta rutiinilla kirjoitettu. Ammattikirjailija osaa suunnitella juonen ja viedä sitä eteenpäin, mutta tarina on vähän tasapaksu, vaikka Tannerin kaikki perheenjäsenet ovatkin tavalla tai toisella kummallisia. Missään kohtaa juonta ei edes ala jännittää, miten henkilöt pulmapaikasta selviävät.

Kirjassa muistellaan pitkin matkaa Maria Kallion vanhoja keissejä. Milloin mikäkin tuo Marian mieleen milloin minkin vanhan jutun. Lehtolaisen vakiolukijalle ne ovat tuttuja, satunnaislukija jää ulkopuoliseksi viittauksista. Tarinaan yritetään saada nostetta Marian vanhalla suolalla, mutta sekin jää jotenkin litteäksi.

Mielenkiintoinen pikkuhuomio on se, että Lehtolainen puhuu miespoliiseista johdonmukaisesti sukunimellä, Puupponen ja Koivu, mutta naispoliiseja tytötellään, he ovat koko ajan Jenna ja Laura.

Loppuratkaisu on looginen, edelleen ammattilaisen työtä. Mutta sen verran kiemurainen se on,  että senkin ottaa vastaan toteamalla: aha.

Summa summarum: kyllä tämän kanssa monen tunnin junamatka meni, mutta on Lehtolainen kirjoittanut repäisevämpiäkin dekkareita.