tiistai 30. lokakuuta 2018

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi

Näitä kirjoja on luettu, mutta edelleen ne pysäyttävät miettimään ihmisten kohtaloita sodan jaloissa. Tällä kertaa niitä miettii erityisesti siksi, että kirjan kerrotaan perustuvan tositapahtumiin. Päivi Lipponen on kirjoittanut mittavan romaanin, jossa seurataan tapahtumia Venäjällä, Saksassa ja Suomessa vuodesta 1917 yli toisen maailmansodan.

Tapahtumat ovat totta, vaikkeivät ne ole totta, kirjailija kertoo loppusanoissaan. Lipponen on lukenut valtaisan määrän silminnäkijäkuvauksia ja historiikkejä ja on sijoittanut aitoja tapahtumia ja tilanteita paikoin repliikkejä myöten kirjansa henkilöiden vaiheisiin. Hän on kiertänyt myös tapahtumapaikoilla ja sotamuseoissa. Sivujen alalaidassa kerrotaan, mihin taustatietoihin tilanteet perustuvat.

Kirjan alkuluvuissa toivoin, että kustannustoimittaja olisi käyttänyt enemmän punakynää. Sanoja ja lauseita olisi voinut karsia ja kielessä on kliseitä, joiden alle olisi kannattanut vetää viivaa: 1930-luvun Moskovassa ”äiti tuoksui vaniljalle ja omenalle” ja ”hänen naurunsa helisi”.  Mutta kun juoni pääsee vauhtiin, se ottaa kyytiin ja kielikin tasaantuu.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että Lipponen kertoo tasatahtia tapahtumista eri puolilla rintamaa. Horisontaalinen taso antaa kokonaiskuvaa. Leningradin piirityksessä elämästään taisteleva suomalaissyntyinen Vlad on pelkkä vihollinen Hitlerin käskystä Neuvostoliittoon hyökänneelle Franzille ja päinvastoin, mutta lukija tuntee heidät ja tietää, että molemmat ovat ihmisiä iloinen, suruineen, pelkoineen ja toiveineen.

Kirjan lopussa kirjailija vetää juonisäikeet yhteen, ja lukija saa katsauksen, mitä sodan jälkeen itse kullekin tapahtui.

SAMAA AIHEALUETTA

Ilkka Malmbergin kirja 1917 – samaan aikaan toisaalla kertoo horisontaalisesti kuukausi kerrallaan, mitä maailmassa tapahtui vuonna 1917.

Sirpa Kähkösen Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät kansalaissodan jälkeen rajan yli rakentamaan työläisten sosialistista paratiisia. Kirja pohjautuu Kähkösen omien sukulaisten kokemuksiin.

Rosemary Sullivanin Stalinin tytär on Stalinin tyttären Svetlanan kiinnostavasti kirjoitettu elämänkerta.

Imbi Pajun omaelämänkerrallisessa dokumenttiromaanissa Torjutut muistot kirjailija etsii vastausta kysymykseen, mitä hänen virolainen äitinsä joutui käymään läpi toisen maailmansodan aikana.

Katarina Baer alkoi kuutisen vuotta sitten hän alkoi tutkia saksalaisten isovanhempiensa elämää ja järkyttyi, saadessaan selville että He olivat natseja.

Eric Metaxasin elämänkerta Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja kertoo Dietrich Bonhoefferista, joka ryhtyi julkisesti vastustamaan natseja toisen maailmansodan aikana.

Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahden lapsen varttumisesta toisen maailmansodan aikana.

Terhi Rannelan Frau kertoo Reinhard Heindrichin lesken, Linan, avioliitosta Anni Swanin ja Otto Mannisen pojan, Mauno Mannisen kanssa.  

Katja Petrovskaja kertoo sukunsa tarinaa kirjassa Ehkä Esther.

John Boynen kirjassa Poika vuoren huipulla näkökulma on 7-vuotiaan ranskalaispojan, joka kasvaa toisen maailmansodan kuluessa murkkuikään.

Tatiana de Rosnay kertoo tapahtumista Ranskassa toisen maailmansodan aikana kirjassaan Nimeni on Sarah.

Amos Ozin omaelämänkerrallinen romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on kertomus hänen juutalaisesta suvustaan, joista osa pääsi pakenemaan Israeliin, osa jäi Hitlerin käsiin. http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2015/11/katja-petrovskaja-ehka-esther-amos-oz.html

Affinity Konarin romaani Elävien kirja kertoo lääkäri Josef Mengelen kokeisiin päätyneistä lapsista Auschwitzissa ja sodan jälkeen.

Toisen maailmansodan päättymisestä on 70 vuotta, mutta siihen liittyviä uusia kirjoja, dekkareita, romaaneja ja muistelmia, ilmestyy edelleen tasaista tahtia.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti