torstai 21. toukokuuta 2020

Julian Fellowes: Loiston päivät

Olin lukenut jonkun matkaa Julian Fellowesin kirjaa Loiston päivät, kun ajattelin, että nämä henkilöt voisivat olla Downtown Abbeyn Maryn lapsenlapsia kavereineen. Katsoin takasisäkantta ja kappas, Fellowes on Downtown Abbeyn käsikirjoittaja.

Loiston päivät on tuosta mielleyhtymästä huolimatta ihan oma romaaninsa. Kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija saa kirjeen entiseltä ystävältä, jonka kanssa välit menivät poikki Portugalin matkalla 40 vuotta aiemmin. Ex-ystävä pyytää käymään.

Perillä kyläpaikassa käy ilmi, että talon lapseton isäntä on pahasti sairas, eikä hänellä ole monta kuukautta elinaikaa jäljellä. Hän esittää pyynnön: ”Ota selvää, kuka nuoruuden ystäväporukasta sai lapsen, jonka isä minä olen. Tiedän, että kohtelin sinua huonosti, mutta sinä tunnet heidät kaikki, ja pystyt selvittämään, kuka ja missä jälkeläiseni on.”  Kuoleva oli saanut muutama vuosi aiemmin nimettömän kirjeen, jossa kerrottiin jälkeläisen olemassaolosta.

No, kuolevan ihmisen pyyntöä on huono vastustaa. Niin alkaa aikamatka vuosien 1969 ja 1970 Lontooseen, missä brittiläisen yläluokan nuoret naiset ja miehet juhlivat debyyttitanssiaisineen sun muineen ja seurustelevat enemmän tai vähemmän ennen kuin päätyvät yksi kerrallaan naimisiin. Osa porukasta tajuaa jo, että aateliston ja kartanonherrojen vuosisatoja vanha etuoikeutettu elämäntapa on katoamassa, osa ei.

Matka menneeseen kestää reilut 500 sivua, mutta kirjailija pitää juonen hyvin koossa ja kiinnostuksen yllä. Loppuvaihetta olisi voinut tiivistää, mutta menee se näinkin.

Monen seikan kohdalla kirjan nykyiset kuusikymppiset sanovat, että jos olisin tiennyt… Se, jonka oletettiin menestyvän elämässä loistavasti, onkin päätynyt pienen maalaiskaupan pitäjäksi. Se, joka luokiteltiin turhakkeeksi ja pyrkyriksi, on tehnyt huikean omaisuuden. Toinen kysymys on sitten se, että kumpi heistä on onnellinen – vai onko kumpikaan? Onni ei tule kartanoista, juhlimisesta, rahasta ja tavarasta, vaan… niin mistä? 

Loiston päivät on niin sanottu viihderomaani ja aikaa vievä lukupaketti, jos sellaista tarvitsee esimerkiksi nyt koronarajoituksissa elettäessä. Sujuvaa ja helppoa ajankulua se on luppoaikana muutenkin, vaikka kesämökillä.

Pitempään eläneille suomalaisillekin kuvaus 1960-70-luvun vaihteesta on nostalgiamatka lapsuuteen ja nuoruuteen, olipa sitä silloin koulussa tai kirjan henkilöiden tapaan jo opiskelemassa: Beatlesit, minihameet sun muut olivat rantautuneet myös Suomeen. Suomalaisille vierasta mutta omalla laillaan kiinnostavaa on seurata englantilaisen yläluokan tiukkoja vuosisatoja vanhoja käyttäytymissääntöjä, niitä jotka romuttuivat suurelta osin seuraavina vuosikymmeninä. Mitenhän Downtown Abbeyssa olisi eletty 1970-luvun taitetta, jos sen tarinaa olisi jatkettu sinne asti?

perjantai 8. toukokuuta 2020

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”
Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 


SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.








maanantai 4. toukokuuta 2020

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

Perheen julkisivu näytti oikein hyvältä, ei alkoholismia, työttömyyttä tai näkyviä riitoja. Äiti tosin kuoli, kun nuorin kolmesta lapsesta oli vielä päiväkodissa, mutta vuoden päästä isällä on uusi vaimo ja lapsilla äitipuoli. Siitä elämä lähtee taas rullaamaan, paitsi ettei rullaa ollenkaan siten, miltä ulospäin näyttää.

Uuden vaimon muutettua taloon, 13-vuotiaasta Pauliinasta tulee nopeasti perheen syntipukki. Äitipuoli on sitä sorttia, joka elää tunteidensa mukaan. Kun häntä ärsyttää, väsyttää tai suututtaa, kaikki tuntevat sen nahoissaan, mutta eritoten Pauliina.

Rangaistukset ovat mielivaltaisia, kaikki riippuu siitä, millä tuulella äitipuoli on. Koskaan ei tiedä, mikä ele tai sana on sinä päivänä väärä, ja joutuuko nousemaan kesken syönnin ruokapöydästä ja olemaan ruuatta loppupäivän. 

Pauliina yrittää ensin olla mieliksi, mutta vähitellen hän sulkeutuu, on mahdollisimman näkymätön ja kuulumaton. Hän katoaa ajan myötä itseltäänkin, kieltää tarpeensa, ei tunne enää sen enempää nälkää kuin pissahätääkään - kun jopa hänen vessakäyntinsä ovat vääränlaisia.

Isä menee kaikessa äitipuolen taakse. Hänellä ei ole enää aikaa Pauliinalle, ja tyttö kokee olevansa yksin ja hylätty. Eräänä iltana hän kuulee oven takaa äitipuolen kertovan isälle, mitä pahaa Pauliina on taas tehnyt. Kaikki on valhetta, Pauliina tajuaa, mutta hän ei voi tehdä mitään, koska isä uskoo sokeasti kaiken, mitä äitipuoli sanoo. Ei milloinkaan, ei missään tilanteessa isä kysy Pauliinalta, mikä hänen näkökulmansa on.

Kirja on hyytävää luettavaa. Se ei ole kertomus äitipuolista tai isäpuolista, kun niikseen käy bonusvanhempi voi olla lapselle hyvä ihmissuhde ja miehen- tai naisenmalli. Kirja ei myöskään ihannoi ydinperheitä automaattisena onnen tyyssijana, koska niissäkin voi olla mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on kirja siitä, miten epävakaa vanhempi, oma tai puoli, voi rikkoa lapsen tavalla, mistä toipuminen vie koko aikuisiän.

Pauliinasta kasvaa sisäisesti epävarma täydellisyyden tavoittelija. Hän ei siedä virheitä itseltään eikä alaisiltaan. Armollisuus on hänelle tuntematon käsite. Hän aloittaa uransa Uuden Suomen toimittajana ja nousee ripeää vauhtia askel askeleelta ylöspäin. Hän tietää, että alaiset pelkäävät häntä, mutta ei tiedä, kuinka muuttua.

Vastaus löytyy terapiasta, mutta ei siitä ensimmäisestä, jossa terapeutti kuuntelee kommentoimatta ja kerran jopa nukahtaa tuoliinsa Pauliinan puhuessa.

Katkeruus on asia, jonka kanssa Pauliina joutuu tekemään eniten työtä. Hän ymmärtää tiedon tasolla, että katkeruus äitipuolta ja isää kohtaan estää häntä kasvamasta omaksi itsekseen. Hän huomaa myös, että ihmiset eivät viihdy katkeran ihmisen seurassa. Tiedon tasolla hän tekee valinnan: päättää antaa anteeksi, vaikka ei siltä tunnu. 

Päätös toimii. Se ei tarkoita, että hän hyväksyisi äitipuolen ja isän teot, niitä ei voikaan hyväksyä. Mutta se tarkoittaa, että hän ei enää suostu muistelemaan kärsimäänsä pahaa. 

Ja elämä muuttuu. Ei kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Selkäsäryt katoavat, anorektikko alkaa tuntea nälkää ja ihmissuhteet muuttuvat.

Äiti meidän on rohkea kasvutarina, rohkea avoimuudessaan. Sen lukeminen ei kuitenkaan saa oloa kiusaantuneeksi, ei tule oloa, että tirkistelee. Vanhempien ja sisarusten nimiä ei kerrota, eikä paikkakuntaa. Ajattelemaan se pistää: miten määrättömästi lapsen koko aikuisuuteen vaikuttaa se, millainen lapsuus on, ja miten tärkeää on, että lapsi tulee nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi.

Kirjana Äiti meidän olisi kaivannut kustannustoimittajalta tiukempaa otetta. Vaikka Pauliina Aminoff on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja, tässä omakohtaisuus lyö liikaa läpi siinä kohden, että hän toistaa tiettyjä asioita matkan varrella useaan kertaan, kuten tekee ihminen, jonka sydän vuotaa yli. Tekstiä olisi voinut ryhmitellä ja joltain kohden tiivistää. Toistot eivät kuitenkaan haittaa häiritsevässä määrin.

SAMAA AIHETTA
Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?