Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina

On murheellista, että Precious Ramotswen suuresti rakastamasta isästä tuli edesmennyt. Sen seurauksena hän kuitenkin sai perinnön ja perusti yksityisetsivätoimiston, jolle antoi nimeksi Naisten etsivätoimisto nro1. Yksityisetsivän tehtävät mma Ramotswe opiskeli kirjasta.

Mma Ramotswe ratkoo varkauksia, petoksia ja uskottomien puolisoiden aiheuttamia ongelmia.  ”Kokemus on opettanut, että paras tapa hankkia vastauksia kysymyksiin, on kysyä suoraan. Kohteliaasti toki, ja ystävällisesti, mutta joka tapauksessa kysyä sitä, mitä haluaa tietää”, hän on havainnut.

Aika hidastuu, kun lukija liukuu mma Ramotswen maailmaan. Leppoisa afrikkalainen elämänrytmi vie mukanaan, mihin tässä kiire, valmiissa maailmassa. Kyllä kaikki järjestyy, ja sitä odotellessa voi istahtaa alas ja juoda kupillisen vahvaa rooibos-teetä.

Mma Ramotswessa on elämää jo nähneen naisen viisautta. Hänen filosofiaansa sekoittuu hykerryttävää huumoria, ja nasevat kommentit hulauttavat hymyn lukijan kasvoille.

Kotimaataan Botswanaa mma Ramotswe rakastaa, sen aurinkoa, tuoksuja, ihmisiä. Käärmeitä toki on ja leijonia ja skorpioneja, mutta se kuuluu elämään. ”Maailmassa on paljon pahaa, joten sinne tarvitaan pari kolme valopilkkua”, hän ajattelee. ”Pari, kolme paikkaa, joissa ihmisten on hyvä olla. Botswana on sellainen. Kunpa ihmiset vain tietäisivät, että Afrikassa on muutakin kuin kaikki ne ongelmat, joista he saavat kuulla. ”

Rikosten selvittelyn ohessa kirjoissa seurataan mma Ramotswen ja hänen lähipiirinsä elämää. Uusi aviomies, jonka kanssa mma päätyi naimisiin tähänastisen kirjasarjan puolivälissä, on autokorjaamon omistaja J.L.B. Matekoni. Tärkeä henkilö on myös mma Grace Makutsi, alkujaan etsivätoimiston sihteeri ja nykyisin apulaisetsivä. Uusimmassa kirjassa Häähuumaa lauantaina koittavat mma Makutsin kauan odottamat häät.

Naisten etsivätoimisto nro1 -kirjasarjasta on suomennettu tähän mennessä 12 kirjaa. Jos ne eivät ole ennestään tuttuja, kannattaa aloittaa joistakin alkupään kirjoista. Jokainen on itsenäinen kokonaisuus, mutta päähenkilöiden elämä etenee kirja kirjalta. Kirjoista on tehty myös tv-sarja.

TÄHÄN MENNESSÄ SUOMENNETUT

·  Naisten etsivätoimisto nro 1

·  Kirahvin kyyneleet

·  Siveysoppia kauniille tytöille

·  Kalaharin konekirjoituskoulu miehille

·  Elämän kirkas keskipäivä

·  Botswanan iloiset rouvat

·  Onni ja siniset kengät

·  Oivallinen aviomies

·  Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

·  Teetä ja sympatiaa

·  Harhapolkuja savannilla

·  Häähuumaa lauantaina

Mutta mitä tapahtui Lydialle? Joel Lehtosen avovaimosta tuli lopulta rouva Lehtonen

Etelä-Haagassa oleva Sankaritie päättyy kääntöpaikkaan. Kääntöpaikalla on kallio, jolla on vanha keltainen puuhuvila. Sinne kirjailija Joel Lehtonen vetäytyi Helsingin hulinasta maaseudun rauhaan vuonna 1922. Lehtonen on parhaiten tunnettu romaanistaan Putkinotko.

Joel oli syntynyt aviottomana poikana Itä-Suomessa Säämingissä. Äiti jätti lapsen puolivuotiaana huutolaiseksi, siis sellaiseksi, joka annettiin hoitoon sinne, kuka halvimmalla otti. Kun Joel oli nelivuotias, papinleski Augusta Wallenius otti hänet luokseen. Poika sai  käydä kansakoulun jälkeen oppikoulun, viimeisen luokat Helsingin Ressussa, kun Augusta muutti pojan kanssa pääkaupunkiin. Ylioppilaaksi päästyään Joel aloitti kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Samaan aikaan hän kirjoitti jo lehtiin ja työsti runokokoelmaa.

Parikymppisenä Joel Lehtonen vieraili Säämingissä ja tapasi äitinsä ynnä velipuolensa. Joel sai mielestään loistavan idean. Hän osti Säämingistä itselleen kesäpaikaksi maatilan, ja sopi, että äiti ja veli perheineen (vaimo ja 10 lasta) voivat asua siellä myös ja pitää huolta paikoista, kun hän on itse poissa. Miten yhteispeli sujui, sen kertoo Lehtosen kuuluisin kirja, Putkinotko, ja sitä täydentää novellikokoelma Kuolleet omenapuut. Pieleen siis meni.

Velipuoli, kirjassa nimeltään Juutas Käkriäinen, oli laiska, luihu ja siivoton. Joku toinen isäntä pistäisi moisen vuokralaisen kävelemään, mutta kirjassa Aapeli Muttisen nimen saanut tilanomistaja ei saa pistetyksi Juutasta aisoihin.

Aapeli Muttisella on Putkinotkossa mukana ystävätär, Lyygia, kaunis nuori nainen. Lyygia oli oikealta nimeltään Lydia Thomasson, työmiehen tytär, joka oli ammatiltaan hieroja. Vaikka Joel Lehtonen oli köyhälistöstä lähtöisin, hän oli nyt  sivistynyt mies. Sellaiselle seurustelu työläisnaisen kanssa oli niinä aikoina erittäin epäsopivaa.

Lydialla oli sitä paitsi avioton poika, mikä teki tilanteen vieläkin arveluttavammaksi. Viiden vuoden avoliiton jälkeen Joel lopulta vei Lydian vihille. Kaksi vuotta sen jälkeen hän myi Säämingin tilansa ja osti Helsinkiä ympäröivältä maaseudulta, Huopalahden kauppalasta huvilan, johon muutti asumaan vuoden ympäri. Hän kehui sen olevan Huopalahden kauneimmalla paikalla, sieltä on jopa näköala merenlahdelle.

Vanhetessaan yhä erakkomaisemmaksi käynyt Joel Lehtonen sulkeutui välillä taloonsa, ja kielsi vaimoa päästämästä ketään sisälle. Paremmassa vireessä ollessaan hän kutsui kirjailija- ja taiteilijaystäviään luokseen illanviettoihin. Ystäviä olivat muun muassa kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, kirjailija Juhani Aho ja historioitsija Henry Biaudet.

Etelä-Haagan Sankaritiellä vähän ennen kääntöpaikkaa ja Lehtosen huvilaa on kallionrinteessä puisto, joka tarkemmin katsottuna osoittautuu sankarihautausmaaksi. Siihen on haudattu Huopalahden kauppalan miehiä, jotka kaatuivat talvi- ja jatkosodassa. Hautojen keskellä on muistomerkki, nuorta miestä esittävä patsas. Sankaritien sankarit.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Jos kirjailija on kirjoittanut kaksi täysosumaa, voiko kolmas kirja yltää samaan? Khaled Hosseinin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tempaisivat mukaansa. Tekeekö Ja vuoret kaikuivat sen myös…?

Kirjan juoni lähtee liikkeelle sekavasti. Kirjailija hyppii eestaas eri vuosikymmenillä ja eri ihmisissä. Kohta vaihtelu alkaa viehättää. Joku edellisen luvun sivuhenkilöistä on seuraavan luvun päähenkilö, ja lukija nousee kuin kierreportaita, katsoo tarinaa aina uuden ihmisen näkökulmasta ja näkee nousu nousulta laajemmin.

Toisin kuin Hosseinin kaksi edellistä kirjaa Ja vuoret kaikuivat ei nosta esille naisen asemaa, eikä kerro juurikaan afganistanilaisten arjesta milloin minkin vallanpitäjän alla. Kertomus alkaa Afganistanista, mutta henkilöt päätyvät kuka Pariisiin, kuka Amerikkaan, kuka Pakistaniin pakolaisleirille. Vain joku jää, kuten sänkyyn sidottu herra Wahdati ja hänen palvelijansa Nabi.

Kirjan kieli on surumielisen kaunista, sitä lukee mielellään.

Loppua kohti kirja lässähtää. Mind map -tekniikka valahtaa jaaritteluksi. Sen sijaan että alkaisi sitoa jo esiin tuomiensa henkilöiden vaiheita yhteen, kirjailija esittelee yhä uusia henkilöitä, sellaisia, joilla ei ole enää merkitystä ydintarinassa. Kun kreikkalaisen Markoksen elämää on kelattu useampi kymmenen sivua, tulee olo, että pysyisit nyt asiassa. Ihan kuin Hosseinilla olisi ollut plakkarissa käyttämättömiä romaaniaihioita, jotka hän lätkäisee tähän samaan soppaan ajatuksella tuleepahan käytetyksi.

Kirjan alun päähenkilöitäkään, Paria ja hänen veljeään, ei sidota lopussa yhteen niin, että siitä tulisi kunnon kliimaksi. Tapaaminen jää torsoksi. Harmi. Samoista aineksista olisi saanut paremmankin kakun. Mutta toki tämän luki, odotukset vain olivat suuremmat kuin mitä sai.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Sipoon Karhusaaressa asuva torpantyttö Ida on 13-vuotias, kun hän jää orvoksi. Naapurit miettivät, mitä hänelle pitäisi tehdä, ja hänet saadaan Östersundomin kartanoon karjapiiaksi. Sieltä Ida pääsee sisäpiiaksi Zacharias Topeliuksen ja hänen aikuisten tyttäriensä hulppeaan huvilaan Björkuddeniin, suomalaisittain Koivuniemeen.

Enni Mustonen kertoo Idan silmin elämästä 1800-luvun lopun Sipoossa ja Topeliuksen Koivuniemessä. Ida on näitä teräväpäisiä piikatyttöjä, jotka pääsevät pitkälle, koska ovat lahjakkaita ja rehellisiä. Ensimmäinen tätä lajia oli Katri, jonka vaiheista Auni Nuolivaara kirjoitti ennen sotia supersuositun romaanin Paimen, piika ja emäntä. Se on nyttemmin jäänyt unhoon, vaikka kestää hyvin lukemisen edelleen, kannattaa kokeilla (kirjastossa on).

Enni Mustonen kirjoittaa sujuvasti, mutta henkilöt ovat laihoja. Idan persoona jää valjuksi ja muiden vielä valjummiksi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Draaman kaari on matala. Edes Eliaksen kanssa ei tule valmista. Enimmäkseen Ida rientää askareelta askareelle. Ne on kyllä kerrottu asiantuntevasti, historioitsijana Mustonen tietää, miten navetta- ja huushollihommat ennen vanhaan hoidettiin. Piikojen keskinäisissä väleissä on kahnausta, ja rengit vaanivat nuoria naisia. Kartanon karjakkoneiti ja Koivuniemen emäntäpiika näkevät Idan lahjat ja auttavat häntä eteenpäin.

Elämä Topeliusten Koivuniemessä on vieraita vieraiden perään, ja Idalla riittää työtä aamusta iltaan. Moni henkilö jää lähes maininnaksi. Mikä esimerkiksi on tämä Alta, joka siellä asustelee? Häntä ei avata sen enempää, mitä nyt joku joskus tuhahtaa hänestä jotain, mutta miksi tuhahtaa? Hänen asumisensa Topeliuksen elätettävänä on kuitenkin historiallinen tosijuttu.

Toini Topelius, Zachariaksen naimaton tytär, mainitaan muissa lähteissä naisasianaiseksi. Paimentytössä siitä ei puhuta. Itse satusedästäkään ei tule persoonaa. Hän vain köpöttelee puutarhassa, käy kalassa ja ottaa vastaan vieraita. Ida pääsee kyllä käymään Topeliuksen mukana Helsingissä, Pohjanmaalla ja jopa Visbyssä, mutta nekin reissut kerrotaan kuin päiväkirjalle. 

Paimentyttö on ilmeisesti tarkoitettu kirjasarjaksi, jossa seurataan Idan elämää eteenpäin, sillä Paimentytön lopussa hän siirtyy uuteen palveluspaikkaan. Se on Helsingissä Elisabethinkadulla Aino ja Jean Sibeliuksen luona. ”Se on se sama viuluniekka ja säveltäjä, joka oli tehnyt sävelen siihen Morfarin joululauluun”, Idalle tarkennetaan. Kenties Ida siellä aikuiseksi varttuessaan saa samalla vähän lihaa luidensa ylle, myös persoonana.

Jos tykkää historiasta ja ihmisistä, kyllä tämä kuitenkin ihan lukukelpoinen on. Ja jos ei Topeliuksen  ajatuksiin asti pääsekään, näkee, minkälaista hulinaa aikakauden julkkiksen elämä oli loppuun asti, vaikkei olisi enää jaksanut. 
 
Koivuniemi näyttää tältä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Koivuniemi_%28Helsinki%29

Toini Topelius oli kirjailija itsekin:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Toini_Topelius

Auni Nuolivaaran voittoisa teos:
http://www.museo24.fi/?action[]=INavigation::viewArticle%2810812%29  

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Uusi ruotsalainen dekkarikirjailija, hauskaa! Ruotsalaiset tuntuvat taitavan tämän lajin, olisikohan Lönnaeuskin yhtä osaava...

Alussa alkaa tuskastuttaa: kirjailija selittää liikaa, pyörittää samaa turhanaikaista asiaa. Aluspaita olisi pitänyt jättää pois, kun ulkona olikin kuuma, hyvä on, mutta ei sen sanomiseen tarvitsisi käyttää koko kappaletta. Onneksi kirja pääsee vauhtiin ja samaa vauhtia karsiutuvat turhat selittelyt. Kustannustoimittaja olisi voinut neuvoa kirjailijaa tiivistämään alkua, kun tämä kerran osaa olla nasevampi.

Lönnaeus rakentaa tilannetta hyvin, ottaa mukaan uusia juonia ja alkaa viedä tarinaa eteenpäin kuin monikaistaista moottoritietä. Kaikki juonen osiot kehittyvät tasatahtia, ja vaikka kaistoja on monta, kokonaisuus pysyy koossa.  Jotain olisi voinut jättää poiskin, kuten niskalaukaus Beirutissa, jota ei avata sen enempää.

Kirjailija pitää lukijan näpeissään. Mitä tapahtui menneisyydessä ja kuka on murhaaja? Siksi on sääli, ettei loppu ihan yllä juonenkehittelyn tasolle. Tuntuu kuin kirjailijalle olisi tullut ongelma, kenet minä teen syylliseksi, ja hän sitten nappaa porukasta jonkun. No, menee se niinkin, kun Menneisyyden hinta on kokonaisuutena kuitenkin ihan lukukelpoinen dekkari.

Se hyvä loppuratkaisussa on, että se ei toista viime vuosien vakkarimotiiveja, jotka aikaansaavat lukijassa ”äh, joko taas”-olon, eli pedofiliaa, insestiä, homofobiaa tai ahdasmielistä uskonnollisuutta. Niistä ei ole enää yllätykseksi.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu on muuta kuin mitä olettaa kirjaan tarttuessaan. Kirja kertoo kahdesta lestadiolaisnuoresta, jotka seurustelevat, menevät naimisiin ja alkavat saada lapsia. Juonenkulku on yllättävä, sitä luulee tarinan edetessä arvaavansa, miten käy, mutta erehtyy. On kiva yllättyä, ja etenkin positiivisesti kuten tässä tapauksessa.

Kirjassa kiinnittää ensimmäiseksi huomiota kauniiseen kieleen. Sitten panee merkille, miten symppis äiti Vilja on, vaikka on väsynyt ja stressaantunut. Sen jälkeen esiin nousee Aleksi, onpa ihana mies! Romaani pitää hyvin otteessaan: miten Viljalle ja Aleksille käy?

Juoni etenee sisäpiirinäkökulmasta. Lestadiolaisista kuulee ja lukee ulkopuolisten kommentteja, mutta tässä pääsee Viljan ja Aleksin nahkoihin. Tarinaa monipuolistaa blogipalsta, jonka merkitys selviää kirjan lopulla.

Kiinnostavaa on myös se, miten selväjärkisesti Vilja ja Aleksi  pohtivat lestadiolaisliikkeen johdon määrittämiä käyttäytymisrajoja. Kuinka  ihmiset voivat olla toisilleen niin armottomia, vaikka koko aatteen perusidea on armo?  Ehkäisykielto esimerkiksi on lestadiolaisen johtopoppoon omia sääntöjä, Aleksi toteaa, että Raamatussa sellaista ei lue missään.

Liikkeen perustaja Lars Leevi Lestadius ei ollut tiukkis, vaikka saikin julistuksellaan aikanaan Lapin pelastetuksi viinankurimuksen kourista.  Olisi kiinnostava kuulla, kuinka johtopoppoo selittäisi vetämiensä linjausten erot Lars Leeviin ja itse Jeesukseen, jos sitä pääsisi heiltä kysymään?

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy

Irlantilaisen Kathleen MacMahonin esikoisteoksen liepeessä kerrotaan, että kirja oli Lontoon Kirjamessujen sensaatio pari vuotta sitten ja kustantajat ovat kilpailleet sen kustannusoikeuksista. Kannessa on alaotsikko: Unohtumaton rakkausromaani. Vähemmästäkin tarttuu kirjaan kiinnostuneena.

No, mainoslause on liioittelua, mutta sehän kuuluu mainonnan luonteeseen.

Amerikkalainen Bruno matkustaa Irlantiin etsimään juuriaan. Hän on juuri saanut potkut Lehman Brothersin konkurssissa ja jännittää, tuleeko Obamasta presidentti. Irlannissa hän tapaa Addien. Addiella on hankala isä, jolla on ongelmia työpaikallaan, ja sisko, neljän lapsen kotiäiti. Addien suvussa on myös salaisuus, josta ei puhuta.  Siinä tarinan alku.

Kirjailija on ammatiltaan toimittaja, ja se näkyy. Kirja on kuin pitkä lehtijuttu, jossa kerrotaan, mitä tapahtuu sille ja tälle ja miltä tuntui silloin ja miltä nyt. Henkilöissä ei mennä sen syvemmälle. Paksuutta kirja saa Addien mielen haahuiluista. Hän ehtii sivujen mittaan muistella jopa heillä aikanaan asunutta ranskalaista vaihto-opiskelijaa, jonka harrastus oli nyppiä säärikarvojaan ja jättää karvat sohvalle. Kukaan ei käskenyt tyttöä siivoamaan karvojaan, mikä ohimennen kummastuttaa. Muisteluksella ei ole mitään tekemistä kirjan juonen kanssa.

Mielenhaahuilujen vuoksi kirja on alkupuolella hajanainen, mutta tiivistyy loppua kohden, kun ne jäävät pois. Kirjailija kuitenkin ennakkomainostaa harmittavasti sitä, mitä on tulossa: ”Jostakin hän vain tiesi, että tässä kävisi vielä huonosti”. Tarinan loppu ei sen vuoksi yllätä, tätähän on jo vihjailtu.

Loppuratkaisu on vanha klisee. Näillä on itketetty nuoria naisia ja herkempiä vanhempia rouvia kautta vuosikymmenten. Kun kirjailija on jo vesittänyt vihjailuillaan loppukäänteen, tulee vain olo, että olisit nyt jotain muuta keksinyt.

Kirjana Näin se päättyy  on samaa sarjaa P.S. Rakastan sinua -kirjan kanssa. Jos tykkää sentyyppisestä kermahötöstä, sitten varmaan tykkää tästäkin.

Kirjan käännöksessä puskee siellä täällä amerikanenglanti läpi: ”Sillä hetkellä hän ei muistanut ihailleensa ketään koskaan enempää.” Kustannustoimittaja olisi saanut käyttää punakynää. Kääntäjälle voisi myös kertoa, että Ulysses on suomeksi Odysseus.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tätä kirjaa ei kannata ottaa aamiaispöytään, ettei hönkäise kahvia kurkkuun naurunpurskahduksissa. Avioliittosimulaattori on hulvatonta verbaalikomiikkaa.

Karjalainen Aino tapaa varsinaissuomalaisen Jussin ja muuttaa tämän kotitaloon. Tapojen yhteentörmäyksistä tulee kutkuttavia tilanteita. Kirjailija pistää juonen sutjakkaasti vauhtiin, ja niinhän siinä kävi, että kirja piti lukea yhtä putkea loppuun.

Kepeydestä huolimatta kirjassa on myös syvyyttä: ihmissuhteita, yksilöpsykologiaa ja suomalaisia kulttuurieroja. Olen itse toisen polven stadilaisena päätynyt naimisiin pohjalaisen maatalonpojan kanssa. Pohjalaiset tosin puhuvat, toisin kuin tämän kirjan varsinaissuomalaiset, mutta esimerkiksi kursailun kanssa olin alussa hukassa: montako kertaa vieraita kuuluu pyytää pöytään, ennen kuin päästään syömään, kun ei ne vaan ala tulla.

Aino rikkoo Jussin kotitalon pysähtyneisyyden kommenteillaan ja kysymyksillään. Lukija nauraa, mutta tuntee samalla hellyyttä ja ymmärrystä  Jussin porukoita kohtaan. Kirjassa ei ylenkatsota ketään, eikä naureskella ylimielisesti kellekään, ei Erkillekään. Tulee hyvä mieli lukea välillä kirjaa, jossa asiat etenevät hyvään suuntaan ja ihmisillä on hyvä tahto toisiaan kohtaan. Tätä pistän joulupaketteihin. 

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on taas ajankohtainen, sillä Kansallisteatteri on tuonut tarinan näyttämölle. Kirja on Amos Ozin omaelämänkerta, mutta se on myös vahva, monikerroksinen romaani.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on kertomus pienen pojan kasvusta. Se on myös silminnäkijäkuvaus sodanrepimästä Jerusalemista, ajasta ennen ja jälkeen Israelin itsenäistymisen. Se on melkein dekkari: lukija saa vasta kirjan lopulla tietää, mitä äidille siis tapahtui. Ja se on romaani juutalaisuudesta. Suvun jäsenillä on jokaisella oma taustansa ja tarinansa, joita kirjailija ripottelee pääjuonen lomaan.

Kirjan kieli on sujuvaa ja elävää, sitä on mukava lukea. Ensi kerran kirjaan tarttuessani pidin kiirettä, sillä olin malttamaton tietämään, mikä se äitijuttu on. Parin vuoden päästä luin kirjan uudelleen, hitaammin, ja se oli ensimmäistä vahvempi lukukokemus. Kolmannen kerran tartun kirjaan, kun olen käynyt ensi kuussa ensin teatterissa.

Katso myös:
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/tarina-rakkaudesta-ja-pimeydesta/

Qiu Xiaolong: Kuolemanjärvi

Ensimmäinen Qiu Xiaolongin dekkari osui käteeni kirjakirppiksellä. Sen jälkeen olen lukenut ne kaikki.

Kirjat sijoittuvat Kiinaan, mikä on kiinnostavaa. Lisää kiinnostavuutta tuo se, että monen rikoksen taustalla on tapahtumia Maon johtaman Kulttuurivallankumouksen ajoilta. Ylikomisario penkoo menneitä rinnan tämän päivän kanssa, ja lukija pääsee seuraamaan kiinalaisten arkea silloin ja nyt. Kirjat avaavat myös kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin (kuten apinan aivot).

Päähenkilö on ylikomisario Chen Cao. Hän olisi halunnut kirjailijaksi, mutta puolue päätti, että hänen hommansa on olla poliisi. Puolueen päätöksistä ei kannata valittaa, joten kirjallisuutta pääaineenaan opiskelleesta Caosta tuli poliisi, ja aivan hyvä poliisi hän onkin. Rikosten selvittelyn ohessa Cao kirjoittaa runoja, joita saa juonenkulun lomassa lukea dekkarien sivuilta.

Nyky-Kiinasta kirjat antavat karun kuvan. Ideologia ja käytäntö ovat kaukana toisistaan, korruptio jyllää, ja se voittaa, jolla on parhaat suhteet tai eniten rahaa.  Vastuuntuntoisella ylikomisario Caolla on tekemistä, kun hän yrittää saada oikeuden toteutumaan.

Uusin dekkari, Kuolemanjärvi, käsittelee saastumista. Kemiantehtaan johto välittää vähät järven pilaantumisesta, eivätkä siitä välitä viranomaisetkaan. Sitten tapahtuu rikos. Ensikertalaisen kannattaa kuitenkin aloittaa aiemmista kirjoista, sillä vaikka jokainen on itsenäinen tapaus, Chen Caon ja hänen lähipiirinsä elämä menee eteenpäin kirja kirjalta.

Ylikomisario Chen Caon luoja, kirjailija Qiu Xiaolong joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä ja vaatiessaan sananvapautta. Hän asuu Amerikassa ja on päätoimeltaan Kiinan kielen ja kirjallisuuden professori. Qiu Xiaolongin dekkareita on tähän mennessä suomennettu seitsemän.

http://www.tornio.fi/index.php?p=QiuXiaolong